EETU MANNINEN

Armo-oppi kuuluu tunnetusti Augustinuksen (354–430) teologian ytimeen. Hänen armoa koskeva ajattelunsa on muotoutunut erityisesti pelagiolaiskiistan vaikutuksesta, jonka tiimoilta hän kirjoitti tärkeimmät aihetta koskevat teoksensa. Tähän joukkoon kuuluu ehdottomasti hänen vuonna 412 kirjoittamansa Henki ja kirjain (De spiritu et littera), jota voi pitää eräänlaisena Augustinuksen armo-opin tiivistelmänä.

Teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1982 Jukka Thurénin käännöksenä Aurinko kustannuksen julkaisemana Simo Kivirannan toimittamassa Kristikunnan klassikkoja-sarjassa. Käännöksellä on siis jo jonkin verran ikää, mikä näkyy erityisesti raamattusitaateissa käytetystä vanhasta 1933/38-raamatunkäännöksestä. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja helppolukuista.

Suomen kontekstissa Augustinus esitellään toisinaan Lutherin kautta. Myös Thurén alleviivaa käsillä olevan teoksen merkitystä tuomalla esille sen vaikutuksen, joka sillä oli reformaattorin vanhurskauttamisopin muotoutumisessa: juuri Henki ja kirjain oli se teos, josta Luther koki saavansa tukea omille näkemyksilleen. Lutherin Augustinusta kohtaan tunteman erityisen arvostuksen myötä Augustinus on toisinaan nähty luterilaisissa piireissä jopa eräänlaisena linkkinä siinä ”puhtaan evankeliumin” ketjussa, jonka katsotaan ulottuvan Paavalista hänen kauttaan Lutheriin (ks. esim. Emil Antonin ja Timo Junkkaalan vuonna 2012 käymä vanhurskauttamisoppia koskeva debatti).

Augustinuksen ymmärtäminen Lutherin valossa ei kuitenkaan tee oikeutta kirkkoisän omalle ajattelulle. Vaikka Thurén käännöksensä johdannossa korostaakin Hengen ja kirjaimen merkitystä Lutherin ajattelulle, hän myös toteaa, että Luther poikkeaa ”olennaisessa kohdassa” Augustinuksen ajattelusta.

Armon välttämättömyys

Kuten sanottu, Hengen ja kirjaimen pääaiheena on Augustinuksen armo-oppi. Teoksen pääsanoma on, että ihminen ei voi kääntyä Jumalan puoleen eikä edes tahtoa sitä, ellei Jumala vaikuta sitä armollaan. Tässä yhteydessä ”armolla” (gratia) ei ole Suomen luterilaisessa kontekstissa kasvaneelle kristitylle tutuinta merkityssisältöä, eli Jumalan synnit anteeksi antavaa laupeutta ihmistä kohtaan, vaan sillä tarkoitetaan Jumalan vaikuttavaa voimaa, jolla hän vuodattaa rakkauden ihmissydämeen ja tekee syntisestä vanhurskaan. Augustinuksen armon välttämättömyyttä korostava pelagiolaisvastainen pääteesi tulee selväksi heti teoksen alkumetreillä:

Ei riitä, että ihminen luotaessa saa tahdon vapaan ratkaisuvallan ja että hänelle sitten opetetaan, kuinka on elettävä. Lisäksi hänen on saatava myös Pyhä Henki, joka synnyttää hänen sydämessään ihastusta ja rakkautta korkeimpaan, muuttumattomaan hyvään, nimittäin Jumalaan, vaikka hän vielä vaeltaakin uskossa, ei näkemisessä. Hengen on ikään kuin lahjoituksen käsirahana sytytettävä häneen halu riippua kiinni Luojassaan, niin että hän itse hehkumaan syttyen pyrkii tuon tosi valon osallisuuteen. (Henki ja Kirjain 3,5)

Tämän armon välttämättömyyttä koskevan teesin valossa on ymmärrettävä koko Augustinuksen teologia koskien ihmisen pelastusta. Armon käsitteen keskeisyys johtuu siitä, että Augustinuksen pelagiolaiset kiistakumppanit edustivat näkemystä, jonka mukaan ihminen pystyi oman vapaan tahtonsa päätöksellä elämään Jumalan tahdon mukaan, kunhan hänelle vain opetetaan, miten tulee toimia.

Laki ja paha himo

Alleviivatakseen armon välttämättömyyttä Augustinus kehitteli hyvin pitkälle viedyt opit perisynnistä ja predestinaatiosta. Perisynnin turmelemassa tilassaan ihminen on kyvytön tahtomaan hyvää:

Vapaa ratkaisuvalta pystyy näet vain pahaan, mikäli totuuden tie on tuntematon. Mutta vaikka ihmisellä alkaa olla selvillä, mitä on tehtävä ja mihin pyrittävä, ei velvollisuuden täyttämisestä eikä oikeasta elämästä sittenkään tule mitään, ellei siitä saa myös iloa ja ellei sitä rakasteta. (Henki ja kirjain 3,5)

Tästä Augustinus siirtyy hengen ja kirjaimen väliseen vastakkainasetteluun, joka hallitsee teoksen alkupuoliskoa ja josta sen otsikkokin tulee. Hän asettaa vastakkain lain, joka on kirjoitettu kivitauluihin ja lain, joka on kirjoitettu ihmissydämiin (tai ”sydämen lihatauluihin”, kuten Thurénin käyttämä vanha raamatunkäännös asian ilmaisee) (2. Kor. 3:3). Ulkoinen laki herättää langenneessa ihmisessä pelkoa ja vihaa, mikä johtaa entistä pahempaan lain rikkomiseen.

