Kissat pöydälle ekumeniassa

OSKARI JUURIKKALA

Olemme juuri keskellä kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa, jota vietetään vuosittain 18.-25. tammikuuta. Vuonna 2019 rukousviikon teema on ”Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”. Sen kunniaksi aion kursailematta kommentoida merkittävää ekumeenista seminaaria, joka järjestettiin Helsingissä 9. tammikuuta.

Keskustelun kohteena oli runsaan vuoden vanha luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Paikalla olivat lähes kaikki luterilaisen kirkon piispat, ja puhujien ja osallistujien joukossa oli laaja kirkon ekumeenisen keskustelun suuria nimiä ja asiantuntijoita. Katolista kirkkoa edustivat hiippakunnan yleisvikaari, Pietarin primaatista aikanaan väitellyt Raimo Goyarrola sekä kirkon apostolisuudesta ja apostolisesta suksessiosta hiljattain väitellyt teologian tohtori Tri Nguyen.

Kirjoitin dialogiraportista blogissamme heti sen ilmestyttyä (lue tästä). Olin mielenkiinnolla seuraamassa myös seminaaria. Useat puheenvuorot herättivät ajatuksia ja keskustelua. Erityisesti jäi mieleen Miikka Ruokasen esitys, jossa hän ylisti maasta taivaisiin katolisen Brant Pitren kirjaa Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist (2016). Teologisesti merkittävän analyysin esitti myös Jari Jolkkonen otsikolla ”Kohti ehtoollista koskevien oppituomioiden kumoamista?” (voit katsoa pääpiirteet tästä lehtijutusta, vaikka Jolkkosen koko esitys oli kyllä parempi).

Päivän paras esitys oli kuitenkin mielestäni isä Raimo Goyarrolan rohkea puhe, jossa hän huumorin siivittämänä kannusti luterilaisia veljiä ja sisariaan ottamaan lisää askelia ja olemaan valmiita etsimään täyttä yhteyttä katolisen kirkon kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä että Suomi menee edellä ilman muita luterilaisia. Tunnepitoisen puheen taustalla oli aito kokemus siitä, että Suomen tilanne on poikkeuksellinen, eikä meidän tule jäädä jumiin esimerkiksi saksalaisten takia.

Nostan seuraavassa esille kolme ekumenian haastetta keskustelujen pohjalta. Nämä ovat (1) yksimielisyyden illuusio, (2) tunnustuskirjaparadoksi ja (3) pappeuden teologia.

Yksimielisyyden illuusio?

Tilaisuuden suurin anti oli runsaassa ja laadukkaassa yleisökeskustelussa. Se myös paljasti, miten isoja haasteita ykseyden tiellä yhä on. Nopeasti tuli ilmi, miten kaukana monet muut luterilaiset ovat – ja se, miten kaukana monet Suomenkin luterilaiset ovat. Dialogiraportti heijastelee poikkeuksellisen katolismielistä luterilaisuutta, jota edustavat muun muassa piispat Simo Peura ja Jolkkonen sekä asiantuntijat Tomi Karttunen ja Ilmari Karimies.

Mutta kun ääneen tulivat keskustelussa muut piispat (mukaan lukien Eero Huovinen), oli vaikea välttyä vaikutelmalta, että asiakirjan laajat we agree -lauselmat saattavat olla pitkälti harhaa. Jopa ehtoollisopin osalta piispojen näkemyksissä oli niin laajaa hajontaa, että raportin innokkaat tulokset tuntuivat vaikenevan vaivaantuneina reaaliluterilaisuuden epämääräisen todellisuuden edessä.

Luterilainen opetusvirkaoppi: paradoksien paradoksi

Kuvahaun tulos haulle john henry newman

John Henry Newman (1801-1890)

Toinen keskeinen vaikutelmani koski kysymystä opetusvirasta. Omassa puheenvuorossani (yleisökeskustelun aikana) mainitsin sen, että meidän tulisi avoimemmin ja rehellisemmin keskustella opin kehittymisen ongelmasta (autuaan John Henry Newmanin jalanjäljissä). Tarvitaan dynaamista opetusviran teologiaa, jossa osataan erotella opetusviran eri orgaanit ja tasot sekä se, mikä on pysyvää ja mikä ei. Ilman tällaista keskustelua ja teologiaa on mahdotonta ottaa todellisia askelia. Jäämme vain kahdesta poterosta tarkastelemaan vastapuolta ja pohtimaan, mitenköhän isoja tai pieniä meitä erottavat seikat yhä ovat.

Tämä ongelma tuli yhä voimallisemmin esiin keskustelun edetessä. Eri puheenvuoroista tuli ilmi se tosiseikka, että käytännössä luterilaisuus tuntuu jakautuvan kahteen leiriin: joko heillä ei ole lainkaan opetusvirkaa, jolloin koko heidän näennäinen tunnustuskuntansa on jatkuvasti tuuliajolla (tällä tiellä on se ”liberaali” protestantismi, jota valtaosa Suomenkin luterilaisista de facto edustaa); tai sen ainut ratkaiseva ja auktoritatiivinen opetusvirka koostuu 1500-luvulla kirjoitetuista tunnustuskirjoista, joihin esimerkiksi Jolkkonen nojautui.

Mutta paradoksaalisesti jälkimmäinen vaihtoehto on tarkemmin ajateltuna edellistäkin absurdimpi. Teologisesti se edustaa eräänlaista ilmoitusteologista deus ex machina -ajattelua, joka vakavasti otettuna lähentelee islamilaista oppia Koraanin jumalallisuudesta. (Vertaus menee muuten yllättävän pitkälle: se ei rajoitu siihen, että molemmissa on kyse irrallisesta innoitusopista ilman sitä lainkaan tukevaa hermeneuttista viitekehystä; sen lisäksi molempien taustalla on pohjimmiltaan samankaltainen tarve luoda ”oma” pyhä kirja tai opetusvirkadokumentti kun kilpailijoillakin on sellainen, Koraanin tapauksessa siis kristittyjen ja juutalaisten Raamattu).

Toisin sanottuna: voin kyllä ymmärtää luterilaisiin tunnustuskirjoihin takertumista puhtaasti pragmaattisena ratkaisuna tietyssä historiallisessa kontekstissa, jossa yritettiin pitää kiinni jostain, melkein mistä tahansa, kun reformimopo oli lähtenyt käsistä ja sen jälkimainingeissa harjoitettiin (Seppo A. Teinosen sanoin) ”itsenäistä kirkonmuodostusta”, yksi käsi kiinni Raamatussa ja toinen kuninkaanviitan helmassa.

Mutta jos vakavasti otettavien ekumeenisten keskustelujen välttämätön taustaehto on mukisematon sitoutuminen luterilaisiin tunnustuskirjoihin, niin silloin on kyse jostain ihan muusta. Se tarkoittaa implisiittistä ja reflektoimatonta opetusvirkateologiaa, jonka mukaan (hieman karrikoidusti) Jumala aikoinaan innoitti Pyhät Kirjoitukset ja johdatti alkukirkon tunnistamaan ne Jumalan Sanaksi; sitten Henki jätti kirkon vuosisadoiksi, palaten kuitenkin hetkeksi näyttämölle 1500-luvulla ja innoittaen riitaisan reformiporukan kirjoittamaan – vastoin kaikkea todennäköisyyttä – toisen kokoelman erehtymättömiä kirjoituksia. Kyseisen ihmeen jälkeen Jumala näyttää jälleen kätkeytyneen sanomattomaan Mysteeriinsä, tällä kertaa ilmeisesti viimeiseen päivään saakka.

Kuvahaun tulos haulle tunnustuskirjat

Hullunkurisinta tässä tunnustuksellisen luterilaisuuden implisiittisessä opetusvirkateologiassa on se, että sitä johdonmukaisesti sovellettaessa Raamatusta – jonka piti reformaattorien mukaan olla norma normans eli kaikkia muita opillisia normeja määrittävä ylin normi – onkin salakavalasti tullut norma normata, eli jonkin muun tekijän määrittämä normi, kun taas tulkintaprosessin hierarkiassa ylimmällä sijalla ovat tunnustuskirjat. Ja kun tarkemmin katsotaan tunnustuskirjojen sisältöä, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tässä on kyse erehtymättömyysopista, joka laajuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan menee pidemmälle kuin pahin 1800-lukulainen ultramontanismi.

En väitä, että juuri kukaan luterilainen tietoisesti edustaisi tällaista teologiaa. Mutta niin sanotun luterilaisen ortodoksian ajasta lähtien luterilaisuuteen on kuulunut dogmina se, että tunnustuskirjat opettavat oikein koska (quia) ne opettavat Raamatun mukaisesti; väite, että tunnustuskirjat opettavat oikein sikäli kuin (quatenus) ne opettavat Raamatun mukaisesti, torjuttiin harhana. (Aiheesta tarkemmin esim. Franz Pieperin (1852–1931) dogmatiikassa, Pyhä Raamattu: 15. Raamatun auktoriteetti ja tunnustukset.)

Näin ollen mahdollisuus, että tunnustuskirjat voisivat sisältää jotain väärää, rajataan keskustelun ulkopuolelle. Fundamentaaliteologian termein ilmaistuna tämä tarkoittaa, että luterilaisuuteen kuuluu oppi tunnustuskirjojen erehtymättömyydestä. Siihen ei tietysti enää niin usein vedota, mutta se vaikuttaa taustalla monen luterilaisen ajattelussa.

Jos ja kun puhdasoppisen luterilaisuuden implisiittinen opetusvirkateologia rakentuu tämänkaltaiseen ajatuksenjuoksuun, onko se mikään ihme, että valtaosa luterilaisista on jo kauan sitten luopunut molemmista normeista, so. Raamatusta ja tunnustuskirjoista? Mitä järkeä niihin sitoutumisessa on, jos molemmat seisovat ikään kuin tyhjän päällä?

Anteeksi. Ehkä tämä ei ole rakentavaa. Arvostan Jari Jolkkosta. Pidin hänen analyysiään hyvänä ja hyödyllisenä, jos pragmaattisista syistä on yhä pakko takertua niihin tunnustuskirjoihin. Seminaarin keskustelussa tuli myös ilmi, että hänen mielestään luterilaisuudessa piispoilla on yhä aito opetusvirka (tosin kommenteissa ajatukselle lähinnä naurettiin: niin, onhan piispoilla opetusvirka, mutta ei heitä kukaan kuuntele… Ja käytännössä ainut opetusvirka on jo pitkään ollut yliopiston professorit.)

Joskus olisi kissa otettava pöydälle. Ekumeenisen keskustelun tulisi olla teologiaa. Se ei voi jumittua jonkinlaiseen tunnustukselliseen shakkipeliin, jossa teeskennellään, että osapuolten pelinappulat ovat samanarvoisia ja yhtä vakavasti otettavia.

Pappeuden teologia

Kolmas ajatukseni koskee toista pöydälle nostettavaa kissaa, joka on pappeuden teologia. Dialogiraportin ehkä keskeisin ja haastavin teema oli nimittäin virkateologia. Siitä riippuu ratkaisevasti sekä eukaristian teologia että ”naispappeutta” eli viran ja pappeuden sukupuoliulottuvuutta koskeva haaste.

Kasvavaa yhteyttä -raportti tuo esille merkittävää ja laadukasta pohdintaa koskien virkateologiaa. Siihen kannattaa paneutua. Mutta se ei riitä. Aiemmassa kirjoituksessani huomautin, että asiakirjassa ei oikein uskallettu puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Seminaarin keskustelu toi kuitenkin pienen toivonkipinän: ehkä askel eteenpäin olisi juuri siinä, että osattaisiin tarkentaa terminologiaa ja ymmärtää, että olemme usein puhuneet toistemme ohi. Tarkoitan sitä, että on tarpeen aiempaa selvemmin tehdä ero virkateologian ja pappeuden teologian välillä.

Luterilaisesta näkökulmasta koko erottelu voi kuulostaa oudolta; mitä eroa niiden välillä edes voisi olla? Lisäksi kun erottelu osataan tehdä, luterilaisuudessa se tehdään eri merkityksessä. Selitän lyhyesti.

Katolisessa kontekstissa virka (ministerium) tarkoittaa palvelutehtävää ja nimitystä; pappeus (sacerdotium) tarkoittaa toimimista Kristuksen, kirkon pään persoonassa (in persona Christi capitis) etenkin tiettyjä sakramentteja toimitettaessa. Palveluvirka on tässä mielessä laajempi todellisuus, joka ei katolisessakaan perinteessä ole tiukasti sidottu miessukupuoleen (vaikka historiallisesti näin on joskus ollut käytännössä); pappeuden sakramentaalisuus ja sukupuoliulottuvuus sen sijaan palautuvat pohjimmiltaan juuri tuohon in persona Christi -periaatteeseen ja siitä juontuvaan pappeuden teologiaan.

Luterilaisessa perinteessä tällainen ajatus on vieras. Siihen on monia syitä, muun muassa niin pitkälle viety kristittyjen yleisen pappeuden korostus, että siitä eroava sakramentaalinen tai palveluviran pappeus relativisoituu helposti vain eräänlaiseksi yleisen pappeuden harjoittamistavaksi.

Edellinen tapa ilmaista asia voi olla harhaanjohtava. Toki luterilaiseen oppiin periaatteessa kuuluu ajatus, että sanan ja sakramenttien virka perustuu jumalalliseen asetukseen ja eroaa siten selkeästi yleisestä pappeudesta. Jotkut luterilaiset jopa sanovat, että pappi toimii Kristuksen persoonassa, on Kristuksen kuva suhteessa kirkkoon jne. Virka ei siis nouse yleisestä pappeudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että viranhaltijat olisivat yhtään enemmän pappeja (sacerdotes) kuin maallikot. Teologisesti kaikki ovat ihan yhtä paljon pappeja.

