OSKARI JUURIKKALA

Tänään vietämme pyhän Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) muistoa. Onnea kaikille Tuomaksille!

Tuomaalla on katolisessa perinteessä erityinen asema, vaikka hän oli omana aikanaan kiisteltykin ajattelija. Virallisen erityisaseman hänelle soi paavi Leo XIII kiertokirjeessään Aeterni Patris (1879, tässä englanniksi), joka on perustelujensa vuoksi lukemisen arvoinen. Mutta onko erityisasema yhä ajankohtainen? Onko meillä jotain erityistä opittavaa Tuomaalta etenkin nyky-Suomessa?

Väitän että kyllä. En nyt puhu tarkemmin Tuomaan tuotannosta tai ”systeemistä”, vaan Tuomaasta ihmisenä. Millainen ihminen hän oli ja mitä voimme oppia hänestä?

Ensinnäkin Tuomas haastaa aikamme pinnallisuuden. Hän oli intohimoinen totuuden etsijä, joka halveksi turhuuksia syvällisemmän ymmärryksen rinnalla. Tarina kertoo, että Tuomas oli kerran palaamassa Montmartilta eli Marttyyrien kukkulalta, jonne Pariisin marttyyripiispa pyhä Denis on haudattu. Sieltä on mahtava näkymä koko Pariisin ylle, ja Tuomaan seuralainen, nuorempi dominikaaniveli lausui innokkaasti: ”Katso, opettaja, mikä suuri kaupunki! Etkö haluaisi olla sen hallitsija?” Ajatus maallisesta vallasta tuskin muutenkaan Tuomasta kiinnosti, mutta hänen spontaani reaktionsa oli yllättävä: ”Mieluummin haluaisin Johannes Khrysostomoksen saarnat Matteuksen evankeliumista.”

Todennäköisesti Tuomas oli vähän aiemmin pohtinut asiaa ja harmitellut noiden kuolemattomien saarnojen vaikeaa saatavuutta. Tuomasta on helppo ymmärtää: pyhä Johannes (347–407) oli liikanimeltään Khrysostomos eli Kultasuu, ja hänen maineikkaat Matteus-saarnansa tuntuvat yhä hämmästyttävän tuoreilta ja eläviltä.

Tuomas oli kaikkea muuta kuin tylsä teoreetikko. Hän opiskeli uutterasti ja pyrki ymmärtämään sekä oman aikansa että menneisyyden parhaita ajattelijoita. Hän rakasti pyhiä kirjoituksia ja oppi Raamatun ulkoa jo nuorena, minkä lisäksi hän tunsi perusteellisesti silloin saatavilla olevat kirkkoisien ja antiikin filosofien kirjoitukset.

Tänä päivänä on helppo kuvitella Tuomas vanhanaikaisena pohtijana, mutta omana aikanaan hän oli kaikkea muuta. Hän ryhtyi ennakkoluulottomasti ja monien epäilyksistä huolimatta ”kastamaan” Aristoteleen filosofiaa eli käyttämään kristillisen teologian välineenä tätä filosofian suurmiestä, jonka kirjoitukset olivat kaikkien oppineiden puheenaiheena ja jota yleisesti pidettiin uskonnollisesti ateistina. Näin Tuomas pyrki vastaamaan siihen suureen haasteeseen, joka toisella tavalla on myös meidänkin aikamme ratkaisevia haasteita: tarkoitan tieteen ja uskonnon välistä vuoropuhelua, tai paremmin sanottuna kiusausta luoda kaksi erillistä tiedon maailmaa – toisaalta järjen ja luonnontieteen maailma, toisaalta uskon ja jumalallisen ilmoituksen maailma – jotka joko eivät kommunikoi keskenään tai pyrkivät kumoamaan toisensa.

Tuomaassa oli hämmästyttävä yhdistelmä energiaa ja kärsivällisyyttä. Jäljelle jääneet käsikirjoitukset (osa niistä on omin käsin kirjoitettuja, osa saneltuja) paljastavat Tuomaan voimallisen, jopa intohimoisen ajatteluprosessin: hänen argumenttinsa eivät suinkaan vuotaneet valmiina kuin jostain taivaallisista puutarhoista, vaan ne olivat jänteviä liikkeitä, joiden aikana hän usein korjasi ajatustaan ja sanavalintojaan ennen lopulliseen muotoon päättymistä.

