OSKARI JUURIKKALA

En ole koskaan ollut luterilainen. Aloin kiinnostua Lutherista ja luterilaisuudesta tietoisemmin vasta viime aikoina, erityisesti reformaation 500-vuotistapahtuman vuoksi. Siksi innostuin nähdessäni Olli-Pekka Vainion teoksen Luther, josta Kirjapaja on juuri julkaissut uudistetun laitoksen (Kirjapaja 2016).

Vainio oli silmissäni lupaavin kirjoittaja Lutherin esittelijäksi. Toisaalta hän on maailmanluokan Luther-asiantuntija, toisaalta hän on katolismielinen teologi, joka on kiinnostunut esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen ajattelusta. Vainion Luther-kirja ei ole puhdas elämäkerta, vaikka se tarjoaakin hyvän johdatuksen myös Lutherin elämänvaiheisiin. Teoksen pääpaino on Lutherin teologialla sekä laajemmalla ajatusmaailmalla, johon kirja tarjoaa sujuvan ja samalla syvällisen johdatuksen.

Lutherin teesit

Elämäkerrallisesti teos on sekä viihdyttävä että valaiseva. Se korjaa moneen otteeseen populaarihistorian myyttejä, kuten seuraavasti:

Reformaation kuuluisimpiin lausahduksiin kuuluva Lutherin huudahdus Wormsissa ”Tässä seison enkä muuta voi!” on ilmeisesti vain tarua, jolla tapahtumaan on lisätty dramatiikkaa jälkeenpäin. Kuitenkin esimerkiksi Wittenbergissä vieraileva turisti voi ostaa paikallisesta rihkamaliikkeestä itselleen sukat, joihin on painettu kyseinen teksti. (s. 54)

Reformaation merkkivuoteen liittyen kirja tarjoaa hyvän kuvauksen Lutherin kuuluisista teeseistä (s. 46-49), joiden sisällöstä varsin harvalla uskovallakaan on tarkempia tietoja. Vainio korjaa aluksi yleisen väärinkäsityksen, jonka mukaan teesien naulaaminen Wittenbergin yliopiston kirkon oveen olisi laukaissut liikkeelle koko Eurooppaa vavisuttaneen reformaation. Hän huomauttaa, että teesien naulaaminen oli osa keskiaikaista akateemista väittelykulttuuria, eikä tapahtuma todennäköisesti herättänyt mitään huomiota. Hän lisää, ettei Luther itse koskaan edes maininnut tapahtumaa. Teesit tulivatkin tunnetuiksi toista kautta, todennäköisesti ystäville lähetettyjen kappaleiden leviämisen seurauksena.

Vielä huomionarvoisempi on se seikka, etteivät vuoden 1517 teesit olleet kovinkaan radikaaleja, eivätkä ne olleet pääosin aggressiivisia. Niissä selitettiin oikean parannuksen luonnetta ja kritisoitiin sitä, että anekaupan väärinkäytökset vääristivät todellista, sisäistä parannusta. Lutherin teeseissä ei ole juuri mitään yllättävää, eivätkä ne olleet edes tyyliltään niin poleemisia kuin yleensä kuvitellaan.

Joka tapauksessa teesien tragedia on siinä, miten niihin reagoitiin: kirkon johto oli etenkin Saksassa niin maallistunutta, että räikeiden väärinkäytösten korjaamisen sijasta se ryhtyi lähinnä vain vaientamaan Lutheria. Nämä toimenpiteet vain lisäsivät Lutherin intoa ja ajoivat häntä pikkuhiljaa yhä radikaalimpaan suuntaan.

Ääripäiden ihminen

Toki Lutheriltakin puuttui diplomaattista taitoa. Vainio tuo toistuvasti esiin sen tosiasian, että Luther oli ääripäiden ihminen, joka ei ollut hyvä hillitsemään itseään. Jo nuoruudestaan lähtien hän edusti kovaa ja äärimmäistä linjaa, joka meni heilurin lailla yhdestä ääripäästä toiseen. Eräässä yhteydessä Vainio siteeraa oivallisesti G. K. Chestertonia:

Chesterton kutsui Lutheria ”suureksi augustinolaiseksi pessimistiksi”, jolla oli ”yksi ja erityinen korostamisen lahja; hän korosti korostamasta päästyäänkin; hän korosti niin, että maa tärisi.” Chesterton tulkitsee Lutheria mielestäni aivan oikein; Lutherilla on tapana sanoa asioita joskus tarpeettomankin painokkaasti, mikä vaikeuttaa usein hänen konkreettisen näkemyksensä hahmottamista. Pessimismiinkin hän oli taipuvainen. (s. 103)

