JOONA KORTENIEMI
Vanhoillislestadiolainen herätysliike (jatkossa vl-liike) järjestää tunnetusti vuosittain kesätapahtuman nimeltä suviseurat. 70 000–80 000 kävijällään se on Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma. Suviseuroissa kannattaa käydä erityisesti kaikkien niiden synkistelijöiden, joiden mielestä kristinuskolla menee Suomessa yksinomaan huonosti. Seurakentälle saapuva huomaa nimittäin pian, että huonomminkin voisi mennä: valtava seurakunta tulvehtii kaikkialla pörrääviä lapsia, teinejä, nuoria aikuisia ja perheitä.
Suviseuroihin osallistuminen ainakin kerran elämässä on myös mielestäni velvollisuus jokaiselle suomalaiselle teologille: Suomen kontekstissa vanhoillislestadiolaisuus on erittäin merkittävä hengellinen toimija noin 100 000 jäsenellään. Jos liike rekisteröityisi omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen, se olisi Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö. Todennäköisesti noin puolella miljoonalla suomalaisella on tausta liikkeessä. Jokaisen suomalaisen teologin olisi siis syytä tuntea ainakin jonkin verran vl-liikettä.
Suviseurat tapahtumana
Tapahtumana suviseurat on yleensä ihailtavan hyvin organisoitu: seura-alueella on kaikki palvelut myymälöistä ja ravintoloista suihkuihin sekä ensiapuasemaan. Suviseuroilla on oma radiokanava Kesäseuraradio, omat nettisivut, Facebook-sivut, Youtube-tili ja twitter-tili. Alue on jaettu neliömetrin tarkkuudella pysäköinti- ja majoitusalueisiin, jotta se kykenee ottamaan vastaan valtavat ihmismassat. Liikenteenohjaus on järjestetty niin hyvin, että ruuhkia syntyy harvoin. Armeijakaan tuskin kykenisi parempaan suoritukseen. Ja mikä ällistyttävintä, kaikki tämä tapahtuu talkootyövoimalla.
Suviseurojen ohjelman voi ehkä kiteyttää sanalla ”kosiskelematon”. Se koostuu lähinnä noin tunnin mittaisista saarnoista sekä virsistä ja liikkeen omista Siionin lauluista. Jokainen saarna päättyy tunnetusti synninpäästöön ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Lauantai-iltana seurakentällä on viikkomessu ja ehtoollisen vietto. Ehtoollisen nauttii tuolloin yleensä noin 20 000–30 000 seuravierasta.
Sunnuntaiaamuna on sanajumalanpalvelus. Ainoa erityisesti nuorille suunnattu tilaisuus on perjantai-illan ”puheenvuoro”. Se on noin tunnin mittainen puhe, joka useimmiten käsittelee ”uskovaisten nuorten” elämää ja nyky-yhteiskunnassa kohtaamia kysymyksiä. Lisäksi suviseurojen aikana järjestetään vl-liikkeen keskusjärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokous sekä ”puhujien ja seurakuntavanhinten” kokous. Niin ikään medialle järjestetään tiedotustilaisuuksia, joissa SRK:n johto kertoo liikkeen opetuksesta ja kannanotoista.
Virallisen ohjelman ohella suviseurat ovat tietysti mitä suurimmassa määrin sosiaalinen tapahtuma: tilaisuus tavata sukulaisia ja ystäviä. Ja vaikkei ohjelma pyri erityisesti miellyttämään lapsia, vl-lapsella on vuodessa ehdottomasti kaksi huippukohtaa: joulu ja suviseurat. Mikäpä sen jännempää pienelle pojalle tai tytölle kuin nukkua yöt asuntovaunussa tai teltassa ja vaellella päivät pitkät isossa kaveriporukassa, välillä auringonpaisteessa nurmikolla makoillen ja jätskiä syöden. Vl-perheiden elämästä suviseuroissa kertoo hyvin esimerkiksi tämä haastattelu. Sen tekee erityisen kiinnostavaksi se, että perheen isä on vanhoillislestadiolaiseksi kääntynyt puolalainen entinen katolilainen.
