EETU MANNINEN

Muutama viikko sitten sain viimein katsotuksi loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Silence, joka kertoo kahdesta portugalilaisesta jesuiittapapista Sebastião Rodriguesista (Andrew Garfield) ja Francisco Garupesta (Adam Driver). He lähtevät etsimään kadonnutta opettajaansa isä Ferreiraa (Liam Neeson) 1600-luvun Japaniin, jonka ankarissa kristittyjen vainoissa hänen huhutaan luopuneen uskostaan. Elokuva perustuu Shūsaku Endōn (1923–1996) samannimiseen romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 1966.

Elokuva on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Se käsittelee nimensä mukaisesti kysymyksiä, jotka heräävät Jumalan hiljaisuuden kokemuksista ahdistusten keskellä, mutta antaa aihetta myös vaikeille eettisille pohdinnoille. Elokuvan päähenkilöiden valinnat kidutuksen ja marttyyriuden edessä ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon keskustelua ja jakaneet katsojien mielipiteitä.

Marttyyrius on hiukan kuumottava aihe teoreettiselle spekulaatiolle, sillä paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, siihen liittyy myös suurta fyysistä ja henkistä tuskaa. Eikä kyseessä ole edes pelkästään menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan kristittyjä vainotaan edelleen jopa siinä määrin, että kristinusko on nykyään maailman vainotuin uskonto. Aihetta tulee siis lähestyä asianmukaisella kunnioituksella ja varovaisuudella. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!)

Jumalalle rakkaat kurjat

Alussa, kun papit pääsevät kosketuksiin japanilaisten kristittyjen kanssa, heitä ällistyttää heidän ilonsa ja rakkautensa vainon ja kärsimysten keskellä. Pappien saapuminen tarjoaa heille tilaisuuden harvinaiseen herkkuun: messussa käymiseen ja ripittäytymiseen. Meille, jotka saatamme valittaa aikaista sunnuntaiherätystä tai pitkää kirkkomatkaa, on hyvä muistaa, että vielä nykyäänkin messussa käyminen on monille kristityille hengenvaarallista.

Elokuvassa Japanin maalaiskristityt ovat köyhiä, oppimattomia ja monista opillisista yksityiskohdista tietämättömiä. Heitä katsellessaan Rodrigues miettii: ”Näiden ihmisten elämä on rankkaa. He elävät ja kuolevat kuin eläimet. Mutta Jeesus ei kuollut hyvien ja kauniiden tähden. Se on helppoa. Vaikeampaa on kuolla kurjien tähden.” Hän myös kysyy itsekseen toistuvasti samaa kysymystä: miksi näiden ihmisten täytyy kärsiä uskonsa tähden näin paljon?

Tämä kärsimys saavuttaa parilla kyläläisellä huippunsa, kun heidät vangitaan ja sidotaan ristille nousuveden tapettaviksi. Nämä kristittyjen kyläläisten nokkamiehet Ichizo (Yoshi Oida) ja Mokichi (Shinya Tsukamoto) kohtaavat marttyyrikuoleman pystyssä päin huutaen avukseen Deusta, eli Jumalaa (1600-lukukaiset katoliset papit pitivät heille messujaan luonnollisesti latinaksi).

Autenttista hengellisyyttä

Silencestä välittyy myös ilahduttavan selvästi ja aidosti jesuiittojen ignatiaaninen kontemplaatio, jota jesuiittapappi James Martin kuvaa kirjassaan Jesus: A Pilgrimage, jonka esittelin taannoin tällä blogilla. Itse asiassa juuri isä Martin valmisti Garfieldia vaativaan rooliinsa jesuiittapappina, ja hänen ohjaukseensa kuului myös retriitti.

Ignatiaanisessa kontemplaatiossa rukoilija asettuu mielikuvituksessaan luettavan raamatunkohdan kuvaamaan paikkaan ja tilanteeseen. Rukoilija voi kysyä itseltään, mitä näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee kussakin Raamatun tilanteessa. Tällä tavalla Jeesuksen elämään liittyvät tapahtumat tulevat aiempaa elävämmiksi, ja vanhoista kertomuksista voi löytää uusia puolia.

