JOONA KORTENIEMI

Vuosi sitten tein blogikollega Emil Antonin sekä parin lestadiolaiskaverini kanssa lestadiolais-katolisen ”pyhiinvaelluksen” Viroon, ortodoksisten vanhauskoisten maille. Sen yhteydessä tuli Emilin kanssa puhetta, että seuraavaksi pitäisi päästä Puolaan ja toisen jännän vähemmistön, kašubien maille. Kuinka sattuikin, vuoden 2019 alkajaisiksi Emilille ja minulle tarjoutui virolaisten kontaktien ansiosta tilaisuus tehdä kymmenen päivän matkan tähän vähemmän tunnettuun ”etelänaapuriimme” (toisella puolella samaa merta!). Reissu yhdisti monia elementtejä: se oli pyhiinvaellus, opintomatka, turistimatka ja, kuten ajan mittaan osoittautui, todellinen seikkailu!

Matkaa edeltävä yö jäi hiukan lyhyeksi. Olimme nimittäin Emilin kanssa sopineet, että teen matkaa varten ”pyhimyskortteja”, joissa on Lars Levi Laestadiuksen kuva sekä takana esittelyteksti hänestä. Niitä voisimme sitten jaella tapaamillemme ihmisille samalla, kun kerromme  vanhoillislestadiolaisesta taustastani. Tulostimen kieltäydyttyä yhteistyöstä jouduin tekemään kortit käsin. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, ja kuten Emil sanoi, käsityö lisää lahjan arvoa. Kortin taakse Emil puolansi tekstin:

Lars Levi Laestadius (1800-1861) oli Ruotsin luterilaisen kirkon pappi sekä Pajalan ja Kaaresuvannon seurakuntien kirkkoherra. Hänen herätyssaarnojensa vaikutuksesta syntyi hengellinen liike, joka levisi Ruotsin lisäksi kaikkiin Pohjoismaihin, erityisesti Suomeen. Sen vaikutuksesta kymmenet tuhannet ihmiset jättivät alkoholin ja rikollisuuden ja kääntyivät Jumalan puoleen. Johannes Paavali II:ta siteeraten paavi Franciscus kirjoittaa: ’Pyhyys on kirkon kauneimmat kasvot. Mutta myös katolisen kirkon ulkopuolella ja hyvin erilaisissa ympäristöissä Henki herättää ’läsnäolonsa merkkejä, jotka auttavat Kristuksen opetuslapsia’. (Gaudete et exsultate 9)

Mieleenpainuva kahvihetki ja upeita perheitä

Perjantaina 4.1. matkasimme Emilin ja hänen vaimonsa Beatan kanssa ensin Onnibussilla Turkuun, sieltä Wizzairilla Gdanskiin ja Gdanskista junalla Kalisziin. Junamatkan keskeytti mieleenpainuva kahvihetki Poznanissa Kingan, iloisen nuoren puolalaisnaisen sekä hänen miehensä ja pienen poikansa kanssa. Kinga on Poznanin yliopiston suomalaisen filologian ainoa tohtorikoulutettava, joten juttelimme suomeksi, aiheena muun muassa – kuvitella! – Pauliina Rauhalan kirja Taivaslaulu.

Oulussakin asunut keskustelukumppanini totesi kauniisti pitävänsä lestadiolaisia ”ihanina”, koska he ovat avoimia elämän lahjalle. Olimme yhtä mieltä myös siitä, että lapsi on osallinen pelastuksesta jo ennen kastetta, mihin saimme tukea pyhältä Johannes Paavali II:lta. Mielenkiintoista oli kuulla myös uudemmista puolalaisista uskonnollisista liikkeistä: nuoria vetävät erityisesti liikkeet, jotka toimivat katolisen kirkon sisällä mutta keskittyvät esimerkiksi raamattu- ja rukouspiirityyppiseen toimintaan sekä evankeliointiin. ”Herätysliikkeitä”, joihin kuuluu kymmeniä- ja satojatuhansia ihmisiä ja joista ei Suomessa tiedetä juuri mitään (ks. esim. tämä)!

Kaliszissa, yhdessä Puolan vanhimmista kaupungeista, majoituimme Beatan veljen Marcinin kotiin ja saimme säteilevän ystävällisen vastaanoton. Miljöö vaikutti kotoisalta: nuori, yritteliäs kristitty perhe ja iloisesti temmeltäviä lapsia. Naapurissa asui toinen yhtä upea perhe, jonka teräväpäinen kymmenvuotias poika opetteli sanomaan minulle suomeksi ”Jumalan terve” (puolan vastine olisi Szczęść Boże!). Kävimme hienoja keskusteluja ja kiersimme Kaliszin kauniita kirkkoja. Kaupunki on tunnettu erityisesti pyhän Joosefin pyhäköstä ja sen ihmeitä tekevästä pyhän perheen ikonista, jonka kopion sain isänniltäni lahjaksi.