Samaan aikaan hän oli kärsivällinen ja huolellinen. Skolastista metodia noudattaen hän siteerasi lähteitään huolellisesti, esitti rauhassa keskeiset vastalauseet omalle näkemykselleen (tänä päivänä ei joskus pidetä tarpeellisena edes tietää vasta-argumenteista, saati sitten että ne pitäisi lausua ensimmäisenä). Tuomas yritti nähdä kaikessa ja kaikissa jotain hyvää ja totta. Hänen ajattelulleen onkin ominaista pyrkimys synteesiin, sovitteluun, yhdistämiseen. Tässä hän näyttää mallia Suomen ekumeenisesti suuntautuneille kristityille. Vaikka skolastinen kysymys-vastaus -metodi muodollisesti vaatikin joko myönteistä tai kielteistä vastausta jokaiseen annettuun kysymykseen, usein Tuomaan ratkaisu on sisällöltään pikemminkin muotoa ’pääasiassa näin, mutta tietyssä suhteessa noinkin’.

Skolastinen pyrkimys laajaan synteesiin on syynä siihen, että Tuomasta ja muutamia muita hänen aikalaisiaan on kutsuttu katedraalien rakentajiksi. Tällä voidaan viitata sekä heidän ’vertikaaliseen’ tai jumalakeskeiseen kokonaisvisioonsa että pyrkimykseen yhdistää kaikki tiedon alueet systemaattisesti ’rakennukseksi’. He ovat vastakohta postmodernille tiedon hajaantumiselle, jonka seurauksena kokonaiskuva on usein hukassa.

Ehkä tämän vuoksi onkin toisinaan sanottu, että meidän aikamme tarvitsisi uuden Tuomaan – varmasti aika erilaisen toki, eikä asian täydy henkilöityä yhteen ihmiseen. Vaikka tänä päivänä on kenenkään vaikea hallita kaikkea tietoa, toisaalta on hyvä muistaa, ettei Tuomaskaan oikeasti pyrkinyt vastaamaan kaikkiin aikansa kysymyksiin. Olisikin sopivampaa sanoa, että katedraalin rakentamisen sijasta Tuomas pyrki vain hahmottelemaan eräänlaisen luonnoksen, ikään kuin katedraalin pohjapiirustuksen, jossa ei ratkaista kaikkia yksityiskohtia. Lisäksi hänen suurteoksensa, Summa Theologiae, jäi kesken.

Viimeisenä tärkein asia: pyhä Tuomas saavutti jo eläessään maineen yhtenä aikansa lahjakkaimmista ajattelijoista, mutta hän oli hyvin tietoinen siitä, että ihmisen ymmärrys on täysin mitätöntä Jumalan suuren mysteerin ja hänen tekojensa rinnalla. Tuomaan opetuslapsen ja ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan, Vilhelm Toccolaisen mukaan Tuomaalle tapahtui outoja asioita vuonna 1273, vähän ennen kuolemaansa. Kerran Tuomaan mietiskellessä ristiinnaulittua Kristusta, kirkon sakastinhoitaja kuuli ristiinnaulitun sanovan: Bene scripsisti de me, Thoma. Quam ergo mercedem accipies?, mihin Tuomas vastasi: Nil nisi te, Domine. (”Olet kirjoittanut minusta hyvin, Tuomas. Mitä haluaisit palkkioksi?” – ”Vain sinut, Herra.”)

Vähän myöhemmin, 6. joulukuuta 1273, Tuomas koki messun viettämisen jälkeen jonkinlaisen mystisen näyn, jota on arveltu esimauksi taivaan autuuttavasta näkemisestä. Tapahtumalla oli tarkoituksensa, sillä se on kautta aikojen auttanut Tuomaan ihailijoita asettamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Näyn seurauksena Tuomas nimittäin menetti työskentelyintonsa ja totesi sihteerilleen, Reginaldo Pipernolaiselle: ”Kaikki mitä olen kirjoittanut, on kuin pelkkää heinää (mihi videtur ut palea).”

Onneksi ei sentään ihan puuta heinää. Niin kauan kuin odotamme autuaallisen toivomme täyttymistä, voimme rikastua Tuomaan ja hänen kaltaistensa pyhimysten kirjoituksista, joissa inhimilliset älynlahjat yhdistyvät syvään uskoon ja palavaan haluun työskennellä Jumalan kunniaksi.

(Kirjoitus pohjautuu saarnaan Academicum Catholicumin järjestämässä messussa, jota vietettiin pyhän Henrikin juhlapäivänä ja jossa lisäksi muistettiin pyhän Tuomas Akvinolaisen perintöä.)