Katolilaisena suviseuroissa
Olen käynyt suviseuroissa joka vuosi koko elämäni ajan kahta kesää lukuun ottamatta. Jatkoin perinnettä myös viime kesänä, jolloin suviseurat olivat Äänekoskella. Vietin seura-alueella yhden päivän, lauantain 30.6. Sen lisäksi seurasin tapahtumaa tiiviisti kuuntelemalla saarnoja netistä ja Kesäseuraradiosta. Kokemus oli positiivinen. Katolilaisuuteeni suhtauduttiin kunnioittavasti, jopa positiivisen kiinnostuneesti.
Kävin monia hyviä hengellisiä ja teologisia keskusteluja, lähinnä nuorten aikuisten kanssa. Löysinpä Hapatus-blogin lukijoitakin. Jotkut suhtautuivat minuun ehkä hiukan pidättyvästi, mutta yhtään tuomiota tai parannuskehotusta en saanut.
Kaikki tämä kertoo vl-liikkeen muutoksesta 2000- ja 2010-lukujen aikana. Aiemmin tiukan eksklusiivinen liike on nykyisin huomattavasti avoimempi, keskustelevampi ja nöyrempi. Tästä on mielestäni syytä antaa tunnustusta: 2010-luku oli liikkeelle vaikeaa aikaa monine kriiseineen ja hyväksikäyttöskandaaleineen. Vaikkei liikkeen johto ehkä osannut vastata julkiseen kritiikkiin aina kovin mallikkaasti, liike kuitenkin kokonaisuutena näyttää ottaneen kritiikistä varsin hyvin opikseen ja korjanneen kulttuuriaan ja toimintatapojaan.
Hengellinen anti
Suviseurat ovat kristillinen, hengellinen tapahtuma. Sitä tulee siis arvioida ennen kaikkea sen valossa, kuinka hyvin se täyttää tehtävänsä evankeliumin sanoittajana ja julistajana. Surukseni joudun toteamaan, että ei kovin hyvin. Voin hyvällä omallatunnolla ylistää suviseuroja oikeastaan kaikesta muusta paitsi siitä tärkeimmästä, hengellisestä sisällöstä.
Viime kesän suviseurasaarnojen joukossa oli toki myös joitakin helmiä. Erityisesti pidin piispa Simo Peuran avajaispuheesta, jossa oli sekä Kristus-keskeistä hengellistä syvyyttä että rakentavaa kritiikkiä vl-liikkeelle – kuitenkin nöyrästi ja ystävällisesti esitettynä. Myös esimerkiksi pastori Markus Kopperoisen pitämä viikkomessun saarna oli mielestäni kaunis. Kopperoinen vertasi oivaltavasti Kristuksen kirkkoa ehtoollismaljaan: samalla tavoin kuin kalkki on näkyvä, ihmisen tekemä esine, joka kuitenkin sisältää ja tarjoaa meille Kristuksen veren, myös kirkko on ihmisyhteisö, joka kuitenkin sisältää ja tarjoaa ihmisille kaikkein tärkeimmän, Jumalan pelastavan läsnäolon. Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä.
Valitettavasti suuri osa saarnoista oli hengelliseltä sisällöltään luvattoman heppoista tavaraa: latteuksia ja itsestäänselvyyksiä kuorrutettuna tylsällä, kuluneella retoriikalla. Monien saarnojen varsinainen sanoma ei ollut Jumalan tunteminen vaan kuuluminen vl-yhteisöön, ”Jumalan valtakuntaan”. Yhteisö julisti siis sanomaa itsestään. Katolilainenkin voi toki allekirjoittaa sen, että kirkko Jumalan läsnäolon sakramenttina on osa ilosanomaa: ”Jumalan valtakunta” on jo tietyllä tapaa totta kirkossa, vaikkakin kätketysti (Lumen Gentium: 5). Kirkko ei ole kuitenkaan olemassa vain turvatakseen oman olemassaolonsa vaan ”valaistakseen ihmisiä Kristuksen kirkkaudella, joka säteilee kirkon kasvoilta”, kuten Vatikaanin II konsiilin konstituutio Lumen gentium asian kauniisti ilmaisee (LG: 1).