Tässä tulee hyvin ilmi, miten sekavaa pappeuden terminologia on ainakin suomalaisessa luterilaisuudessa. Periaatteessa sacerdotium on tavallaan olemassa vain yleisessä mielessä, mutta virka (ministerium) on erityinen. Kyseistä virkaa kuitenkin kutsutaan ”pappeudeksi”, mikä lienee jäänne maamme katolisesta perinteestä. Ehkä tällainen luterilainen ajattelu onkin jossain epämääräisessä välimaastossa katolis-ortodoksisen teologian ja puhtaaksiviljellyn protestantismin välillä. Dosentti Timo Eskola onkin korostanut, että oikeastaan luterilaisesta perinteestä käsin ei pitäisi käyttää pappi-sanaa, vaan pitäisi puhua pastorista.

Käytäntö kertoo syväajattelusta

Kirkollisen elämän käytännöt kertovat usein enemmän kuin teologien teoriat. Olen jossain aiemmin kuvaillut hämmennystäni sen johdosta, että monet suomalaiset luterilaiset papit puhuvat kauniisti ja varsin katoliseen sävyyn ehtoollisesta ja pappisvirasta, mutta käytännössä olen tavannut useita luterilaisia, jotka ovat ulkoisesti (pukeutumiseltaan, ammatiltaan) aivan kuten kuka tahansa maallikko, mutta he saattavat keskustelun lomassa mainita ohimennen olevansa hekin ”pappeja”. Joskus he tulevat puolivahingossa lausuneeksi, että kävivät aikoinaan ”hakemassa vihkimyksen”. Vaikutelma on (anteeksi vain), että heille vihkimys on vähän niin kuin haettaisiin natsat takkiin tai merkintä ansioluetteloon.

Katolisesta näkökulmasta tällainen käytäntö on täysi skandaali. Pappi on aina pappi, sataprosenttisesti, elämänsä joka hetkellä. Sen tulisi myös näkyä esimerkiksi papin pukeutumisessa: katolinen pappi pukeutuu normaalisti ”työasuun”, koska siinä on koko hänen elämänsä ja identiteettinsä. Selviä poikkeuksia ovat tietenkin yöpuku ja urheiluvarusteet. Mutta aiemmin oli yleistä, että papit ja seminaristit harrastivat liikuntaakin sutaanissa, joka muuten on alkanut tulla muotiin myös luterilaisten pappien keskuudessa.

Katolisen papin ei myöskään tule kuin poikkeuksellisesti tehdä muita kuin papillisia ja kirkollisia töitä. Pappi ei myöskään jää varsinaisesti koskaan ”eläkkeelle”, vaikka voikin jättäytyä pois vaativammista työtehtävistä. Hyvinkin vanhat papit osallistuvat yleensä messujen viettämiseen, rippien kuuntelemiseen ja muuhun sielunhoitotyöhön, niin pitkään kuin terveys antaa periksi.

futis

Pappeja Barcelonassa (Francesc Català-Roca, 1922–1998)

Kaikkein selvimmin ajattelutavan ero näkyy suhteessa messuun. Katolisen papin identiteetti on ennen kaikkea messun viettämistä. Siinä on koko pappeuden ydin, monestakin syystä. Ja siksi kirkkolaki kannustaa pappeja viettämään messua päivittäin. Sen sijaan jopa aktiivisessa seurakuntatyössä olevat luterilaiset papit ovat käsitykseni mukaan usein nihkeitä sunnuntaimessujenkin suhteen ja laskevat työvuorojaan että milloin siellä pitää olla paikalla…

Kuvaamani skandaali tietysti poistuu sillä oletuksella, että luterilaisten pappien puhetapa tulkitaan tyhjäksi puheeksi, eikä heillä mitään sakramentaalista pappeutta olekaan. Kun he sanovat olevansa ”pappeja”, he tarkoittavat vain sitä, että heillä on oikeus harjoittaa tiettyä kirkollista palveluvirkaa, joka vain joiltain osin hieman muistuttaa katolista (ja ortodoksista) pappeutta.

Jos siis luterilaiset ovat tosissaan sen suhteen, että katolisen kirkon pitäisi ottaa heidän ”virkansa” vakavasti (mikä puolestaan on ehtoollisyhteydestä keskustelemisen välttämätön mutta riittämätön perusehto), niin ehkä voitaisiin aloittaa siitä, että he ottaisivat oman virkansa vakavasti.

Asenneongelma?

Helppoa se ei ole. Ongelma ei ole vain joidenkin ”papiksi” vihittyjen luterilaisten käytös. Tarvitaan myös teologista muutosta ylimmillä tasoilla. Yllätyksekseni tämä pätee jopa katolismielisiin piispoihin kuten Jolkkonen ja Peura. Tai ainakin tämä oli vaikutelmani ekumeenisessa seminaarissa.

Nimittäin kun tilaisuuden vapaan keskustelun aikana tuli puheeksi se tosiasia, että Suomenkin evankelis-luterilaisessa kirkossa poikkeuksellisesti vuonna 1884 eräs teologian professori vihki kaikki uudet piispat, niin Jolkkosellakaan ei tuntunut olevan mitään ongelmaa sen kanssa (vaikka olen saattanut tulkita väärin). Asia oli vain naureskelun aihe, mutta sen pitäisi olla häpeän ja hämmennyksen aihe sekä motiivi pohtia sitä, miksi katolisen kirkon pitäisi uskoa luterilaisten sakramentaaliseen pappeuteen ja sen myötä Kristuksen reaalipreesenssiin luterilaisessa ehtoollisessa.

Luterilaisen käsityksen mukaan ”apostolinen seuraanto palautui” vuoden 1948 vihkimyksissä. Mutta pointtini tässä ei ole tekninen argumentti suksessiota koskien, vaan se, miten tällainen keskustelu ja siinä ilmenevät asenteet paljastavat jotain siitä, miten luterilaisessa teologiassa asiaan pohjimmiltaan suhtaudutaan. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että dialogiraportin we agree -lauselmat kertovat vain osatotuuden. Käytännössä ollaan teologisesti eri planeetoilla.

(Lisää aiheesta mm. Emil Antonin pitkässä blogikirjoituksessa ”Mitä ajatella Suomen ev.-lut. kirkosta?” – Mainittakoon lisäksi, että katolisessa kirkossa oli keskiajalla pari tapausta, jossa jokunen pappi ehkä vihki jonkun toisen papin, tosin silloinkin piispan valtuutuksella. Tapausten faktat ovat kuitenkin epäselviä ja kyse on anomalioista, jotka eivät ulottuneet piispanvihkimyksiin. Eikä tällaisiin virheisiin suhtauduta naureskellen.)

Askelia eteenpäin

Jotain toivoa saattaa silti olla. Tämä ajatus heräsi siitä, kun professori emerita Anneli Aejmelaeus puheenvuorossaan korosti, että hän ei ole koskaan kokenut olevansa tai toimivansa in persona Christi. Tärkeä huomio! Olisi kiinnostavaa tietää, miten on muiden (etenkin naispappien) laita. Tässä saattaa nimittäin piillä ekumeeninen toivon pilkahdus.

Jos opimme asianmukaisesti erottamaan toisistaan virkateologian (ministerium) ja pappeuden teologian (sacerdotium), voimme alkaa rakentavammin miettiä sekä toistemme eroja että mahdollisia lähentymistapoja. Tässä tarvitaan molemmilta osapuolilta nöyryyttä ja valmiutta muutoksiin sen sisällä, mikä kummankin perinteen näkökulmasta on olennaista. Juuri tähän viittasin puhuessani seminaarissa opin kehittymisen teologiasta.

Mitä voisimme tehdä? Toivoisin seuraavia askelia. Luterilaiselta puolelta toivoisin, että he huomaisivat ja tunnustaisivat näkökulmien erilaisuuden koskien sekä opetusvirkateologiaa että sakramenttiteologiaa kaikessa laajuudessaan. Jaan tämän kolmeen osaan:

  1. Ensinnäkin toivon, että luterilainen osapuoli pohtisi kriittisemmin pappiskoulutuksensa järjestämistä. Dosentti Pauli Annala on muistaakseni jossain todennut, että nykyinen käytäntö on pappien hengellisyyden kannalta täysi katastrofi. Ja se on ratkaiseva ongelma. Se ei paljon lämmitä, jos teologisia yhtäläisyyksiä on paperilla ja muutaman piispan ja professorin tutkimuksissa, mutta käytännössä hengellinen substanssi eli rukouselämä sekä pyrkimys Jumalan tuntemiseen ja pyhyyteen puuttuu jopa papeilta lähes kokonaan.
  2. Toiseksi toivon, että luterilaisuuden piirissä uskallettaisiin luopua tunnustuskirjoihin takertuvasta opetusvirkapositivismista, joka ei kestä teologista päivänvaloa. On tarpeen myöntää avoimesti, että vaikka tunnustuskirjoilla voi olla jokin rooli kirkollisessa päätöksenteossa ja näin ollen myös ekumeenisessa keskustelussa, niin ne kuitenkin edustavat vain tietyn historiallisen tilanteen erehtyväistä Raamatun tulkintaa. Kun luterilaisuuden tarve johdonmukaisemmalle opetusvirkateologialle tiedostetaan, on helpompi käydä keskustelua siitä, miten katolinen magisteriumin teologia tarkkaan ottaen rakentuu ja miksi.
  3. Kolmas toiveeni on, että luterilaiset veljemme ja sisaramme eivät enää ylläpitäisi harhakuvaa samanvertaisesta asetelmasta virka- ja ehtoollisteologiassa katolilaisten ja ortodoksien kanssa. On tietenkin ollut suuri teologinen askel, että on löydetty paljon yhteistä. Mutta on tarpeen ymmärtää, että katolisen kirkon epäileväinen ja torjuvakin suhtautuminen Suomenkin evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan (ja sitä kautta ehtoolliseen) on katolisen teologian lähtökohdista katsottuna aivan perusteltua. Kyse ei ole ennakkoluuloisesta kyräilystä, vaan teologisesta johdonmukaisuudesta. Toisin kuin luterilaisuudessa, katolisessa ajattelussa eukaristian kannalta ratkaisevaa on papin todellinen, sakramentaalinen pappeus (sacerdotium), sillä ilman sitä ei kukaan voi messua viettää, vaikka mitä sanoja lausuisi. Tämä on varhaisen kirkon usko ja vuosisatojen ajan sellaisena säilynyt. Jos luterilaiset siitä loukkaantuvat, nähdäkseni he eivät ole aidosti ymmärtäneet, miten katolinen perinne asiaa tarkastelee. (Sama pätee tietenkin a fortiori naispappeuteen ja naisten johtamaan ehtoollisen viettoon.)

”Äidillinen” palveluvirka?

Katolisen kirkon suunnasta toivon puolestaan avoimuutta luoviin ja sovitteleviin ratkaisuihin, joiden avulla luterilaisten ja muiden protestanttien vilpitön halu palvella Kristuksen kirkkoa voitaisiin jonain päivänä kanavoida yhden kirkon piirissä tavalla, jossa olisi tilaa erilaisiin palveluvirkoihin. Viittaan nyt erityisesti naispappeuden ongelmaan. Minulle tuottaa jatkuvasti surua havaita, miten jotkut odottavat ja vaativat katolisen kirkon opin ja käytännön muutosta tavalla, joka polarisoivalla taktiikalla vain vaikeuttaa asian etenemistä.

Nunnien kulkue ranskalaisessa käsikirjoituksessa noin vuodelta 1300 (Kuva: Wikipedia)

Uskon, että ratkaisu on löydettävissä laajennetusta kirkollisen palveluviran käsitteestä. Professori Jouko Martikainen on luterilaisessa kontekstissa puhunut matriviran eli äidillisen palveluviran käsitteestä (katso esimerkiksi artikkeli Perusta-lehdessä 5/2018). Puhuessaan viime syksynä Suomen teologisen instituutin Tiililä-seurassa otsikolla ”Matrivirka – ratkaisu virkateologian umpisolmuun?”, Martikainen itse asiassa nojautui etupäässä katoliseen perinteeseen ehdotuksensa tueksi. Hän teki aivan oikein, koska naispappeuden ongelma on syntynyt ennen kaikkea protestanttisessa kontekstissa, jossa koko seurakuntaelämä pyörii ”papin” tai pastorin ympärillä.

Martikaisen esityksessä oli tärkeä havainto: katolisen kirkon historiassa naisilla on (varsinkin keskiajalla!) ollut huomattavia kirkollisia rooleja muun muassa sääntökuntien piirissä – eikä sitä ole koettu millään tavoin ongelmaksi sakramentaalisen pappeuden sukupuolisidonnaisuuden kanssa. Heillä on ollut sekä laajaa hallintovaltaa että merkittäviä sielunhoidollisia tehtäviä. Tilaisuuden yleisökeskustelussa mainitsin, että tänä päivänä on myös uudenlaisia malleja: maallikkojärjestö Opus Deissä on naisilla huomattavia rooleja sielunhoidon (hengellisen ohjauksen), kristillisen opetuksen ja apostolisen toiminnan johtamisen saroilla, ja näin siitä huolimatta, että järjestöllä on vahva ja perinteinen sakramentaalisen pappeuden teologia ja käytäntö. Ehkä juuri kyseinen yhdistelmä on sen toimivuuden salaisuus!

Tätä tietä seuraten voisi olla mahdollista määritellä uudentyyppinen kirkollinen palveluvirka, joka itse asiassa pitkälti vastaisi lähes kaikkea sitä, mitä luterilaiset ”papit” (myös naispapit) tekevät. Jos tätä tietä halutaan kulkea, on kuitenkin osattava selkeästi erotella eri asioita, ehkä juuri myöntämällä että protestanttien kirkollinen palveluvirka on teologisesti erilaista kuin katolilaisten ja ortodoksien pappeus. Muutoin törmäämme nopeasti siihen huoleen, että tällä yritetään ajaa vaivihkaa ”naispappeutta” katoliseen kirkkoon, jolloin koko näkökulma ajautuu karille kasvavan polarisoitumisen ja skisman rakentumisen pelossa.

Samasta syystä arvelen, että on oikeastaan parempi välttää termiä diakoni tällaisten ehdotusten yhteydessä. Sanassa on liikaa semanttista huojuntaa, ja lisäksi nykyinen katolinen diakonian teologia viittaa tällä termillä etupäässä pappeuden esiasteeseen. Emme voi palata aikaan ennen diakonia-sanan semanttista evoluutiota, joten olisi selkeämpää puhua nykykielellä siitä, mitä sillä kreikaksi tarkoitettiin: palveluvirasta tai palvelutehtävästä.

