OSKARI JUURIKKALA
Olin pari viikkoa sitten Arto Antturin vieraana Radio Dein Syventävässä oppimäärässä. Puhuimme pappeuden kriisistä katolisessa kirkossa, erityisesti selibaatista. Syntyi hyvä keskustelu. Se on kuunneltavissa ohjelman arkistossa (päivämäärällä 17.9.18).
Olen paljon miettinyt kysymystä pappien naimattomuudesta eli selibaatista. Niin ovat monet muutkin. Yleisenä kimmokkeena ovat tietysti olleet järisyttävät hyväksikäyttötapaukset (käsittelin asiaa tarkemmin tässä kirjoituksessa). Monien silmissä selibaattiperinne on menettänyt uskottavuutensa. Joidenkin mielestä se pitäisi suorastaan kieltää julkisen vallan toimesta. En tässä kirjoituksessa yritä vastata tähän laajaan kysymykseen, jota jo sivusin aiemmassa kirjoituksessani. Sen sijaan yritän hieman avata asian taustoja. Mistä ihmeestä katolisten pappien naimattomuus on peräisin? Voiko sillä ylipäänsä olla mielekästä teologista perustelua?
Kriisit ovat aina myös uusiutumisen mahdollisuuksia. Tässä se näkyy myös sillä yllättävällä tavalla, että katolisen kirkon ulkopuolella on herännyt viime aikoina keskustelua naimattomuuden teologisesta merkityksestä. Eräs luterilainen pappi pohti asiaa syvällisesti Facebookissa muutama kuukausi sitten, kiinnittäen huomiota siihen, että protestanttinen perinne tuntuu täysin sivuuttaneen Jeesuksen sanat naimattomuuden puolesta (Matt. 19:10-12). Myös uusimmassa Ristin Voitto -lehdessä helluntailainen Sara Saarela pohti asiaa oivaltavasti otsikolla ”Ruumiin ja selibaatin teologia” (jutun voi lukea ainakin Facebook-seinältäni).
Kysymystä voi tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Puhtaan inhimillinen näkökulma herättää lukuisia epäilyjä, ja ainakin ensi näkemältä jo ajatus koko elämän kestävästä naimattomuudesta (ja seksuaalisesta pidättyvyydestä!) voi tuntua pähkähullulta. Teologinen näkökulma voi päätyä erilaiseen lopputulokseen. Toisaalta olisi tarpeen jollain tavalla yhdistää näitä näkökulmia, jotta teologia ei täysin erkanisi eletystä todellisuudesta.
Protestanttisia epäilyksiä
Tässä tulen keskittymään selibaatinteologian raamatullisiin juuriin. Ennen laajempaa pohdintaa on tarpeen mennä teologian ytimeen, sillä sekään ei ole ihan yksinkertainen kysymys. Onko selibaatilla oikeastaan mitään perustaa Raamatussa ja varhaiskirkon elämässä? Näin saattaa ainakin moni protestantti kysyä. Eikös pappien selibaatti otettu käyttöön vasta 1200-luvulla? Tai aikaisintaan 300-luvulla? Eivätkös apostolit olleet perheellisiä ihmisiä? Tähän historialliseen kysymykseen palaan tarkemmin jatko-osassa. Tässä vain pari lyhyttä vastausta: apostoleista tiedämme varmuudella vain sen, että Pietari oli ainakin ollut naimisissa (hänellä oli nimittäin anoppi: Mark. 1:30); varhaisin tunnettu selibaattia koskeva kirkollinen lainsäädäntö on 300-luvulta, kun taas 1200-luvulla sitä vain tiukennettiin.
Mutta ongelmat eivät rajoitu siihen. Opettihan Jeesuskin luomiskertomukseen viitaten: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi? (…) Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi” (Matt. 19:4-5). Paavalista puhumattakaan! Hänhän kirjoitti, että ”haureuden välttämiseksi tulee kunkin miehen elää oman vaimonsa ja kunkin naisen oman miehensä kanssa” (1. Kor. 7:2). Ja että on ”parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa” (1. Kor. 7:9; kirjaimellisemmin, ”parempi on naida kuin palaa”, vrt. vanha käännös). Sitä paitsi hän neuvoi Timoteusta sanoen, että seurakunnan kaitsijan tulee olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2).
Tällaisiin ajatuksiin ja epäilyksiin törmää katolisena pappina usein protestanttien keskuudessa. Näkökohdat ovatkin tärkeitä; ne tarkoittavat muun muassa sitä, että jos naimattomuus ylipäänsä voi olla arvokasta, se ei voi perustua avioliiton halveksumiseen. Enkä yritä tässä kerralla kerralla vastata kaikkiin haasteisiin.
Vaikka tulenkin tässä ja jatko-osassa väittämään, että protestanttinen tulkinta naimattomuudesta perustuu puutteelliseen ja valikoivaan Raamatun lukemiseen, korostan toisaalta sitä, että pidän lukutapaa hyvin ymmärrettävänä. Protestanttinen perinne on alusta lähtien suhtautunut kielteisesti (jopa vihamielisesti) katoliseen selibaattiperinteeseen, jota se on kuvannut sekä Raamatun että ihmisluonnon vastaisena.
Perinteinen antikatolinen propaganda puhui epäilevästi luostarien moraalisesta ilmapiiristä, ja toisaalta Lutherin positiviinen visio asetti perheen ja avioliiton kristillisen elämän keskiöön. Monelta osin tämä oli tarpeellinen korjaus! Toki avioliitolla oli aiemminkin suuri arvo, mutta katolinen (ja pitkälti myös ortodoksinen) hengellisyys oli antanut luostareille liiankin suuren roolin. Eikä niissä aina eletty esimerkillistä elämää – myös siksi, että niihin kanavoitui ihmisiä, joiden paikka oli aivan muualla.
Teoria ja kokemusmaailma
Tapamme tulkita Raamattua ja kirkon perinnettä riippuu suuresti omasta viitekehyksestämme ja kokemusmaailmastamme. Protestanttista tulkintaa on vahvistanut myös se, ettei heidän piirissään juurikaan ole naimattomia pappeja. Tuleehan papin jos jonkun olla naimisissa! Mielikuvat naimattomuudesta ovat pikemminkin outoja ja epäilyttäviä. Niin, ehkä olisi osuvaa sanoa (toivottavasti en tällä loukkaa ketään), että siinä kontekstissa naimattomat ihmiset näyttäytyvät pikemminkin luusereina. Tämä ei ole vain sosiologinen havainto, vaan siihen liittyy myös implisiittinen teologia, johon palaan kohta tarkemmin.
Minun on helpompi lukea ja tulkita Raamattua ja kirkon varhaista perinnettä toisin. Ei vain siksi, että itse olen valinnut tieni tämän tulkinnan mukaisesti, vaan myös siksi, että löysin Jumalan ja Jeesuksen katolisen kirkon kautta. Tutustuin sekä selibaatissa eläviin maallikoihin että naimattomiin pappeihin, jotka olivat syvästi hengellisiä. He olivat jossain mielessä aivan tavallisia, mutta kuitenkin heissä oli jotain erityistä. He olivat isällisen kannustavia, he olivat palvelualttiita ja aina käytettävissäni. He näyttivät olevan työn touhussa aamusta iltaan, joko rukoillen tai sieluja palvellen.
Monet katoliset papit näyttivät minusta esimerkillisiltä Kristuksen seuraajilta. He olivat läheisiä, mutta heidät verhosi jokin erityinen arvokkuus. Tämä kokemus minulla on ollut jo 16 vuoden ajan (olen kristittynä vasta teini-ikäinen!), ja se on kattanut useita maita ja satoja pappeja. En ole tainnut koskaan tuntea huonoja pappeja; joitain hengellisesti heikkoja pappeja olen ohimennen tavannut, mutta harvoja. Ehkä olen ollut erityisen siunattu.
Olen myös tuntenut useita kymmeniä hienoa miehiä ennen ja jälkeen pappisvihkimyksen. On ollut todella kaunista nähdä, miten moni todella ”tavallinen” mies on pappeuden kautta tullut todelliseksi hengelliseksi isäksi. Toisinaan se on ollut häkellyttävää katsottavaa. Näistä kokemuksista olen syvästi kiitollinen, ja niistä ammennan jatkuvasti omaa kutsumustani ja kasvuani varten.
Kontrasti vanhan ja uuden liiton välillä
Jos halutaan ymmärtää raamatullista selibaatin teologiaa, on ennen kaikkea hahmotettava kontrasti vanhan ja uuden liiton välillä. Tämä on olennaista Raamatun lukutavan kannalta. Pyhät kirjoitukset ovat dynaaminen kokonaisuus. Niissä on erilaisia pedagogisia vaiheita ja niiden keskiössä on Jeesus Kristus, ihmiseksi tullut Jumalan Sana. Tämä pätee moniin kysymyksiin, erityisesti avioliittoon ja pappeuteen. Vanhassa testamentissa molemmat näyttäytyvät vielä epätäydellisellä tavalla, ja vasta Kristuksessa paljastuu niiden täyteys ja syvin merkitys.
Vanhassa testamentissa korostuu ajatus avioliitosta yhtenä suurimmista siunauksista. Ihminen on onnekas silloin, kun hän on naimisissa – tai tarkemmin sanottuna silloin, kun hänellä on lukuisa jälkikasvu. Taustalla on luomisteologian lisäksi etupäässä maallinen ajatus Jumalan valitusta kansasta, jonka tulee kasvaa ja levittäytyä. Aviottomuus ja varsinkin lapsettomuus oli mitä suurin onnettomuus, ja etenkin naiselle häpeän aihe (esim. 1. Sam. 1:6-8). Vapaaehtoinen naimattomuus lienee ollut lähes tuntematonta.