Entisenä vl-puhujana tiedän kyllä, että saarnaaminen ei ole helppoa hommaa. Jos ongelma olisikin pelkästään teoreettinen, olisin siitä mielelläni hiljaa. Tiedän kuitenkin, että se on myös syvästi arkinen ja käytännöllinen asia. Siksi en voi olla ilmaisematta huoltani siitä. Vl-liike asettaa nimittäin jäsenilleen suuria odotuksia: vaikkapa sen, että avioparin tulisi ottaa kaikki lapset vastaan ”Jumalan lahjoina”, että homoseksuaalin tulee elää selibaatissa tai että jäsenten tulisi käyttää suuri osa vapaa-ajastaan talkootyöhön. Eikä siinä mitään: katolilaisena voin sisällöllisesti yhtyä näihin ”neuvoihin”. Kuten paavi Franciscus korostaa kehotuskirjeessään Gaudete et Exsultate: Herra ”haluaa meidän olevan pyhiä eikä odota meidän tyytyvän keskinkertaiseen, vesitettyyn, epäjohdonmukaiseen elämään.” (GE: 1)
Kyetäkseen pyhään elämään, itsensä antavaan rakkauteen, ihminen tarvitsee kuitenkin vahvaa hengellistä ravintoa: sitä, että häntä opastetaan rakastamaan Jumalaa koko sydämestään, että Jumala, kaiken hyvyyden ja olemassaolon täyteys, on hänen ilonsa ja riemunsa. Ongelma on se, että nykyisellään vl-liikkeen vaatimukset ja tarjonta eivät ole tasapainossa: ihmisiltä odotetaan suuria uhrauksia mutta heille ei välttämättä ole antaa juuri mitään.
Se taas voi pahimmillaan tarkoittaa jotain tämäntapaista: vanhempia, jotka ottavat vastahakoisin mielin vastaan suuren parven lapsia, joita he eivät oikeastaan haluaisi ja joita he eivät jaksa rakastaa. Masentuneita ja itsetuhoisia nuoria homoja, jotka kokevat, että usko vie heiltä kaiken mutta ei anna tilalle mitään. Ylipäätään väsyneitä ja turhautuneita ihmisiä, jotka kokevat, että rauhanyhdistysten talkootyö imee voimat muttei tarjoa mitään. Se on surullista, koska nämä ihmiset jäävät tietämättömiksi siitä ”yltäkylläisestä elämästä” (Joh. 10:10), jonka Jeesus antaa. Jos he jättävät vl-liikkeen, he valitettavan usein ajattelevat nähneensä vl-liikkeen myötä koko kristinuskon, ja jättävät myös sen kokonaan.
Lopuksi
Jokaisen suomalaisen kristityn on syytä rukoilla vl-liikkeen puolesta. Se on jo pelkästään kokonsa vuoksi paljon vartijana Suomen kristillisellä kentällä. Jos esimerkiksi suviseurojen hengellinen sisältö olisi vahvempi, se voisi olla mahtava missionaarinen tapahtuma, loistava väline Suomen uudessa evankelioimisessa. Ylipäätään jos vl-liike avautuisi pelkän yhteisön itsesäilytyksen sijaan enemmän kohti Kristusta, kohti Jumalaa, siinä olisi valtavasti potentiaalia hyvään. Pelastihan se aikoinaan Lapin hukkumasta viinaan, joten miksipä Jumala ei voisi käyttää sitä yhä edelleen vaikka mihin.
Vl-liikkeestä ja suviseuroista voi myös oppia. Suviseurat tapahtumana ilmentää lestadiolaista käsitystä seurakunnasta ”Herran suuna”, joka julistaa jumalallisella voimalla ja auktoriteetilla evankeliumia koko maailmalle. Julistettu evankeliumi on puolestaan reaalinen, sakramentaalinen armonväline, joka voi todella välittää ihmiselle pelastavan armon. Vanhaa lestadiolaista sanontaa käyttäen, ”korvaporteista evankeliumin kultavaunuissa tulee Jeesus ihmisen sydämeen”. Tämä ajatus voisi ehkä täydentää myös katolista ekklesiologiaa ja yleisen pappeuden teologiaa. Uutta testamenttia lukiessa näyttää varsin selvältä, että julistetun evankeliumin armonvälineluonteella oli tärkeä rooli esimerkiksi Paavalin teologiassa (esim. Room. 10:17; 1. Kor. 4:15; 1. Tess. 1:5).
