OSKARI JUURIKKALA

Viime päivinä ja viikkoina on tullut julki tärkeitä ja merkittäviä uusia tietoja pedofiliasta ja muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä katolisessa kirkossa etenkin Yhdysvalloissa. Erityisen sydäntä raastava on Pennsylvanian osavaltion teettämä valtava raportti, joka tarjoaa uutta todistusaineistoa peittelyn kulttuurista 1940-luvulta 2000-luvulle saakka (katso enemmän tästä). Vähemmän dramaattinen mutta toisella tavalla tärkeä on ollut laajeneva sarja julkisuuteen tulleita tietoja kardinaali Theodore McCarrickistä, johon palaan kohta tarkemmin (katso aluksi vaikka tämä artikkeli; lisää linkkejä tiedossa).

Vatikaani reagoi virallisesti Pennsylvanian hyväksikäyttöraporttiin torstaina 16. elokuuta (katso suomeksi). Maanantaina 20. elokuuta paavi Franciscus kirjoitti kirkolle kirjeen (tässä suomeksi). Siinä hän kutsui koko Jumalan kansaa katumukseen, rukoukseen, paastoon ja solidaarisuuteen.

Vielä ei ole selvää, mihin konkreettisiin toimenpiteisiin ryhdytään toisaalta Yhdysvalloissa ja toisaalta Vatikaanissa. Suuri osa kritiikistä koskee juuri sitä, että aiemmin ongelmia ja rikoksia on salailtu ja toimenpiteet ovat olleet puutteellisia. Väärin ymmärretty hierarkian kunnioitus on tukenut sairasta peittelyn kulttuuria. Lisäksi esimerkiksi italialainen hallintokulttuuri on kaikkea muuta kuin tunnettu läpinäkyvyydestä, ja tämä näkyy myös Vatikaanissa. Katolinen kirkko olisi varmasti kovin erilainen – sekä hyvässä että pahassa – jos Pietarin istuin sijaitsisi vaikkapa Turussa…

Aiempi vaikutelma

Alaikäisten hyväksikäytön ongelma kirkossa oli aiemmin vahvasti esillä vuonna 2010. Silloin kirjoitin aiheesta pitkän analyysin otsikolla Alaikäisten hyväksikäyttö: haaste kirkolle ja yhteiskunnalle (tässä pdf). Vaikka kirjoitus oli puolusteleva, se oli mielestäni avoin, rehellinen ja kuitenkin toiveikas. Suosittelen sen lukemista jokaiselle, joka haluaa ymmärtää ongelmaa laajemmassa kontekstissa. Siinä on runsaasti yhä ajankohtaisia tietoja, joista mainitsen tässä alkuun muutamia.

Käsittelin kirjoituksessa varsin yksityiskohtaisesti pedofiliaa ilmiönä asiantuntijoiden mukaan sekä referoin heidän lausuntojaan vertailevasta tutkimuksesta (pedofilia katolisessa kirkossa, muissa kristillisissä kirkossa, sekä toisenlaisissa instituutioissa kuten kouluissa ja orpokodeissa). Alaikäisten hyväksikäyttöön liittyy kaikissa instituutioissa se ongelma, että uhrit eivät yleensä uskalla puhua, eikä heitä usein oteta vakavasti. Katolisessa kirkossa ongelmaa on lisännyt auktoriteettiusko, mutta käsittelyongelmat ovat yleisiä muuallakin. Vuoden 2004 selvitys hyväksikäytöstä Yhdysvaltain koululaitoksessa osoitti, että vuosina 1991–2001 tapauksia oli noin 290 000 kappaletta (aivan käsittämätön määrä!), mutta syyllisiä ei lähes koskaan ilmiannettu viranomaisille ja vain 1 % menetti virkansa.

Ruotsissa puolestaan vuoden 2009 valtiollinen selvitys paljasti, että julkisissa orpo- ja sijaiskodeissa kasvaneista lapsista lähes joka toinen sanoi joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön tai raiskauksen uhriksi; tutkimuksen mukaan viranomaiset pyrkivät suojelemaan epäiltyjä, eikä uhrien kertomuksia otettu vakavasti. Suomessa ei tietääkseni ole tehty yhtä perusteellisia selvityksiä. Kuitenkin oikeusneuvos Päivi Hirvelän väitöskirja Rikosprosessi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa (Sanoma Pro 2006) antaa kriittisen arvion suomalaisen rikosprosessin toimivuudesta hyväksikäyttötapauksissa.