Kuva ei tosin ole aivan johdonmukainen. Jopa avioliitossa tapahtuvan seksuaaliyhteyden katsottiin aiheuttavan rituaalista epäpuhtautta leeviläisille temppelipapeille, ja temppelipalvelusta vuorollaan suorittaessaan heidän tuli asua erillään vaimostaan. Rituaalinen epäpuhtaus koski laajemminkin seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä, jotka eivät sinänsä olleet syntisiä (esim. 3. Moos. 15 luku; 1. Sam. 21:5). Taustalla oli eräänlainen pedagoginen käsitys Jumalan pyhyydestä, joka on erillisyyttä ja etäisyyttä ihmisen maailmaan. Joka tapauksessa nykykulttuurin tapa jumaloida seksuaalisuutta on kaukana Vanhan testamentin maailmasta. Seksuaalisuus oli sinänsä hyvä asia, mutta liiankin inhimillinen.
Vapaaehtoinen naimattomuus on pitkälti tuntematonta Vanhassa testamentissa, mutta poikkeuksena tästä on profeetta Jeremia: hän sai Jumalalta kehotuksen pysyä naimattomana, jotta hän olisi merkkinä pakkosiirtolaisuudessa olevalle kansalle (Jer. 16:1-3). Naimattomuus ei ollut hänellekään siunaus, vaan merkki tulevasta rangaistuksesta, jolta oli parempi välttyä. Paavalin pohdinnoissa koskien avioliittoa ja naimattomuutta on ehkä kaikuja Jeremian esimerkistä (vrt. 1. Kor. 7:26-28: ”Sen ahdingon ajan vuoksi, jota nyt elämme, jokaisen on hyvä pysyä entisellään. (…) Naimisissa olevat joutuvat kuitenkin elämässään ahtaalle, mistä haluaisin teitä säästää.”).
Kristuksen tulon lähestyessä tilanne muuttuu hieman. Toisaalta syntyy messiaanisia liikkeitä (kuten essealaiset ja Qumran-yhteisö), joissa arvostetaan naimattomuutta. Toisaalta aivan uuden liiton kynnyksellä näyttää ilmestyvän ihmisiä, jotka pysyivät naimattomina omistautuakseen Jumalalle kokonaisvaltaisemmin: näitä olivat ainakin Johannes Kastaja (vanhan liiton profeetoista viimeinen ja suurin) sekä naisprofeetta Hanna, joka oltuaan lyhyen aikaa naimisissa jäi miehensä kuoleman jälkeen leskeksi ja ”palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen” (Luuk. 2:37).
Jeesuksen esimerkki: sulhanen
Radikaali näkökulman muutos tapahtuu kuitenkin Jeesuksen kautta. Hänen elämäänsä ja opetuksiaan tarkasteltaessa on hyvä muistaa, miten yllättäviltä ne vaikuttivat juutalaista kulttuuritaustaa vasten. Jeesus ei ollut pelkästään naimaton, vaan hän antoi omalle naimattomuudelleen – selibaatilleen – aivan uudenlaisen teologisen merkityksen. Se ei ollut merkki sosiologisesta surkeudesta: ihmisenä Jeesus oli kaikkea muuta kuin luuseri, vaikka hän kuolikin ristillä. Pikemminkin se oli merkki Jeesuksen herruudesta – enkä tarkoita vain hänen hengellistä valtaansa, vaan Jeesuksen selibaatin yhteyttä hänen jumaluuteensa.
Jeesus itse vahvisti tämän merkin. Hän käytti toistuvasti Vanhan testamentin profeettojen kielikuvaa, jossa hän kutsui itseään sulhaseksi. Profeettojen kirjoissa Israelia oli kuvattu Jumalan morsiamena. Jeesuksessa tämä kielikuva kohosi uudelle tasolle. Paavali kehitti sitä eteenpäin toistuvasti. Korinttilaisille hän kirjoitti: ”Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen” (2. Kor. 11:2). Efesolaisille hän selitti avioliiton merkitystä asettamalla esikuvaksi Kristuksen suhteen hänen kirkkoonsa (Ef. 5:25-32).
Mutta Jeesukselle kyse ei ollut vain kauniista kielikuvasta, sillä kyse oli hänen omasta elämänasenteestaan. Jeesuksen naimattomuus ei ollut merkki tulevasta kärsimyksestä (kuten profeetta Jeremialla), vaan Jumalan läheisyydestä, siitä, että ”taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Hänessä se on jo läsnä, ja hänen kauttaan – jopa hänen pyhän ihmisyytensä kautta – se välittyy muille. Tällä tavoin naimattomuus heijasteli Jeesuksen kutsumusta: hän ei tullut maailmaan perustamaan lihallista perhettä, vaan hengellisen perheen, joka ulottuisi kaikkiin kansoihin, kieliin ja kulttuureihin. Tähän perheen lapsiksi ei synnytä verestä, ruumiin halusta tai miehen tahdosta, vaan Jumalasta (Joh. 1:13).
Luomistarkoitus ja sydämen puhtaus
Jeesus ei halveksinut avioliittoa. Päinvastoin. Hän asetti riman korkeammalle kuin kukaan muu ihmiskunnan historiassa. Ensinnäkin hän asetti riman korkealle ulkoisesti kieltämällä avioeron: ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Matt. 19:6). Kyse ei kuitenkaan ollut aivan uudesta opetuksesta; perustelussaan Jeesus piti itsestään selvänä sitä, että tämä oli Jumalan alkuperäinen luomistahto: lause ”minkä Jumala on yhdistänyt” ei viittaa kirkolliseen vihkimykseen (niin kuin yllättävän monet luulevat), vaan luomiskertomukseen: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi” (Matt. 19:4-5; vrt. 1. Moos. 2:24). Mooses käski antamaan hylätylle vaimolle erokirjan ihmisten kovasydämisyyden tähden, mutta Jumalan suunnitelma oli toinen. Sitä, mikä on tullut yhdeksi lihaksi, ei voida rikkomatta jakaa uudelleen kahtia.
Toisaalta Jeesus asetti riman korkealle sisäisesti:
Teille on opetettu tämä käsky: ’Älä tee aviorikosta.’ Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. (Matt. 5:27-30)
Jeesuksen opetus sydämen puhtaudesta ja sen varjelemisesta ei ole puritanistista ahdasmielisyyttä, vaan todellista sydämen suuruutta. Se ei halveksu seksuaalisuutta, vaan päinvastoin korottaa sen ihmisen henkisyyden tasolle. Se ei halveksu avioliittoa, vaan suojelee ja siunaa sitä sekä ulkoisesti että sisäisesti.
Avioliitto ja eunukit Jumalan valtakunnan tähden
Paavi Johannes Paavali II sanoi joskus, että kristillinen avioliitto ja naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden eivät ole toisilleen vastakkaisia kutsumuksia, vaan pikemminkin rinnakkaisia. Kun ymmärtää yhtä niistä syvällisesti, ymmärtää helpommin myös toista. Molemmissa on kyse uhrautuvaisesta itsensä lahjoittamisesta toiselle henkilölle (ihmiselle tai Jumalalle); molemmat vaativat sitoutumista ja uskollisuutta; molemmat palvelevat elämän lahjoittamista muille (maallisen tai jumalallisen). Niiden vastakohtia ovat itsekeskeisyys, uskottomuus ja seksuaalinen epäpuhtaus sen lukuisissa eri muodoissa (myös avioliiton sisällä!).
Johannes Paavali II:n esittämä paradoksi heijastuu jo Jeesuksen opetuksessa, ja aikalaisten reaktioissa siihen. Jeesuksen sanat hämmensivät heitä. Osa hänen opetuslapsistaankin järkyttyi vaatimuksesta, että miehen pitäisi sitoutua vaimoonsa niin ehdottomasti: ”Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin” (Matt. 19:10). Jumalalle kiitos, että tämä tökerö lausahdus on Kirjoituksiin kirjattu! Se paljastaa meille, miten samanlaisia opetuslapset olivat silloin ja tänään – ja miten vaikea heidän oli opettajaansa ymmärtää, samoin kuin meidän.
Mutta Jeesus ei vastannut, että älkääs nyt tuollaisia puhuko. Sen sijaan hän meni vielä pidemmälle antamalla toisen opetuksen, joka oli vielä hämmentävämpi:
Se ratkaisu [so. olla menemättä naimisiin] ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon. (Matt. 19:11-12)
Tämä teksti on selibaatinteologian ytimessä. Sitä ei voi ymmärtää ilman Jeesuksen omaa esimerkkiä ja muuta opetusta, mutta siihen asia kiteytyy.
Teksti on kiehtova ja monivivahteinen. Se perustuu kriittisenkin tutkimuksen valossa mitä todennäköisimmin Jeesuksen omiin sanoihin (se on muodoltaan aivan erityisen seemiläinen; sanastoltaan ja ilmaisuiltaan se heijastelee aikansa juutalaisuutta, ja sen kolmiosainen nouseva askel muistuttaa muita Jeesuksen sanoja vuorisaarnassa, esim. Matt. 5:22 ja 5:39-41; toisaalta sen sisältö eroaa dramaattisesti ympäröivästä kulttuurista, mitä myös pidetään autenttisuuden kriteerinä). Juutalaiseen kulttuurin ja Vanhan testamentin ajattelutapoihin verrattuna Jeesuksen opetus on vallankumouksellinen.