Luther olikin erityisen lahjakas kärjistäjänä ja demagogina, ja siksi hän saavutti jo varhain suurta kansansuosiota. Vainio kuvaa asiaa seuraavasti:

Vaikka hän osasi hauskuuttaa, osasi hän olla varsin pisteliäs ja tarvittaessa [?] röyhkeäkin, aina sopimattomuuden rajoille asti. [Ehkä ylikin, jos suoraan sanotaan?] Tietty rahvaanomaisuus teki hänestä lähestyttävän tavallisen kansan näkökulmasta. (s. 55)

Tämä suosio epäilemättä vaikutti siihen, millaisen toimintastrategian Luther lopulta omaksui, kun kirkon viralliset edustajat eivät kuunnelleet häntä suopeasti.

Lutherin ja Tuomaan vertailua

Lutherin teologista ajattelua esitellessään kirjoittaja vertailee sitä toistuvasti Tuomas Akvinolaiseen. Lutherin ja Tuomaan vertaileminen on sikäli hieman anakronista, ettei Tuomas taikka tomistinen koulukunta suinkaan edustanut katolista valtavirtaa Lutherin aikaan. (Tomistinen koulukunta alkoi oikeastaan saada ensimmäisen muotonsa vasta 1500-luvun aikana Salamancan yliopistosta alkaen.)

Tämä ei tietenkään tee Tuomaan ja Lutherin vertailemista turhaksi, mutta asiaan vihkiytymätön lukija voisi virheellisesti tulkita, että Luther vastusti nimenomaan Tuomaan teologiaa, vaikka usein katolisella puolella juuri Tuomaan perintö on monelta osin lähempänä Lutherin tekemiä ratkaisuja. Myös kirjan jakso ”skolastisen teologian kehityslinjoja” (s. 35-39) kaipaisi sekä korjauksia että tarkennuksia. Toisaalta se on kirjan kannalta sivuseikka sekä muutenkin varsin huonosti tunnettu teologian historian aikakausi.

Kirjan selviä ansioita on kuitenkin se, että Vainio pyrkii tietoisesti korjaamaan ja tarkentamaan käsityksiä koskien katolista uskoa ja käytäntöä. Esimerkiksi hän kirjoittaa:

Toisinaan skolastisen teologian pelastusoppi esitetään siten, että ihminen saa Jumalan armon hyvien tekojensa avulla. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Jumalan armoa tarvittiin, mutta myös ihmisen omaa toimintaa, joka käytännössä tarkoitti katumusta tai rakkautta Jumalaan. Mitään yhtenäistä opetusta pelastuksesta skolastisessa teologiassa ei kuitenkaan myöhäiskeskiajalla ollut, mikä vielä lisäsi asian sekavuutta. (s. 27)

Katolisia sympatioita

Monissa kohdin kirjoittaja tuo eksplisiittisesti esiin sympatiansa katolista näkökulmaa kohtaan. Tämä näkyy etenkin alaviitteissä. Esimerkiksi viitatessaan kysymykseen messu-uhrista, hän kirjoittaa: ”Protestanttien kritiikissä tämä nähtiin niin, että papit ikään kuin uhrasivat Kristuksen uudelleen asettaessaan ehtoollisen.” Mutta Vainio tarkentaa: ”Tästä ei tarkalleen ottaen ollut kuitenkaan kyse. Pikemminkin ehtoollisessa Kristuksen ainutkertainen ristinuhri tulee todelliseksi ja läsnäolevaksi. (…) Luterilaisten näkökulmasta kyseessä ei siis ole harhaoppi, vaan sitä voitaisiin ikään kuin pitää katoliseen spiritualiteettiin kuuluvana erityispiirteenä, joka on dogmaattisesti periaatteessa yksi mahdollinen ja legitiimi tapa tulkita ehtoollisen luonnetta.” (s. 51-52, alaviite 38)

Käsitellessään Lutherin kritiikkiä luostarilaitosta kohtaan, Vainio kommentoi alaviitteessä seuraavasti: ”Olisi kuitenkin virhe pitää Lutherin ankaraa luostarikritiikkiä lopullisena totuutena keskiajan luostarilaitoksesta. On selvää, että sekaan mahtui myös epäonnistuneita luostarikokeiluja, mutta pääsääntöisesti luostarien vaikutus oli positiivinen.” (s. 53)