Sitä paitsi diakoniasta puhuminen sitoisi keskustelun turhan vahvasti kysymykseen varhaisen kirkon käytännöistä. Niillä on tietysti reflektiivistä relevanssia katolisen virkateologian globaalin hahmottamisen kannalta, mutta niihin liittyy suuria kiistoja tiedon puutteen vuoksi, ja joka tapauksessa näyttää siltä, että naisdiakonian rajat varhaisessa kirkossa olivat varsin kapeat – ainakin selvästi kapeammat kuin sääntökuntien naisjohtajilla keskiaikaisessa katolisuudessa. Jos siis halutaan rakentaa laajempaa äidillistä palveluvirkaa, olisi parempi luoda itsenäisempi uusiokäsite.

Jälkipohdintaa

Tietysti ykseyden esteet eivät rajoitu näihin. On muitakin haasteita, etenkin moraaliopillisia. Minulla ei ole aavistustakaan, miten niitä voitaisiin ratkoa. Sakramenttiteologian osalta oman hankaluutensa tuo myös kysymys pappien selibaatista. Se on niin laaja asiavyyhti, etten voi tässä sitä tarkemmin kommentoida (katso kuitenkin aiempi kirjoitukseni, jolle tulee jossain vaiheessa jatkoa).

Totean kuitenkin, että asian ymmärtämiseksi on tärkeä huomata, miten kysymys selibaatista eli naimattomuudesta liittyy juuri pappeuden teologiaan. Tästä on kyse, eli sakramentaalis-ontologisesta samastumisesta naimattomaan Kristukseen, kirkko-morsiamensa päähän. Naimattomuusvaatimusta on mahdotonta ymmärtää, jos ordinaatio käsitetään vain maallikon kohottamiseksi tiettyyn kirkolliseen palvelutehtävään.

Ymmärrän, että tässä kirjoituksessa esittämäni ajatukset saattavat loukata niitä luterilaisia pappeja, jotka ottavat virkansa tosissaan. He voivat kokea, että suhtaudun heihin vähätellen ja jopa halveksuen. Se ei ole ollut tarkoitukseni, ja olen pahoillani, jos olen jotakuta loukannut. Tarkoitukseni on ollut puhua avoimesti ja rohkeasti, jotta voisimme ihan oikeasti mennä yhdessä eteenpäin.

[Lisäys 23.1.19. Kirjoitus on herättänyt vilkasta keskustelua etenkin somessa. Olen kerännyt alla olevaan keskusteluun joitain arvokkaina pitämiäni kommentteja. Osa keskustelusta on ehkä liiaksi keskittynyt siihen, miten realistisesti tai idealistisesti olen lukijoiden mielestä kuvannut luterilaisen ja katolisen papiston käytännön todellisuutta. Tällaiset kommentit ovat ymmärrettäviä, ja niitä ovat esittäneet luterilaiset papit, jotka kokevat virkansa pyhä ja jumalallisena kutsumusvirkana. Nostan heille siitä hattua. Mutta samaan aikaan totean, että kysymys menee mielestäni ohi sen väitteen, jonka yritin kirjoituksessani esittää. Alla olevan kommenttijakson loppupuolella on enemmän tietoja perinteisestä luterilaisesta virka- ja pappeusopista, joka mielestäni vahvistaa kirjoituksessa esittämäni väitteet. Kehotan aiheesta kiinnostuneita lukijoita tutustumaan siltä osin myös alla olevaan materiaaliin.]

Mainokset

37 comments

  1. Hei isä Oskari,

    luen mielelläni tämän sivuston blogikirjoituksia, ne ovat oivaltavia, rohkeita ja inspiroivia. Tällä kertaa minusta kuitenkin valitettavasti tuntuu siltä, että nyt taisi tulla vähän huti.

    En aio kiistää sitä, että luterilaisesta kirkostamme löytyy monenlaista puutteellisuutta siinä, mitä tulee pappien henkilökohtaiseen kilvoitukseen ja ainakin joillain pappisidentiteetin vahvuuteen.

    Hudin tästä kirjoituksesta tekee se, että aina lähdettäessä arvioimaan jonkun toisen moraalista integriteettiä ja antamaan ohjeita, kuinka integriteetin voisi saavuttaa, on lopputulema helposti toivottuun nähden päinvastainen (vrt. vanha kertomus tuulesta, Auringosta ja mummon takista). Samalla saattaa myös antaa omista joukoistaan vähän turhan kiillotetun kuvan. Saattaapa jollekulle tulla mieleen eräs Jeesuksen vertauskin (Matt. 7:3).

    Näen myös ekumeenisesti ei-rakentavaksi Tunnustuskirjojen dissaamisen. Miksi? Koska ne nyt vain ovat niin olennaisella tavalla kiinni meikäläisessä kirkollisessa rakenteessa. Niillä on jossain mielessä opetusviran asema. Kaikki papiksi vihityt ovat formaalisesti sitoutuneet niihin. Niiden aseman kimppuun käyminen ulkopuolelta käsin ei edistä kristittyjen yksimielisyyden rakentumista — sen sijaan se horjuttaa luterilaisten sisäistä yksimielisyyttä ja sitä kautta myös kaikkia edellytyksiä käydä ekumeenisia neuvotteluita.

    Näillä ajatuksilla oikein siunattua ja aurinkoista maanantaita!

    Tykkää

    1. Hei Heikki, kiitos kommentistasi!

      Olet oikeassa, että tällaisessa kirjoituksessa on nuo mainitsemasi vaarat. Asia on tietysti monimutkainen, tällainen kirjoitus voi samaan aikaan aiheuttaa monenlaista reaktiota, sekä haitallista että hyödyllistä.

      Hieman hyödynnän kommenttiasi tarkentaakseni tarkoitustani. Kun puhuin luterilaisen papiston toimintatavasta, en itse asiassa tarkoittanut sitä moraalisen integriteetin kritiikiksi. Jos se sellaiseksi tulkitaan, asia ilahduttaa minua. Sehän tarkoittaa että kyseinen toimintatapa on vastoin luterilaisen kirkon periaatteita.

      Mutta onko se sitä? Ei minulla ole se käsitys. Päinvastoin, henkilöt jotka olivat mielessäni ovat arvostettuja luterilaisen kirkon toimijoita eri tasoilla ja organisaatioissa. En tarkoittanut kritisoida heidän moraaliaan, vaan viittasin siihen, että tämä ilmiö kertoo erilaisesta virkateologiasta ja ennen kaikkea erilaisesta pappeuden teologiasta.

      Toisin sanottuna argumenttini ei koske sitä (tai ainakaan en tarkoittanut sillä sitä), mitä luterilaisten tulisi tehdä korjatakseen erilaiset väärinkäytökset. Se koskee sitä, mitä vihkimiskäytännöt kertovat kirkon todellisesta virkateologiasta.

      Ymmärtääkseni se on aivan yleinen käytäntö, että luterilaisen ”pappisvirkaan” vihitty henkilö voi aivan ongelmitta ryhtyä muihin tehtäviin, myös sellaisiin joissa hän ei johda jumalanpalvelusta, ei saarnaa eikä jaa sakramentteja. Ymmärtääkseni tämä ei riko mitään luterilaisen kirkon sääntöä tai periaatetta. Enkä väitä että sen pitäisi rikkoa, enkä myöskään että se olisi moraalitonta. Mutta se kertoo aivan erilaisesta virkakäsityksestä kuin mikä katolisella ja ortodoksikirkoilla on. (Kun Mitro Repo lähti politiikkaan, hänen esimiehensä pitivät sitä rikkomuksena. Katolisen kirkon piirissä se olisi myös selvä kanonisen oikeuden rikkomus. Onhan meillä vaikka mitä tapauksia, moraalittomia ”pappeja” ja ties mitä, myös sellaisia jotka ovat ryhtyneet poliitikoiksi vastoin heidän pappislupauksiaan ja kirkon sääntöjä; käytännössä he ovat luopuneet pappeudesta ja usein myös virallistaneet tämän seikan. En väitä että katolinen papisto olisi lähellekään virheetön. Mutta se, että kirkko tuomitsee sellaisen toimintatavan, kertoo siitä millainen virkateologia sillä on.)

      Tässä mielessä siis on otettava ”kissa pöydälle”. Dialogiraportin antama kuva on tärkeä mutta puutteellinen. Se jää helposti paperinmakuiseksi kaunisteluksi. Silläkin on arvonsa. Mutta olisi tarpeen puhua myös käytännöstä. Siitäkin, miten pappeja koulutetaan – se kertoo hyvin paljon kirkon tavasta ymmärtää pappeus.

      Liked by 2 people

      1. Papiksi vihittyjen toimiminen muissakin kuin papillisissa tehtävissä ei liene aivan tavatonta Katolisessakaan kirkossa, eihän? Ymmärtääkseni esimerkiksi Vatikaanin talousosastolla työskentelee myös pappeja. Ei meillä jo olemassa oleva vihkimys sellaisiin tehtäviin tule esteeksi, mutta ei sitä nyt ihan ihmettelemättäkään katsella.

        Mitä tulee taas vihkimyksen edellytyksiin, kirkossamme ei papiksi vihitä ihan mihin tahansa tehtäviin. Seula on itseasiassa aika tiukka. Ainakaan nykyään vihkimystä ei vain ”käydä hakemassa”. Pääsääntö on, että vihkimyksen saa vain seurakuntavirkaan tai jonkin lähetysjärjestön tehtäviin valitulle henkilölle. Myös teologisiin opetustehtäviin yliopistolla on aiemmin vihkimyksen voinut saada, nykyään saattaa olla tiukempi seula siinäkin.

        Koska meillä on (uniaattien tavoin!) naimisissa olevaa papistoa, on meillä papeilla myös perheitä, jotka on elätettävä. Siksi on pappienkin saatava jostain toimeentulo ja voitava maksaa asuntolainojaan jne. Ja jos kirkko ei sitä voi kaikille tarjota, on joskus pappien tehtävä monenlaisia ratkaisuja huolehtiakseen myös perheistään. Toisaalta jo p. Paavali oli teltantekijä…

        Onhan meillä tietenkin sitten niitäkin henkilöitä, jotka on vihitty papiksi mutta jotka ovat sittemmin jättäneet viranhoidon ja siirtyneet tekemään ihan jotain muuta. Ihan tavatonta ei kuitenkaan ole se, että heillä on myös monesti jokin ristiriita kirkon ja sen opetuksen kanssa. Tällaisia pappeja löytynee Katolisestakin kirkosta — tai sen liepeiltä?

        Mitä tulee eläkkeellä olevaan papistoon, todella monet hoitavat syvällä uskollisuudella virkaansa siihen asti, kunnes terveys ei enää anna myöten. Tampereen hiippakunnassa edelliseen pappien kokoukseen päätettiin kutsua diakonit ja jouduttiin kustannussyistä rajaamaan eläkkeellä olevat papit ulos. Moni eläkeläinen pahoitti mielensä.

        En siis voi sanoa tunnistavani kirjoituksestasi oman kirkkomme papistoa. Papistomme on yllättävänkin kutsumustietoista ja vihkimystään syvässä arvossa pitävää. Ja jos joskus itse olemme vaarassa unohtaa, seurakuntalaiset muistuttavat kyllä erityisestä roolistamme. Monesti itse asiassa he näkevät kaikkein selvimmin pappeutemme.

        Mitä tulee pappien pukeutumiseen, en kyllä voinut ihan sanoa tunnistavani kirjoituksestasi edes sinun kirkkosi papistoa :)

        Tykkää

      2. Moi Heikki! Kiitos myös tästä kommentista. Täydennät hyvin asiaa empiirisesti ev-lut kirkon käytännön kannalta.

        Tosin osa kommenteistasi koskee vain empiriaa, vaan nimenomaisesti sanoin, että pointtini ei ole väärinkäytösten olemassaolo vaan se mitä sellaisena pidetään.

        (Pukeutumisen osalta myös meillä on valitettavasti tilanne rapistunut 60-luvun jälkeen. Mutta säännöt ovat yhä selvät: papin tulisi pukeutua niin että hänen pappeutensa näkyy julkisesti. Suomessa kaikki katoliset papit pukeutuvat oikein, ja itse asiassa monessa muussakin paikassa. Selvin poikkeus ovat jesuiitat, mutta heillä on sellainen kapinakompleksi päällä kun 60-luvun paikkeilla yrittivät tehdä eräänlaisen täyskäännöksen… :-D )

        Kirkollisissa hallintoviroissa oleva papisto on katolisessa käytännössä kuitenkin selvästi papistoa: myös he viettävät päivittäin messua, pukeutuvat papin asuun, yleensä ottavat jonkin verran vastuulleen kuunnella rippejä ja jakaa muita sakramentteja.

        Tykkää

    2. Mitä tunnustuskirjoihin tulee, olet tietenkin oikeassa siinä, että niillä on tärkeä rooli. En ole sitä roolia kiistänyt. Mutta ovatko ne erehtymättömiä? Jos eivät, eikö sitä saa sanoa ääneen? Jos sen ääneen sanominen on kiellettyä, eikö se juuri silloin ole toinen ”kissa joka pitäisi ottaa pöydälle”?

      Ehkä on epäreilua yrittää tehdä sitä luterilaisen kirkon ulkopuolelta. Kuka uskaltaisi tehdä sen sisäpuolelta?

      Ja mitä mainitsemaasi ”luterilaisten sisäiseen yksimielisyyteen” tulee, mitähän se empiirisesti mahtaa tarkoittaa? Onko sellaista ollut enää vuosikymmeniin?

      Tykkää

      1. Eivät ne ole erehtymättömiä, eikä meillä kyllä niin väitetäkään. Niiden kontekstuaalisuus tunnustetaan. Näin ekumeenisissa neuvotteluissa ihan toistuvasti.

        Mitä tulee minkään ryhmän sisäiseen yksimielisyyteen, mitä se sitten koskaan ”empiirisesti” mahtaa olla. Sitäkö, että kaikki piispat huutavat opille ”aksios”? Papit? Kaikki kastetut? Vai edellytetäänkö vielä lisäksi, että he tosiasiassa toimivat sen mukaan, minkä sanovat hyväksyneensä?