Jeesuksen esittämä kolmiportainen vertaus on tarkka ja huolellisesti muotoiltu. Kirjaimellinen sanavalinta on merkillinen: Jeesus puhuu eunukeista. Uuden raamatunkäännöksen ns. dynaaminen käännös on tässä tapauksessa varsin toimiva, koska se välittää olennaisen ajatuksen ymmärrettävällä tavalla. Viimeinen tapaus (itsensä ”eunukiksi tekeminen”) tarkoittaa tosiaankin sitä, että valitsee naimattomuuden, ja vieläpä pysyvällä tavalla. Kyse ei ole vain siitä, että sattuu tällä hetkellä olemaan naimaton, vaan siitä, että on pysyvästi sitounut naimattomuuteen voidakseen omistaa elämänsä kokonaisvaltaisemmin Jumalan valtakunnan tavoittelemiseen ja levittämiseen.
On kuitenkin hyvä huomata, että alkuperäinen teksti sisältää omat vivahteensa. Ranskalainen teologi Jean Galot on arvellut, että eunukki-sanavalinta lienee humoristisen itseironinen. Se viittaa leikillisesti siihen tosiasiaan, että Jeesuksen itselleen valitsema naimattomuus hämmensi aikalaisia ja todennäköisesti herätti myös pilkallisia kommentteja. Mikä ihmeen eunukki se on! Juutalaisen tuli olla naimisissa ja hankkia lapsia. Eunukki oli epäkelpo, hän ei voinut osallistua täysimääräisesti uskonnolliseen elämään eikä häntä tullut edes lukea Herran kansaan kuuluvaksi (esim. 3. Moos. 21:17-20; 5. Moos. 23:2).
Jeesuksen itsetunto oli sellaisen kritiikin tavoittamattomissa, ja vertauksellaan hän osoitti sympatiaa yhteiskunnan halveksittuja kohtaan, niitä jotka olivat ”eunukkeja” eli avioliittoon kelpaamattomia syntymän tai ihmisten tekojen vuoksi. Ehkä Jeesus halusi myös lohduttaa opetuslapsiaan, joista ainakin osa oli seurannut Jeesuksen valitsemaa tietä, ja joista muiden halventavat kommentit tuntuivat kiusallisilta.
Johtopäätös on yhtä hämmentävä: Yhtäältä Jeesus antaa ymmärtää, että tämä vaihtoehto (joka ensi silmäyksellä ei näytä kovin houkuttelevalta) on suositus – ”joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon”. Toisaalta se ei sovi kaikille eikä sitä ole kaikille tarkoitettu, sillä kaikki eivät voi sitä valita: ”Se ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu.” Millä tavalla tai kenen toimesta se osa on annettu?
Kolmiportainen vertaus antaa implisiittisen vastauksen: joillekin se osa lankeaa luonnon vuoksi (ehkä voisimme lisätä, että näin tapahtuu synnin vahingoittaman luomakunnan rikkinäisyyden vuoksi), toisille muiden ihmisten tekojen tähden. Kolmas tapaus eli naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden viittaa vain epäsuorasti Jumalan armolahjoihin, ja tämä on huomionarvoista: Jeesus antaa ymmärtää, että Jumala ei pakota ketään ottamaan vastaan naimattomuuden armolahjaa. Se on löydettävä ja valittava vapaasti: se on niitä varten, jotka ”itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden.”
Uusi näkökulma naimattomuuteen – ja avioliittoon
Edellä esitetyt näkökohdat eivät vielä riitä perustelemaan pappien selibaattia. Ne ovat kuitenkin välttämätöntä taustaa sen ymmärtämiseksi. On tärkeä ensin ymmärtää se, mihin kirkon ajattelu naimattomuudesta viime kädessä nojaa. Sen ratkaiseva perusta ei ole apostolien opetuksessa tai elämäntavassa eikä varhaiskirkon käytännössä (vaikka tulenkin myöhemmin esittämään, että myös nämä saattavat yllättävästi tukea pappien selibaattia). Sen perusta on Jeesuksessa, Jumalan ikuisessa ja ihmiseksi tulleessa Pojassa, jonka elämä ja opetus on jumalallisen ilmoituksen täyteys, korkein huippu ja ratkaiseva tulkinta-avain.
Jeesuksen esimerkki ja opetus eivät tarkoita avioliiton väheksymistä, kuten olemme nähneet. Päinvastoin ne nostavat myös avioliiton aivan uudelle tasolle. Mutta samaan aikaan tapahtuu kokonaisvaltainen näkökulman muutos. Luomakunnan lahjat ovat hyviä, mutta on olemassa toinen ulottuvuus, josta Vanhan testamentin maailmassa ja kulttuurissa on vain alustavia heijastuksia. Kyse on Jumalan valtakunnasta, siitä hengellisestä todellisuudesta, johon Jeesus kutsuu meitä. Samalla Jeesus kutsuu meitä tavoittelemaan sitä yli kaiken muun ja työskentelemään sen eteen, koska silloin saamme myös kaiken muun mitä tarvitsemme ja kaipaamme (vrt. Matt. 6:33).
Paavalin kirjeet kehittävät tätä näkökulmaa eteenpäin. Hänkään ei halveksu tai tuomitse avioliittoa, mutta toistuvasti hän korostaa, että avioliitto on vain tätä maailmaa varten. Inhimillinen jälkikasvu on yhä siunaus, ja tulee aina olemaan (siitä olisi tänä päivänä syytä puhua enemmänkin!). Mutta se ei ole korkein siunaus. On olemassa korkeampi tie, joka ei sovi kaikille, mutta jota kenenkään ei tule halveksia. Sitä on jopa hyvä harkita, jos huomaa, että voisi elää sen mukaisesti:
Soisin kaikkien elävän niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä pysyä yksin niin kuin minäkin. (1. Kor. 7:7-8)
Palvelutehtävien moninaisuus, yhteinen tavoite
Perustellessaan tätä vaihtoehtoa Paavali tuntuu viittaavan odotukseen lopunajan läheisyydestä. Toisaalta kyse ei ole välttämättä ajallisesta läheisyydestä, vaan ontologisesta ja eksistentiaalisesta läheisyydestä – siis siitä, että ”koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” (Room. 8:22-23). Kristuksen lunastustyön ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen tämä jännite nykyisen ja tulevan – ikuisen – elämän välillä on korkeampi kuin koskaan aiemmin. Siksi kristityn koko elämän tulisi suuntautua Jumalan valtakunnan tavoittelemiseen ja palvelemiseen, eli pyhitykseen ja evankeliointiin.
Paavali korostaa, että uskollisesti elettynä neitsyys ja naimattomuus on tie erityiseen läheisyyteen Jumalan kanssa (vrt. 1. Kor. 7:32-35). Se toimii myös merkkinä muille kristityille sekä erityisen hengellisen hedelmällisyyden lähteenä. Näin naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden on erityinen tapa samastua Kristukseen ja palvella uutta Jumalan kansaa, joka on luonteeltaan hengellinen ja saa elämänsä Jumalan Hengestä. Niin kuin Jeesus yllättävästi sanoo: ”Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä” (Joh. 6:63).
Mutta on aina säilytettävä tasapaino. Uusi ei tuhoa vanhaa vaan korottaa sen ja puhdistaa sitä. Jumalan suunnitelman rikkaus ilmenee kirkossa lahjojen ja kutsumusten moninaisuutena.
Eri aikoina tarvitaan myös erilaisia korjausliikkeitä. Myöhäiskeskiajalla epäilemättä tarvittiin uutta perheen ja avioliiton korostamista, koska luostarilaitos oli kasvanut liian keskeiseksi. Toisaalta protestanttinen reformaatio taisi heittää lapsen pois pesuveden mukana. Taustalla oli myös se, että kun pessimistinen ihmiskuva pani sivuun puheen pyhyydestä (eli pyhityksen todellisesta mahdollisuudesta), huomio keskittyi liiaksikin tähän maailmaan, sen logiikkaan ja sen vaatimuksiin. Samalla protestanttinen naimattomuuden kritiikki johti eräänlaiseen teologiseen taantumiseen Vanhan testamentin ajattelutapoihin, joissa avioliitto on suurin siunaus ja naimattomuus on vain luusereille. Se on raamatullista, mutta se ei silti vastaa Jeesuksen ja Paavalin opetusta ja esimerkkiä.
Entä tänä päivänä? On selvää, että katolinen pappeus tarvitsee syvää uudistumista. Mutta oikea uudistuminen ei välttämättä ole sitä, mitä maailma vaatii ja odottaa. Kriisi on ainakin suurelta osin seurausta siitä, että seksuaalisuudesta on tullut aikamme suuri epäjumala. Tämä ajattelutapa on vaivihkaa pesiytynyt myös moniin sydämiiin, joiden tulisi olla kokonaan Jumalalle omistettuja. Ulkoisen ja sisäisen elämän dramaattinen ristiriita ei voi pitkään pysyä salassa.
Tulen myöhemmin kirjoittamaan lisää apostoleista ja kirkon varhaishistoriasta. Joka tapauksessa todellinen uudistuminen on aina paluuta juurille. Se on paluuta Jeesuksen elämään ja opetukseen, ja niiden kokonaisvaltaiseen vastaanottamiseen ja mietiskelemiseen. Vain hänen valossaan ja Hengen tuella voimme syvällisesti ymmärtää sekä itseämme että maailman ja kirkon monenlaisia ilmiöitä.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Kiitos isä Oskari valaisustasi tähän erittäin tärkeään aiheeseen, myös radiohaastattelu oli erittäin mielenkiintoinen.