Augustinus kuvaa tätä psykologista prosessia tapansa mukaan retorisesti taidokkaasti ja hyvää ihmistuntemusta osoittaen:

Laki joka näin käskee [”älä himoitse”] on siis hyvä ja ylistettävä. Mutta missä Henki ei anna apuaan eikä puhalla hyvää halua pahan tilalle, siten että hän vuodattaa rakkauden sydämiimme, siellä varmasti laki, olkoon kuinka hyvä tahansa, kielloillaan vain lisää pahaa himoa. Samoinhan virran voima vain kasvaa esteestä, jos virran suunta ei muutu: voitettuaan esteen sen vesi syöksyy alas yhä suurempana tulvana ja vyöryy yhä väkevämmin. Kumma kyllä, halumme kohde tuntuu entistä suloisemmalta, jos se meiltä kielletään. (Henki ja kirjain 4,6)

Sydämeen vuodatettu rakkaus

Kuolettavuudestaan huolimatta lailla on hyvä tarkoitus myös langenneelle ihmiselle. Se nimittäin auttaa häntä huomaamaan riittämättömyytensä ja etsimään apua Jumalalta: ”Lain vanhurskautta pidetään esillä, jotta jokainen saisi selville oman heikkoutensa, lakkaisi koettamasta onnistua omin voimin lain kirjaimen varassa, se kun on mahdotonta, ja liittyisi uskon kautta Vanhurskauttajaan, ja jotta hän sitten saavuttaisi vanhurskauden, toteuttaisi sen ja eläisi siinä” (Henki ja kirjain 29,51).

Tämä dynamiikka saattaa kuulostaa meidän korvaamme hyvin luterilaiselta, ja epäilemättä Luther onkin saanut vaikutteita Augustinukselta juuri tässä kohtaa. Tämä on kuitenkin vasta johdattelua varsinaiseen aiheeseen. Kun nimittäin armo koskettaa ihmisen sydäntä, ihmisen aiemmin pahaan suuntautunut tahto vapautuu rakastamaan Jumalaa ja toteuttamaan hänen tahtoaan:

Se ei merkitse, että vanhurskauttaminen tapahtuisi erillään meidän tahdostamme, vaan laki osoittaa tahtomme sairaaksi, jotta armo sen parahtaisi ja jotta tahto terveeksi tehtynä täyttäisi lain, nyt kun se ei enää ole lain alaisena eikä minkään lain tarpeessa. (Henki ja kirjain 9,15)

Avainajatus Augustinukselle on tässä se, että ”Jumala vuodattaa rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5). Pyhän Hengen läsnäolo ”merkitsee sitä, että sydämeemme vuodatetaan rakkaus, joka on lain täyteys ja käskyn loppu” (Henki ja kirjain 21,36).

Silloin siis annettiin ulkonainen laki pelästyttämään epävanhurskaita, nyt annetaan sisäinen laki tekemään heistä vanhurskaita. Sillä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse ja mikä muu käsky tahansa” joka on kirjoitettu noihin tauluihin ”sisältyy tähän sanaan, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden on rakkaus lain täyteys” (Room. 13:9). Sitä ei ole kirjoitettu kivitauluihin vaan ”vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5). Jumalan laki on siis rakkaus. Sen alle ”lihan mielevyys ei alistu eikä voikaan” (Room. 8:7). Kun rakkauden teot kirjoitetaan tauluihin tätä lihan mieltä pelästyttämään, siitä tulee ”tekojen laki”, ”kirjain joka kuolettaa” lain rikkojan. Kun sitä vastoin itse rakkaus vuodatetaan uskovien sydämiin, siitä tulee ”uskon laki”, ”Henki, joka tekee eläväksi” rakastavan. (Henki ja kirjain 17,29)

Usko ja vanhurskauttaminen

Armo ei siis merkitse Augustinukselle puhdasta armahdusta eikä kategorista lain vastakohtaa, vaan Pyhän Hengen voimaa, joka vaikuttaa iloisen ja vapaan lain täyttämisen. Vastaavasti uskon käsite poikkeaa siitä, mihin luterilaisessa Suomessa on totuttu. Usko ei ole Augustinukselle niinkään luottamusta Kristuksen ristinuhriin vaan ”sen myöntämistä, että sana on tosi”, ja ”myöntäminen taas on tahdon toiminto”.