        Mielestäni ainoa kestävä tulkintatapa on, että rakenteet ja asiakirjat kantavat empiiristä yksimielisyyttä. Meillä se on kirkkolaissa, kirkkojärjestyksessä, kirkkokäsikirjassa ja jumalanpalvelusten kaavoissa, pappislupauksessa jne. Jos pappi puhuu tunnustuksen vastaisesti, seurakuntalainen voi tehdä kantelun tuomiokapituliin ja sen on asia käsiteltävä. Ja pappi voi saada satikutia.

        Se, että dialogiraporttia puolestaan haastetaan luterilaisen kirkon sisältä ei liene kenellekään ihme. Eiköhän sitä haasteta Katolisen kirkonkin piirissä. Sitä se reseptio sitten on, voidaanko asiantuntijoiden löydökset hyväksyä ilmaukseksi yhteisestä käsityksestä. Lopulta meillä sen päätöksen tekee kirkolliskokous.

        Rohkaisu edetä erillään muista luterilaisista kirkoista on siksi riskialtis. Jos vaikkapa Saksan katolisen piispainkokouksen enemmistö ehdottaa jotain uutta menettelytapaa, mutta muut piispainkokoukset eivät ole käytäntöä kannattamassa, voi käydä niin, että ehdotus kaatuu lopulta Saksassakin. Sama pätee meillä luterilaisessakin kirkossa. Siksi toivon, että seuraavaksi saataisiin luterilaiselta puolelta LML:n kautta yhteinen julistus ehtoollisesta. Silloin meillä kirkolliskokous sanoo varmemmin aamenen.

        Tykkää

  2. Tallennan tähän pari juttua somesta. Arto Antturi kommentoi Facessa:

    ”Oskari, voin vakuuttaa, että tämä kirjoitus ei minua omaan pastoraaliseen (sic!) virkaani vakavasti suhtautuvana luterilaisena loukannut! Päinvastoin pidin kirjoitusta erittäin raikkaana ja tarpeellisena. Luterilainen teologinen keskustelu kaipaa kipeästi palautetta niiltä, jotka katsovat sitä pienen matkan päästä. Olen myöhemmällä iällä luterilaisuuteen kääntyneenä aina suhtautunut oudoksuen tunnustuskirjafundamentalismiin, mutta Oskari osoittaa tässä hyvin, mitä se tarkoittaa kirkon opetusviran kannalta. Toimin kirkossa, jossa minulla on oikeus ajatella, että piispoilla on opetusvirka, mutta tosiasiassa merkittävä osa papistosta (ja ainakin osa kirkolliskokouksen maallikoista) ei sitä tunnusta. Osa heistä uskonee tunnustuskirjojen korvaavan opetusviran, osa hylkää molemmat.”

    Liked by 1 henkilö

  3. Kimmo Saastamoinen kirjoittaa Facessa:

    ”Yhteinen julistus ja sen jälkeiset asiakirjat ovat evl-kannalta Eero Huovisen johtamaa ekumeniaa, jossa ei ole mukana juuri muiden lut tulkintojen edustajia. Sehän näkyi po. seminaarissakin.

    Huovisen ekumeeninen ”metodi” on sanottu ehkä selkeimmin siinä, että oppituomiot eivät kohdistu kulluinkin puheena olevassa asiakirjassa esitettyihin käsityksiin. Näin vanhat dokumentit pysyvät voimassa ja niiden konfliktit yritetään ohittaa, jottei niitä tarvitse kohdata ja myöntää erehtymistä tai edes sen mahdollisuutta.

    Metodilla päästään niin lähelle kuin vanhat dokumentit eli lut kannalta ensisijaisesti tietyn Luther-tulkinnan kontekstissa luetut tunnustuskirjat mahdollistavat. Metodi kuitenkin törmää rajoituksiinsa ja estää etenemisen jolloin ekumeenisen saavutukset muuttuvat eristäviksi esteiksi.

    Metodi ei ole riittävän radikaali: ei aloiteta juurikysymyksistä vaan 1500-luvun vastauksista niihin.

    Luterilaisten käsitykset virasta ovat sekaisin ja ne menivät erityisellä tavalla sekaisin yhtäältä naispappeusprosessissa ja toisaalta diakonaattiprosessissa. Pappisviran ja ehtoollisen suhteesta ei mitään konsensusta. Ei myöskään siitä, mikä on virkapappeuden ja Kristuksen suhde. Reaaliluterilaisuus lienee lähinnä sitä, että pappi palvelee läsnäolevaa Kristusta, jota ei tarvitse edustaa tms. srk:n suuntaan. Vain pieni naispappeuden torjujien joukko on pyrkinyt korostamaan tunnustuksesta löytyvää Kristus-representaatiota (lähinnä sen jälkeen kun ns. kefale-argumentaatio marginalisoitui).

    Vihkimysviran, kirkon ym. sakramentaalisuudesta on mahdoton keskustella, kun sakramentin semantiikasta ei konsensusta. Tästä voi vilkaista Tampereen piispan Matti Revon seinän keskustelua.

    Sanoin Huoviselle po. tilaisuudessakin, etten usko enää ”tähän teidän projektiinne ”. Syy ei ole antiekumeenisuus tai antikatolisuus (mikä yleensä oletetaan kritiikin motiiviksi) vaan radikaalimpi katolisuus ja ekumeenisuus. Metodia pitäisi muuttaa, mutta evl-ekumenia on vielä pitkään Huovisen porukan hyppysissä, kun traditioilla on tapana uusintaa itseään rekrytoinnin kautta. Huovinen-Peura-Repo-Jolkkonen … Lut. representaatio on yksipuolinen ja sillä on vaikutuksia myös reseption edellytyksiin. Evl-kirkkohan on sisäisesti teologisesti hajallaan. Esim. naispappeuden puoltajien sisäiset erot vilahtivat hyvin po. seminaarissa, juuri sakramenttikysymyksissä.”

    Liked by 2 people

  4. Vielä toinen kommentti Kimmolta:

    ”Magisteriumista lyhyt huomio. Evl-kirkossa magisteriumin hermeneuttista tehtävää hoitaa viime kädessä ja periaatteessa kirkolliskokous (joka Pale Annalan ei ihan kokonaan väärän arvion mukaan nostelee käsiä asioista joista ei mitään ymmärrä) ja operatiivisesti jossain määrin piispainkokous (joka on ollut teologisesti tavattoman hajanainen).

    Käytännössä hermeneuttinen valta on viime kädessä sill’ä papilla (tai muulla työntekijällä), joka on kontekstuaalisesti vahvin. Kontekstuaalisesti vahvin pappi määrittelee sen, mikä on tärkeää ja mitä on oikeaa.

    Tarkoitan tällä esim. sitä, että vaikkapa ehtoolliskäsitys ja -käytäntö ja suhde koko kysymykseen ja sen tärkeyteen riippuu täysin kontekstista. Olen kokeillut asiaa mm. niin, että olen kysellyt vähän eri tavoin paikallisseurakunnassa (en juuri omassa) pappien käsityksiä ehtoollisaineiden jälkikonsekraatiosta eli siitä, pitääkö kesken ehtoollisen vieton lisättävät ehtoollisaineet siunata erikseen vai ei.

    Virallisen linjan (ja liturgisen johdonmukaisuuden) mukaan jälkikonsekraatio pitäisi suorittaa, mutta paikallnen reaktio voi olla hyvinkin jyrkästi ja ylimielisestikin kielteinen ja siihen voi liittyä paternalistinen/maternalistinen opastus teologian ja tosielämän erosta. Jos taas samaa kyselee virallista linjaa edustavien keskuudessa, jyrkkä kanta on toinen mutta paternalismi/maternalismi sama.

    Sama horjuminen tulee ilmi myös mm. virkateologiassa, kun kyselee ehtoollisyhteyden tai pätevän ehtollisen edellytyksiä. Kenen toimittama ehtoollinen on validi ja/tai legitiimi? Millä edellytyksillä pappisviran sukupuolesta eri mieltä voivat olla samassa kirkossa? Kuka voi tai saa esittää kirkon kannan julkisesti? Mihin ja miksi tarvitaan pappisvihkimys? Kysymykset aiheuttavat jatkuvasti ongelmia, mutta niiden teologinen käsittely torpataan elämälle vieraana saivarteluna (paitsi kun ollaan julkisesti tärkeässä seminaarissa).

    Evl-kirkon yksi perusongelma onkin siinä, ettei tiedetä, mitä teologia on, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla jne.: yhtäällä on massiivinen organisatorinen teologia, joka tuottaa ammattimaisesti tutkimuksia ja dokumentteja ja toisaalla on sen sisällöllinen nihilointi: ”ei elämä ole teologiaa”.”

    Liked by 1 henkilö

    1. Todella hyviä huomioita Kimmo Saastamoisella ja Arto Antturilla!

      Nostaisin vielä esille asian, johon isä Oskari jo viittasikin blogitekstissä. Nimittäin etiikan, jolla alueella on viime vuosikymmeninä ilmestynyt koko joukko uusia, kirkkoja erottavia kysymyksiä. Dialogiraportin nimi on ”Kasvavaa yhteyttä” ja nykyisin onkin ehkä muodikasta sanoa, että kirkot ovat lähentyneet toisiaan. Mutta onko oikeasti näin?

      Sata vuotta sitten katolilaiset, luterilaiset ja reformoidut olivat selkeästi eri mieltä vanhurskauttamisopista, virkateologiasta ja ehtoollisesta, mutta hämmästyttävän yksimielisiä sellaisista kysymyksistä kuin vaikkapa avioliitto ja seksuaalietiikka ylipäätään sekä abortti. Nykyisin olemme ehkä lähentyneet vanhurskauttamis-, virka- ja sakramenttiteologiassa, mutta monissa eettisissä kysymyksissä olemme ajautuneet todella kauas toisistamme.

      Onko yhteys siis oikeasti kasvanut? Onko tulos enemmänkin plus miinus nolla? Tai jos, kuten isä Oskari toi esille, sakramentti- ja virkateologinen lähentyminenkin on kenties osittain näköharhaa, silloinhan kirkkojen väliset erot ovat todellisuudessa jopa kasvaneet. Siihen kun vielä päälle naispappeudeuden tuoma virkateologinen ongelma, niin alkaa olla todella perusteita sanoa niin.

      En sano tätä hyvilläni vaan surren. Toivon kovasti, että lähentyminen olisi todellista. Nämäkin asiat pitäisi kuitenkin mielestäni ottaa avoimesti esille ekumeenisessa keskustelussa niille kuuluvalla painoarvolla. Lestadiolaista sanontaa käyttäen kirkon tehtävä on kertoa ihmisille, ”mistä tie menee taivaaseen”. Eikö ole vähän utopistista puhua siitä, kuinka täysi kirkollinen yhteys on ihan nurkan takana, jos monissa isoissa eettisissä kysymyksissä neuvomme ihmisiä sillä tiellä ihan eri suuntiin? Toinen sanoo, että kyseessä on vakava synti, toinen, ettei kyseessä ole synti ollenkaan vaan ehkä jopa ihmisoikeus.

      Ymmärrän tietysti, että aihepiiri on kovin kiusallinen ja epäkiitollinen. Varsinkin, kun media on haukkana kimpussa heti, jos näitä asioita käsitellään. Mutta kuten sanoin, epärealistiselta tuntuu puhua todellisesta yhteydestä, jollei myös tähän aihepiiriin käydä toden teolla käsiksi.

      Liked by 1 henkilö

  5. Postaan tähän jo facebookiin laittamiani kommenttwja:

    Tunnustuskirjojen osalta kritiikki on mielestäni epäoikeudenmukaista, tai ehkä se osuu kohdalleen, jos arvostellaan jonkinlaista tunnustusluterilaista reflektoimatonta konfesssionalismia.

    Tunnustuskirjojen subjektihan on kirkko tai ”meidän seurakuntamme”. Ne rinnastuvat kirkolliskokouksen (tai paavin) päätöksiin, joissa eksplikoidaan kristillisen opin ymmärtämistä. Tällaisia opin määrittelyitä löytyy katoliselta kirkolta hieman isompi tekstinippu. Siinä ehkä ollaan oikeassa, että kirkko-oppia ja sen suhdetta historiallisiin opinmäärittelyihin voitaisiin eksplikoida tarkemmin.

    P pitäisi siis miettä juuri sitä, kuka ja mikä käyttää kirkon ääntä auktoritatiivisesti. Esim. konsiliarismia ja eksplikoinnin ja reseption suhdetta. Jonkin verran tätä on paavin erhtymättömyydenkin osalta pohdittu, sen suhdetta evankeliumiin.

    Nykyisessä dialogissa opilliset lausumat, esim. Trento ja Tunnustuskirjojen oppituomiot on otettu lähtökohtana, dialogi on pikemminkin keskittynyt niiden oikeaan ymmmärtämiseen kuin niiden auktoriteetin pohdintaan.


    Sikäli Tunnustuskirjojen statuksen pohdinta on askel taaksepäin dialogissa, sem jälkeen pitäisi samoin vaatia katolista puolta perustelemaan esim. Trenton opillisten määrittelyjen ja tuomioiden evankeliumin mukaisuutta.

    Toisesssa aiheessa, eli pappien elämäntavan keveyden osalta kirjoittajan huomiot osuvat kohteeseensa. Tämä on kuitenkin nykyisen historiallisen kehityksen tulosta, jossa moni pappi mieltää tehtävänsä vain ammattikuntana ja palkollisena. Ei tarvitse lukea kuitenkaan kovin vanhoja kirkkolakeja, niin asia on kovin erilainen. Jossain vaiheessa käytäntö infiltroituu teologiaan, mutta kovin lyhyen aikaa vallinneista käytännöistä ei voi vielä tehdä kovin syviä teologisia johtopäätöksiä.