Aihe on varsin haastava ja vailla omakohtaista kokemusta tai teologista ymmärrystä tyydyn referoimaan tähän lyhyesti ja valikoivasti Patricia Snow’n First Things -lehteen kirjoittamaa valaisevaa artikkelia ”Dismantling the Cross”, joka ikään kuin täydentää tätä aihetta ja nivoo sen yhteen kirkon nykyisen kriisin kanssa:
Yleisesti ottaen katolisen kirkon elämässä on kaksi pääkutsumusta: avioliitto ja aviottomat kutsumukset kuten pappeus. Molemmat ovat aviollisen rakkauden ilmentymiä. Kirkon hedelmällisyys on aina riippunut näiden kahden elämänmuodon terveestä vuorovaikutuksesta. Perheen jälkikasvun uskonnolliset kutsumukset oikeuttavat ja pyhittävät perheen.
Huolimatta tästä kahden pääkutsumuksen vastavuoroisuudesta aviollisesta elämästä pidättyvää kutsumusta on aina pidetty kirkossa korkeammassa arvossa kuin aviollista, koska pidättyen elävä ennakoi jo lihassaan tulevan maailman elämää. Sen sijaan että hän kävisi läpi maallisen avioliiton välivaiheen, aviottomaan elämään kutsuttu astuu tavallisen elämän asettamien rajoitteiden tuolle puolen ja alkaa elää todeksi ikään kuin ennen aikaisesti taivaallista avioliittoaan Jumalan kanssa. Päinvastoin kuin yleensä ajatellaan, Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei tehnyt irtiottoa perinteisestä ymmärryksestä näiden kahden pääkutsumuksen marssijärjestykseen.
Vaikka kirkko on aina abstraktilla tasolla korottanut aviottoman elämän suureen arvoon, on sen toteuttaminen käytännössä kohdannut vastustusta: kun fransiskaanit tai dominikaanit saapuivat kaupunkiin, perheet lukitsivat poikansa kotiin. Luonnolla on aina ollut tapana taistella jälkikasvustaan ja taistella raivokkaasti Jumalan priorisointia vastaan. On esimerkiksi helppo unohtaa, nyt kun pyhän Lisieux’n Teresan kunnioitus on vakiintunut, kuinka paljon pilkkaa, läheisten loittonemista ja nöyryytystä Martinin perhe koki sitä mukaa, kun tytär toisensa jälkeen päätyi luostariin.
Kutsumus aviottomaan elämään on pystysuuntaan suuntautunut kohti taivaan todellisuutta. Siinä missä maailmasta vetäytyneen luostarin elämään liittyvät ihmeet vaikuttavat näkymättömiltä tai harvinaisilta, seurakuntapapin elämässä ihmeet ovat koko ajan näkyvästi läsnä. Joka päivä pappi antaa synninpäästön rippituolistaan käsin ja joka päivä hän tuo alttarin luona Jumalan maan päälle ruoaksi. Sekä luostariin eristäytynyt veli tai sisar, että näkyvästi maailmassa läsnä oleva pappi punovat ihmisperheen yhteen uhrauksin ja rukouksin. Katolisen kirkon ja etenkin maallikoiden hengellinen terveys perustuu olennaisella tavalla tiettyjen yksilöiden valintaan kohottaa pystysuunta korkeammalle omassa elämässä kuin vaakasuunta, siis suvullinen lisääntyminen ja perhe-elämä. Aviollinen elämä ei ole koskaan samanarvoinen kirkon keskuudessa, kuin aviottomat kutsumukset, vaan itse asiassa riippuvainen jälkimmäisten toteutumisesta aivan kuten ristin vaakapuu riippuu pystypuussa.
Suhteessamme toisiin henkilöihin tai persooniin on vain yksi absoluuttinen arvo, joka on suhteemme Jumalaan. Tätä suhdetta ei ole keneltäkään, joka priorisoi sen tai uhraa sen eteen, kielletty. Suhteellisia arvoja, kuten terveyttä, menestystä, avioliittoa tai lapsia, ei kuitenkaan kukaan voi vaatia itselleen. Juuri tässä näyttäytyy katolisen kirkon kriisin syvä ydin, avioliitosta tai pikemminkin aviollisesta elämästä, siis seksuaalisuuden toteuttamisesta, on kuin varkain tullut kirkon elämässä absoluuttinen kaikille kuuluva arvo.
Artikkeli on pitkä, mutta mielestäni erittäin ansiokas ja sisältää monia avainoivalluksia katolisesta kirkosta kuin myös protestanssisesta ja jälkikristillisestä kulttuurista. Kaikkien aiheesta syvemmin kiinnostuneiden kannattaa lukea se. ”Dismantling the Cross” kirvoitti palauteryöpyn First Things -toimitukseen, minkä johdosta Patricia Snow’ta haastateltiin videomuodossa. Tuossa niin ikään kiehtovassa haastattelussa hän toteaa kaksi tärkeää täydentävää seikkaa: 1) ei suinkaan ole välttämättä niin, että sitoutumien naimattomuuteen olisi vain pappeuden kylkeen liitetty lisävaatimus, vaan suorastaan toisinpäin, papit valitaan ensisijaisesti naimattomuuden kutsumuksen saaneista miehistä, eli ”pappeus on jotain ekstraa naimattomuuden päälle”; ja 2) mikäli kirkko ei vaali tietoa ja ymmärrystä naimattoman elämän kutsumuksesta sekä rohkaise seuraamaan sitä, niin hyvin moni ihminen ei löydä koskaan kutsumustaan, mikä taas on suurin tragedia, joka kenellekään voi käydä. Jälkimmäinen seikka liittyy olennaisesti pyhyyteen pyrkimiseen, mistä käsin sen painoarvo on helppo ymmärtää. Kirkko, jossa naimattomuuden kutsumus unohdetaan tai käytännössä vesitetään kuten eräissä surullisenkuuluisissa ”laventeliseminaareissa”, on kirkko, joka ei juurikaan synnytä keskuuteensa pyhiä. Ristin vaakapuuta ei voi ripustaa ilmaan roikkumaan, vaan tukeva pystypuu on kirkon hedelmien ja uskonelämän perusta. Jeesuksen viitoittama tie tässä asiassa ei ole vain tietty katolisen kirkon piiriin juuttunut, mutta jo historiaan kuuluva tulkintatapa, vaan keskeinen piirre siinä mitä tarkoittaa olla kristitty ja miten erilaiset kristilliset kutsumukset palvelevat koko kristillisen perheen suhdetta Jumalaan.
Linkit:
https://www.firstthings.com/article/2015/04/dismantling-the-cross
https://www.firstthings.com/media/celibacy-and-the-church
TykkääLiked by 2 people
Kiitos, Rasmus, sinulle mahtavasta kommentista! Sehän oli erittäin mielenkiintoista asiaa.
Tärkeä havainto tuo, että naimattomuutta on usein vaikea ymmärtää hyvinkin katolisissa perheissä! Monille vanhemmille se on kova paikka. Omasta puolestani kiitän Jumalaa siitä, miten hyvin omat vanhempani ottivat sen, kun lähdin tätä tietä kulkemaan jo 14 vuotta sitten (ensin maallikkona, Opus Dein numeraarijäsenenä). Se oli erityinen siunaus, varsinkin kun ottaa huomioon etteivät vanhempani ole (tai varsinkaan silloin olleet) erityisen uskovaisia, puhumattakaan siitä että olisivat olleet katolilaisia!
Tässä muuten todella hauska ja kiehtova katolinen pohdinta siitä, miten nunnakutsumuksiin reagoidaan… :-D
“Oh, No! You Want to be a Nun?”
https://www.crisismagazine.com/2017/oh-no-want-nun
TykkääTykkää
Lukijamme Esko Murto kirjoitti facessa erittäin mielenkiintoisen näkökulman naimattomuuden armolahjaan luterilaisuudessa. Kopioin osan tekstiä tähän, koska se ansaitsee enemmänkin huomiota:
”Oskari, kyllä se naimattomuus ainakin Augsburgin tunnustuksen puolustukseen asti pääsi: ”Emme me kuitenkaan aseta samalle tasolle neitseellisyyttä ja avioliittoa. Onhan toinen lahja toista suurempi: profetia voittaa kaunopuheisuuden, sotataito voittaa maanviljelyksen ja kaunopuheisuus voittaa rakennustaiteen. Aivan samalla tavalla neitsyys on parempi lahja kuin avioliitto.” (XXII, 38)
”On tietenkin yleistävää sanoa että protestanttisessa perinteessä joko on tai ei ole ajatusta naimattomuudesta erityisenä lahjana. Joillain on, joillain varmaan ei ole. Itse opin jo teini-ikäisenä seurakuntanuorissa (siis ihan ev.lut. kirkon paikallisseurakunnassa) että on olemassa ”naimattomuuden armolahja”. Sillä tarkoitettiin ja kaiketi yleisemminkin yhä tarkoitetaan sitä, että Jumala antaa joillekuille erityisen armon että he voivat valita naimattomuuden ”jumalan valtakunnan tähden” eikä tämä valinta sitten ilmeisesti käy heille liian raskaaksi tai jätä heitä liian kovien kiusausten valtaan, vaan Jumala vahvistaa heitä tässä kutsumuksessa. Tästä armolahjasta opetettiin, että se ei kuulu jokaiselle, vaan niille, joille sen Jumala antaa – niin kuin Kristus opetti. Tämän armolahjan tarkoituksena on, että sillä tavoin ihminen on vapaampi kokoaikaisesti ja kokosydämisesti palvelemaan kirkkoa ja lähimmäistään ilman perhevelvollisuuksia.
”Ehkä tämä ei mene 1:1 sen kanssa mitä blogissa kirjoitit, mutta kyllä se osoittaa että ainakin osassa ”protestanttisuutta” elää ymmärrys naimattomuudesta erityisenä lahjana. Ei se ehkä ole niin kovin yleistä, koska protestanttisuus on monin paikoin aika vetiseksi käynyttä. Mutta kuten edellä sanoin, ei se taida katolisuudessakaan kovin vahvoilla olla muutoin kuin pappeuden/luostarielämän piirissä.