Sekulaarin median kautta saa usein vaikutelman, että ongelma on poikkeuksellisen suuri katolisessa kirkossa ja pappien keskuudessa. En ole itse tehnyt systemaattista tilastotutkimusta, mutta esimerkiksi ei-katolinen tutkija Philip Jenkins osoitti teoksessaan Pedophiles and Priests: Anatomy of a Contemporary Crisis (Oxford University Press, 2001), että tuolloin saatavilla olevien tilastojen valossa alaikäisten hyväksikäyttäjien osuus protestanttisissa kirkoissa oli itse asiassa suurempi kuin katolisessa kirkossa (2–8 kertaa suurempi instituutiosta riippuen). Tilastot ovat tietysti puutteellisia ja voi olla, että katolisessa kirkossa tapauksia kyettiin salaamaan paremmin kuin muualla. Nykyiset tilastot saattavat antaa erilaisen kuvan, sillä katolisesta kirkosta on paljastanut paljon lisää viime vuosien aikana; toisaalta juuri katoliset instituutiot ovat viime vuosina olleet erityisen syynin alla. Ja hyvä niin.

Jotain toivoa ja lohtua saa siitä, että jopa Pennsylvanian massiivisessa raportissa suurin osa epäilyistä tapahtui ennen 2000-lukua, ja melkein mitään tapauksia ei ole ollut vuoden 2002 jälkeen. Tämän voi kai tulkita merkiksi, että tuohon aikaan tehdyt reformit kantavat ainakin jotain hedelmää. Reformeja oli kaksi. Maailmanlaajuisen kirkon tasolla paavi Johannes Paavali II sääti vuonna 2001, että alaikäisten hyväksikäyttö tuli hiippakunnallisen käsittelyn sijasta Vatikaanin tutkittavaksi; tällä pyrittiin ehkäisemään sitä, että paikallinen piispa pyrkisi suojelemaan epäiltyjä pappeja oman maineensa tai hiippakunnan maineen vuoksi.

Toinen reformi oli paikallinen, Yhdysvaltain piispainkonferenssin hyväksymä ns. Dallas Charter, joka sääti yksityiskohtaisia ohjeita hyväksikäyttöepäilysten käsittelyä varten (ks. tarkempi selitys). Joskus puhutaan hyväksikäytön ”nollatoleranssin” aloittamisesta.

Mutta onko tämä riittävä vastaus näihin uutisiin? Ei todellakaan.

Uusia tietoja

Joku kysyi minulta hiljattain, voisinko päivittää aiemman kirjoitukseni. Se voisi rauhoittaa ilmapiiriä ja elvyttää toivoa. Ajatus oli hyvä, mutta pitkään sitä mietittyäni tulin tulokseen, että nyt ei pelkkä päivitys riitä. Tarvitaan toinen näkökulma.

Tämä kirjoitus ei ole puolustuspuhe. Tämä on hyökkäys.

Tämä kirjoitus on hyökkäys kaikkia niitä ihmisiä ja tahoja vastaan, jotka jo vuosikymmenten ajan ovat kylväneet kirkon sisällä – jopa pyhän viran suoman auktoriteetin turvin – mitä syvintä moraalista korruptiota. Samalla tämä on kutsu syvempään kääntymykseen meille kaikille.

Olen todella kiitollinen Jumalalle siitä, että heinäkuun lopulla alkoi uusi paljastusten aalto. Nyt alamme vihdoin mennä asian ytimeen. En tarkoita nyt ensisijaisesti Pennsylvanian raporttia. Se on merkittävä aineiston laajuuden vuoksi, mutta ongelman luonteen kannalta paljastavampia ovat julkisuuteen tulleet tiedot kardinaali McCarrickin elämästä ja teoista. Se on kuin langanpätkä, josta vetämällä on tullut julkisuuteen moraalisen rappion koko vyyhti.

Vaikka yhä uskon, että median kautta pedofilian kokonaiskuvasta saa väärän vaikutelman, silti olen usein mielessäni ihmetellyt sitä, miten tämä on mahdollista. Toisin sanottuna, miten niin monet papit voivat olla moraalisesti korruptoituneita, manipulatiivisia pedofiilejä? Miten ihmeessä niin moni on voinut läpäistä seulan? 

Vai eikö mitään seulaa ollutkaan?

McCarrickin tapaus on tuonut esille mitä raadollisimpia tosiasioita, jotka osoittavat, ettei kyse ole vain salailun kulttuurista. Ongelma näyttäytyy nyt uudessa valossa. Kyse ei ole yksittäisten pappien satunnaisesta heikkoudesta, vaan häikäilemättömästä kaksoiselämästä, johon langenneet henkilöt ovat jo vuosikymmenten ajan vetäneet muita mukaan valheen ja siveettömyyden tielle.

Se mihin nyt viittaan voi hämmentää monia. Se voi myös närkästyttää. Joku voi saada vaikutelman, että liitän toisiinsa pedofilian ja homoseksuaalisuuden. Se ei ole tarkoitukseni, ne ovat eri asioita.