Juuri tällainen Jeesuksen elämään liittyvien raamatunkohtien mietiskely näkyy ajoittain myös elokuvassa: ”Kuvittelen Poikasi naulittuna ristille. Suussani maistuu etikka.” ”’Mitä teet, tee nopeasti’, Poikasi sanat Juudakselle viimeisellä ehtoollisella. Oliko hän vihainen niin sanoessaan vai tulivatko ne rakkaudesta?”

Japanin Juudas vai Pietari?

Jälkimmäinen lainaus koskee elokuvan yhtä mielenkiintoista ja traagista hahmoa, nimittäin Kichijiroa (Yōsuke Kubozuka), joka toistuvasti kieltää julkisesti uskonsa ja kavaltaa Rodriguesin japanilaisille viranomaisille, mutta joka aina pyytää saada tunnustaa syntinsä ja yrittää uudestaan.

Kichijiroa ei kuitenkaan aja rahanahneus tai kierous, vaan yksinkertaisesti pelko tuskallisen kidutuksen edessä. Hän tiedostaa olevansa heikko ja katuu joka kerta lankeemustaan. Hänen kohdallaan Rodrigues kokee vaikeaksi noudattaa Jeesuksen käskyä: ”Vaikka hän [lähimmäisesi] seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: ’Minä kadun’, anna hänelle anteeksi.” (Luuk. 17:4)

Miten Jeesus voi rakastaa moista kurjimusta? Pahuutta on joka puolella. Aistin sen voiman ja kauneudenkin, mutta tässä miehessä ei ole pahuutta. Hän ei ole pahan nimityksen arvoinen.

Pelko kidutuksen edessä on täysin ymmärrettävää, ja luultavasti aidoimmankin kristityn rohkeus saattaa pettää tosipaikan tullen. Kuvittele itsesi vastaavanlaiseen tilanteeseen. Kirkko on oikeassa antaessaan julkisesti uskonsa kieltäneille mahdollisuuden palata helmaansa. Meidän pitää muistaa, että myös Pietari kielsi Herransa, mutta sai anteeksi. Aivan elokuvan lopussa myös Kichijiro kohtaa loppunsa jäätyään kiinni kristillisen riipuksen pitämisestä.

Laatta ja mustamakkara

Läpi koko elokuvan japanilaiset käyttävät jo muinaisilta roomalaisilta tuttua keinoa, jossa kuulusteltava kristitty osoittaa luopuvansa uskostaan tallaamalla Kristusta esittävää kuvaa. Silencessä suhtautuminen tähän symboliseen eleeseen on kahtalainen: yhtäältä juuri tämä teko tarkoittaa luopumusta papeille, kuten Rodriguesille, mutta toisaalta sitä pidetään myös vain muodollisuutena, jonka hyvätkin kristityt, kuten Mokichi ja Ichizo, saattoivat tehdä ja säilyttää silti uskonsa.

Useimmissa tapauksissa tallomiseen suhtaudutaan jälkimmäisellä tavalla: Rodrigueskin kehottaa kristittyjä astumaan kuvan päälle, eikä tämä ele riitä elokuvassa japanilaisille vainoojillekaan. Tämä käy hyvin ilmi tavasta, jolla kuulustelija yrittää saada vastahakoisia vankeja tekemään niin: ”Tämä on vain muodollisuus. Askel riittää. Ei tarvitse olla vilpitön. Ette petä uskoanne astumalla siihen. Minä en oikeastaan välitä.”

Kysymys siitä, onko oikein talloa kuvaa säästääkseen henkensä, on herännyt monilla, jotka ovat katsoneet elokuvan. Sehän on vain pikkuinen laatta, pelkkä kuva. Miksei kristitty voisi pysyä Kristukselle sisäisesti uskollisena ja säästää itsensä astumalla sen päälle? Tahtooko Jumala edes ihmisten kuolevan jonkin näin mitättömän asian takia?

Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Mielestäni kysymyksen tekee vielä kutkuttavammaksi kirkkoisä Tertullianuksen (jonka kuuluisaa lausetta ”marttyyrien veri on kirkon siemen” myös Rodrigues siteeraa) kuvaus kristittyjen vainoista Rooman valtakunnassa:

Teidän pitäisi hävetä virheellistä arviotanne kristityistä: mehän emme hyväksy omilla aterioillamme syödäksemme edes eläinten verta. Siksi vältämme myös kuristamalla tai itsestään kuolleiden lihaa, jotta emme millään tavoin saastuisi verestä – emme silloinkaan kun sitä on niiden sisälmysten kätköissä. Siksi te kristittyjä tutkiessanne yritätte saada heitä luopumaan uskostaan tarjoamalla heille myös verimakkaroita, koska sellaisten nauttiminen on heidän keskuudessaan varmasti kiellettyä. (Apologeticum, 9)

Me suomalaiset kristityt syömme mustamakkaraa, verilättyjä ja rössypottuja tuntematta pienimpiäkään omantunnon tuskia, mutta varhaiset kristityt mieluummin kuolivat kuin olisivat pistäneet moista suuhunsa. Tällä en halua sanoa, että mustamakkaran tai verilättyjen syöminen olisi pahasta. Pointtini on että sinänsä pienistä teoista, kuten tietyn laatan tallaamisesta tai tietyn ruoan syömisestä, voi tulla vakavia syntejä, jos niihin liitetään tiettyjä merkityksiä. Sinänsä harmittoman teon merkitys voi olla tietyssä tilanteessa: ”kiellän uskoni julkisesti”, jolloin tästä teosta tulee moraalinen ongelma.

Vääristynyt usko?

Kun isä Rodrigues on vangittu ja hän tapaa viimein etsimänsä isä Ferreiran, hän huomaa järkytyksekseen, että hänestä kerrotut huhut ovat totta: hän on kääntynyt buddhalaiseksi, ottanut uudeksi nimekseen Sawano Chūan ja elää japanilaisen vaimon kanssa. Vaikka Ferreira vaikuttaa olevan hiukan kiusaantunut tilanteesta, hän yrittää saada entisen oppipoikansa luopumaan uskostaan monin eri tavoin.

Yksi hänen argumenteistaan on, että lähetyssaarnaajien toiminta Japanissa on ollut alusta asti turhaa, sillä kristinusko ei tunnu juurtuvan sinne:

Japanilaiset uskovat evankeliumiin vääristyneesti, eli eivät ollenkaan. He eivät koskaan uskoneet! [-] Francisco Xavier tuli opettamaan täkäläisille Jumalan Pojasta, mutta ensin piti kysyä, miten viitata Jumalaan. ”Dainichi”, hänelle sanottiin. Näytänkö, mikä on dainichi? Kas tuossa! [viittaa aurinkoon] Siinä on Jumalan aurinko, jumalainen valo. Raamatussa Jeesus nousi kolmantena päivänä. Japanissa Jumalan valo nousee päivittäin. Japanilaisille kaikki on luonnosta. Heille mikään ei ole ihmistä ylempänä. He eivät ymmärrä jumalakäsitystämme.

Tässä Ferreira esittää tärkeän huomion. Kaukoidän asukkaiden on ollut omien uskonnollisten perinteidensä pohjalta vaikeaa omaksua kristinusko. Rinta rinnan buddhalaisuutta ja muita perinteisiä uskontojaan harjoittavien aasialaisten on ollut vaikea sisäistää esimerkiksi kristinuskoon olennaisesti kuuluvaa yksijumalaisuutta. Elokuvassa kristinuskon yleismaailmallista totuudellisuutta julistavan Rodriguesin kuulustelijat vertaavat kristinuskoa puuhun: se voi menestyä Euroopassa, mutta Japanin maaperään se ei juurru.

Ferreiran puhe japanilaisten kristittyjen vääristyneestä uskosta kuulostaa kuitenkin oudolta etenkin entisen jesuiitan suusta kuultuna. Jesuiitat nimittäin pyrkivät Ferreiran mainitseman Francisco Xavierin johdolla alkaneessa lähetystyössään mukauttamaan kristinuskoa aasialaiseen kulttuuriin ja näin helpottamaan sen omaksumista. Kiinassa jesuiitat harjoittivat tätä sopeuttamista eli akkommodaatiota siten, että he sallivat paikallisten kristittyjen jatkaa perinteistä esi-isiensä kunnioittamista.