”Luterilainen naimattomuus on elänyt ihan 1900-luvulle asti diakonissoissa, muuten. Wilhelm Löhe mm. organisoi 1800-luvulla köyhäinapuun ja sairaanhoitoon suuntautuvaa diakonaattia, ja siitä alkoi kehittyä sitten se seurakunnallinen apuvirka jota diakonissaksi kutsutaan. Pitkään oli vallalla sääntö että diakonissana ei voi toimia naimisissa oleva nainen. Ehkä siinä oli mukana myös ajatus jonka mukaan vaimon velvollisuus on huolehtia kodistaan eikä pyöräillä pitkin kylää verenpainetta mittaamassa.”
— Kiitos Eskolle näistä erittäin mielenkiintoisista tiedoista ja näkökohdista!
TykkääLiked by 2 people
Kiitos minunkin puolestani Eskolle hyvästä kommentista!
On toki niin, että Tunnustuskirjoissa tunnustetaan naimattomuuden armolahjan olemassaolo. Kuitenkin siellä myös samaan hengenvetoon käytännössä kokonaan kielletään selibaatti. Isossa katekismuksessa Luther kirjoittaa:
”Toiseksi sinun on tiedettävä, ettei avioliitto ole pelkästään kunniallinen, vaan myös välttämätön elämänmuoto. Jumala on vakavasti käskenyt, että miesten ja naisten on yleensä säädystä riippumatta suostuttava menemään naimisiin. Siihen he ovat luodut lukuunottamatta joitakin aivan harvoja Jumalan valitsemia poikkeuksia. Joko nämä eivät ole avioliittoon kelpaavia tai sitten Jumala on yliluonnollisen suurella lahjallaan vapauttanut heidät, niin että he pystyvät elämään siveellisesti puhtaina olematta avioliitossa. Sillä jos luonto toimii sillä tavalla kuin Jumala on sen ihmiseen istuttanut, on mahdotonta pysyä puhtaana avioliiton ulkopuolella. Liha ja veri väet pysyy lihana ja verenä; luonnollinen taipumus ja vietti vievät mukanaan. Jokainen näkee ja tuntee, miten mahdotonta sitä on vastustaa ja pidellä. Koska asia on näin, Jumala on asettanut avioliiton myös siksi, että olisi helpompi edes jonkin verran välttää siveettömyyttä. Tarkoitus on, että kukin saa oman osansa ja tyytyy siihen. Jumalan armoa tosin tarvitaan vielä siihen, että sydänkin pysyisi puhtaana.
”Edellisestä huomaat, miten paavin kannattajajoukot, papit, munkit ja nunnat ponnistelevat Jumalan järjestystä ja käskyä vastaan. He halveksivat avioliittoa ja kieltävät sen. He sitoutuvat muka ikuiseen siveyteen ja lupaavat pysyä siinä pettäen lisäksi vielä yksinkertaiset ihmiset valheellisilla sanoillaan ja teeskentelyllään. Sillä juuri nuo, jotka suuren pyhyytensä vuoksi välttävät avioliittoa, rakastavat ja haluavat siveellistä puhtautta kaikkia muita ihmisiä vähemmän. He joko elävät häpeämättömän julkisesti haureudessa tai harjoittavat sitten salassa jotakin vielä pahempaa, sellaista, mitä ei rohkene sanoiksi pukea. Siitä on valitettavasti aivan liian paljon kokemusta. Sanalla sanoen, vaikka he pystyisivätkin pidättymään teoista, heidän sisimpänsä on niin täynnä siveettömiä ajatuksia ja pahaa himoa, että siellä vallitsee alituinen polte ja kätketty kärsimys. Se voidaan välttää elämällä avioliitossa. Siksi tämä käsky tuomitsee vääriksi kaikki puhtauden lupaukset, jotka tarkoittavat pidättäytymistä avioliitosta ja päästää niistä vapaiksi. Se jopa käskee kaikkia niitä onnettomia, jotka ovat luostarilupausten pettäminä menettäneet omantuntonsa vapauden astumaan pois tuosta siveettömästä säädystä ja menemään naimisiin. Vaikka näet hyväksyisimmekin sen, että elämä luostarissa muutoin voi olla Jumalan tahdon mukaista, niin siveellistä puhtautta eivät siellä asuvat pysty omin voimin säilyttämään. Milloin he sitä yrittävät, he pakosta ajautuvat yhä pidemmälle tämän käskyn rikkomisessa.” (Iso katekismus, Kuudes käsky)
Tässä siis aluksi painotetaan avioliiton välttämättömyyttä, minkä jälkeen mainitaan lyhyenä myönnytyksenä että on olemassa tällaisia poikkeuksia. Tämän jälkeen kuitenkin palataan tähän välttämättömyyslinjaan sanomalla, esim. että kuudes käsky tuomitsee vääriksi kaikki puhtauden lupaukset, jotka tarkoittavat pidättäytymistä avioliitosta. Puhe siitä, että on olemassa poikkeuksia säännöstä, jää siis aika lailla ilmaan eikä ilmeisesti tarkoita ainakaan sitä, että tämän armolahjan mukaan elämiseen voisi sitoutua pysyvästi. Toki pitää myös muistaa että luterilaisuus on muutakin kuin Luther ja että kaikki eivät välttämättä olleet yhtä jyrkkiä. Hänen ajattelunsa on kuitenkin vaikuttanut huomattavasti protestanttiseen ajatteluun koskien naimattomuutta, kuten artikkelissasi kirjoitit.
TykkääLiked by 2 people
Kiitos Eetu todella valaisevasta kommentista! Joo, kyllä se Eskon mainitsema myönnytys jää tämän valossa kuolleeksi kirjaimeksi.
Aika rankkaa kamaa tosiaan. Isoa katekismusta lienee luettu varsin paljon, minkä jälkeen ei ihme että ajatuskin naimattomuudesta herättää mitä suurimpia epäilyksiä, suorastaan pahennusta!
On varmaan mahdotonta tietää, mihin kaikkeen Lutherin teesi perustuu, sehän on pikemminkin empiirinen kuin raamatullinen teesi. ”…heidän sisimpänsä on niin täynnä siveettömiä ajatuksia ja pahaa himoa, että siellä vallitsee alituinen polte ja kätketty kärsimys.” Tässä lienee aika paljon projisointia omasta kokemuksesta käsin? Toki voi myös olla, että myöhäiskeskiajan moraalinen rappio yhdistettynä luostarikeskeisyyteen saattoi näkyä monina ongelmina.
TykkääLiked by 3 people
Mielenkiintoista tuo, että Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa annetaan selibaatille noinkin suuri arvo, kun taas Isossa Katekismuksessa naimattomuuden armolahjan olemassaolokin vain juuri ja juuri pitkin hampain tunnustetaan. Johtunee siitä, että edellisen kirjoitti Melanchthon ja jälkimmäisen Luther. Melanchthon oli kannanotoissaan tunnetusti Lutheria maltillisempi ja harkitsevampi – mistä hän ei valitettavasti ole saanut paljoakaan kiitosta sen enempää oman aikansa kuin myöhemmiltäkään luterilaisilta.
TykkääLiked by 2 people
Matteuksen evankeliumin 19. luvussa kerrotaan avioliiton kutsumuksesta ja myös siitä ettei se ole kaikkia varten. Myös eri naimattomuuden muodoista jotka kaikki eivät tosiaankaan ole kunniallisia (onhan irtosuhteissa eläväkin siviilisäädyltään naimaton). Ymmärrän hyvin pappien naimattomuuden, mutta sitä en ymmärrä ollenkaan että naimattomuus nostetaan objektiiviseksi itseisarvoksi, sellaiseksi jota se Matt. 19:n mukaan nimenomaan ei ole. Kristuksen mukaan taivasten valtakuntaan ei pääse ryhtymällä papiksi, solmimalla avioliiton, elämällä selibaatissa tai hankkimalla suurperheen. Vaan tekemällä hänen isänsä tahdon. Siis seuraamalla henkilökohtaista kristillistä kutsumusta (joka voi hyvinkin olla pappeus tai avioliitto) ja pysymällä kaidalla polulla.
TykkääTykkää
Jep, juuri näin! Naimattomuutta ei saisi koskaan nostaa ”objektiiviseksi itseisarvoksi”. (En tosin ole varma tarkoititko että kirjoitukseni jollain tavalla niin tekee, tai että katolinen käytäntö niin tekee. Ei ainakaan pitäisi tehdä.)
TykkääTykkää
Se, että vaaditaan papeilta naimattomuutta, on se kaiken pahan alku ja juuri. Tässä asiassa Luther oli mielestäni täysin oikeassa. Juuri tämä johtaa moraalittomuuteen ja niihin asioihin, mistä Luther katolisena entisenä munkkina puhuin syvällä kokemuksen rintaäänellä. Näitä ongelmia oli myöhäiskeskiajalla, näitä oli silloin ku Suomeen tuli katolinen kristillinen usko ja näitä on nyt kun Vatikaani johtaa paavi, joka avoimesti hyväksyy homo- ja pedofiilisuhteissa elävät papit ja suosii heitä. Hän valehtelee maailmalle että on pahoillaan katolisen kirkon pappien tekemisistä. Ratzinger yritti näitä jumalattomia ”pappeja” vielä suitsia. Nykyinen paavi on tosiaan paheellisuuden hyväksymisessään kuin myöhäiskeskiajan Borgia-paavi. Hän on hajottanut pari konservatiivista sääntökuntaa ja suosii liberaaleja sääntökuntia, vaikka ne ovat kuolemassa pois. Meininki on aivan sama kuin valtaosassa maailman luterilaisia kirkkoja. En usko että kenelläkään luterilaisella kristityllä on mitään sitä vastaan, että pappi tai maallikko on naimaton vaikkapa sen tähden että kokee sen luonnolliseksi omalle kohdalleen tai haluaa sillä tavalla palvella taivasten valtakuntaa. Naimattomuuden armolahja on todellinen. Tällä hetkellä omaa tahtoaan vasten naimattomia kristittyjä on enemmän kuin koskaan Euroopassa. Katolisella kirkolla erityinen ongelma on ollut iät ja ajat se, että katoliset maallikot eivät lahjoita taivasten valtakunnan työhän samalla tavalla kuin protestantit. Siksi katolinen lähetystyö loppuisi tyystin, jos ei olisi sääntökuntia ja naimattomuuuteen pakotettuja pappeja. Protestanteilla ei ole ongelmaa olla naimisissa ja tehdä lähetystyötä samanaikaisesti. Tietenkään se ei ole yhtä täyspainoista, mutta ei tarvitsekaan olla.