Kuitenkin empiirisesti juuri katolisessa kirkossa tilanne on kiistatta se, että valtaosa hyväksikäytöistä on kohdistunut teini-ikäisiin poikiin ja nuoriin miehiin (tarkempia tietoja ja pohdintaa tässä artikkelissa; päälähteenä on kuuluisa John Jay Collegen tuottama raportti, joka on laaja-alaisin aiheesta tehty tutkimus). Tämä havainto pätee kautta linjan, sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Havainto on merkittävä, koska tässä suhteessa ongelma poikkeaa ratkaisevasti seksuaalisesta hyväksikäytöstä laajemmassa yhteiskunnassa.

Teknisesti kyse ei itse asiassa ole pedofiliasta (joka kohdistuu esipuberteetti-ikäisiin lapsiin), vaan efebofiliasta tai pederastiasta. Tämä on ollut tiedossa aiemminkin, ja Pennsylvanian laaja raportti antaa saman kuvan: valtaosa uhreista on puberteetin saavuttaneita teinipoikia. Monet hyväksikäyttäjistä muodostavat homoseksuaalista lapsipornoa jakavia pedofiiliporukoita, ja tapauksiin liittyy sadismia ja homoseksuaalisia jengejä… Syytteistä ilmenee myös uskonnollisten symbolien vääristämistä eräänlaiseksi seksuaaliseksi rituaaliksi, joka taitaa olla pahempaa kuin pakanalliset orgiat aikoinaan.

Siis todella sairasta kamaa.

Nyt mennään ytimeen

Mutta mistä ihmeestä se kumpuaa? Taustalla on laajempi ilmiö, johon useimmissa medioissa on viitattu vain ohimennen tai ei lainkaan. Alaikäisten hyväksikäytön taustalta löytyy kokonainen aktiivisen homoseksuaalisuuden alakulttuuri. Sitä on paljastunut erityisesti pappisseminaareista, mutta sen lisäksi ja sen tukena on laajoja ”laventelimafiaksi” (lavender mafia) kutsuttuja verkostoja, jotka tukevat ja suojelevat toisiaan sekä jakavat tietoja hyväksikäytettävistä pojista.

Ilmiö on tunnettu useissa maissa, ja siihen näyttää kuuluvan useita piispoja. Heistä merkittävimpiä oli entinen Washingtonin arkkipiispa McCarrick, mutta hänen ympärillään pyöri iso joukko samanmielisiä piispoja ja pappeja. En halua kirjoittaa yksityiskohtia McCarrickistä. Koko mies ja koko juttu on läpeensä iljettävä ja vastenmielinen. Kuitenkin valtamedioiden kautta saa helposti puutteellisen ja harhaanjohtavan kuvan asiasta (puhutaan yleensä vain ”pedofiliasta”). Siksi suosittelen lukemaan esimerkiksi Rod Dreherin perusteellisia artikkeleja, tässä, tässä ja tässä (varoitus: viimeinen artikkeli on erittäin rankka ja voi aiheuttaa fyysistä ja moraalista pahoinvointia). Jos haluat lisätietoja, lue vaikkapa tämä, tämä, tämä, tämä tai tämä, niin alat päästä kärryille.

Pääasiat ovat selviä: McCarrick on pedofiili, mutta on ollut koko uransa ajan myös häikäilemätön seminaristien ja nuorten pappien manipulatiivinen ja kiristävä hyväksikäyttäjä. Lukuisat ihmiset hänen ympärillään tiesivät siitä niin paljon, että se oli pikemminkin vitsailun aihe kuin salaisuus. Emme vielä tiedä, miten monet hänen piispaveljistään kuuluvat ”laventelimafiaan”, mutta hänen läheisiä yhteistyökumppaneitaan olivat mm. kardinaalit Donald Wuerl (joka joutui Pennsylvanian raportissa kovan arvostelun kohteeksi), Joseph Tobin ja Kevin Farrell. He kaikki ovat – yllätys yllätys – kiistäneet kuulleensa koskaan yhtään mitään McCarrickiin liittyvistä väitteistä. Sitä ei nyt kukaan usko, sillä huhut ja epäilyt olivat laajasti tiedossa jo 90-luvulla – ei siis koskien pedofiliaa vaan aktiivista homoseksuaalisuutta. (Katso lisää tästä ja tästä.) Tobin on myös yrittänyt hillitä kiusallista tilannetta kieltämällä pappeja puhumasta medialle.

Paljastusten siivittämänä on tullut ilmi, että myös entinen Los Angelesin arkkipiispa, kardinaali Roger Mahony näyttää olleen samaa porukkaa. Eikä se ole suurikaan yllätys, kun tietää jotain hänen toimistaan ja asenteistaan virassa ollessaan (katso artikkeli). Todennäköisesti samanmielisiä on paljon enemmän.

Tämä oli tiedossa – halusiko kukaan kuunnella?

Oikeastaan ongelma on jo pitkään ollut joidenkin tiedossa, mutta siitä ei haluttu puhua avoimesti. Vuonna 2000 entinen pappisseminaarin rehtori Donald Cozzens julkaisi teoksen The Changing Face of the Priesthood, joka käsitteli avoimesti katolisen papiston aktiivista homoseksualisoitumista.