Krakova – ”Puolan Turku”  

Loppiaisena eli 6.1. jatkoimme Emilin kanssa junalla Krakovaan. Satuimme samaan hyttiin kahden nunnan kanssa, jotka olivat matkalla retriittiin Etelä-Puolan vuoristoseudulle. Annoin heille Laestadius-kortin, ja lopulta päädyimme rukoilemaan yhdessä ruusukkoa ainoalla yhteisellä kielellämme eli latinaksi!

Iltapäivällä saavuimme Krakovaan, ”Puolan Turkuun”, kuten Emil sitä hauskasti kutsui. Rakastuin kaupunkiin oikopäätä: kauniita vanhoja rakennuksia, kapeita keskiaikaisia mukulakivikatuja sekä ennen kaikkea määrättömästi kirkkoja, toinen toistaan kauniimpia, sadan tai parhaimmillaan lähes kymmenen metrin välein! Ja mikä parasta, vaikka kirkoissa oli ainakin sunnuntaisin messuja lähes tunnin välein, ne olivat yksi toisensa jälkeen täynnä ihmisiä!

Aivan hotellimme vieressä oli pyhän Florianin kirkko, jossa Karol Wojtyła eli pyhä Johannes Paavali II toimi pappina 1940- ja 1950-luvuilla. Kirkko eli tuolloin sosialistisen valtioateismin puristuksessa, johon nuori Wojtyła vastasi järjestämällä opiskelijoille apologeettisia katekeeseja Jumalan olemassaolosta. Ensimmäisen iltamme kruunasi huikea messu Krakovan dominikaaniluostarin kirkossa: kirkon täydeltä nuorisoa, tasokas kuoro, sisältörikas saarna sekä hartaasti (ei pönöttäen) vietetty liturgia.

Seuraavana päivänä, 7.1., suunnistimme bussilla Wadowiceen, pyhän Johannes Paavali II:n synnyinkaupunkiin. Todettakoon, että vaikka hänen kuolemastaan on kulunut kohta 14 vuotta, JPII on Puolassa yhä erittäin näkyvä hahmo: niin kodeissa kuin julkisilla paikoilla on kaikkialla hänen kuviaan ja patsaitaan. Pienimmässäkin kylässä tuntui olevan ainakin yksi hänelle omistettu katu tai aukio – näinpä jopa pyhän Johannes Paavali II:n liikenneympyränkin!

Wadowicessa rukoilimme JPII:n kastekirkossa ja söimme paavin lempileivonnaiset eli kremówkit. Krakovaan palattuamme jatkoimme pyhien paikkojen kierrosta vierailemalla pyhän Johannes Paavali II:n keskuksessa ja pyhäkössä. Jos kirkon tulee olla ”arkkitehtoninen rukous”, niin Krakovan JPII:n pyhäkkö on mielestäni onnistunut siinä hyvin: avara, hyvällä tavalla moderni kirkkosali sekä kauniit mosaiikit. Erityisen koskettavaa oli nähdä pyhäkön reliikkeihin kuuluva vereen tahriutunut valkoinen sutaani, jota paavi kantoi vuoden 1981 murhayrityksen aikana.

Kävelymatkan päässä JPII:n pyhäköstä on Jumalan laupeuden pyhäkkö, jonne suunnistimme seuraavaksi. Siellä säilytetään ”Jumalan laupeuden apostolin” pyhän Faustina Kowalskan reliikkejä. Saavuimme paikalle parahiksi klo 15 eli ”laupeuden tunnin” alkaessa. Niinpä pyhäkössä rukoiltiin Jumalan laupeuden ruusukkoa. Oli puhuttelevaa nähdä, kuinka rukousta johtavat sisaret polvistuneina kohottivat kätensä ristiinnaulitun asentoon merkiksi samaistumisesta kärsivään Kristukseen. Nämä nunnat rukoilevat ”työkseen” Jumalan armoa koko maailmalle.