TykkääTykkää
Tässä mennään nyt vähän pidemmälle kuin mitä ehdin artikkelissani käsitellä. En vielä puhunut siitä, miksi papeilla on katolisessa kirkossa naimattomuus (yleensä) vihkimyksen ehtona; enkä siitä mitä se edellyttää, jotta sellainen vaatimus voisi toimia eikä johtaisi näihin ongelmiin. Yritän ehtiä piakkoin näihin kysymyksiin, malttia siis, käydään asiaa sitten rauhassa.
Mitä tulee lähetystyöhön, mainitsemasi ongelma on kiinnostava mutta nähdäkseni sen juuret ovat laajemmin siinä ”klerikalismissa” joka on katolista uskonelämää pitkään vaivannut. Tänä päivänä on myös maallikkolähetystyötä, hyvänä esimerkkinä neokatekumenaalit. Eikä olekaan sattuma, että kyse on juuri tällaisesta maallikkojen roolia korostavasta liikkeestä.
TykkääLiked by 2 people
Moi! Mielenkiintoinen ja silmiä avaava kirjoitus. Selibaattilupaus ja hyväksikäyttöskandaalit mielestäni liittyvät osaltaan yhteen siitä syystä että katolisen kirkon suurimpana kristillisenä kirkkona on vaikea löytää tarvittava määrä papistoa nykymaailman moraaliympäristössä. Haluaisinkin kysyä mitä mieltä kanssasi kirjoittajat ja katolinen kirkko ovat mieltä ortodoksien selibaattilupauksesta jossa papiksi voidaan vihkiä myös naimisissa oleva henkilö jos hän on ollut aviossa ennen vihkimystä?
Tämä kysymys ei suoraan liity tähän kirjoitukseen vaan isompaan teemaan, joka on ollut pidempään mielessä ja tässä näkyy sisäinen ratkaisu keskeisyys.
Taustatietona itsestäni että olen nuori konservatiivinen evankelis-luterilainen kristitty, joka on oppillisesti kallellaan vanhoihin kirkkoihin ja erityisesti katolilaisuuteen.
TykkääTykkää
Hei Aleksi! Hyvä kysymys. Tästä olisi tarkoitus kirjoittaa pian enemmän…
Mitä tulee pappiskutsumusten löytämiseen, tilanne on jossain määrin paradoksaalinen. Kutsumuksia on yllättävän paljon sellaisissa hiippakunnissa ja seminaareissa, joissa on hyvä moraalinen ilmapiiri. Eli sellaisissa joissa eletään todeksi kirkon perinteistä uskoa. On yllättävän paljon nuoria miehiä, jotka haluavat elää sen mukaisesti. Ja pystyvät siihen.
Itse asiassa vaikutelmani ainakin Yhdysvalloista on se, että kutsumusten kanssa on ongelmia etenkin seminaarien huonon moraalisen ilmapiirin takia. Tämä tarkoittaa etupäässä homoseksuaalisuutta, josta on tullut valtava ongelma muutaman vuosikymmenen aikana. Kun moraaliopetuksesta on alettu lipsua ja väärinkäytöksiä on katsottu läpi sormien, tilanne on mennyt yhä pahemmaksi. Eikä se taida omalla voimallaan pysähtyä. Tällaisiin seminaareihin kanavoituu moraalisesti kyseenalaista porukkaa, joka jatkaa tilanteen pahentamista. Sen sijaan moraalisesti hyvät ja opillisesti perinteiset miehet lähtevät pois.
TykkääTykkää
Ortodoksien ratkaisu tähän teemaan muotoutui pikkuhiljaa ensimmäisten vuosisatojen aikana. Usein luullaan, että se on ”alkuperäinen” ratkaisu, mutta näin ei näytä olevan. Itse asiassa se on omalla tavallaan paradoksaalinen: papiksi voidaan kyllä vihkiä naimisissa oleva mies – mutta papiksi vihitty mies ei voi ortodokseilla mennä naimisiin.
Katolisessa kirkossa voidaan myös poikkeuksellisesti vihkiä naimisissa olevia miehiä.
Lyhyesti sanottuna asian tausta on se, että varhaisessa kristinuskossa oli kaksi vaihtoehtoa: (a) naimattomat miehet ja (b) varttuneet miehet, joiden lapset ovat jo lähteneet kotoa ja jotka eivät saa enää lapsia. (Itse asiassa he eivät myöskään voineet elää aktiivista avioelämää eli sukupuoliyhteyttä vaimon kanssa. Tämä tunnetaan ”lex continentiae” -periaatteena.)
Sekä idässä että lännessä oli ainakin 300-luvulla pyrkimys pääasiassa vihkiä naimattomia miehiä, jotka sitoutuivat selibaattiin. Sen lisäksi vihittiin jonkin verran varttuneita, avioituneita miehiä. Tarkkoja lukuja emme tiedä.
Tilanne ei kuitenkaan ollut aivan stabiili. Molemmissa vaihtoehdoissa oli ongelmansa. Lännessä ajan myötä päädyttiin siihen, että kirkko vihkii pääsääntöisesti vain naimattomia miehiä. Tämä oli tavallaan alkuperäisen vision teologisesti johdonmukainen päätös. Idässä päädyttiin 600-luvun lopulla luopumaan lex continentiae -vaatimuksesta, jolloin naimisissa olevat papit olivat ihan ”tavallisia” naimisissa olevia miehiä.
Ajan myötä idän ratkaisu johti kahden kastin pappeuteen. Tavalliseksi seurakuntapapiksi vihitään käytännössä vain avioituneita miehiä (jopa niin, että jos ei ole onnistunut löytämään vaimoa, ei vihitä – olen kuullut joistain hieman kiusallisista tapauksista, kun tänä päivänä voi olla vaikea löytää uskovaa vaimoa). Naimattomat papit ovat puolestaan munkkeja. Vain jälkimmäiset voivat tulla piispoiksi.
Onkin huomionarvoista, että myös ortodokseilla vain naimaton mies voidaan vihkiä piispaksi. Tavallaan se heijastaa pohjimmiltaan samanlaista pappeuden teologiaa kuin lännessä. Piispuushan on teologisesti pappeuden täyteys.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitoksia mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja blogistanne noin yleisestikin. On mielenkiintoista lukea katolista ajattelua suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa. Olen luterilaisena oppinut blogin kautta paljon katolisuudesta ylipäätään.
Varsinainen syy kommentoinnilleni on kuitenkin se, että muutaman päivän päästä kirjoituksen luettuani mieleeni pomppasi ilmeinen virhe tekstissä siinä, mitä voimme tietää apostolien siviilisäädystä. Katson aiheelliseksi korjata virheen, sillä nähdäkseni kommenttiosiossakaan kukaan ei ole ottanut asiaan kantaa.
”Eikö meillä olisi oikeus kuljettaa muassamme vaimoa, uskonsisarta, niinkuin muutkin apostolit ja Herran veljet ja Keefas tekevät?”
1. Kor. 9:5
En oikein ymmärrä katolista selibaatin ihannointia, joka tuntuu implisiittisesti pitävän avioliittoa jotenkin saastaisena ja neitsyyttä niin pyhänä, että pyhien ihmisten (kuten Marian ja apostolien) ei oikein haluta myöntää olleen naimisissa. Toki luterilainen naimattomuuden halveksunta ei sekään liene aivan oikein.
TykkääTykkää
Hei Miika! Kiitos kommentistasi! Otat esille tärkeitä asioita. Oikeastaan noita on ollut tarkoitus käsitellä jatko-osassa, joka on vielä jäänyt odottamaan tekemistä. Tuo 1. Kor. 9:5 on ihan tunnettu asia josta on enemmänkin sanottavaa. Mitä tulee selibaatin ihannointiin, se on totta että joissain piireissä se saattaa vääristyä ja muuttua avioliiton halveksumiseksi. Näin ei saisi olla, eikä katolisen kirkon opetuksessa näin ole. Tästä myös haluaisin jatkossa kirjoittaa vähän enemmän.
TykkääTykkää
No, koska et kertonut tekstissä etkä vastauksessasi kommenttiini sitä, miksi kyseinen kohta ei tarkoita sitä mitä se selvästi vaikuttaa sanovan, yritin googlettaa asian. Löysin kaksi selitysvaihtoehtoa: 1) mukana kulkevat naiset eivät olleet apostolien vaimoja; 2) apostoleilla oli oikeus mennä naimisiin, mutta heistä kukaan muu kuin Pietari ei käyttänyt tuota oikeutta. Varsinkin ensimmäinen vaihtoehto kuulostaa minusta aika epäuskottavalta. Toiseen vaihtoehtoon teksti antaa mahdollisuuden ainakin monien katsomieni käännösten perusteella (alkukieltä en valitettavasti osaa). Odotan mielenkiinnolla tekstiä, jossa paneudut tähän asiaan syvemmin.