Se sai jatkoa vuonna 2002 Michael Rosen maineikkaalla kirjalla Goodbye, Good Men: How Liberals Brought Corruption into the Catholic Church. Samalta vuodelta on Cozzensin ajatuksia herättävä artikkeli. Myös Paul Shaughnessy kirjoitti ongelmasta jo vuonna 2000. Dariusz Oko tutki asiaa kansainvälisellä tasolla suorapuheisessa esseessään vuonna 2012 (katso tiivistelmä tai koko kirjoitus). Itse paavi Franciscus viittasi asiaan eräässä puheessa vuonna 2013.

Ongelma ei rajoitu Yhdysvaltoihin, vaikka siellä ilmiö on ehkä mennyt kaikista pisimmälle. Kansainvälistä näkökulmaa tarjoaa esimerkiksi tämä juttu. Uusimpia julkisuuteen tulleita on uutinen Hondurasista. Itse olen jo aiemmin saanut anekdootinomaista tietoa joistain seminaareista Itävallasta ja Saksasta. Ilmeisesti Irlannissa oli aivan sama ongelma.

On enemmän kuin todennäköistä, että kaikkien laajamittaisten kirkon piirissä tapahtuneiden alaikäisten poikien hyväksikäyttötapausten taustalla on tämä sama ilmiö.

Valitettavasti vuosikausiin suurin osa katolilaisista ei halunnut tietää asiasta mitään. Itsekin muistan eläväksi, miten epäuskoisena luin muutama vuosi sitten jotain italialaista lehtijuttua joka viittasi tällaisiin kuvioihin. Ajattelin jotain tyyliin ”just joo, taas tätä antikatolista propagandaa”. Tällaiset reaktiot olivat yleisiä. Michael Rosen kirja Goodbye, Good Men sai aikanaan jäätävän vastaanoton katolisessa mediassa, yllättäen etenkin konservatiiveilta. Kyse oli emotionaalisesti puolustusreaktiosta, samasta jonka turvin lukuisat hyväksikäyttäjäpapit jatkoivat rikoksiaan vuosien ajan.

Kriittisen vastaanoton sai myös journalisti Rod Dreher vuonna 2002, kun hän kirjoitti rohkeasti Bostonin silloista arkkipiispaa kardinaali Bernard Law’ta vastaan. Runsas viikko sitten Austin Ruse myönsi julkisesti olleensa väärässä Dreheriä kritisoidessaan. Vuosia sitten alkanut riita johti ystävysten välirikkoon. Nyt Ruse pääti kirjoituksensa näihin sanoihin:

So, all those years ago, Rod was right, and I was wrong, and now I say this to Rod: Pedal to the metal. Tell it all. Tell it loud. Tell it long. Let the chips and even the prelates fall where they may.

”Prelaatit” (prelates) tarkoittavat tässä kirkon johtoa, eli piispoja ja kardinaaleja.

Systemaattista kaksoiselämää ja valehtelua

Jos haluaa ymmärtää miksi tätä porukkaa voi todellakin kutsua mafiaksi, miten se toimii, millainen on sen psykologinen profiili ja miten se pyrkii johtotehtäviin kirkossa, suosittelen erityisesti psykiatri Gerard van den Aardwegin pitkää artikkelia (pdf). Se on tosin aika rankka ja poliittisesti epäkorrekti. Katso lisäksi vaikka tämä, tämä, tämä ja tämä juttu.

Laventelimafian kaksinaismoraalista kertoo se, että juuri McCarrick toimi Yhdysvaltain piispainkonferenssin keulahahmona, kun vuoden 2002 paikkeilla kirkko joutui ensimmäiseen valtavaan mediaryöpytykseen hyväksikäyttöskandaalien vuoksi.

McCarrick (joka tuolloin oli itse hyväksikäyttänyt useita teinipoikia ja lisäksi oli mitä aktiivisin homoseksuaali vastoin selibaattilupaustaan ja kirkon oppia) esiintyi tuolloin hyväntekijänä ja johti Dallas Charterin kirjoittamista. Yllätys yllätys, McCarrick määritteli protokollan säännöt niin, että se koski vain syytöksiä ”diakoneja ja pappeja” vastaan – piispat kuten hän itse jäivät kokonaan tutkinnan ulkopuolelle (katso artikkeli).

Myös Wuerl pyrki julkisuudessa esiintymään ”nollatoleranssin” tiukkana toteuttajana. Tämä on lopulta ymmärrettävää: he tunsivat järjestelmän parhaiten ja osasivat käyttää sitä hyväkseen. Kun on koko uransa ajan viettänyt kaksoiselämää, valehtelemisesta tulee kuin toinen luonto.