Jännittävä kurssi ja ”pyhä änkyrä”                                   

Laupeuden pyhäköstä kiiruhdimme Krakovan lentokentälle ja lähdimme sieltä juuri maahan saapuneen virolaisryhmän kanssa bussilla kohti Etelä-Puolan vuoristoseutua. Matkaohjelmaamme kuului nimittäin osallistuminen omalaatuiselle kurssille, jonka järjestäjästä ja sisällöstä meillä ei ollut vielä täyttä selvyyttä. Tiesimme vain, että kurssi oli järjestetty virolaisille luterilaisille papeille ja että opetuksesta vastasi Kazakstanin Astanan apulaispiispa Athanasius Schneider.

Schneider on katolisessa kirkossa kansainvälisesti tunnettu hahmo paavi Franciscuksen sekä monien Vatikaanin II:n konsiilin jälkeisten uudistusten suorasanaisena kriitikkona. Hänen suustaan tai kynästään ovat saaneet kuulla kunniansa niin kommuunio käteen kuin ekumenia, uskontodialogi, neokatekumenaalinen tie sekä paavi Franciscuksen Amoris Laetitia-kehotuskirje. Kieltämättä siis vähän jänskätti, mikä meitä odottaa.

Pikkubussi vei meidät kauniiden lumisten vuoristomaisemien ympäröimään Zawojaan. Majoituimme kartanomaisen, hulppean näköiseen uuteen rakennukseen ja pääsimme runsaaseen illallispöytään. Illan mittaan järjestäjäksi paljastui oikeistolainen konservatiivijärjestö Tradition, Family and Property. Puolassa se toimii nimellä Instytut im. ks. Piotra Skargi, ja sitä on kritisoitu erityisesti kyseenalaisista rahankeruumetodeista. Heti alkuun saimme kuulla, kuinka järjestö oli siinä ja siinä maassa aloittanut kampanjan ”homoseksuaaleja vastaan” ja että meidän kristittyjen on oltava ”militantteja”. Mitäköhän tästä tulee, mietin.

Kolmen päivän (8.1.-10.1.) aikana, jotka kurssi kesti, mieliala kuitenkin kohosi. Monsignore Schneider ei ollut mikään jyrä vaan hiukan ujolta vaikuttava, lempeä ja nöyrä vanha herrasmies. Hänen opetuksensa ei ollut kulttuurisotapropagandaa vaan hän keskittyi aidosti hengellisiin teemoihin: rukoukseen, pyhyyteen, eukaristiaan, pappeuden olemukseen. Ylipäätään hän vaikutti monessa suhteessa varsin pyhältä: rukouksen mieheltä ja kutsumustietoiselta papilta sydänjuuriaan myöten. Se vahvisti toivoa herättävää havaintoani, että kirkossa näyttää löytyvän pyhiä tai ainakin vilpittömästi pyhyyteen pyrkiviä ihmisiä hyvin monilta tahoilta: tavallisista seurakuntalaisista, Opus Deistä, neokatekumenaaleista ja kuten Schneider osoitti, myös traditionalisteista.

Kurssi päättyi yhteiseen retkeen Kalwaria Zebrzydowska eli ”Zebrzydowskan Golgata”-nimiselle paikkakunnalle. Se on tunnettu luostaristaan – todella näkemisen arvoinen paikka! – sen Maria-ikonista sekä luostaria kiertävistä ristintien asemista, joista jokainen on kokonaisen kappelin kokoinen. Kärsimysviikolla Kalwaria täyttyy pyhiinvaeltajista, ja ristintien vaellus kestää koko yön. Johannes Paavali II kävi täällä usein niin lapsena kuin myöhemmin Krakovan arkkipiispanakin. Taas erinomainen, mutta Suomessa vähän tunnettu pyhiinvaelluskohde!

Saimme piispalta lähtösiunauksen sekä isällisen kehotuksen pysyä aina katolilaisina. Palasimme vielä yhdeksi illaksi Krakovaan. Kävimme pyhän Annan kirkossa Krakovan yliopisto-opiskelijoiden joululauluillassa (Puolassa joululauluja lauletaan joulun jälkeen aina kynttilänpäivään asti). Siellä tapasimme lyhyesti itsensä Krakovan arkkipiispan Marek Jędraszewskiin, joka muisti Emilin yli kymmenen vuoden takaa kansainvälisistä opiskelijatyön tapaamisista. Saimme napattua yhteiskuvankin tämän ”Wojtyłan seuraajan” kanssa.