Lopuksi on vielä todettava, että suviseurat ovat myös erinomainen havaintoesitys ”perheen evankeliumista”, josta paavi Franciscus kirjoittaa kiertokirjeessään Amoris Laetitia. Vaikka, kuten yllä totesin, vl-perheissä voi olla myös ongelmia, suviseuroissa voi nähdä valtavat määrät myös perheitä, jotka todistavat kristillisen avioliiton sakramentaalisesta voimasta siitäkin huolimatta, ettei avioliitto ole sakramentti vl-liikkeessä: suuria perheitä rakastavine vanhempineen ja iloisine, hyvin kasvatettuine lapsineen ja nuorineen. Sitä on ilo katsella.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Olisikohan vl-liikkeen jäsenten (nykyisessä) suhtautumisessa katolilaisuuteen, ortodoksisuuteen ym. vaikuttamassa vahvasti liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi, jonka jokainen liikkeeseen kuuluva imee itseensä jo äidinmaidossa? Hieman kärjistäen voisi sanoa, että kirkkojen jäsenyys nähdään enemmänkin väestökirjanpidollisena (ev.lut., ort.) kuin pelastuskysymyksenä. Näin ollen katolilaisuuskaan ei näyttäydy liikkelle varsinaisena uhkana, koska pelastus on kuitenkin vain omassa uskonyhteisössä. Toisaalta vl-liikkeessä tunnetaan myös jonkinlaista sympatiaa vanhoja kirkkoja kohtaan mm. naispappeuskysymyksen vuoksi. Yhteistyö Lähetyshiippakunnan ja muiden perinteistä virkanäkemystä kannattavien kanssa kuitenkin torjuttiin, koska liike uskoo voivansa vaikuttaa kansankirkossa enemmän sisältä käsin. Sekin asiaan varmasti vaikuttaa, että huomattava osa ev.lut. kirkon papeista ja etenkin kanttoreista ja siten vl-perheistä saa toimeentulonsa kirkon työssä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvä, analyyttinen kommentti, Mikko! Kiitos! Uskon, että olet monelta osin oikeassa. Samalla uskon, että vl-liikkeessä on myös oikeasti tapahtunut muutosta. Eksklusivismi on lieventynyt ja sielläkin, missä siitä yhä pidetään kiinni, kyetään nykyisin paremmin pohdiskelemaan ja keskustelemaan. Riippuu tietysti paljon paikkakunnasta ja porukasta, missä liikkuu.
TykkääTykkää
Mielenkiintoinen kirjoitus, itse olen ollut Herättäjäjuhlilla pariin otteeseen ja tunnelma siellä oli varsin mukava, Suviseurat olisi varmasti kokemisen arvoinen tapahtuma.
Lestadiolaisissa suuren vaikutuksen minuun tekee heidän kykynsä ja vankka tahtonsa elää Humanae Vitae’n mukaista ihmiskäsitystä todeksi modernin maailman keskellä. He ovat eurooppalaisittain ja maailmanlaajuisestikin poikkeuksellinen kristillinen yhteisö tässä suhteessa, kun 1930-luvun jälkeen lähes kaikki protestantit, ortodoksit ja käytännössä suurin osa katolilaisistakin ovat kääntäneet selkänsä kristinuskon klassiselle ihmiskäsitykselle ja alkaneet syleillä seksuaalivallankumouksen uusia dogmeja. Kaikki se on lopulta johtanut ilmastoajattelun kautta sairaaseen nykypäivän ilmiöön, jossa lasten saamista pidetään itsekkyyden merkkinä (mm. Jordan Peterson on ottanut tähän kriittisesti kantaa) ja malthusilaista synnintuntoa ylimpänä seksuaalietiikan hyveenä. Olen itsekin elänyt noissa harhoissa ja sieltä poiskaivautumisesta päivänvaloon kiitos kuuluu Jumalalle. Nykyään kadehdin hyvässä mielessä lestadiolaisen yhteisön avoimuutta uudelle elämälle.