Vastaavasti puhuessaan aneista Vainio selittää kohtuullisen hyvin niiden alkuperäisen tarkoituksen; lisäksi hän viittaa katolisen kirkon nykyiseen opetukseen Katolisen kirkon katekismuksessa sekä toteaa, että ”jo Trenton konsiili kielsi aneiden myymisen” (s. 43, alaviite 29). Kiirastuleen liittyen hän mainitsee alaviitteessä, että ”Katolisen teologian mukaan kuitenkin esim. 1. Kor. 3:11-15 ja Matt. 5:24-25 edellyttävät ajatuksen kiirastulesta” (s. 44). Selitys on hieman köykäinen, mutta se on parempi kuin ei mitään.

Lutherin teologiset pääideat

Luku 3 (”Paradoksien teologia”) tarjoaa selkeän ja arvokkaan johdatuksen Lutherin teologisiin päälinjauksiin. Se on kirjan pisimpiä lukuja, ja siinä on vähemmän elämäkertaa kuin muissa luvuissa. Siinä Vainio käsittelee muun muassa sidottua ratkaisuvaltaa, ristinteologiaa sekä vanhurskauttamisoppia. Viimeksimainitun osalta Vainio onkin johtavia asiantuntijoita, sillä hän on tutkinut yhtäältä varhaisen luterilaisuuden eri tulkintoja vanhurskauttamisopista, ja toisaalta hän tuntee sisältäpäin uudemman suomalaisen Luther-tutkimuksen (ns. ”mannermaalaisen”) koulukunnan.

Luku tarjoaa paljon valoa Lutheriin tutustuville, sillä Vainiolla on melkein skolastista metodia muistuttava kyky tulkita Lutherin eri tekstejä parhain päin ja sopusointua etsien. Tämä onkin tarpeen, koska Luther monissa poleemisissa kirjoituksissa kärjistää tavalla, joka yksinään antaa varsin harhaanjohtavan kuvan hänen ajattelustaan. Pakoitellen tosin voi tuntua siltä, että kirjoittaja tekee liiankin silottelevia uudelleentulkintoja.

Itse olin erityisen kiinnostunut mannermaalaisesta teemasta koskien kristityn pyhitystä theosis– eli jumalallistumisopin näkökulmasta. Vainio tunnetusti jakaa tämän koulukunnan tulkinnan, jota hän onkin toisaalla vitsaillen kuvannut niin, ettei se ole tulkinta laisinkaan, vaan Lutheria itseään.Teos tarjoaa runsaasti sitaatteja näkemyksen tueksi. Niiden valossa käy harvinaisen selväksi, että jos Lutherin omat väitteet otetaan tosissaan, on mahdotonta hyväksyä näkemystä, jonka mukaan vanhurskauttaminen olisi pelkkää forenssista hyväksilukemista ilman sisäistä muutosta (ks. s. 80-84).

Jumalallistuminen: todellisuutta vai toiveajattelua?

Mielestäni Vainio ansaitsisi kuitenkin kritiikkiä sen vuoksi, ettei hän lainkaan yritä problematisoida Lutherin tapaa ymmärtää ihmisen jumalallistuminen. Opin teologinen peruste on hyvin esitetty, mutta ei käy kovinkaan selkeästi ilmi, miten Luther kuvitteli asian käytännössä tapahtuvan. Keskeisessä, pitkässä sitaatissa Vainio lainaa Lutheria mm. seuraavasti:

— ja me tulemme siten täytetyiksi kaikella Jumalan täyteydellä. Tämä hepreankielen mukainen puhetapa merkitsee, että meidät täytetään kaikilla tavoilla, joilla hän tekee täydeksi ja me tulemme täyteen Jumalaa. Hän vuodattaa meihin ylitsevuotavan runsaasti armonsa ja Henkensä lahjat, joilla hän tekee meidät rohkeiksi. Hän valaisee meidät valollaan, hänen elämänsä elää meissä, hänen autuutensa tekee meidät autuaiksi ja hänen rakkautensa herättää meissä rakkauden. Lyhyesti sanoen: hän täyttää meidät niin, että kaikki, mitä hän on ja mitä hän voi tehdä, olisi täydellisesti meissä ja vaikuttaisi voimallisesti, niin että meidät jumalallistetaan. Hän täyttää meidät siten, että meillä ei olisi Jumala vain osittain tai joitakin murusia Jumalasta, vaan koko hänen täyteytensä. (…) Kaikki se, minkä sinä puhut, minkä sinä ajattelet ja missä sinä käy, summa summarum, koko elämäsi on täysin jumalallista. (s. 84: WA 17/1, 438)