    Liked by 1 henkilö

  6. Postaan tähän Miika Aholan hyviä kommentteja Facesta:

    ”Kirjoituksessa on paljon jota voin allekirjoittaa ja myöntää. Silti sanoisin, että se on yksipuolisesti kirjoitettu (jopa niin ikävästi, ettei vaikutelma todellakaan ole mistään yhteyttä etsivästä kirjoituksesta). Tekstin suurin ongelma tässä suhteessa on siinä, että Juurikkala ei käsittele molempia kirkkoja samoin lähtökohdin ja kriteerein. Katolisesta kirkosta esitetään virallinen opetus ja ihannekuva, luterilaista kirkkoa taas arvioidaan sen jäsenten tai pappien mielipiteiden perusteella. Olen tavannut paljon room. kat. pappeja joiden mielestä Juurikkalan kuvaus on lähinnä fantasia kirkosta. Jos luterilaista kirkkoa arvioidaan sisäisen jakautuneisuuden valossa, miksei katolista kirkkoa arvioida samoin?
    Toisekseen, minun oli hyvin vaikea löytää itseäni mistään kohdista joissa Juurikkala kuvaa luterilaista ajattelua. Liian vahvasti toisen suulla puhuminen onkin yleinen ekumeeninen ongelma. Usein on niin, ettemme ymmärrä toisen lähtökohtia riittävästi voidaksemme puhua heidän suullaan.
    Esim. itse ajattelen, ennen kaikkea messua toimittaessani toimivani in persona Christi. Miten muuten edes olisi mahdollista ihmisen toimittaa sakramenttia? Silti, toimin in persona Christi vain ja ainoastaan siksi, että olen Kirkon yhteydessä. En siis toimi yksilönä omin valtuuksin, vaan osana yhteisöä – Kristuksen ruumista – yhteisön valtuuttamana. Mitään muuta mahdollisuutta ei minulla ole. En voi toimia in persona Christi muuta kuin osana Kristuksen ruumista. Ja nimenomaan tässä tilanteessa en ”ota vihkimystä” tai valtuutusta, vaan olen jatkuvasti riippuvainen yhteisöstä. Myös mystisessä mielessä. Sukupuoli ei tässä suhteessa ole mikään kysymys. Pidän sitä ihmisyyden ja Kristuksen ruumiin kannalta merkityksettömänä seikkana in persona Christi toimimiselle, yhtä lailla kuin pidän vasenkätisyyttäni, hiusten, silmien tai ihon väriä tai mitään muutakaan vastaavaa ominaisuutta. Näin ollen kyse ei siis olekaan siitä toimiiko pappi in persona Christi vai vaikuttaako sukupuoli siihen voiko pappi toimia in persona Christi. Mielestäni ei, ja siihen on selvä viittaus Raamatussakin: ylösnousseessa Kristuksessa ei ole miestä eikä naista. Tässä palataan taas siihen, ettei in persona Christi toimiminen ole irrallaan Kristuksen ruumiista, Kirkosta.”

    Liked by 2 people

    1. Tuossa Miika (ja moni muu näissä kommenteissa) on tietenkin oikeassa siinä, että minun kömpelö ja ehkä tökerökin kuvaukseni ”luterilaisesta” ajattelusta ja käytännöstä ei vastaa kaikkien luterilaisten ajattelua ja toimintatapaa. Luterilaisuus on kai jollain tavalla katolisen ja ”puhtaamman” protestanttisen ajattelun ja käytännön välimaastossa. Ja sen sisältä löytyy laajaa hajontaa molempiin reunoihin.

      Toisaalta Kimmo Sundqvist kommentoi Facessa Miikan tekstiä osuvasti:

      ”Katolisen kirkon arvioiminen sisäisen jakautumisen valossa tarkoittaisi sitä, että ottaa selkeästi puolia niiden kanssa, jotka kapinoivat kirkon oppia vastaan. Kun taas puhe luterilaisuuden sisäisestä jakautumisesta, itse ainakin käsitin sen niin, viittaa siihen, että tuokin, mitä tuossa sanot, ei ole missään virallisessa tunnustuksessa selitettynä siten, että mitä sillä tarkoitetaan ja mitä ei tarkoiteta. Sanokoon kuka tahansa heti jos olen väärässä, mutta käsittääkseni esität tuossa jotain yksityistä ajatteluasi, josta on mahdotonta tehdä luterilaista, kaikkia sitovaa oppia.

      ”Välillä törmää siihen, että ”luterilaisuus on eräällä tavalla katolisuutta”, ergo se ei voi olla jollain tavalla puutteellista. Mutta sama argumentti toimii molempiin suuntiin, koska sitten keskustelu vain siirtyy koskemaan sitä, onko se ”eräällä tavalla” synonyymi näennäisen vai riittävän kanssa.”

      Tykkää

  7. Mitä tulee Miikan esittämään pappeuden teologiaan, siinä voisi olla paljon ajattelemisen aihetta. Mutta tarvittaisiin aivan erillinen keskustelu tai jopa tutkielma, koska on sekä yhteistä että erilaista. Juuri tällaista keskustelua minä kaipaisin ja juuri sitä peräänkuulutin! :-)

    Sukupuolisuuden ja ylösnousemuksen suhde on tässä tietysti hyvin monimutkainen, mutta mielestäni myös monimutkaisempi kuin Miika antaa ymmärtää. Toki ylösnousemuksessa olemme (Jeesuksen omin sanoin) ”kuin enkelit taivaassa”. Mutta me emme ole vielä siinä pisteessä.

    Tykkää

  8. Pauli Selkee esitti Facessa seuraavia taustatietoja ja näkökantoja:

    ***
    Oskarin artikkeli innoittaa minua vielä laittamaan tähän alku-luterilaista linjausta pappisvihkimyksestä. Samasta Ydinkohdat -kirjasta kuin tuo toinenkin lainaus. Tämä varhainen dogmatiikan oppikirjan määrittely antaa taustaa yhdeksän vuotta myöhäisemmälle Augsburgin tunnustuksen virka-artikalle. Virka-artiklan tulkinnasta on Suomessa pitkälti konsensus vaikkakaan ei kansainvälisesti luterilaisuudessa. Onko tämä v. 1521 Lutherin jälkeen luterilaisuuden keskeisimmän dogmaatikon teksti ristiriidassa CA 5. artiklan kanssa?

    ”Entä mitä mahtoi olla niiden ihmisten mielissä, jotka lukivat pappisvihkimyksen armonmerkkien joukkoon? Eihän pappisvihkimys ole mitään muuta kuin sitä, että kirkko valitsee joukostaan ne, joiden tulee opettaa, kastaa, siunata ehtoollinen ja jakaa almut köyhille. Niitä, jotka opettivat, kastoivat ja siunasivat ehtoollisen, kutsuttiin piispoiksi tai vanhimmiksi. Niitä, jotka jakoivat almut köyhille, sanottiin diakoneiksi. Näiden henkilöiden tehtävät eivät olleet siten toisistaan erillään, että diakoni olisi tehnyt syntiä opettaessaan, kastaessaan tai jakaessaan ehtoollista.

    Nämä velvollisuudet kuuluvat jopa kaikille kristityille, koska avainten valta kuuluu kaikille, Matt. 18:18. Mutta käytännön toiminta uskottiin tietyille henkilöille, jotta olisi sellaisia ihmisiä, jotka tietäisivät heillä olevan erityisen vastuun seurakunnallisten asioiden hoitamisesta ja joiden puoleen voidaan kääntyä, kun tarvitaan pyhien toimitusten toimittajaa.” s. 208-9.

    Tämä vaikuttaa varsin periaatteelliselta. Ja käytännölliseltä. Myöskään pappisvihkimys ei anna voimaa tehdä ehtoollista sakramentiksi, koska ”nämä velvollisuudet kuuluvat jopa kaikille kristityille”. Painotus on selvästi järjestyksen noudattamisessa, eikä tällöin myöskään villiä toimintaa hyväksytä. Mutta roomalaiskatoliseen pappisvihkimyksen teologiaan Melanchton tekee selkeän eron.

    – lisäys: Konsensuksella tarkoitan viran jumalallista asetusta. Puolen miljoonan luterilaisen Wisconsin synodi ei hyväksy tätä. Sen mukaan CA 5 kuvaa evankeliumia evankeliumina (siis virka merkitsee itse evankeliumin tehtävää eli ”virkaa”). Suomessa on konsensus, että näin ei ole. WELS mukaan vasta 14 artikla tuo mukanaan konkreettiset ihmispersoonat jotka hoitavat virkaa. Näin olen käsittänyt WELS-virkateologian.

    – HUOM. ks. tästä keskustelusta täydentävät kommentit WELS-asiaan. Voi olla, että sanoin tuossa liian jyrkästi ja virheellisesti. En ole Wisconsin-teologian asiantuntija.

    ***

    [Tässä vielä toisesta Pauli Selkeen postauksesta]:

    Pappi vai pastori/vanhin -teemaan luterilainen näkemys. Taistelevan luterilaisuuden aito ääni, nuoren Melancthonin pasuuna antaa selvän äänen. Ja voimakkaan.
    Lainaus on Lutherin työtoverin Philipp Menchthonin eli Augsburgin tunnustuksen kirjoittajan kynästä vuodelta 1521. Silloin julkaistiin Lutherin arvostama ensimmäinen luterilainen dogmatiikka, Ydinkohdat.

    ”Sivumennen sanoen haluaisin muistuttaa sinua siitö, että sanat ”piispa”, ”vanhin” ja ”diakoni” eivät millään lailla liity sanaan ”pappi”. Raamattu käyttää sanaa ”pappi” uhrin ja esirukouksen yhteydessä. Me kaikki kristityt olemme pappeja, koska annamme uhrin, nimittäin oman ruumiimme. Mitään muuta uhria ei kristinuskossa voida antaa.

    Sen lisäksi meillä on oikeus rukouspyyntöinemme kääntyä Jumalan puoleen, vieläpä meillä on oikeus odottaa hänen suhtautuvan pyyntöihimme suopeasti. Pietarin lause on tässä keskeinen: ”Pyhä heimo, kuninkaallinen papisto” (1. Piet. 2:9) me kristityt olemme kuninkaita, koska Kristuksen kautta olemme kaikesta luodusta vapaat; hallitsemme elämää, kuolemaa, syntiä, kuten olen edellä sanonut.

    Olemme pappeja, koska uhraamme itsemme Jumalalle ja rukoilemme häntä syntiemme vuoksi. Hebrealaiskirjeessä tätä asiaa käsitellään laajemmin (Hebr. 13: 15-16).

    Piispat, vanhimmat ja diakonit ovat yksinkertaisesti niitä, jotka opettavat, kastavat, siunaavat ehtoollisen ja jakavat almuja. Messupapit ovat Iisebelin eli Rooman profeettoja. (1. Kun. 18:4)

    – Ydinkohdat. Loci communes rerum theologicarum seu Hypotyposes theologicae. Suomennos, johdanto ja selitykset: Risto Saarinen. Sley-kirjat Oy. 1986, s. 209

    Tykkää

    1. Kiitos Paulille näistä taustatiedoista!

      Onko muuten suomeksi mitään systemaattista ja perusteellista teosta Lutherin virkakäsityksestä?

      Suomessahan on tuotettu isä Jan Aartsin väitöskirja, mutta se on saksaksi (en ihan helpolla jaksa lähteä sitä kahlaamaan, sen verran kömpelöä on saksan osaamiseni valitettavasti): Die Lehre Martin Luthers über das Amt in der Kirche: Eine genetisch-systematische Untersuchung seiner Schriften von 1512 bis 1525. Väitöskirja. Helsinki: Luther-Agricola-seura, 1972.

      Tykkää

      1. Tuohon kysymykseeni tuli perusteellista lisätietoja face-keskustelussa. Eli lyhyesti sanottuna suomeksi ei ole yhtään kunnollista kirjaa. Mutta Kimmo Saastamoinen mainitsee seuraavia lähteitä:

        ***
        Oskari, suomeksi ei ole luterilaiseen virkateologiaan keskittyvää kirjaa. Käsitykset ovat hajallaan artikkeleina kirjoissa ja esim. TAssa sekä vaikeammin saatavissa hallinnon dokumenteissa. Selkeää kokonaiskuvaa on hyvin vaikea hahmottaa.

        Pikaisesti mieleen tulee, että ehkä paras yritys löytyy kirjasta Palvelijoiksi vihityt. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 2000 asettaman virkarakennekomitean mietintö. 2002.
        Sivuilla 63-102 on esitetty lyhyesti lut virkateologian keskeisiä piirteitä. Esitys on fragmentaarinen, mutta se vastannee todellisuutta.

        Juhana Pohjolan väitöskirja kannattaa selata: Kutsuminen, siunaaminen ja lähettäminen – ordinaatiokaavojen käsitys pappisvihkimyksestä ja – virasta. 2014.

        Pohjolan esitys ei ole kovin systemaattinen, mutta kyllä siitä selvän saa. Pohjolan bibliografiasta löytyy lisää vihjeitä.

        Englanninkieliset voi aloittaa Nichol-Kolden (ed.), Called and Ordained. Lutherin Perspectives on the Office of the Ministry. 1990.

        Timothy J. Wengert, Priesthood, Pastors, Bishops. Public Ministry for the Reformation & Today. 2008.

        Mietin, tuleeko muuta mieleen.

        Heidi Zittingin gradun bibliografia kannattanee vilkaista: Luterilaisen maailmanliiton käsitys pappeudesta 1983-2007.

        Oikein tiivis esitys lähtökohdaksi löytyy Timothy J. Wengert (gen ed), Dictionary of Luther and the Lutherin Traditions. 2017. Hakusana Ministry.

        ***
        (Lisäksi Pauli Selkee kommentoi):

        Lutherin virka-tekstejä on suomennettu. Useita. Tämä ja yksi toinen löytyy STLKn valikoimasta. Ja oletettavasti esim. STI:stä.

        http://www.luterilainen.com/fi/lue/kirjat/seurakunnan-oikeudesta-ja-saarnavirasta?fbclid=IwAR3YxEg3LZHYel98hx_mB2YL2pa27Qo89_KCtSkSfScQtFGBBXD3k4iVFVg

        Lutherin, Valitut teokset 2 (WSOY, 1983) sisältää: ”Kirkon baabelin vankeudesta”, jossa on kappale nimeltä, ”Papiksi vihkimisestä”. Se sisältää jyrkkää kielenkäyttöä ja aiheuttanee mielipahaa katolisille lukijoille. Joten omalla vastuulla! ”Kun siis voimme Raamatusta nähdä, ettei pappeus ole mitään muuta kuin palvelusta, niin en voi mitenkään käsittää, miksi ei jostakin papista voisi jälleen tulla maallikko.”