Mitä tulee protestanttiseen eksklusivismiin yleensä, siinä ei ehkä ilmiönä ole ainoastaan kysymys oman ryhmän rivien lujittamisessa ja yhteisön jatkuvuuden kontrollointipyrkimyksistä vaan ehkä eksklusivismi voi myös olla oikeansuuntainen intuitiivinen vastaus universalistisiin aatevirtauksiin kristikunnan sisällä. Jos suoraan puhutaan, pidän universalismia modernin kristinuskon pahimpana virheenä, sillä se sementoi kädenlämpöisen uskonnonharjoittamisen, varmistaa ettei Jumalan pelko pääse kasvattamaan uskovia viisaudessa ja tekee uskovista laiskoja agnostikkoja. Kuka tarvitsee kirkkoa, jos kaikki ovat jo pelastuksen tiellä, puhumattkaan universalismin yhteensopivuudesta Raamatun kanssa. Jos ekskusivismi suojelee tältä höperöltä kehitykseltä, niin sen omaksuminen kannattaa vaikka se ei olisikaan täysin totta. Riittää että se on enemmän totta kuin universalismi. Tietysti totuuden täyteys on paras tie, katolinen tie, joka ylittää protestanttisen eksklusivismin ja universalismin latteat horisontit. Ja loppujen lopuksi taivas todella on eksklusiivinen paikka, jossa kaikki ovat samaa kirkkoa, kulki heidän polkunsa maan päältä sinne mitä reittiä tahansa, sillä emme löydä ikuista elämää kuin yhdestä olevaisesta, jonka mystinen ruumis ei riitele itsensä kanssa.
TykkääLiked by 2 people
Kiitos taas hyvästä, mielenkiintoisesta kommentista, Rasmus! Lestadiolaisuudessa voi tosiaan nähdä paljon kauniita totuuden elementtejä: näkemys seurakunnasta Jumalan läsnäolon paikkana maailman keskellä, rippikäytäntö, selkeä seksuaalietiikka, avoimuus uudelle elämälle, kriittinen suhde huonoon viihteeseen jne. Kaikkea tätä on syytä arvostaa ja muut kristityt, myös maallistuneet katolilaiset, voisivat ottaa siitä jopa oppia.
Olen samaa mieltä myös siitä, että ekslusivisminkin voi nähdä impulssina kohti totuutta. Totuuden olemukseen kuuluu, että se on yksi, kun taas valhetta on monenlaista. Toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että myös eksklusivismi voi johtaa kädenlämpöiseen uskonnonharjoittamiseen, tehdä uskovista ylpeitä, laiskoja ja itsetyytyväisiä ja estää kasvamisen viisaudessa ja Jumalan tuntemisessa. Eksklusivismi johtaa nimittäin helposti siihen, että oma yhteisö nousee vähitellen julistuksen sisällöksi ja uskon kohteeksi Jumalan sijaan (ja sehän on epäjumalan palvontaa). Yhteisön sisäpuolella olevat eksklusivismi voi johtaa ajattelemaan, ettei minun tarvitse enää kasvaa Jumalan tuntemisessa ja pyhyydessä, kun olen jo osa tätä ainoaa oikeaa yhteisöä. Näkisin siis sekä universalismin että eksklusivismin aika lailla yhtä huonoina vaihtoehtoina. Vatikaani II:n kauniisti tasapainotettu inklusivismi on minusta paras tie: jos siitä pidetään kiinni, julistuksen fokus säilyy Jumalan tuntemisessä eikä päädytä sen enempää eksklusivismiin kuin relativismiin tai universalismiinkaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Mikko Junes arvelee, että ”Yhteistyö Lähetyshiippakunnan ja muiden perinteistä virkanäkemystä kannattavien kanssa kuitenkin torjuttiin, koska liike uskoo voivansa vaikuttaa kansankirkossa enemmän sisältä käsin.”
No, SRK tuskin toivoo kansankirkon muuttuvan yhtään konservatiivisemmaksi. SRK:n kannalta ei kirkko ole todellinen uskonyhteisö vaan suojakuori, joka tarjoaa vl-papeille työpaikan. Työtovereiksi kelpaavat yhtä hyvin ”epäuskoiset” naiset kuin miehetkin, koska todellinen uskonyhteisö on muualla ja siellä eivät naiset saarnaa.
Tämä sopii hyvin myös kirkon johdolle. Kirkko saa vl-papeista ongelmattomia työntekijöitä (verrattuna muihin vanhan virkakäsityksen omaaviin). Vastalahjana ei kirkko ala kovistella vl-pappejaan esim. heidän seurakuntaopistaan. Tällainen ”epäpyhä liitto” sopii hyvin kummallekin osapuolelle. Tämän kirkkopoliittisen veneen keikuttaja saa vihat kummaltakin taholta, kuten esim. Jaakko Tölli sai havaita.