Tämä kuvaus on mitä kaunein, mutta – kaikella kunnioituksella – onko nyt puhe kenestä tahansa kristitystä vai pyhistä taivaassa? Jos teksti on tarkoitettu kuvaukseksi kristitystä (ja vieläpä kenestä tahansa kristitystä) tässä maailmassa, on vaikea välttyä ajatukselta, että Lutherin kaunopuheiset sanat ovat pelkkää hurskasta teoriaa, naiivia toiveajattelua.

Kysymys on mitä relevantein, koska se menee aivan Lutherin vanhurskauttamisopin (ja siihen liittyvän jumalallistumisopin) ytimeen. Onko kristitty kerralla valmis, vai onko Jumalan kaltaiseksi tuleminen prosessi, joka jollain tavalla riippuu myös ihmisen vastauksesta Jumalan lahjoihin? Vainio korostaa toisessa yhteydessä, että vaikka Luther korostaakin ihmisen passiivisuutta suhteessa Jumalaan, toisaalta ihminen voi vastustaa Jumalan armoa, ja kaiken lisäksi ”Luther opettaa, että ihminen saatuaan armon uudistuu sielunkykyjensä puolesta niin, että hän kykenee synergiaan eli yhteistyöhön Jumalan kanssa.” (s. 93) Tärkeä tunnustus! Mutta miten se käytännössä vaikuttaa aiempaan kysymykseen jumalallistumisesta? Sitä Vainio ei käsittele, eikä näytä käsittelevän Lutherkaan.

Aiemmassa pitkässä sitaatissa Luther eksplisiittisesti vastustaa käsitystä, jonka mukaan jumalallistuminen olisi prosessi: ”On tehty tikapuita, joita pitkin on ajatultu noustavan taivaaseen, ja paljon muuta samantapaista. (…) Tässä kohdassa sitä vastoin on osoitettava oikea ja suora tie ylös: sinä tulet täyteen, aivan täyteen Jumalaa, niin ettei sinulta puutu yhtäkään kohtaa, vaan sinulla on kaikki yhteen kasaan koottuna.” Luther on mielestäni aivan oikeassa siinä, että pyhityksen tulee perustua ennen kaikkea Jumalan vuodattamiin lahjoihin eikä ihmisen omaan pyristelyyn. Silti hänen halunsa vetää mutkat suoriksi ja saavuttaa välitön tie pyhyyteen ei tunnu empiirisesti uskottavalta.

Vainio viittaa toki myös siihen, että Lutherin mukaan uskossa voidaan edistyä, mikä antaa ymmärtää, että vanhurskaudessa voidaan yhtä lailla edistyä. Hän kuvaa sitä seuraavasti:

Kristityn eläessä uskoaan todeksi synnin on määrä vähetä ja vanhurskauden lisääntyä, vaikka kristitty äärimmäisen harvoin kykenee sitä itse havaitsemaan. Uskossa edistyminen ilmenee päinvastoin syvenevänä synnintuntona, jossa ihminen havaitsee teoistaan, joita hän oli pitänyt hyvinä, itsekkäitä motiiveja ja muita synnin vaikutuksia. (s. 82)

Tämä on tärkeä havainto, mutta se on myös sekava ja harhaanjohtava. Katolinen spirituaaliteologia vastaisi, että (1) kyllä, on aivan totta, että edetessään pyhyyden tiellä kristitty tulee tietoisemmaksi omista synneistään, minkä vuoksi pyhimyksillä on taipumus pitää itseään syntisinä. Lisäksi he taipuvat tulkitsemaan muiden syntejä mitä suopeimmin ja Kristuksen esimerkkiä seuraten rukoilemaan, ”Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät”. Mutta (2) tästä ei seuraa, vanhurskauden lisääntymistä ja synnin vähenemistä ei voisi havaita. Se on päinvastoin yleensä varsin helppo havaita sekä omassa että muiden elämässä, vaikka lopulta yksin Jumala tunteekin ihmisen sydämen.