        – Tuossa Luther vastustaa erityisesti Rooman opetusta ”häviämättömästä luonteesta”.

        ”Myönnän kyllä, että paavi painaa pappeihin tämän ”luonteen”, mutta Kristus ei tiedä siitä mitään. Tämä vihkiminen tekee papista nykyisin ei Kristuksen, vaan paavin ikuisen orjan ja vangin.” s. 478.

        Tykkää

  9. Postaan tähän vielä Vesa Kallisen kommentin Facessa, jossa hänkin puuttui moraaliopetuksen ongelmaan:

    ***
    Suoraa ja rakentavaa puhetta Oskarilta!

    Itselleni nousi seuraavia ajatuksia mieleen, kun luin piispa Jolkkosen paaville äskettäin pitämän puheen. Puheessa Jolkkonen kyselee ”seuraavaa askelta” tiellä näkyvään ykseyteen.

    Vaikka Jolkkosen puhe ei ole kaikenkattava kuvaus dialogiprosessin yksityiskohdista, pelkään, että se kuvaa osuvasti sen agendaa. Puhuessaan Oman aikamme haasteista ”jotka ohjaavat kirkkojamme yhteistyöhön ja yhteiseen todistukseen”, Jolkkonen jättää nimeämättä ne moraaliopilliset haasteet joihin Oskarikin (kävittääkseni) viittaa, mutta jotka kuitenkin repivät voimakkaasti koko luterilaista kenttää. Kuittaako Jolkkonen koko asian näennäisasiallisella ympäripyöristämisellä sanoessaan, (kuvaten samalla sitä ”pää pensaaseen” logiikkaa, jolla suomen ev.lut piispat tuntuvat asiaan suhtautuvan?):

    ”Lisäksi julkisessa keskustelussa kristityt luokitellaan usein mustavalkoisesti ”konservatiiveihin” ja ”liberaaleihin”. Tämä karkea, vastuuton ja tyhmistävä luokittelu vaikeuttaa yhteistä todistamisen tehtäväämme. Kirkkoina meidän tulisi välttää tällaisia leimoja. Kristuksen mukaan rakkaus totuuteen ja rakkaus lähimmäiseen kuuluvat yhteen, vaikka ne usein irrotetaan toisistaan.”

    Elikö että yhteisen todistamisen tehtävän vuoksi kirkon moraaliopetus (ja kristillinen elämäntapa) sivuutetaan? Eikö se ole osa traditiota, joka Jolkosen mukaan ”on lahja, jonka otamme kunnioituksella vastaan itse Kristukselta ja hänen apostoleiltaan sekä kaikilta uskollisilta evankeliumin todistajilta (ja jota)…haluamme kiitollisen ajakaa yhä uusille sukupolville”? Eikö terve moraaliopetus ole osa todistajan tehtävää?

    Toivottavasti dialogi jatkuessaan käsittelee ansiokkaasti myös näitä aihealueita.

    https://www.piispajarijolkkonen.fi/puheet/puhe-paavi-franciscuksen-yksityisaudienssilla-19-1-2019/?fbclid=IwAR2Qf5wuZN9DUPpszKb5DQITw1F-XjnOCuFQbCTrZ6hMBbbAxLtkAEjBsb4

    Tykkää

  10. Laitan tähän (pysyvämpää referenssiä varten) vielä muutamia kiinnostavia taustatietoja, joita Mika Bergman ja Pauli Selkee tarjosivat facessa. Siis lähteitä ja näkemyksiä koskien *perinteistä* luterilaista virkaoppia.

    Tämä kaikki on tietysti oma laaja kysymyksensä. Mutta ainakin näiden valossa koen, että yleisesti ottaen vahvistuu kirjoituksessa esittämäni teesi, jonka mukaan luterilainen käsitys virasta monessa *ratkaisevassa* suhteessa eroaa katolisesta käsityksestä. Kyse ei ole vain siitä, miten esimerkillisesti jotkut yksittäiset henkilöt sattuvat käyttäytymään. Teologia on erilaista. Näitä eroja ei pidä yrittää häivyttää taka-alalle siinä uskossa, että pelkkiä yhtenevyyksiä korostamalla voitaisiin realistisesti edetä ehtoollisyhteyteen tai johonkin vastaavaan.

    Toisin sanottuna: kun kerran vain pieni luterilaisuuden katolismielinen laitama edustaa sellaista sakramenttioppia, jonka mukaan pätevästi vihityn piispan toimittama pappisvihkimys on välttämätön edellytys ehtoollisen asettamiseksi, käytännössä on nähdäkseni mahdotonta ajatella katolisesta näkökulmasta käsin, että luterilaista ehtoollisoppia voitaisiin todella tulkinta katolista oppia lähellä olevaksi. Eroavaisuudet ovat niin suuria, että vaikka kuinka suopeasti ja myötämielisesti asiaa tulkitsisi katolisesta näkökulmasta, sakramenttiekonomian varmuuden kannalta olisi mahdotonta ajatella, että luterilaisten pastorien viettämää ehtoollisesta pidettäisiin todellisena, vaikka he itse siihen uskovatkin. Näin ollen on mahdotonta kuvitella molemminpuolista ehtoollisyhteyttä; parhaassakin tapauksessa luottamus luterilaisen puolen sakramentaaliseen todellisuuteen jää aivan liian ohueksi ja epävarmaksi.

    (Selvyyden vuoksi totean, kun se ei tietääkseni ole kaikille luterilaisille selvää: katolis-ortodoksisen eli klassisen kristinuskon mukaan ehtoollisliturgian viettäminen edellyttää ehdottomasti pätevästi vihityn piispan toimittamaa pappisvihkimystä. Näin ollen kysymys ehtoollisen todellisuudesta ja Kristuksen reaalipreesenssistä siinä ei ole pelkästä uskosta kiinni, eikä asetussanoista. Tästä seuraa, että vaikka suhtaudun hyvin kunnioittavasti luterilaisiin veljiini ja sisariini, ja vaikka voin pitää heidän ehtoollisviettoaan liikuttavanakin tilaisuutena muun muassa erilaisten laulujen vuoksi, en kuitenkaan lähtökohtaisesti usko heillä olevan todellista sakramenttia; toisin sanottuna en usko, että heidän ehtoollisessa on muuta Kristuksen läsnäoloa kuin se, minkä heidän subjektiivinen uskonsa siihen tuo.)

    ***
    Mika:

    Oskari, minä puolestani suosittelen tätä: http://luterilainen.com/files/kirjasia/VIRKAengl.pdf

    Särelä edustaa missourilaista virkaoppia, joka on jokseenkin sakramentaalisen virkakäsityksen ja toisaalta täysin funktionaalisen virkakäsityksen välimaastossa. Kuvaavaa on ehkäpä se, että virkaanvihkimystä ei pidetä välttämättömyytenä, mutta tunnustetaan kuitenkin Jumalan asettaman viran olemassaolo erillään yleisestä pappeudesta sekä apostolisesta virasta juontuminen. Kirkko ja virka on tietysti THE klassinen teos missourilaisen virkaopin kannalta. Kirjoittaja on Missouri-synodin ensimmäinen presidentti, C.F.W. Walther.

    ***
    Pauli:

    Luterilaiselta kannalta on mielenkiintoista esimerkiksi pappisvihkimyksen asema. Siis vaaditaanko se absoluuttisen välttämättömänä vai sinänsä hyvänä perinteenä mutta ei ehdottoman ratkaisevana. Näen jo mihin suomainen keskustelu menee ensi vuosikymmenellä, merkit on jo ilmassa.

    Nimittäin jos vihkimys vaaditaan absoluuttisena seuraa kysymyksiä, kuka tai mikä taho tarkasti ottaen antaa pastorin viran. Naispuolisen piispan kohdalla monet ns. tunnustukselliset luterilaiset joutuvat vähintään entistä tarkemmin analysoimaan omaa virkaoppiaan. Nimittäin miten esim. LHPK ja Sley suhtautuvat niiden miespastorien virkaan jos se on saatu naispuolisen piispan välityksellä? Entä viran ja ehtoollisen suhde: tekeekö virka lopulta sakramentin sakramentiksi vai kiistävätkö jotkut naispiispan vihkimän miespastorin sakramentin? (Oma kantani on, että vihkimys ei ole ratkaiseva yleensäkään.)

    ***
    Mika:

    Pauli, JP käsittelee minusta tuota kysymystä jossain hiippakunnan julkaisemassa juhlakirjassa, jonka annoin pois! :D Muistelen, että linja on se, että oikealla viralla on kolme edellytystä: kutsu, siunaaminen ja lähettäminen. Vihkimyksessä tapahtuu kaksi viimeistä. Tätä sovelletaan Askolan vihkimiin.

    ***
    Pauli:

    Mika, minulle on jäänyt myös sama käsitys JP:n näkemyksestä. Olisi ehkä väikkäristä tai jostain artikkelista. Kiitos vinkistä juhlakirjan suhteen. Tuota en tiennyt, että LHPK soveltaa sitä jo. Karua.

    Oman kirkkoni järjestykseen kuuluu automaattisesti piispallinen vihkimys kaikille. Mutta historiassa on ollut tuomiorovastin vihkimys, jota ei enää hyväksytä edes hätätapauksessa. Ekumeeninen linja vaikuttanut muutoksiin. Voisin silti kuvitella, että kansankirkon papistoon voisi ekumeenisten suhteiden kautta ulkomailta saapua joku, jolla on kirkon kutsu ja sen julkistus. Mutta ei piispallista vihkimystä. Chemnitzin linja on minimin osalta tuo: kutsu ja sen julkistus. Ei vihkimyksen välttämättömyyttä.

    ***
    Mika:

    Chemnitz sanoo, että vihkimys tulee olla, jotta kutsu olisi julkisesti vahvistettu. Tämän hän motivoi käytännöllisillä näkökulmilla. Ennen kaikkea siksi, ettei kukaan ottaisi omin toimin tai jonkin sisäisen kutsun perusteella viran tehtäviä itselleen.

    Ja nyt kun aloin höpöttää, voisin vielä tarkentaa sitä, että WELS opettaa kyllä, että virka on jumalallisesti asetettu, mutta se liittää tämä vain siihen, että pitää olla Jumalan sanan julkisia opettajia. Viran eri muotojen järjestämisessä on vapaus. Niinpä pastori, pyhäkoulunopettaja ja kristillisen koulunopettaja ovat kaikki heidän mukaansa saarnavirassa, vaikka työnäky on erilainen.

    Tykkää

    1. Hei! Aivan lyhyt vastaus olisi, että aiemmin pätevästi vihityn piispan, joka toimittaa vihkimyksen oikealla tavalla henkilölle joka voi sen ottaa vastaan. ”Oikealla tavalla” viittaa olennaiseen riittiin, joka on kätten päällepaneminen ja konsekraatiorukous.

      Asiasta hieman tässä paavi Pius XII:n apostolisessa konstituutiossa (1947): http://www.papalencyclicals.net/pius12/p12sacrao.htm.

      Tässä wiki-kohdassa mainitaan pari lisäpointtia koskien eri käytäntöjä:
      https://en.wikipedia.org/wiki/Ordination#Details_peculiar_to_the_various_denominations

      Katolisesta käytännöstä on tarkemmin kanonisen oikeuden tässä kohdassa (pari sivua), mutta ne ovat aika teknisiä, eivät teologisesti ratkaisevia asioita:
      http://www.vatican.va/archive/ENG1104/__P3O.HTM

      Tässä vielä uuden katekismuksen kohta ordinaatiosta yleisesti:
      http://www.vatican.va/archive/ccc_css/archive/catechism/p2s2c3a6.htm

      Käytännössä isoin ongelmakohta koskien anglikaaneja ja (pohjoismaisia) luterilaisia on se, että onko vihkijä ollut itse piispa (ja siis kykenevä vihkimään toisen) ja onko konsekraatiorukous sellainen, että sillä tarkoitetaan teologisesti papiksi vihkimistä (sanan katolisessa mielessä). Jälkimmäinen ongelma liittyy tietenkin siihen, että protestantit yleisesti ottaen kyseenalaistivat katolisen sakramenttiopin ja virkaopin, jolloin heräsi aiheellinen kysymys, missä mielessä he virkaan vihkivät, erityisesti kun he kiistivät yleisestä pappeudesta eroavan sakramentaalisen pappeuden, ja tämän vuoksi myös muuttivat. Anglikaanien vihkimysten pätemättömyydestä klassinen viite on tässä:
      http://www.papalencyclicals.net/Leo13/l13curae.htm

      Tässä Emilin kirjoituksessa on vähän seikkaperäisemmin pohdittu sitä, onko tilanne Suomessa erilainen. Kirjoitus on hyvin myötämielinen:
      https://hyviauutisia.wordpress.com/2014/09/01/mita-ajatella-suomen-ev-lut-kirkosta-osa-2-katolilaiset/

      ”Kasvavaa yhteyttä” -asiakirjassa on käsitelty asiaa yksityiskohtaisemmin. Se on varmaan parhaita lähteitä tähän aiheeseen. Siinä on kuitenkin rajansa, etenkin siksi että se pyrkii niin tietoisesti alleviivaamaan yhteisiä elementtejä nostamatta esille ongelmatekijöitä. Juuri tämä on se laajempi probleemi, johon olen yrittänyt kiinnittää huomiota. Asiakirjan luterilaisen osapuolen esittämä kanta on vain tietyn katolismielisen äärilaidan näkemys, ja sellaisena kaukana siitä mitä moni luterilainen (mukaan lukien monet piispoista eilen ja tänään) tosiasiassa uskoo ja opettaa.

      Tästä syystä olen itse pitänyt sellaista näkemystä, että en aktiivisesti kiistä luterilaisen viran mahdollista pätevyyttä, mutta suhtaudun siihen varauksella, nimenomaan asiana joka parhaassakin tapauksessa on epävarma. En tarkoita tätä halveksuvasti, vaan tarkoitan että se on *katolisesta* näkökulmasta katsottuna epävarma. Se, että se ei ole epävarma luterilaisesta näkökulmasta, on tavallaan juuri ongelman ydin. Ja tämän vuoksi olen kirjoituksessani väittänyt, että jos haluamme ottaa todellisia askelia ykseyden tiellä, meidän on ymmärrettävä tämä ongelma ja huoli.