Rasmus taas arveli, että ”eksklusivismi voi myös olla oikeansuuntainen intuitiivinen vastaus universalistisiin aatevirtauksiin kristikunnan sisällä” ja ”Jos eksklusivismi suojelee tältä höperöltä kehitykseltä, niin sen omaksuminen kannattaa vaikka se ei olisikaan täysin totta. Riittää että se on enemmän totta kuin universalismi.”
Tuskin riittää, että omaksuu kahdesta väärästä ajatuksesta sen vähemmän väärän, jos tietää että on kolmaskin joka on kumpaakin oikeampi. ;) Edellä jo totesin, millaisiin lehmänkauppoihin eksklusiivisuus voi johtaa kirkkopolitiikassa. Yhtään elävämmäksi se ei ole tehnyt vl-liikkeen herätysrooliakaan. Keskusjohtoinen kasvatuskristillisyys ei tähän juuri kannusta (Voisi puhua jopa tapakristillisyydestä, jota Laestadius kutsuisi kuolleeksi uskoksi). Tapanormien noudattaminen ja ”höpösyntien” tuomitseminen ”autuuden haastolla” on tuskin oikeansuuntainen kristillinen vastaus universalismin haasteeseen.
Vl-liikkeen nykytilanne on hyvin monimutkainen monista historiallisistakin syistä. Vaikka eksklusivismi on lieventynyt – kuten Joona totesi – ei sitä voi julkisesti (ainakaan puhuja) kyseenalaistaa. Eksklusiivisuus on todella SRK-lestadiolaisuuden ”identiteettitekijä”, kuten Seppo Lohi aikanaan totesi. Koko vl-oppirakennelma luhistuisi sen mukana. Muutosta tähän siis on tuskin odotettavissa, tilanne on lukossa. Uusi hajaannus (lestadiolaisperinteen mukainen eriseura) olisi eräs ratkaisu, jota minäkään en toivo.
Kiitos Joonalle tasapuolisesta ja syvällisestä kirjoituksesta. Kiitos myös kommenteista ja Joonan vastauksista. Hän osaa asettaa sanansa todella hyvin ja ymmärtäväisesti – siis toisin kuin minä, joka taisin hiukan tahallani kärjistää. Kyllä minäkin vl-liikkeessä paljon hyvää näen – varsinkin tuntemieni rivijäsenten kohdalla. Siksi nykyinen umpikuja harmittaa ja surettaa.
Ei liene muuta mahdollisuutta kuin yhtyä Joonan uskoon ja toivoon: ”Jos vl-liike avautuisi pelkän yhteisön itsesäilytyksen sijaan enemmän kohti Kristusta, kohti Jumalaa, siinä olisi valtavasti potentiaalia hyvään. Pelastihan se aikoinaan Lapin hukkumasta viinaan, joten miksipä Jumala ei voisi käyttää sitä yhä edelleen vaikka mihin.”
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kommentista, Pertti! Kuten muutkin kommentoijat, olet mielestäni monelta osin oikeassa. :)
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä, Joonan analyysit tästä haastavasta kristillisestä ryhmästä ovat upeaa luettavaa tasapainoisuudessaan. Itse valahdan kovin helposti synkistelyn ja kärjistysten tasolle.
Ja totta sekin, että eksklusiivisuus ei riitä. Älyllinen ylpeys on erittäin vaarallinen synti, ja mielestäni protestantismia, sedevakantismia ja ortodoksista skismaattisuutta leimaa doktriinin tasolle institutionalisoitunut ylpeys, jossa totuus torjutaan. Se sumentaa järjen eikä riitä koskaan, vain totuuden täyteys voi lopulta riittää. Tärkeä asia, hyvä että tuli puheeksi. Ekumenia ei voi tinkiä totuudesta.