Usko on Augustinukselle hyvin keskeisesti älyllistä myöntymystä, ja myöhemmässä teoksessaan De praedestinatione sanctorum (428/429) hän määritteleekin uskon ”myöntymyksellä ajattelemiseksi” (cum assensione cogitare) (Praed. sanct. 2,5). Tässä hänen taustallaan vaikuttaa hyvin merkittävällä tavalla stoalainen filosofia, mutta tässä yhteydessä Augustinuksen filosofisten taustavaikutteiden läpikäyminen johtaisi sivuraiteille. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä.

Usko on tahdon toimintona ”voimassamme ja vallassamme” (Henki ja kirjain 31,54), mutta samaan hengenvetoon Augustinus kuitenkin lisää, että siihenkin pätee sana: ”Mitä sinulta on, mitä et ole saanut?” (1. Kor. 4:7). Vaikka siis usko onkin ihmisen tahdon toiminto, se on lopulta myös Jumalan lahja.

Vaikka Augustinus puhuu Hengessä ja kirjaimessa paljon uskosta, se ei ole hänen pelastusopillisen ajattelunsa keskiössä. Augustinuksen esityksessä armon, tahdon ja uskon välinen yhteys jää pikemminkin hyvin epäselväksi. Toisaalta usko on tahdonalaista toimintaa, ja tahto uskoa saadaan puolestaan Jumalalta (Henki ja kirjain 34,60). Toisaalta uskolla otetaan vastaan armo, joka vapauttaa tahdon (Henki ja kirjain 30,52). Tämä sekavuus johtuu nähdäkseni siitä, että siinä missä armolla ja sen herättämällä rakkaudella on Augustinuksen pelastuskäsityksessä keskeinen rooli, usko jää tässä kuviossa hieman ylimääräiseksi. Vaikuttaakin siltä, että usko on Augustinuksen vanhurskauttamispohdinnoissa mukana lähinnä siksi, että se kuuluu niin vahvasti Paavalin vanhurskaudesta puhuvaan kielenkäyttöön.

Me emme siis tee vapaata ratkaisuvaltaa tyhjäksi, mutta meidän sielumme kiittää Herraa, se ei unohda hänen lahjojaan, ei ole piittaamatta Jumalan vanhurskaudesta eikä koeta pystyttää omaansa, vaan se uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, ja se elää uskosta kunnes pääsee näkemiseen, nimittäin siitä uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Se rakkaus vuodatetaan sydämeemme, ei riittävän oman tahdon eikä lain kirjaimen kautta, vaan Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. (Henki ja kirjain 33,59)

Augustinus puhuu Paavalia seuraten uskosta ja vanhurskauttamisesta, mutta tärkeimmässä ja selkeimmässä roolissa hänen pelastuskäsityksessään ovat Pyhä Henki, armo ja rakkaus. Augustinus myös selvästi näkee vanhurskauttamisen efektiivisenä prosessina, jossa ”Jumala vanhurskauttaa pyhiänsä heidän kilvoitellessaan tämän elämän kiusauksissa siten, että hän suo runsaita lahjoja niille, jotka pyytävät ja antaa lempeästi anteeksi niille, jotka tunnustavat syntinsä” (Henki ja kirjain 36,65).

Anakronismin vaara ja aikamme haaste

Vaikka Augustinuksen jälkeinen katolinen teologia seuraakin häntä monessa kohtaa, on vastustettava kiusausta lukea myöhempiä opinkehityksen vaiheita ja kysymyksenasetteluita hänen ajatteluunsa. Siinä missä Augustinus näet kehitti selkeän armo-opin, hän ei suoraan vastaa 1500-luvun vanhurskauttamisopillisiin kiistakysymyksiin. Hän ei tee jäsenneltyä teoriaa esimerkiksi siitä, missä suhteessa Kristuksen ansiot ovat vanhurskautettuun. Pelagiolaiskiistassa kyse ei ollut siitä, pitääkö kristityn tehdä hyviä tekoja tai täyttää laki pelastuakseen, vaan pikemminkin siitä, tarvitseeko hän siihen armon apua vai ei.

Augustinuksen päähuomiona Hengessä ja kirjaimessa kuten suuressa osassa muutakin hänen kirjallista tuotantoaan on armon välttämättömyys ja kaikenkattava edeltäkäyvyys suhteessa syntiseen ihmiseen. Vain tämä armo mahdollistaa hyvän kristillisen elämän, joka Pelagiuksen ja hänen kannattajiensa mukaan onnistuu pelkällä luonnollisen vapaan tahdon päätöksellä.

Vaikka siis näiden kahden askeettisen kirkonmiehen kiista on muovannut läntistä teologiaa huomattavasti, on syytä varoa katsomasta näitä herroja myöhemmän dogminkehityksen valossa. Sen sijaan voimme hyvinkin pohtia Augustinuksen opetusta omaa uskoamme ja kokemustamme vasten. Voisimmeko mekin Pyhän Hengen avulla ihastua rakkauden lakiin niin, että eläisimme sitä iloisesti todeksi? Ehkä tässä vaiheessa Augustinuksen opetuksen pohtiminen muuttuu rukoukseksi Pyhälle Hengelle, ilon ja rakkauden lähteelle.