      ***
      Niin, ja tietysti on kolmas ongelmakohta, eli vihittävän henkilön kyky vastaanottaa piispanvihkimys (tai pappisvihkimys). Viittaan nyt erityisesti sukupuolen merkitykseen asiassa. Katolisen opin ja teologian mukaan vain mies voidaan pätevästi vihkiä papiksi/piispaksi. Katolinen kirkko ei kiellä vihkimästä naisia, vaan opettaa, että sillä ei ole valtaa tehdä niin, joten sellainen vihkimysseremonia on sakramentaalisesti vaikutukseton.

      Erään arvauksen mukaan ns. naispappeuden tuleminen juuri niihin kirkkoihin, joiden ordinaation pätevyyden katolinen perinne kiistää tai kyseenalaistaa, voidaan ehkä tulkita merkkinä siitä, että heillä ei varsinaisesti ollutkaan pätevää pappisvirkaa, ja siksi Jumala on sallinut kyseisen kehityksen. Tämä ei ole varsinainen teologinen argumentti, vaan ajatus siitä, että Jumalan sallimuksessa ja suunnitelmassa olisi siltä osin tiettyä harmoniaa ja johdonmukaisuutta.

      Liked by 1 henkilö

  11. Kun nyt näitä ekumeenisia kissoja nostetaan pöydälle, niin nostaisin esiin katolisen leirin luterilaisille kohdistamat käytännön muutokset ja mullistukset, joista luultavasti suurin osa luterilaisista ei tiedä yhtään mitään. Kaikista näistä muutoksista en välttämättä pidä ja se vaikutelma luultavasti tihkuu rivien välistä. Puolisen vuotta katolilaisena olleena, siis ex-luterilaisena maallikkona vailla teologista koulutusta, tämä luterilaisen ja katolisen kirkon yhteennaittamisen suuri kuvio näyttäytyy näin:

    >> Katolinen kirkko: ”Hei tehdään luterilaisten veljiemme olo kotoisaksi!”

    – Viimeisin Rooman piispa ei suostunut ottamaan edes paavin viittaa harteilleen näyttäytyessään Pietarinkirkon parvekkeella. Pitkä matka ollaan tultu niistä ajoista kun paavia kanniskeltiin kantotuolissa kruunu päässään ihmisten hurratessa. Harva taitaa edes tietää miten villisti paavin viran uusilla mahdollisuuksilla on spekuloitu mm. saksalaisten teologien, käsitykseni mukaan myös Joseph Ratzingerin toimesta. Voisiko paavin viran jakaa joukko paaveja, voisiko paaveista yksi olla luterilainen, yksi ortodoksi, yksi katolinen, jne. Paavin asema hävettää ja ärsyttää, koska kuninkaita ei enää ole. Päivän sana on synodaalisuus.

    – Kaikkein pyhintä sakramenttia onnistuttiin kunnioittamaan melkein kaksituhatta vuotta niin, että sitä sai käsillään pidellä vain kyseiseen tehtävään vihityt. Pyhä paavi Sixtus I määräsi v. 120, että pyhään ehtoollismaljaan ja -leipään koskee vain pappi. 1960-luvun Euroopassa yleistyi epävirallinen käytäntö, jossa kaikkein pyhintä sakramenttia saattoi pitää käsissään melkein kuka tahansa. Epävirallisesta tuli virallista ja luterilaisesta katolilaista, tänä päivänä rivikatolilaiselle ei juolahtaisi mieleenkään pohdiskella ehtoollisleivän murusten kohtaloa jalkojen alla.

    – Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen liturgiaa koskevassa dokumentissa Sacrosanctum Concilium aivan selvästi vahvistetaan latinan kielen ja gregoriaanisen laulun asema latinalaisen riituksen osana. Mutta Sacrosanctum Concilium on tunnetusti niitä tekstejä, joissa lukee se mitä sieltä luetaan. Tulkaa luterilaiset veljet kokemaan Paavali VI:n messu, se on täysin teitä varten tehty. Muistan ensimmäiset katoliset messuni hämmästyttävinä ja hämmentävinä kokemuksina; hämmästyttävinä siksi, että koin Jeesuksen todellisen läsnäolon niin vahvasti, hämmentävinä siksi, että messu muistutti niin paljon luterilaista. Ironista on, että katolisen kirkon laajalti hylkäämät liturgian ja kirkkoarkkitehtuurin keskeiset piirteet, pappien ad orientem -suuntautuminen ja alttarikaide, elävät vieläkin joidenkin anglikaanisten ja luterilaisten traditioiden piirissä.

    – Voiko aneita edelleen ostaa jostakin? Kai niitä voi, eli periaatteessa tästä voisi vielä riidellä. Käytännön todellisuus on taas niin, että se mistä Luther tuli vihaiseksi, on sopivasti hävinnyt rivikatolilaisen näköpiiristä.

    – Kuin kirsikkana kakun päällä suomenkieliset katolilaiset lukevat luterilaisten kääntämää Raamattua.

    >> Luterilainen kirkko: ”We agree.”

    Luterilaisten pitäisi ennenkaikkea korjata se puhkikulunut narratiivi, joka määrittelee heidän ja katolisen kirkon välejä kuin alitajuisesti. Siis, että ”paavin valta murtui, usko puhdistui ja nyt olemme vapaita kohtaamaan Jumalan sanan suoraan ilman vääriä tulkintoja.” Tuo tarina on kipeässä päivityksen tarpeessa. On vaikea kuvitella miten paljon katolinen kirkko voi vielä taivuttaa oksiaan ja koko runkoaan luterilaisten suuntaan. Ja on surullista nähdä miten vähän arvostusta kosiskelun kohde antaa äitikirkolleen, jolle se on kaikesta sisällöstään hengellisesti velassa.

    Liked by 1 henkilö

    1. Rasmus, ilmaisit osuvasti monia tuntemuksiani. Kovin usein tuntuu paradoksaaliselta siltä, että käytännössä katolinen kirkko on kaikista aktiivisin ekumeeninen toimija tänä päivänä, ja eniten yrittää miettiä miten se voisi taipua eri suuntiin ja tehdä myönnytyksiä jotta näkyvämpi ykseys olisi mahdollinen. Vai kokevatko protestantit ja ortodoksit niin, että hehän tässä yrittävät taipua ja katolinen kirkko ei suostu mihinkään myönnytyksiin? Jos kyllä, se olisi kiinnostava näkökulma. Voi olla, että minulla on näköharha.

      Mutta siltä se usein toimii. Tietysti katolinen oppi ja käytäntö on joskus jäykkää, kenties joskus liiankin. Mutta sitä kysymystä varten pitää ymmärtää kirjoituksessa mainitsemaani opetusviran teologiaa. Vain siten voidaan ymmärtää, mistä voidaan joustaa perinteen omista periaatteista käsin, mistä ei; ja miten sitä joustamista pitäisi lähteä toteuttamaan.

      Juuri siksi esitin sen hypoteesin, että käytännössä ehkä juuri katolinen kirkko kykenee parhaiten käsittelemään opin kehittymisen haastetta menettämättä omaa identiteettiään, koska sillä on koherentti ja johdonmukainen opetusviran teologia. Vaikutelmani on, että luterilaisuus ei oikein tähän pysty; joko pidetään kiinni yhdestä historiallisesta tai sitten ei oikein pidetä kiinni mistään. Takertuminen on seurausta turvattomuudesta.

      Liked by 1 henkilö

  12. Oskari Juurikkala, kirjoitat:

    ”Hullunkurisinta tässä tunnustuksellisen luterilaisuuden implisiittisessä opetusvirkateologiassa on se, että sitä johdonmukaisesti sovellettaessa Raamatusta – jonka piti reformaattien mukaan olla norma normans eli kaikkia muita opillisia normeja määrittävä ylin normi – onkin salakavalasti tullut norma normata, eli jonkin muun tekijän määrittämä normi, kun taas tulkintaprosessin hierarkiassa ylimmällä sijalla ovat tunnustuskirjat.”

    Tämä hullunkurisuus mielestäni vähenee tuntuvasti vertaamalla Paavalin kirjeitä Tunnustuskirjoihin. Uskonvanhurskaus esim. on jo sanana Paavalilla. Tunnustuskirjoja voi verrata alkuajan uskontunnustuksiin johon katilisuus on tunnustautunut. On hyvä että hajallaan Raamatussa oleva käsitys esitetään myös johdonmukaisina kohdennuksina kunkin ajan uskon syntymistä ja säilymistä uhkaavia harhoja vastaan.

    Tykkää

  13. Kysyn kun en tiedä. Missähän olisi laajemmin yksilöitynä sacerdotaalisen pappeuden perusteita, siis perustavaa dokumenttia johon ajattelun voi katsoa pohjautuvan. Yksi on tietysti Ordinaatio sacerdotalis -apostolinen paavin kirje 22.5.1994, ja toinen The Apostolicity of the Church (2006) -dokumentin tulkinnat, joihin Kasvavaa yhteyttä viittaakin. Mutta nämä ovan aika myöhäisiä. Olisiko jotain perustavaa nähtävissä dekreetissä Presbyterorum Ordinis (lähinnä kai luku 3). Siellä toki papista käytetään sujuvasti ilmaisua sacerdot, ja papin toiminta yhdistetään Kristuksen toimintaan osiossa 13, ilmeisesti osion 12 lopun pyhittymisen kehotukseen. Voisin opiskelijoiden kanssa syventyä joihinkin dokumentteihin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hyvä idea! Olisi hienoa, jos Suomessa alkaisi olemaan enemmän pohdintaa ”sacerdotaalisen pappeuden perusteista”, kuten asian ilmaisit. Katolisen kirkon virallisista dokumenteista Vatikaani II:n ”Presbyterorum Ordinis” on tietysti keskeinen, erityisesti 3. luku joka käsittelee papin ”elämää”, erityisesti hengellisyyttä (suomeksi: https://cdn.katolinen.fi/uploads/2013/10/v22-presordi.pdf). Myös ”Lumen gentiumin” 3. luku on relevantti (suomeksi: https://katolinen.fi/lumen-gentium/).

      Näiden konsiliaaristen dokumenttien ohella hyvin keskeinen lähde on Johannes Paavali II:n ”Pastores dabo vobis” (1992). Tässä englanniksi: http://w2.vatican.va/content/john-paul-ii/en/apost_exhortations/documents/hf_jp-ii_exh_25031992_pastores-dabo-vobis.html. Siihen viitataan jatkuvasti tämän hetken keskustelussa koskien katolista pappeuden teologiaa. Se on aika pitkä ja lähestyy asiaa erityisesti pappien *koulutuksen* näkökulmasta. Se on innostava asiakirja ja sen lukeminen tekisi todella hyvää kenelle tahansa kirkon virkaan pyrkivälle, tai virassa olevalle!

      Lisäksi suosittelisin (varsinkin käytännön vision kannalta) erinomaista ohjekirjaa, jonka englanninkielinen nimi on ”Directory for the Ministry and Life of Priests”. Se uusittiin vuonna 2013 ja se on todella mielenkiintoinen ja hyödyllinen. Tässä pdf: http://www.clerus.org/clerus/dati/2013-06/13-13/Direttorio_EN.pdf. (Siitä on myös vuoden 1994 versio, mutta uusi versio on selvästi parempi.) Se on eräänlainen pappiskandidaatin ja nuoren papin hengellinen käsikirja.

      ***
      Teologian kannalta voi olla hyödyllistä vilkaista myös tätä 1 sivun mittaista lausuntoa, jonka katolisen kirkon Kansainvälinen teologikomissio (ITC) tuotti vuonna 1970: http://www.vatican.va/roman_curia/congregations/cfaith/cti_documents/rc_cti_1970_sacerdozio-cattolico_en.html. Siinä selitetään lyhyesti katolista erottelua ”yleisen” ja ”ministeriaalisen” (palveluviran) pappeuden välillä. Tämä erottelu on teologisen analyysin ytimessä, jos haluamme ymmärtää katolisen ja luterilaisen (tai muun protestanttisen) ajattelutavan eroja ja yhtäläisyyksiä.

      Tuosta erottelusta on lyhyt mutta tärkeä kappale LG:ssä n. 10B: ”Uskovien yleinen pappeus ja hierarkkinen eli palveluviran pappeus eroavat tosin toisistaan olemukseltaan eivätkä ainoastaan asteeltaan. Kuitenkin ne ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, sillä kumpikin on omalla erityisellä tavallaan osallinen Kristuksen ainoasta pappeudesta. …” — Mutta se on laajempi teologinen keskustelu, mitä tarkoittaa että ne eroavat toisistaan ”olemukseltaan”. Asiaa on hieman käsitelty esim. tämän dokumentin alkupuolella: http://www.vatican.va/roman_curia/congregations/cclergy/documents/rc_con_interdic_doc_15081997_en.html.

      Etsiskelin löytyisikö tästä jotain hyvää kommentaaria suoraan netistä. Pari ihan kiinnostavaa, raamattukeskeistä tekstiä löytyi (en toki välttämättä sitoudu kaikkeen mitä he sanovat):
      https://www.catholic.com/magazine/print-edition/the-priesthood-is-both-ministerial-and-universal
      http://www.biblicalcatholic.com/apologetics/a31.htm

      Tykkää

  14. Tuli mieleen hullu ajatus. Mitä jos katolisesta teologiasta käsin yritettäisiin ymmärtää luterilaista pappisvirkaa diakonian termein?

    Anteeksi jos kuulostaa loukkaavalta. Tiedän että ”diakonia” luterilaisessa käsityksessä on pitkälti jotain aivan muuta. (Sanan käyttö on melkein mahdotonta, koska sen merkitys oli niin geneerinen että se päätyi tarkoittamaan monia aivan eri asioita.)

    Pointtini on tämä: ordinoitu diakoni on katolisessa perinteessä pyhä virka, jonka ytimessä on (1) Sanan julistaminen ja (2) sakramenttien, erityisesti ehtoollisen jakaminen (!).