TykkääTykkää
Onnittelut Joonalle! :)
”Suurimmat apurahat, suuruudeltaan 20 880 euroa, myönnettiin viidelle henkilölle. Joona Korteniemi tutkii vanhoillislestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ekklesiologiaa eli kirkko-oppia vuosina 1960–1979….”
https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/kirkon-apurahoilla-tutkitaan-vanhoillislestadiolaisten-kirkko-oppia-ja-musliminaisten-pukeutumista/?fbclid=IwAR0KV08afEYN0ihxDknCxK63GVsb29Urh7TkabGijVj2UlWG7JM0B_jZgLE
TykkääLiked by 1 henkilö
Olen suviseuroja koskevan kirjoituksen luettuani pohtinut paljon vanhoillislestadiolaisten seurapuheiden hengellistä antia. Kun luin tämän kirjoituksen, olin juuri ollut talkootyövuorossa seuroissa ja lähtenyt sinne, ja tullut sieltä pois, väsähtäneenä. Silloin seuroissa oli saarna, josta en saanut oikein mitään. Ajattelin, että tämän saarna sopisi paremminkin pyhäkouluun, kuultavaksi sellaisille, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin, tai ehkä vain harvoin, kuulleet perusasioita kristinuskosta. Mietin mielessäni, että puhujalla on ollut paljon muuta tekemistä, kiireitä varmaan, eikä hän ole ehtinyt valmistautua.
Miksihän saarnat ovat edellisten toistoa? Jos kysyisin tämän seuroissa vierustoverilta, saisin ehkä vastaukseksi, että niin kuuluukin olla, että niin on turvallista.
Viimeksi olen kuullut todella vaikuttavan lestadiolaispapin pitämän saarnan messussa kesällä. Iloitsen vieläkin, että sain kuunnella sitä. Tämä vanhan papin saarna oli niin hyvää kuultavaa, että riensin ajatuksissani seurojen talkoovuoroihin ja ajattelin tekeväni kaikkeni lestadiolaisen liikkeen hyväksi. Kiitin Jumalaa siitä, että Hän toi minut sinne, eikä sallinut nukkua tilaisuuden ohi. Syksyllä olin myös messussa, josta iloitsin. En ole sen jälkeen, enkä siinä välissä, kuullut yhtään tuoretta lestadiolaissaarnaa, jonka jälkeen olisin ollut erityisen kiitollinen siitä, että tulin kuulolle. Aika kuivaa.
Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän kuuntelee vuodesta toiseen saarnoja, joista saa ehkä vain harvoin todellista hengellistä antia? Voin kertoa itsestäni, en muista. Nyt kun olen löytänyt muita reittejä rikkaiden hengellisten lähteiden äärelle, huomaan, että olen jäänyt paljosta paitsi. Ajattelen, että olisin voinut vahvistua Jumalan tuntemisessa ja sitä kautta lähimmäisen palvelemisessa, jos kuulemani puhe olisi ollut monipuolisempaa ja syvällisempää.
Otan esimerkiksi synnin ja ripin, jotka ovat paljon esillä lestadiolaissaarnoissa. Luin juuri Oskari Juurikkalan kirjoituksen ripittäytymisestä, ja siinä hän kirjoitti monipuolisesti ohjeita ripittäytyjälle. Minusta niissä oli hyvää esimerkiksi se, että omaa sydäntä kehoitetaan tutkimaan perusteellisesti. (Kehoitetaanko lestadiolaisuudessa tutkimaan omaa sydäntä? Ainakin sanotaan, ettei saisi liikaa tutkia, ettei näänny.) Hyvää monipuolissa tutkiskelussa olisi se, että ei ajattelisi, että on vain tietyt (kaikkien lestadiolasten tietämät) synnit, joita tulee välttää ja joita kannattaa erikseen pyytää anteeksi. Jos kiinnittää huomiota vain niihin (eivätkä ne kaikki ehkä ole edes syntejä), voi käydä niin, ettei pidä oikein minään syntinä esimerkiksi ahneutta, pahan puhumista ja töykeyttä.
Kirjoitit ”perheiden evankeliumista” kauniisti. Jos kristittynä kasvaminen olisi keskeisempi puheenaihe lestadiolaisuudessa, voisi perheiden evankeliumi loistaa vieläkin kirkkaampana.
Eniten minua harmittaa se, että vaikka olen istunut satoja tunteja seurapuheita kuunnelleen, olen kasvanut hengellisessä mielessä itsenäiseksi ja ajattelevaksi yksilöksi niin myöhään. Jos olisin saanut rikkaampaa hengellistä kasvatusta, se olisi varmasti tuonut hyvyyttä minun ja läheisteni elämään.
On vahingollista, jos kristittyjen voimat menevät siihen, että he uskoa ajatellessaan miettivät ennen kaikkea tiettyyn joukkoon kuulumista.
TykkääLiked by 2 people