Tilanne on nyt sikäli merkittävä, että hyväksikäyttöskandaalin vuoksi ongelmasta on ainakin hetkellisesti mahdollista puhua oikeilla nimillä. Lukuisat maallikot, papit ja piispat ovat vihdoin rohjenneet puhumaan ja kirjoittamaan avoimesti. On myös vaikea kuvitella, että tässä tilanteessa sekulaari media liittoutuisi hyväksikäyttäjäpappien kanssa heitä puolustaakseen.

Pappisseminaarit keskeinen ongelmakohta

Keskeisessä roolissa tässä murhenäytelmässä ovat olleet pappisseminaarit. On hyvä muutamalla sanalla selventää, miten asiat ovat voineet mennä niin pahasti sekaisin.

Seminaarit ovat luonteeltaan pyhiä paikkoja. Niissä tulisi vallita erityinen hengellisyyden ja moraalisen esimerkillisyyden ilmapiiri, joka johdattaa palvelemaan pyyteettömästi ja omistamaan elämänsä muiden hengelliselle hyvinvoinnille. Tehtävänsä vuoksi seminaarien tulisi erityisen uskollisesti noudattaa kirkon opetusta myös seksuaalimoraalin alueella. Kouluttajien tulisi myös tunnistaa ja ryhtyä toimenpiteisiin, jos joku kandidaatti ei näytä sopivan papin virkaan – palvelutehtävään, joka edellyttää erityistä moraalista integriteettiä.

Näin myös on useissa seminaareissa. Olen itse elänyt sellaisessa, ja nähnyt läheltä joitain muita. Se oli suurta henkisen kasvun aikaa itselleni, ja voin vain kiittää Jumalaa ajatellessani, miten paljon hyvää näiden seminaarien työstä kanavoituu vuosien aikana perheille ja seurakunnille ympäri maailmaa.

Mutta nyt on tullut selvästi ilmi se, mistä aiemmin on kuulunut epämääräisiä huhuja. Monissa seminaareissa vallitsee lähes päinvastainen ilmapiiri. (Aiemmissa linkeissä on esimerkkejä ja kuvauksia.) On seminaareja, joissa kannustetaan seksuaalisiin suhteisiin seminaristien välillä ja joissa homoseksuaalit järjestävät avoimesti bileitä juuri siinä mielessä. Alkoholin käyttö on muutenkin hillitöntä. On seminaareja, joissa kouluttajien asemassa olevat henkilöt ovat itse eläneet aktiivisessa suhteessa muihin miehiin, ja he ovat pyrkineet johtoasemiin voidakseen vaikuttaa tuleviin seminaristeihin ja pappeihin.

McCarrick oli tunnettu siitä, että hän ”rekrytoi” runsaasti pappiskokelaita – on helppo arvata, millaisia he olivat moraaliselta integriteetiltään. He pyrkivät saamaan muita kumppaneikseen, ja jopa kannustavat heteromiehiä pitämään salasuhteita seminaarin ulkopuolella. Tavoite on, että mahdollisimman moni korruptoituisi, koska silloin kukaan ei uskalla puhua. Moni henkisesti ja moraalisesti terve mies on jättänyt pappisuran juuri tällaisten kokemusten ja niiden aiheuttaman skandaalin vuoksi.

Vaikka kyse on aikuisista miehistä, kyse on silti häikäilemättömästä manipuloinnista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Seminaristien on yleensä vaikea puhua avoimesti ja puuttua väärinkäytöksiin. Jos he haluavat päästä papiksi, heillä ei usein ole muita vaihtoehtoja kuin vaieta. Esimiehille puhuminen saattaa auttaa (ja monissa tapauksissa on auttanut), mutta jos rehtori on korruptoitunut – piispasta puhumattakaan – niin keinot ovat vähissä. (Katso aiheesta etenkin tämä Athanasius Fornwaltin syvällinen analyysi.)

Tässä paljastuu siveettömyyden raadollinen puoli. Se vaikuttaa ensin vain yksityisasialta. Sille antautuva ihminen helposti luulee, ettei sitä kukaan saa koskaan tietää. Muut eivät halua puuttua asiaan, pitäähän olla ymmärtäväinen ja suvaitsevainen. Mutta jos henkilö itse hyväksyy sen ja muut katsovat sormien läpi, sille annetaan yhä enemmän siimaa eikä se meinaa millään pysähtyä.

Siveettömyys on kuin syöpä, joka lähtee leviämään koko organismiin. Näin on käynyt koko kirkon tasolla, lukuisissa seminaareissa ja monissa muissa kirkon instituutioissa. Joidenkin arvioiden mukaan ilmiö alkoi viimeistään 1950-luvulla, mutta todennäköisesti se lähti kasvuun erityisesti 60- ja 70-luvuilla. Nyt aktiivihomoseksuaaleja on kirkon johtavissa viroissa, joista käsin he vesittävät kirkon seksuaaliopetusta ja suojelevat ja vahvistavat ”omiensa” asemia.