    Tällainen ordinoitu diakonin virka hävisi ajan kuluessa ainakin läntisestä perinteestä (kai myös itäisestä), ja siitä tuli eräänlainen presbyteerin eli ”papin” esiaste. Mutta varhaisessa kirkossa oli useita tunnettuja diakoneja, joita ei vihitty presbyteereiksi eli papeiksi. Heillä oli Sanan liturgisina julistani ensisijainen rooli, mikä näkyy tänäkin päivänä siinä, että jos messun vietossa on mukana diakoni, hänen tulee julistaa evankeliumi (hyvin usein diakonia myös pyydetään pitämään saarna).

    Ehtoollisen osalta mielenkiintoista on se, että luterilainen perinnehän puhuu ”Sanan ja sakramenttien jakamisesta”, ei ”messun viettämisestä”. Tämä ajatus muistuttaa jollain tavalla katolisen diakonin roolia: messussa hänen erityinen roolinsa Sanan julistamisen lisäksi on sakramentin *jakaminen*. (Luterilaisessa messussa tietenkin pappi lausuu asetussanat, mutta toisaalta kuten keskustelussa on tullut ilmi, luterilaisuudessa ei vihkimystä perinteisesti pidetä teknisesti välttämättömänä tätä varten. Ajattelutapa on erilainen, se ei vastaa katolista sakramenttipappeuden välttämättömyyttä.)

    Katolisessa teologiassa diakonia on osa kolmiasteista virkaa, mutta se ei ole *papillinen* virka. Vain presbyteeri ja piispa ovat ”pappeja” (oikeastaan piispa on sitä ensisijaisesti sillä hänellä on Kristuksen pappeuden täyteys, ”pappi” on sitä vain toissijaisesti; taustalla on kielellisen evoluution aiheuttama sekaannus). Näin siis katolisesta vinkkelistä voitaisiin ajatella, että luterilainen kirkollinen virka ja sen teologinen ymmärrys on ehkä vähän lähempänä sitä, mitä katolisessa perinteessä kutsuttaisiin diakonin viraksi.

    Diakoni voi myös antaa sielunhoitoa, mutta ei sakramentaalista absoluutiota eli synninpäästöä (vrt. Joh. 20:22-23). Tässäkin mielessä on tietty harmonia; nimittäin luterilaisessa perinteessä ei edes anneta absoluutiota siinä mielessä kuin katolisessa (ja mikäli heillä ei myöskään ole pappeuden sakramenttia, heillä ei ole valtaa antaa todellista synninpäästöä, jolloin heidän tarjoamansa sielunhoito on ei-sakramentaalista mutta kuitenkin palveluvirkaan perustuvaa).

    Huomionarvoista on myös se, että ns. pysyvä diakoni voi myös läntisessä perinteessä olla naimisissa. Syy tähänkin on ennen kaikkea teologinen, nimittäin juuri se, että hän ei ole varsinaisesti pappi (ja pappeus liittää miehen erityisellä tavalla Kristukseen kirkon päänä, joka on naimaton paitsi suhteessa kirkkoon).

    Liked by 1 henkilö

    1. Esittämäsi ajatus tarkastella luterilaista virkaa katolisesta näkökuilmasta ja erityisesti diakonian virasta käsin on hyvin houkuttava. Olen parikymmentä vuuotta yrittänyt jäsentää diakonian ja diakonian viran ymmärtämistä läntisessä perinteessä ja vähän muuallakin, ja tiedän, että tuo idea kuuluu luokkaan suuri haaste. Mitä on luterilainen diakonin virka? Siitä ei edes Suomen ev.lut.kirkon sisällä olla päästy 50 vuodessa selvyyteen. Eri kirkoissa on vielä erilaisia ratkaisumalleja, mikä kirkastui viimeistään Porvoon sopimuksen valmistelussa ja poiki ANDREP-projektin. Kannatan siis ajatusta, mutta huokaan sen valtavuuden edessä. Jostain olisi joka tapauksessa hyvä edetä, ja tuo on kyllä yksi linja, jota sekä kannattaa että täytyy edetä.

      Tykkää

  15. Mitä tulee apostoliseen suksessioon, niin Rooman ensimmäiset 32 paavia kärsivät marttyyrikuoleman. Tämä ajanjakso on melko huonosti dokumentoitu eikä voida saada varmuuttaa suksessiosta nimenomaan käsien päällepanemisen kautta. Punainen väri piispan ja kardinaalin asussa muistuttaa marttyyrien verestä.

    Toinen asia mitä olen pohtinut on kreikankielen asema Rooman alkuseurakunnassa. Olen kuullut, että siihen aikaan valtaosa Rooman kaupungin asukkaista oli kreikankielisiä ja monet varhaiset paavit olivat kreikkalaisia. Rooma oli kreikkalais-roomalaisen kulttuurin keskellä. Rooman katakonbeista löytyy kreikankielisiä graffiteja. Vasta läntisen Rooman valtakunnan kukistuttua yhteinen hellenistinen kulttuuri romahti ja latinan kieli vuorostaan korostui. (Toisaalta Augustinus asui Pohjois-Afrikassa, mikä oli käsittääkseni latinankielinen provinssi.)

    Romaaniset kielet syrjäyttivät latinan kansainvaellusten myötä siinä määrin, että karolingiseen renesanssiin saakka (700- 800-luku) korrekti latinankieli säilyi parhaiten Irlannin ja Englannin luostareissa. Paradoksaalisesti Pohjois-Euroopan kristillistäminen roomalais-katoliseen uskoon alkoi Englannista. Samaan aikaan monet manner Euroopan kansat olivat areiolaisia (Lynch, The Medieval Church, 1992).

    Tämä vain tuodakseni esiin kirkkohistorian olevan monimutkaista ja mielenkiintoista.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista.

      Apostolinen suksessio ei kuitenkaan tarkoita sitä, että saman istuimen piispa vihkii seuraajansa. Yleensä kukaan ei itse vihkinyt seuraajaansa, koska uusi piispa vihittiin vasta edellisen kuoltua! :-) Apostolinen suksessio tarkoittaa sitä, että henkilö on saanut vihkimyksen piispoilta, jotka itse ovat saaneet sen piispoilta, viime kädessä aina apostoleihin saakka. Tästä käytännöstä on vahva todistus ensimmäisiltä vuosisadoilta.

      Yleensä muuten vihkimyksessä on mukana vähintään kolme piispaa. Yksi syy tähän käytäntöön on se, että jos jostain syystä yhden piispan oma vihkimys olisi ollut defektiivinen, niin vihkimysten ketju ei katkea. Yksi piispa voi vihkiä uuden vain poikkeusoloissa (esim. sodan tai vainojen aikana). Tämä käytäntö heijastaa kirkon uskoa suksessiivisen piispanvihkimyksen tärkeyteen: vihkimystä pidetään välttämättömänä (tiettyjen) sakramenttien viettoa ja etenkin muiden vihkimistä varten, joten on haluttu taata se, että asia ei koskaan jää epävarmaksi.

      Pietarin seuraaja Rooman istuimella on usein saanut vihkimyksensä muiden kuin Rooman piispan toimesta, joko aiemmin toista piispanistuinta varten tai suoraan Rooman istuinta varten. Mutta paavi ei itse valitse seuraajaansa. Valintaprosessin yksityiskohdat ovat vaihdelleet suuresti historian aikana.

      Kyllä, kreikka oli alkukirkon aikaan myös Rooman kieli. Myös roomalainen liturgia oli alunperin kreikankielinen.

      Jep, kirkkohistoria on tavattoman kiehtovaa! :-)

      Tykkää

  16. Referoin tähän lyhyesti entisen luterilaisen, internetissä varsin tunnetun katolisen isä John Zulhsdorfin eilistä blogikirjoitusta, joka käsittelee anglikaani James A. Altenan artikkelia ”Sex, Women’s Ordination and the Rejection of Hierarchy and Equality.” uusimmassa Touchstonen julkaisussa:

    Jumalan kolminaisuus on yhdenvertaisten persoonien hierarkia. Tasa-arvo ja hierarkia eivät ole ristiriidassa keskenään. Ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, heijastaa ihmissuhteissaan sekä yhdenvertaisuutta että hierarkiaa. Avioliitossa vallitsee sekä naisen ja miehen pelastuksellinen yhdenvertaisuus että hierarkia, joka kuvaa Kristuksen suhdetta hänen kirkkoonsa. Kysymys on symbolisesta suhteesta, periaatteesta, jonka olemme saaneet Jumalalta.

    Samalla tavoin kirkon sisällä on hierarkiarakenne. Papiston ja seurakunnan väliset suhteet heijastavat yhdenvertaisuutta ja hierarkiaa. Pappi ei ole ainoastaan ”töissä täällä”, vaan hän on elävä merkki Kristuksesta, kuten inkarnoitunut Kristus on merkki Jumalasta ihmisille ja aviomies on merkki Jumalasta hänen vaimolleen ja perheelleen.

    Kaikilla asioilla ja olennoilla on olemuksellinen periaatteensa, joka tekee niistä sen mitä ne ovat ja järjestää niiden suhteet, tavoitteet ja olemassaolon tarkoituksen. Moderni sekulaari funktionalismi sen sijaan kiistää kyseisten synnynnäisten ja jakamattomien olemusten olemassaolon. Sen sijaan funktionalismi väittää, että asia tai olento on vain osiensa sattumanvarainen summa, jonka ihmiset ovat päättäneet käsitteellistää yksikkönä ja jolle on annettu jokin nimi.

    Naisten vihkimisessä papeiksi tai homoseksuaalisessa suhteessa elävien henkilöiden vihkimisessä avioliittoon on kyse näkemyksistä, jotka hylkäävät olemusajattelun ja päätyvät niiden sijaan funktionalistisiin argumentteihin. Molemmissa tapauksissa olemuksen tarkoitusperä hahmotetaan funktionaalisesta näkökulmasta uusiksi: pappeus on pastoraalista auttamistyötä, raamatun opettamista ja kirkon hallintotoimia, avioliitto taas on ensisijassa fyysistä ja tunnepohjaista nautintoa takaava ja tarjoava liitto. Kaikki symbolit, kuvat, merkit ovat siis funktionalistisessa ajattelussa vailla jumalallista alkuperää olevia ihmisten luomuksia, joiden tarkoitus on tyydyttää ihmisten halut ja tarpeet.

    http://wdtprs.com/blog/2019/01/the-logical-union-of-womens-ordination-and-sodomy/

    Luettuani tuon mieleeni tuli tämä isä Oskarin kirjoitus ja sen kuvaamat ekumenian haasteet. Kun nyt luterilainen ja katolilainen pappi etsivät yhteistä maaperää ekumeenisessa hengessä, niin väistämättä törmätään tähän olemusajattelun ja funktionalismin välirikkoon. Kysehän on hyvin pitkälle apostaasista, joka on protestantismin primus motor. Luterilainen traditio sisältää erikoisen sekoituksen kirkkohierarkiaa ja sakramentaalisuutta, joka viestii olemusajattelusta, sekä toisaalta yhdenvertaisuutta ylikorostavaa funktionalismia, joka redusoi hengelliset todellisuudet latteiksi kansalaisjärjestötoiminnoiksi. Myöhemmissä aalloissa syntyneet protestanttiset liikehdinnät, kuten helluntalaiset, ovat kirkkorakenteensa ja raamatuntulkintansa kanssa funktionalismissa monta askelta luterilaisia pitemmällä, toisaalta heidän oppiaan leimaavat tietyt uudet olemukset, joita pidetään jumalallista alkuperää olevina, kuten aikuiskaste.

    Meillä 2000-luvun kristityillä tuntuu olevan vaikeuksia hahmottaa, että on olemassa funktionalistiseen ajatteluun vaihtelevin astein nojaavia kristittyjä, joilla voi kuitenkin olla yliluonnollisen uskon lahja ja jotka tuntevat Raamatun ja jopa kirkkohistorian kannesta kanteen. Sitten on niitä kristittyjä, joiden yliluonnollinen usko kietoutuu yhteen olemusajattelun kanssa, heille on olennaista onko pappi tai pastori mies, tai tulisiko avioliiton olla lapsille aina avoin naisen ja miehen välinen suhde. Tällä jälkimmäisellä ryhmällä ei korostu niinkään henkilökohtainen usko ja subjektivistiset argumentit, vaan kirkko pyhänä instituutiona, joka lahjoittaa oikean hierarkian ja yhdenvertaisuuden järjestyksen uskovan elämään.

    Tykkää

    1. Kiitos Rasmus! Tuot esille todella mielenkiintoisia näkökohtia.

      Eikä tuo ollenkaan yllätä. Tuossa funktionalismiksi kutsuttu ajattelutapa on lähes yhtä kuin myöhäisen keskiajan filosofiassa ”nominalismin” nimellä kulkeva tapa katsoa maailmaa ja todellisuutta. Ja lukuisat tutkijat ovat sitä mieltä, että luterilaisuuden ytimessä on nominalistinen filosofia (ei pelkästään sattumalta vaan sen epätietoisena taustamotiivina). Aiheesta suosittelen etenkin Louis Bouyerin huikeaa klassikkoteosta ”The Spirit and Forms of Protestantism”.

      Bouyer arvosti syvästi protestantismin myönteisiä elementtejä (hän kasvoi niiden avulla kristityksi ja toimi pitkään luterilaisena pappina, ennen kuin tuli katolilaiseksi). Mutta kirjassaan hän esittää syvällisen analyysin siitä, miksi protestantismi ajautui jatkuvaan heiluriliikkeen omaiseen prosessiin omien ristiriitaisten lähtökohtiensa vuoksi.

      Toisin sanottuna Bouyer komppaa täysin tuota esittämääsi ajatusta. Luterilaisuuden kehitys 1900-luvulla on lähes loogista seurausta sen juurista. Tunnustukselliset luterilaiset eivät voi tätä edes ajatella, mutta nähdäkseni se johtuu siitä, etteivät he ole kovinkaan tietoisia heidän perinteensä taustalla vaikuttavasta filosofisesta ajattelutavasta.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Heikki Repo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s