Tästä nousi kuitenkin kiistaa, sillä esimerkiksi fransiskaanit ja dominikaanit katsoivat jesuiittojen harjoittaman akkommodaation johtavan kristinuskon vääristymiseen. Lopulta paavi kielsi kristinuskon mukauttamisen, minkä seurauksena jesuiittojen lähetystyö koki Aasiassa kovia takaiskuja.

Akkommodaatioon liittyvät kysymykset ovat vaikeita ja on tärkeää miettiä, mihin pisteeseen asti kristinuskoa voi mukauttaa vääristämättä sitä. Mielestäni tulisi kuitenkin olla melko varovainen sen suhteen, että julistaa kristillisen dogmatiikan saloihin perehtymättömien kristittyjen uskon kokonaan ei-kristilliseksi, kuten Ferreira tekee.

Vaikka japanilaiset eivät osaisi käsitteellistää kaikkea oikeaoppisesti, heidän Jumalaa kohtaan suuntautuva marttyyrikuolemaan asti pysyvä uskonsa, halunsa uskoa pappien julistamaan Jeesukseen ja heidän uskonsa synnyttämä ilo ja rakkaus puhuvat sen puolesta, että Ferreiran tuomio on liian jyrkkä. Tuskinpa kaikki varhaiset kristitytkään olivat täysin vapaita pakanauskontoihin liittyvistä käsityksistä, joiden kautta he luultavasti ainakin jossain määrin hahmottivat kristillisen evankeliumin.

Totuuden hetki

Vankeusajan jälkeen koittaa totuuden hetki. Isä Rodrigues joutuu vaikean valinnan eteen: kieltääkö uskonsa ja pelastaa viiden muun japanilaiskristityn henki vai kuolla hitaasti ja tuskallisesti marttyyrina ja viedä nämä viisi muuta mukanaan? Rodriguesia uskostaan luopumaan kehottava Ferreira esittää sen jalona rakkaudenosoituksena lähimmäisiä kohtaan: ”Papin tulisi jäljitellä toimillaan Kristusta. Jos Kristus olisi täällä… jos hän olisi täällä, hän olisi toiminut ja luopunut uskostaan heidän vuokseen.”

Katsoessaan Kristuksen kuvaa, jota hänen pitäisi polkea, Rodrigues kuulee itsensä Kristuksen äänen, joka sanoo: ”Ole hyvä vain, ei se haittaa. Astu päälleni. Ymmärrän tuskasi. Synnyin tähän maailmaan jakamaan ihmisten tuskan. Kannoin tätä ristiä tuskasi tähden. Elät nyt kanssani. Astu.” Tämän seurauksena Rodrigues tekee päätöksensä ja astuu Kristuksen kuvan päälle.

Mitä papin ratkaisusta pitäisi ajatella? Yhtäältä hän pelasti monien lähimmäistensä hengen. Myöhemmin japanilaisten pääinkvisiittori kertoo Rodriguesille, että saarten maalaiskristityt saavat olla nyt rauhassa, ”koska juuret on katkaistu”. Luopumalla uskostaan Rodrigues siis pelasti ihmishenkiä ja helpotti tavallisten kristittyjen oloja. (Historiallisesti tämä ei tosin pidä paikkansa, sillä kristittyjen vainoja jatkettiin Japanissa ankarina vielä vuosikymmenten ajan. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni olennaista, sillä tässä artikkelissa arvioin elokuvan fiktiivisen henkilön valintaa.)

Lisäksi huomionarvoinen seikka on myös se, että Rodriguesin kanssa kidutetut viisi kristittyä olivat jo luopuneet uskostaan astumalla kuvan päälle. Mikäli siis uskosta luopuminen on kuolemansynti, joka johtaa helvettiin, papin marttyyrius olisi koitunut näille toisille tuomioksi. Tätä problematiikkaa ei kuitenkaan esiinny itse elokuvassa, ja kuten olen tuonut esille, ulkoisesti uskonsa kieltämistä pidetään Silencessä tavallisten kristittyjen kohdalla pitkälti tekona, jonka hyväkin kristitty voi tehdä luopumatta oikeasti uskostaan.