En viitannut pelkästään siihen, että joissain piireissä avioliittoa halveksutaan, vaan siihen, että katolinen teologia vaikuttaa minusta (sen verran kuin olen siitä lukenut) tekevän avioliitosta jotenkin epämääräisesti saastaisen. Toki tiedän sen, että avioliittoa pidetään toisaalta hyvin suuressa arvossa. Minusta se puhuu kuitenkin hiukan toista kieltä, että Raamattua tulkitaan (tarkoitushakuisesti?) siten, etteivät apostolit olleet naimisissa. Paitsi tietenkin Pietari, jonka avioliitto lienee todistettu niin selvästi ettei sitä voi enää kiertää.
TykkääTykkää
Hei Miika, kiitos kommentistasi. Arvostan intoasi tätä kysymystä kohtaan! Toivoisin voivani vastata ripeästi odottamallasi huolella. Pahoittelen että näin ei näytä olevan. :-)
Tuota ensimmäistä osaa tehdessä mietin kyllä, että pitäisikö käsitellä tuo 1 Kor teksti. Yksi syy miksi en ole tarkemmin paneutunut siihen on se, että sitä voi legitiimisti tulkita eri tavoin, mutta tulkitaan vaikuttaa laajempi viitekehys jonka puitteissa eri tulkinnat tuntuvat vahvoilta tai heikoilta. Varhaisessa kirkossa sitä usein tulkittiin toisin kuin protestantismissa (ja suomenkielinen käännös on itsessään tulkintaa). Mutta jos halutaan hahmottaa, *miksi* varhainen kirkko sitä tulkitsi niin, sitten on katsottava tarkemmin heidän laajempaa viitekehystään. Tajusin sen vaativan aivan itsenäistä, laajempaa kirjoitusta. Olen pahoillani, että laiminlyöntini tämän taustan avaamisessa on käytännössä ruokkinut tulkintoja, jotka nähdäkseni eivät vastaa alkukirkon viitekehystä.
Tästä asian laajuudesta johtuu se, että en vieläkään tehnyt kirjoituksen jatko-osaa. Aloin sitä jo kauan sitten luonnostella, mutta silloin huomasin, että kyseessä on valtavan laaja kokonaisuus, josta on vaikea saada otetta yhdessä kirjoituksessa. Lopulta päädyin ratkaisuun, että yritän referoida pari keskeistä kirjaa aiheesta. Ne ovat nyt pöydälläni. Mutta toiset, omasta näkökulmastani kiireellisemmät askareet (kuten väitöskirjan loppuunsaattaminen) ovat yhä viivyttäneet tätä projektia.
Mitä kirjoja muuten olet katolisesta teologiasta lukenut? Olisi valaisevaa kuulla, ketkä kirjoittajat ”tekevät avioliitosta jotenkin epämääräisen saastaisen”, niin kuin asian ilmaisit.
Voin toki joissain määrin arvata, millaisesta perinteestä sellainen ajattelu kumpuaa (jossain määrin jopa sääntökuntahengellisyys yleisesti). En kiistä, että sellaistakin löytyy. En kuitenkaan ole havainnut, että se olisi katolisen kirkon virallista opetusta.
Selibaattiperinteen perusteluissa varhaisessa kirkossa on tosin elementtejä, jotka olisi mahdollista *tulkita* mainitsemallasi ”saastaisuuden” kategorialla. Ne kumpuavat vanhan liiton liturgisen puhtauden kysymyksestä. Se on sitten oma laaja kysymyksensä, tekikö varhainen kirkko oikein soveltaessaan niitä, ja lisäksi että mitä ne oikeastaan tarkoittavat uuden liiton kontekstissa, jos mitään.
Tämä on tärkeä kysymys, josta olen jo hahmotellut toista jatko-osaa. Hyvä tietää, että asia kiinnostaa. Se motivoi minua yrittämään saada se ulos lähikuukausina. :-)
Kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta!
TykkääTykkää
Kiitoksia vastauksistasi!
En osannut ilmeisesti ilmaista itseäni selkeästi. Lisäyksen ”sen verran kuin olen siitä lukenut” oli tarkoitus merkitä, etten tiedä asiasta kovin paljoa. Käsitykseni katolisesta ajattelusta ylipäätään perustuu pitkälti tämän blogin kirjoittajien teksteihin tällä sivustolla ja muualla internetissä. Lisäksi olen lueskellut esim. Usko ja rukous -foorumia joitakin vuosia sitten ja hiljattain katolisen kirkon suomenkielisiä nettisivuja. Yhtään kirjaa en muistaakseni ole aiheesta lukenut, paitsi luterilaisia kirjoja, joissa katolista opetusta arvostellaan (niistäkin lähinnä Tunnustuskirjat ja Ison katekismuksen).
Harvat katoliset varmaan tahallaan tekevät avioliitosta mitenkään saastaiselta vaikuttavan. Enkä todellakaan epäile, että katolisen kirkon virallinen opetus olisi mitään sinne päinkään. Tarkoitukseni oli kuvata vain sitä, millaisia tuntemuksia katolinen ajattelu aiheuttaa ulkopuolisessa, joka on tottunut kuulemaan toisenlaista raamattuopetusta.
Yritän selittää tarkemmin. Tarkkaan ottaen ensimmäinen vastaava kokemus (joka loi mielikuvan avioliiton pitämisestä ”epämääräisesti saastaisena”) nousi Antti Laaton Marian ikuista neitsyyttä käsittelevästä kirjoituksesta Sanansaattaja-lehdessä muutama kuukausi sitten. Sekä Laato että Sanansaattaja ovat tietenkin luterilaisia, mutta kirjoitus oli hyvin katolishenkinen. Siinä perusteltiin sitä, miksi luterilaisetkin voivat tunnustaa kyseisen opin eikä asian tarvitse tulla ekumenian esteeksi. Apropoo, olisi myös kiinnostava lukea sinun tai jonkun muun blogistin kirjoitus Marian ikuisen neitsyyden opin taustasta ja ennen kaikkea siitä, miksi asia on niin mahdottoman merkityksellinen. Vai lieneekö sellainen kirjoitus tehty jo? En ole kahlannut blogia aivan läpi.
Toinen kokemus, joka oli melkein identtinen edellisen kanssa, tuli sitten tätä blogitekstiäsi lukiessani siinä kohtaa, kun pitkin hampain myönsit että Pietari oli ainakin OLLUT naimisissa. Kokemus on sanoitettavissa ehkä jotenkin seuraavasti: ”Jos avioliitto on niin pyhä, korkea ja arvostettava asia, niin miksi ihmeessä pitää suorastaan pakonomaisesti ja ilman selvää syytä hangata vastaan, jos jonkun oikein pyhän ihmisen väitetään olleen naimisissa?”
Polttopisteessä tässä ovat raamatunkohdat Matt. 1:24-25 (Herättyään unesta Joosef teki, niinkuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä, ja otti vaimonsa tykönsä eikä yhtynyt häneen, ennenkuin hän oli synnyttänyt pojan. Ja hän antoi hänelle nimen Jeesus.) ja mainitsemani 1. Kor. 9:5. Näitä kohtia katolinen kirkko mielestäni tulkitsee väkinäisesti ja tekstin selvimmän merkityksen vastaisesti oikeuttaakseen väitteen (= Marian ja apostolien naimattomuus), joka ei nähdäkseni nouse Raamatusta. Mistä se sitten nousee, se minua kiinnostaisi. Ilmeisesti molemmat tulkintaperinteet juontavat juurensa jo ensimmäisille vuosisadoille jälkeen Kristuksen, mitä seikkaa ei tietenkään voida täysin sivuuttaa tulkinnassa.
Toivottavasti onnistuin nyt selittämään, mitä ajan takaa. Mihinkään kovin korkealentoiseen teologiseen väittelyyn tai keskusteluun minusta ei ole, vaan nämä ovat ihmettelyjä ja kysymyksiä ihmiseltä, joka yrittää opetella ymmärtämään katolista ajattelua. Jumalan siunausta myös sinulle työhösi ja elämääsi! Mitä itse kirjoituksesi aiheeseen tulee, niin olen kyllä sitä mieltä, että pappien selibaatti on käytäntönä turha ja ehkä jopa haitallinen, mutta kunnioitan ja arvostan kovasti niitä ihmisiä, jotka pystyvät ja haluavat omistautua Jumalan työlle niin kokonaisvaltaisesti.