Sääntöjen ja ohjeiden tasolla homoseksuaalinen aktiivisuus on aina ollut kiellettyä seminaareissa, ja syvä homoseksuaalinen taipumus on periaatteessa este pappisvihkimykselle (katso tarkemmin tästä artikkelista). Monissa paikoissa tämä on ollut vain kuollut kirjain.

Moraaliopetuksen vastuu

Olen viime aikoina Paavalin kirjeitä lukiessani hämmästellyt sitä, miten rankasti hän kirjoittaa siveettömyydestä.

Jumalan tahto on, että te pyhitytte. Kavahtakaa siveettömyyttä! Jokaisen teistä on opittava pitämään ruumiinsa pyhänä ja kunniassa. Älkää antako sitä himon ja kiihkon valtaan, niin kuin tekevät pakanat, jotka eivät tunne Jumalaa. (1. Tess. 4:3-5)

Efesolaiskirjeessä Paavali huomauttaa: Tehän tiedätte hyvin, ettei kenelläkään siveettömällä eikä saastaisella ole osaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta, ei myöskään ahneella, sillä hän on epäjumalanpalvelija. (Ef. 5:5). Vastaavasti ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä: Ruumis ei ole siveettömyyttä vaan Herraa varten, ja Herra on ruumiinkin valtias. … Pysykää erossa haureudesta! (1. Kor. 6:13,18). Juuri siveettömyyteen liittyen Paavali varoittaa:

Te teette väärin, kun kerskutte. Ettekö tiedä, että pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan? (1. Kor. 5:6)

Niinpä.

Kyse ei ole vain inhimillisestä heikkoudesta. Heikkouksia meillä on jokaisella, paljonkin. Kyse on ihmisistä, jotka ovat tietoisesti valinneet ja hyväksyneet evankeliumin ja kirkon opetuksen vastaisen elämäntavan. Ja juuri siinä on valtava ero. Paavi Benedictus XVI joskus kysyi aiemman mediaryöpytyksen aikaan, miten on mahdollista, että karmeisiin hyväksikäyttöihin olivat voineet syyllistyä papit, jotka olivat sitoutuneet siveelliseen elämään ja joiden tulisi myös säännöllisesti käydä ripillä. Vastaus on yksinkertainen: todennäköisesti he eivät ylipäänsä ripittäytyneet, tai sitten he eivät tunnustaneet näitä syntejä, koska he olivat hyväksyneet ne jo kauan sitten.

Erityinen vastuu on moraaliteologeilla. Esimerkiksi Yhdysvalloissa johtavia ”katolisen” moraaliteologian tähtiopettajia oli Charles Curran. 1970-luvulla Curran muun muassa opetti avoimesti seksuaalisuuden hyväksyttävyyttä avioliiton ulkopuolella, ja piti homoseksuaalisia suhteita hyvinä. Tällaisilla opetuksilla ja opettajilla on seurauksensa, ne vaikuttavat ihmisiin ja heidän valintoihinsa.

Lopulta vuonna 1986 kirkko lakkautti Curranin oikeuden opettaa katolisissa oppilaitoksissa, mutta se oli jo myöhäistä. Curran sai siitä vain lisäpontta maallisen median silmissä, ja 2000-luvulle saakka hän kannusti katolilaisia vastustamaan kirkon virallista opetusta. Idea löi läpi monissa piireissä: ihan sama miten elän, olen ”ihan yhtä hyvä katolilainen kuin muutkin”. Epäilemättä lukuisat pedofiilipapit ovat ajatelleet tähän tyyliin. Heille on ihan sama, että he rikkovat kirkon opetusta ja periaatteita. Kirkon opetus on vanhoillista ja puritaanista; me olemme kirkon tulevaisuus, turhista rajoitteista vapautuneita…

Curran ei ollut yksin. Monet tunnetut moraaliteologit 60-luvulta lähtien kehittivät teorioita, jotka kyseenalaistivat etenkin kirkon seksuaalimoraalisen opetuksen. Taustamotiivina on luultavasti usein ollut teologien oma ”yksityiselämä”. Kognitiivinen dissonanssi piti ratkaista. Teorioita oli monenlaisia, kuten omantunnon riippumattomuus objektiivisesta moraalista, kuolemansynnin käsitteen kiistäminen tai sen rajoittaminen ”perusratkaisun” muuttamiseen. Käytännössä kaikkien pointti oli sama: rauhoitella niiden omaatuntoa, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta ja seuraamasta kirkon ääntä.

Vuonna 1993 pyhä Johannes Paavali II julkaisi kiertokirjeen Veritatis splendor, joka korjasi väärinkäsityksiä ja opasti moraaliteologeja. Siitä syntyi aivan helvetillinen melu. Ulkopuolelta katsottuna reaktiot vaikuttivat käsittämättömän irrationaalisilta. Nyt niitä on helpompi ymmärtää.