Toisaalta periaate ”tarkoitus pyhittää keinot” on moraalisesti väärin (KKK 1759), ja julkisesti uskosta luopuminen on aina enemmän tai vähemmän väärin, varsinkin papilta. Vaikka kuvan tallomista pitäisikin pelkkänä ulkoisena muodollisuutena, papin tapauksessa julkisen esimerkin voima voi olla musertava tavallisille kristityille. Lisäksi on syytä huomata, että elokuvassa papin luopumus ei ollut mikään pelkkä ulkoinen muodollisuus, vaan hänen piti elää buddhalaisena tiukan valvonnan alaisena ja kirjoittaa säännöllisesti kristillisen uskon vastaisia teoksia.

Myös ajatus siitä, että Kristus kehottaisi kieltämään itsensä, on mielestäni hyvin kummallinen. Itse asiassa lause: ”Kristus olisi luopunut uskostaan heidän vuokseen” kuulostaa korviini suorastaan mielettömältä. Kristuksen laupeudesta huolimatta on nimittäin muistettava, että hän on myös sanonut: ”Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33)

Kärsimys ja Jumalan hiljaisuus

Yksi elokuvan tärkeä teema, jonka mukaan tarina on nimettykin, on Jumalan hiljaisuus kärsimysten keskellä. Vankeudessa Rodrigues valittaa usein Jumalan hiljaisuutta. Elokuvan lopussa hän käy Kristuksen kanssa seuraavan lyhyen dialogin:

Rodrigues: Herra, taistelin hiljaisuuttasi vastaan.
Kristus: Kärsin sinun rinnallasi. En ollut koskaan hiljaa.
Rodrigues: Tiedän, mutta vaikka Jumala olisikin ollut vaiti koko elämäni tähän päivään asti, kaikki mitä teen ja olen tehnyt, kertoo hänestä. Kuulin äänesi hiljaisuudessa.

Ymmärtääkseni opetuksena on, että Jumalan hiljaisuuden kokemustenkin keskellä Jumalan äänen voi kuulla tavallisessa elämässä ja rakkauden teoissa (jollaiseksi Rodrigues mieltää oman luopumuksensa). Jumalan näkeminen kaikessa onkin jesuiittojen ignatiaanisessa spiritualiteetissa keskeisessä osassa.

Koska harva länsimainen on luultavasti kokenut järjestelmällistä vainoa uskonsa vuoksi, luulen, että elokuvassa pohdittu Jumalan hiljaisuuden teema puhuttelee katsojiaan paljon yleisemmällä tasolla: miksi Jumala on hiljaa vaikeuksien ja kärsimyksen keskellä?

Kristillinen perusvastaus on, että Kristus kärsi meidän kaikkien puolesta ja kärsii rinnallamme. Jopa hän huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15:34) Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna tyhjentävää vastausta itse ongelmaan, joka jäänee selittämättömäksi mysteeriksi. Tästä huolimatta Jumalan hiljaisuuden kokemuksesta kärsivä uskova voi koettelemustensa keskellä lohduttautua Jumalan lupauksilla siitä, että hän ei koskaan hylkää. Kuljemme joka hetki hänen johdatuksessaan, vaikkemme sitä aina näkisikään.

Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeuksille ja kärsimyksille pyrittäisiin aina löytämään jokin selitys. Kärsivästä ihmisestä tällainen saattaa pahimmassa tapauksessa tuntua loukkaavalta ja hänen kokemustensa ja tuntemustensa sivuuttamiselta. Sen sijaan selittämättömästi kärsivää ihmistä voi lohduttaa ajatuksella, että synkimmälläkin hetkellä voimme luottaa Jumalan lupaukseen, jonka mukaan hän ei koskaan hylkää meitä – kaikesta huolimatta.

Herran haltuun

Elokuvan loppukohtauksessa Rodrigues (joka oli elänyt luopumuksensa jälkeen japanilaisella nimellä Okada San’emon) polttohaudataan buddhalaisin menoin. Hänen hautaajiltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että hänellä on kämmentensä kätkössä pieni puinen krusifiksi, jonka oli saanut aiemmin eräältä japanilaiselta kristityltä…

Ajatuksena on, että ihmisen sisäistä tilaa ei voi tietää kukaan muu kuin Jumala. Vaikka Raamatun varoitukset ikuisesta tuomiosta on otettava vakavasti, on ajatus mielestäni oikea. Vaikka joku näyttäisikin Jumalan hylkäämältä, Silencen päättäviä sanoja lainatakseni: ”sen totisesti vain Jumala tietää”.