TykkääTykkää
Kiitos Miika! Oikein hyvin onnistuit valaisemaan kokemustasi ja vaikutelmiasi. Ymmärrän niitä hyvin, tai luulen hahmottavani aika hyvin, miten sellaiset vaikutelmat syntyvät. Siksi tosiaan olisi hyvin tärkeää jo ihan ekumenian kannalta yrittää avata katolisen perinteen taustoja paremmin. Yritämme! :-)
Hyvä pointti, että tuosta Marian ikuisesta neitsyydestä olisi hyvä kirjoittaa myös. Se on myös suunnitelmissa. Emilillä on vanhassa Hyviä uutisia -blogissaan yksi kirjoitus, jossa sitä lyhyesti sivutaan (tosin aivan liian lyhyesti):
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/ikuinen-neitsyt-uusi-eeva-liiton-arkki-perisynniton-ja-taivaaseen-otettu-maria/
Yritän jatkossa tarjota enemmän asiaa näistä teemoista. Ehkä lyhyesti yrittäisin mainita yhden perusidean tähän liittyen. Katolinen ajattelu koskien neitsyyttä/selibaattia ei kumpua saastaisuuden kategoriasta, ikään kuin tarkoitus olisi välttää jokin paha. Se kumpuaa pikemminkin (vaikka tämä ajatus voi tietysti herättää vääriä tulkinto) siitä, että ymmärretään tietyllä tavalla tuonpuoleisen ja taivaallisen todellisuuden murtautuminen tähän maailmaan jo tässä elämässä. Ensin ja ratkaisevasti Jeesuksen omassa persoonassa (ja siksi esimerkiksi pappisselibaatin teologia perustuu aivan ratkaisevasti Jeesukseen, ei apostoleihin – enkä muuten koe mitenkään ”pitkin hampain” myöntäväni Pietarin olleen naimisissa, niin kuin se minua jollain tavalla vaivaisi; kyseinen ilmaus on vain eksegettisesti eksakti: se on se mitä varmuudella tiedetään; 1 Kor alkuperäislauseen tulkinta on epävarma joten se ei ole varmaa tietoa, siinä kaikki). Mutta jos palataan asiaan: ratkaiseva kysymys on tuonpuoleisen, jumalallisen todellisuuden läsnäolevaksi tuleminen ensin Jeesuksessa, ja sitten Jeesuksen kautta meissä.
Protestantismi voi periaatteessa tiettyyn pisteeseen asti hyväksyä tämän, mutta käytännössä protestantismin henki taistelee sitä vastaan kuin yö päivää vastaan. Protestanttinen perisyntioppi, yksin uskosta ja armosta yms yms yms on vain variantteja samasta perusasenteesta. Siitä että vain Jumala on itsessään pyhä ja ihminen tulee pysyä omalla paikallaan. (No tämä on tietysti äärimmäisen laaja ja monimutkainen kysymys. Jos siitä haluaa väitellä niin saa mutta itse en jaksa tässä. Pääpointti lienee selvä.) No, väitteeni on se, että juuri tästä syystä protestantismi on alusta lähtien johdonmukaisesti hylkinyt kaikkea vanhan kirkon neitsyys- ja selibaattipuhetta – ei pelkästään pragmaattisista syistä (jotka ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin musta-valkoisia), vaan eräänlaisena koko protestantismin hengen perusintuitiona.
Sitä vastoin katolisuus taas on (mielestäni uskollisena aidolle Paavalille eli Paavalin koko teologialle ja hengelle eikä jollekin yksittäisille jakeille jotka on vielä otettu irti kontekstistaan) – katolinen perinne on aivan ensi hetkistä lähtien heijastanut päinvastaista henkeä: uuden luomuksen periaatetta, joka toki toteutuu monin eri tavoin ja josta myös kristillinen avioliitto on täysin osallinen (ja siksi ajatus sen saastaisuudesta on läpeensä vieras aidolle katolisuudelle), mutta aivan erityisellä tavalla se toteutuu naimattomuudessa Jumalan valtakunnan tähden. Tähän on useita eri syitä, joiden juuret ovat syvästi raamatulliset (sekä Jeesuksen opetus ja oma esimerkki että Paavalin teologia ja opetus).
No, tästä nyt tuli vähän tällainen ”rant”, mutta olkoon. Se on sikäli kuitenkin sopivaa, että juuri tästä näkökulmasta oli tuossa kirjoituksessani kyse. Kirjoituksen tarkoitus ei ollut jotenkin pitkin hampain ja epäsuorin tekosyin perustella jotain, mikä pohjimmiltaan perustuisi avioliiton halveksumiseen. Kirjoituksen pointti on juuri se, mitä siinä sanotaan. :-)
Siksi en lähtenyt käsittelemään asiaa yksittäisestä kysymyksestä koskien esimerkiksi apostolien tai jonkun muun tilannetta, vaan yritin vähän avata sitä laajempaa teologista visiota, josta katolisen perinteen ajattelu kumpuaa.
TykkääTykkää
Emmeköhän nyt ymmärrä toisiamme tarpeeksi hyvin. Uskoakseni pääasia, josta olemme eri mieltä, on tämä: ”- – uuden luomuksen periaatetta, joka – – aivan erityisellä tavalla – – toteutuu naimattomuudessa Jumalan valtakunnan tähden.” En pysty allekirjoittamaan sitä, että naimattomuudessa olisi jotakin erityisen pyhää avioliittoon verrattuna. Siinä, miten summaat protestantismin kannan asiaan, en löydä suurempaa moitittavaa.
Jään siis edelleen mielenkiinnolla odottelemaan jatko-osaa. Ymmärrän tietenkin, että väitöskirja ja muut oikeat työt menevät sen edelle, ja niinhän sen pitää ollakin.
TykkääTykkää
Hienoa! :-)
Itse asiassa haluan kiittää sinua esittämistäsi kysymyksistä ja haasteista. Jäin todella mietitään sitä asiaa saastaisuudesta yms. Heräsi kiinnostavia ajatuksia, joita yritän käsitellä tulevaisuudessa. Siinä varmaan sivutaan myös tuota, mistä meillä jäi erimielisyyttä. :-)
TykkääTykkää
No niin, kirjoitan vielä tämän viimeisen kerran. Mukava että tästä oli jotain hyötyä. Minusta selibaatin korottaminen ja avioliiton halveksunta näyttävät samalta asialta, mutta ymmärrän, että sinun näkökulmastasi näin ei ole. En silti ihan täysin käsitä tätä ”uuden luomuksen” periaatetta ja sitä, miksi naimattomuus ilmentäisi sitä erityisellä tavalla, mutta koen nyt ymmärtäväni hiukan paremmin katolista näkökulmaa. Tuo oli myös hyvä hoksautus, että vaikka minä kompastuin yhteen kohtaan, niin kyse on todellisuudessa laajasta, ehkä jopa perustavanlaatuisesta erosta katolisuuden ja protestantismin välillä.
On tärkeää, että kirjoitat tästä aiheesta. Muun muassa siksi, että protestanttisten kirkkokuntien kristittyjen on kovin helppoa kuitata pappien selibaattikäytäntö sanomalla: ”Raamatussahan sanotaan, että seurakunnan paimenen tulee olla yhden vaimon mies. Katoliset eivät sitten välitä Raamatusta mitään.” Näin itsekin helposti teen, ottamatta huomioon, että jos asiaa kysyy katoliselta teologilta, saa kilometrin mittaisen vastauksen ja liudan kirjasuosituksia päälle. Toinen, vielä pahempi vaihtoehto on tietenkin maallisen yhteiskunnan säestyksellä haukkua katoliset papit pedofiileiksi.
TykkääTykkää
Kiitos vielä kannustavista sanoistasi, Miika! :-)
Niin, mitä se uusi luomus on? Yritän sitä avata vähän enemmän jatkossa. Tässä nyt pikaisesti pari ajatusta:
– se viittaa taivaalliseen elämään ja olemisen tapaan (ei pelkästään moraaliseen uudistumiseen tässä elämässä).
– sen ratkaiseva viitekohta on ylösnoussut Jeesus.
– Jeesus itse vastaa kysyjälle, että uudistuneessa maailmassa ei mennä naimisiin eikä olla naimisissa (”vaan kuin enkelit taivaassa” – mitä se sitten onkin).
– Raamattu myös johdonmukaisesti kuvaa Jumalan ja uskovien suhdetta avioliiton termein. Tämän voi tietysti tulkita eri tavoin. Perinteinen tulkinta on, että ne täydentävät toisiaan, eli metafora toimii samaan aikaan eri tasoilla: esimerkiksi sekä kirkon ”kollektiivisella” tasolla että yksilön oman Jumala-suhteen tasolla (mistä kumpaa ns. ”morsiusmystiikka”).
– sitten on tietysti nuo tässä artikkelissa siteeratut tekstit (Jeesus ja Paavali).
Arvelen, että mikään yksittäinen teksti tuskin riittää ”todistamaan” tai selittämään asiaa. Mutta kun katsoo kokonaisuutta, siitä syntyy varsin johdonmukainen kokonaisvisio.
Ehkä voisin kiteyttää asian näin:
– Ihmisen ja Jumalan välisen liiton ”avioliitollinen luonne” on viime kädessä se ratkaiseva teologinen periaate, jonka valossa ”neitsyys/selibaatti Jumalan valtakunnan tähden” on korkeampi kutsu, sillä se heijastaa lähemmin sitä olemisen tapaa ja todellisuutta, johon meitä kutsutaan osallistumaan ikuisesti. (Huom. ”Jumalan valtakunnan tähden”: kyse ei ole selibaatin tai neitsyyden ylemmyydestä itsessään, ikään kuin aineellisena tilana. Siinä ei ole mitään ylempää, vaan pikemminkin se on alempi verrattuna avioliittoon!) :-)
– Toisaalta sama periaate vahvistaa avioliiton arvokkuuden eli sen, että kristitty ei voi eikä saa halveksua avioliitoa. Juuri avioliitto on kuva Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, joten se ei voi olla olematta jotain hyvin arvokasta!
Tähän liittyy myös käytännöllinen, pastoraalinen periaate: jos joku haluaa sitoutua selibaattiin tai neitsyyteen siksi, että hän halveksuu avioliittoa, niin se on vahva merkki että hänellä ei ole sitä kutsua, tai ainakaan hän ei ole ymmärtänyt, mitä tarkoittaa selibaatti/neitsyys Jumalan valtakunnan tähden. Oma vaikutelmani on, että paras tapa ymmärtää tätä tietä ja kutsumusta on ensin ymmärtää syvällisesti, mitä avioliitto on ja mitä se tarkoittaa – sitoutumista, uhrautumista, hedelmällisyyttä, uskollisuutta jne.
TykkääTykkää