Sitä niittää mitä kylvää

Tietenkään Curran ja kumppanit eivät yksinään ole vastuussa tästä sotkusta ja moraalisesta romahduksesta. Ongelma on laajempi, ja jokainen on itse vastuussa teoistaan ja valinnoistaan. Kuitenkin näitä taustoja vasten alkaa selittyä, miten ihmeessä ilmiö on voinut levitä niin laajalle. Se on ollut kuin syöpä, jonka pesäkkeitä on joka puolella ruumista.

Ei kuitenkaan onneksi aivan joka puolella. Kirkossa on yhä runsaasti terveitä alueita, terveitä seminaareja ja instituutioita. Kirkossa on runsaasti pappeja, kouluttajia ja piispoja, jotka elävät iloisesti antautuneina palvelutyölleen, ja joille selibaatti on merkki jakamattomasta rakkaudesta Jumalaan.

Eikö ongelmalla muka ole mitään tekemistä selibaatin kanssa? Kyllä ja ei. Ei sikäli, että pidättyminen seksuaalisuuden harjoittamisesta johtaisi automaattisesti ties minkälaisiin perversioihin. Tällainen freudilainen käsitys on täyttä roskaa. Ongelma on toisenlainen. Selibaatti on vaativa elämäntapa. Se edellyttää syvää hengellisyyttä, emotionaalista kypsyyttä ja tasapainoa sekä jatkuvaa pyrkimystä moraaliseen kasvuun ja pyyteettömään muiden palvelemiseen. Se ei sovi kaikille. Kaikille se on vaativa elämäntapa. Samalla se on lukuisille papeille, nunnille ja maallikoillekin syvä hengellisen hedelmällisyyden ja ilon lähde.

Mutta on toinenkin ongelma: homoseksuaalisten pappien keskuudessa on syntynyt käsitys, että he voivat elää ”naimattomina” mutta samalla rikkoa selibaattilupausta sen perinteisessä merkityksessä (seksuaalinen pidättyvyys). Näin on syntynyt uusi käsitys ”selibaatista”, ja tässä merkityksessä se liittyy mitä syvimmin homoseksuaaliseen alaikäisten hyväksikäyttöön. Kun tätä on katsottu läpi sormien vuosikymmenestä toiseen, heidän määränsä on kasvanut kasvamistaan, kun taas monet heteromiehet ovat luopuneet harkitsemastaan pappiskutsumuksesta moraalisen kuvotuksen pakottamina. Näin on syntynyt kierre, jonka hedelmiä olemme saaneet seurata väsymykseen saakka.

Miten tästä eteenpäin?

Paavi kutsuu meitä rukoukseen, paastoon ja kääntymykseen. Se mikä koskettaa kirkkoa, Kristuksen mystistä ruumista, koskee jokaista meistä. Emme voi vain osoittaa syyttävää sormea ja tuomita muita. Kun kirkossa on laajalle levinnyt seksuaalimoraalinen syöpä, emme voi jäädä välinpitämättömiksi. (Yksi aiheeseen sopiva perinteinen rukous on Iesu Sacerdos et Victima eli Jeesus, Pappi ja Uhri. Se löytyy ainakin englanniksi tästä.)

Tarvitaan rohkeutta ja toimenpiteitä. Tarvitaan uusia prosesseja, joita korruptoituneet kirkonmiehet eivät voi niin helposti paeta (muutamia hyviä neuvoja esimerkiksi tässä artikkelissa). Mutta ennen kaikkea tarvitaan rukousta. Vastarinta tulee olemaan kova ja säälimätön. Vastenmielistä kaksoiselämää viettäneet papit ja piispat tulevat kaikin tavoin peittelemään ongelmaa, jotta he voisivat livahtaa kuin koira veräjästä.

Tarvitaan myös positiivisia toimenpiteitä: positiivista opetusta seksuaalisuuden aviollisesta merkityksestä sekä sen yhteydestä uuden elämän lahjaan. Ennen kaikkea tarvitaan kannustavaa kasvatusta kristillisen siveyden (”pyhän puhtauden”) hyveeseen, jonka ytimessä ei ole kokoelma kieltoja vaan sydämen hidas ja kärsivällinen muokkautuminen Kristuksen sydämen kaltaiseksi. (Hyviä resursseja on paljon. Katso esimerkiksi Jason ja Crystalina Evertin Chastity Project sekä Harvard-psykologi Kevin Majeresin Purity is Possible.)

Kutsu pyhyyteen ja puhtauteen

Olen kirjoittanut rankalla tyylillä. En halua antaa sitä vaikutelmaa, että pitäisin itseäni moraalisesti täydellisenä tai haavoittumattomana. Jokaisella meistä on heikkoutensa. Ne voivat olla isojakin, ja silti Jumala ei lakkaa kutsumasta meitä pyhyyteen.