Olisi toivottavaa, että Lutherin theosis-oppia kannattavat tutkijat esittäisivät avoimemmin kysymyksiä siitä, missä määrin Lutherin kirjoituksista syntyy johdonmukainen, sekä teoreettisesti että empiirisesti ymmärrettävä kokonaisvisio. Ainakin kerran Vainio sentään uskaltaa ottaa kriittisemmän kannan: ”Vaikka Luther voi eri teksteissään kehitellä monenlaisia spekulaatioita, hänen teonteoriaansa voi pitää alikehittyneenä. Passiivisuuden ja aktiivisuuden teemat eivät yhdisty johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.” (s. 95)

Kaikesta huolimatta ahdistava lukukokemus

En kirjoita enempää kirjan muista luvuista, jotka tarjoavat runsaasti mielenkiintoista informaatiota ja pohdittavaa. Esitän vain viimeisen, omaan kokemukseen perustuvan kritiikin. Vainion teoksella on monta ansiota, mutta paradoksaalisesti joudun myöntämään, etten voin sitä kaikille suositella. Pääsyy on se, että minulle Luther-kirjan lukukokemus oli lopulta kuitenkin ahdistava. Tämä on tietenkin henkilökohtainen asia. Vainio pyrkii siellä täällä vakuuttelemaan, ettei luterilaisuus ole niin ahdistavaa kuin populaarikulttuurissa väitetään. Minua hän ei saanut vakuuttuneeksi. Päinvastoin: mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä enemmän se minua ahdisti. Eikä vika ole kirjan tyylissä, vaan sen sisällössä eli päähenkilössä, Lutherissa itsessään.

Minusta Luther oli (kirjan perusteella) ahdistava ihminen. Vaikka kuinka yritänkin häntä ymmärtää, en pääse irti siitä, että hän vaikuttaa epämiellyttävältä ihmiseltä: piiloylpeältä, epäkohteliaalta, muka-kaikkitietävältä. Vainio pyrkii jatkuvasti tulkitsemaan häntä parhain päin ja antamaan hänestä myönteisen kuvan, mutta minulle hänestä ei välity vähimmässäkään määrin sellaista kuvaa, jota voisi pitää esimerkkinä muille.

Lisäksi minusta on kirjan perusteella selvää, että hän teki toistuvasti virheellisiä ja vahingollisia valintoja. Usein väitetään (etenkin tänä reformaation merkkivuonna), että Luther ei halunnut jakaa kirkkoa. Vainion kirjasta ei kuitenkaan välity, että näin todella olisi ollut. En tietenkään tarkoita, että Luther olisi pitänyt kirkon hajoamista tavoitteena sinänsä (sehän olisi pähkähullua). Mutta hän oli jääräpäinen, äkkipikainen ja kärsimätön ihminen, joka kärjisti kärjistämästä päästyäänkin eikä juurikaan osoittanut ymmärtämystä toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Missä siis näkyi se, että Luther ei halunnut kirkon jakautuvan? Millaisia valintoja hän teki estääkseen sen? Luther-kirjasta se ei käy ilmi.

Lopputoive

Tällä en tarkoita, etten pitäisi kirjaa arvokkaana lukukokemuksena. Olen siitä paljon oppinut. Olen myös moneen kertaan pohtinut kysymystä kristittyjen syvemmän ykseyden mahdollisuudesta. Lopetan kirja-arvion sitä koskevalla toiveella.

Toivon luterilaisten ja Lutherin seuraajien tiedostavan ja myöntävän, että mahdollisista ansioistaan [heh heh] huolimatta Luther ampuu usein sekä yli että ohi. Ohi ampumisella tarkoitan sitä, että Lutherin käsitykset ja kuvaukset aikansa katolisesta teologiasta eivät ole kattavia eivätkä muutenkaan aina luotettavia. Yli ampumisella viittaan siihen, että hänen tuotantonta riitaisa konteksti sekä hänen taipumuksensa ylikorostaa kaikkea tekevät hänestä ongelmallisen ja riittämättömän lähteen systemaattista teologiaa varten.

Tiedän, että tämä on kova väite. Silti sanon sen aivan vakavissani. Kunnioitan niitä, jotka syystä tai toisesta pitävät Lutheria arvossa. Silti on systemaattisen teologian tarpeiden kannalta otettava etäisyyttä hänen tekemiinsä ratkaisuihin, jotta voimme avoimesti etsiä totuutta koskien Jumalaa, ihmistä ja maailmaa.