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7)

On vain kaksi ehtoa. On taisteltava, ja on oltava rehellisiä. Meidän tulee jatkuvasti taistella, ponnistella heikkouksiamme vastaan. Juuri taistelussa tulee ilmi rakkautemme Jumalaan ja halumme elää hänen tahtonsa mukaista elämää.

Jokaisen meistä on nostettava rimaa. Emme voi olla pelkkiä sunnuntaikristittyjä (vaikka sekin voi joskus tuntua sankarilliselta!). Jumala kutsuu meitä pyhyyteen. Vain pyhien avulla – heikkojen ihmisten jotka kuitenkin yrittävät rakastaa Jumalaa koko sydämestään, koko mielestään ja kaikella voimallaan – kirkko voi uudistua.

Mutta meidän on oltava rehellisiä myös itsemme kanssa. Syvätason uudistuminen vaatii ponnistusta meiltä kaikilta. Uudistuminen on sitä, että jokainen meistä sitoutuu seuraamaan Kristusta uskollisemmin ja kuuntelemaan hänen ääntään tarkemmin – rukouksen, evankeliumin ja kirkon opetuksen kautta.

Pedofilia ja muu seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole koskaan nauttinut kirkon virallista hyväksyntää. Miksi sitä siis on siedetty ja suvaittu niin paljon? Miksi monissa seminaareissa eletään ja opetetaan täysin vastoin kirkon todellista oppia ja ihannetta? Osaltaan siksi, että jo monen vuosikymmenen ajan suuri osa kristityistä (myös katolilaisista) on omaksunut maallistuneen seksuaalimoraalin, jonka mukaan seksi voidaan erottaa aviollisesta sitoumuksesta ja luonnollisesta avoimuudesta elämän lahjalle. Kaikki, jotka ovat omaksuneet tämän elämäntavan, ovat epäsuorasti tukeneet näitä skandaaleja. Meidän tulee pyytää Jumalalta anteeksi myös omia syntejämme, jos emme ole vielä niitä pyytäneet. Vilpittömässä ripissä saamme Jumalan vahvistuksen. Taistelu syntiä vastaan on kokonaisvaltainen asia, ja me käymme sitä joka päivä.

Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun. (1. Kor. 9:25-27)

Kirkon uskottavuus on Kristuksessa – ja hänen pyhissään

Menettääkö kirkko uskottavuutensa? Ei menetä. Maailman silmissä sitä on tuskin ollutkaan, eikä sitä tarvita. Sen sijaan kirkon suurin vihollinen olemme me itse. Meidän penseytemme ja hengellinen keskinkertaisuutemme, se on kirkon vihollisista vaarallisin.

Kiitän Jumalaa – kiittäkäämme Jumalaa koko sydämestä, koska hän on sallinut näiden rikosten tulla ilmi. Kiittäkäämme Jumalaa siitä, että yhä useammat ihmiset ovat alkaneet puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tästä se alkaa. Tästä alkaa suuri puhdistus. Se tulee olemaan kova taistelu, mutta se puhdistaa kirkkoa niin syvästi, että pian on edessä uusi hengellinen kevät. Kiitos Jumalalle!

Rakkaat ystävät! Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle. (2. Kor. 7:1)

Siispä kun näemme uusia otsikoita kirkon hyväksikäyttöskandaaleista, ei ole syytä masentua. On parempi ottaa järkytys kerralla vastaan, hyväksyä tosiasiat (jotka ovat kieltämättä todella rankkoja) – mutta sitten rukoilla, että mahdollisimman suuri osa väärinkäytöksistä ja moraalittomuudesta tulisi ilmi. Lisää löytöjä? Kiitos Jumalalle! Puhdistukoon kirkko mahdollisimman syvästi!

 

P.S. Kirjoitukseni ei mitenkään halua hyökätä niitä vastaan, jotka kamppailevat homoseksuaalisen taipumuksen kanssa. He tarvitsevat ymmärtämystä ja tukea. En myöskään ole yrittänyt tarjota vastausta siihen, miten homoseksuaalisuuden ongelmaan tulisi tarkkaan ottaen suhtautua. Mutta niitä, jotka ajattelevat asian ratkeavan vain sallimalla homoseksuaalisuus pappien keskuudessa, suosittelen lukemaan ainakin tämän kannanoton aktiivihomolta, joka ei ole pappi vaan maallikko. Herättää ajatuksia.

P.P.S. Jos esittämäni näkökulma kuulostaa sinusta homofobiselta salaliittoteorialta, mutta olet kuitenkin valmis pohtimaan asiaa tarkemmin, suosittelen erityisesti lukemaan Mary Eberstadtin laajan esseen The Elephant in the Sacristy. Se on poikkeuksellisen tasapainoinen ja perusteellinen analyysi tästä kysymyksestä.

P.P.P.S. Aivan viime hetkellä on tullut julkisuuteen uusi paljastus, joka vaatii erillisen jatko-osan. Se julkaistaan huomenna (tässä).