Kruszewosta Pniewyyn ja pellolle

Seuraavana aamuna suunnistimme junalla takaisin Suur-Puolaan, tarkemmin Chodzieżiin. Junasta hajosi veturi 7,5 tunnin matkan jälkeen vain puoli tuntia ennen pysäkkiämme. Perillä pääsimme huippuhauskan maalaispapin, Suomessakin käyneen isä Paweł Froelichin sekä hänen vanhempiensa vieraiksi. Isä Pawełilla oli kotonaan Kruszewon pikkukylän pappilassa valtava kokoelma reliikkejä ja pyhimysten kuvia. Häneltä sain aarteekseni pyhän Faustina Kowalskan reliikin. Enpä olisi vielä vuosi-pari sitten uskonut, että minulla on jonain päivänä kotonani ihka oikea pyhäinjäännös!

Seuraavana päivänä 12.1. teimme vielä isä Pawełin vanhempien kanssa pyhiinvaellusretken Pniewyyn toisen puolalaisen naispyhimyksen Ursula Ledóchowskan haudalle ja hänen perustamiensa ursuliinisisarten (ns. harmaiden ursuliinien) päämajaan. Tarkemman esittelyn Ursulasta voitte lukea tästä Emilin kirjoituksesta. Todettakoon, että hän on oikeastaan ainoa Suomessa asunut katolisen kirkon pyhimys. Vaikuttava henkilö ja vaikuttava paikka! Erityisen hienoa oli nähdä museossa säilytettävä ensimmäinen suomalainen katolinen rukouskirja, joka syntyi pyhän Ursulan myötävaikutuksella v. 1910.

Paluumatkalla kuskimme erehtyi reitistä ja päädyimme tutustumaan lähemmin syyssateiden pehmittämään puolalaiseen kynnöspeltoon. Arvioni on, että puolalainen muta on suomalaista upottavampaa! No, lopulta paikalle tuli apuvoimia, ja tunnin mutamyllerryksen jälkeen auto saatiin kolmen miehen voimin takaisin tielle. Illalla oli liikuttavaa seurata, miten puolalainen herrasmies hyvittää nöyrästi erehdyksensä: vanha herra katsoi velvollisuudekseen puhdistaa mutaiset kenkämme eikä tahtonut millään ottaa vastaan avuntarjouksiamme. Oli täysi työ saada hänet sisälle kylmästä vesisateesta.

Gdansk: kašubikulttuuria ja maailmansotamuseo

Viimeisen päivämme Puolassa, 13.1., vietimme Gdanskissa. Gdanskin eli toista maailmansotaa edeltäneen saksalaisen Danzigin tietyn ei-puolalaisuuden huomasi ehkä erityisesti kirkoissa: niiden karuudesta näki, että ne olivat olleet reformaation kourissa.

Söimme herkullisen lounaan kašubiravintolassa ”Kaszubska marina” ja kiertelimme Gdanskin museoita. Erityisesti jäi mieleen valtava toisen maailmansodan museo, jossa sodan kauhut tulivat kieltämättä ”iholle” ja herättivät ajatuksia. Reissumme päättyi sen arvoisella tavalla dominikaanien opiskelijamessuun Gdanskin vanhimmassa (pyhän Katariinan) kirkossa. Jälleen kirkon täydeltä nuoria, tasokas kuoro, hartaasti mutta ei kireästi vietetty liturgia ja erinomainen saarna! Puolan dominikaanien taattua tavaraa!

Paluupäivämme aamuna kävi vielä niin kaitselmuksellisesti, että meidät Gdanskin lentokentälle vienyt taksikuski osoittautui kašubiseudulta kotoisin olevaksi. Hän kertoi, että kašubeilla on vuosittain festivaalit, joiden pitopaikkakunta vaihtelee, siis eräänlaiset suviseurat! Festareilla kašubit esittelevät käsityötaitojaan, perinneruokiaan, tanssejaan ynnä muuta kulttuuriaan. Vaikka kašubisisältö jäi tällä kertaa ohueksi, saimme kuitenkin arvokkaan vinkin ja hyvän syyn tulla Puolaan toisenkin kerran!

Mitä Puola opetti?

Matkalukemiseksi olin ottanut Joseph Ratzingerin kirjan Gospel, Catechesis, Catechism: Sidelights on the Catechism of the Catholic Church. Tylsästä nimestä huolimatta sisältö on erinomainen, suosittelen! Kuten ehkä useimmissa muissakin Ratzingerin kirjoissa, myös sen jonkinlaisena taustakysymyksenä on Vatikaanin II konsiilin oikea tulkinta. Sitä lukiessa oli mielenkiintoista verrata Ratzingerin ajatuksia siihen, mitä näin ympärilläni.

Vaikutti siltä, että puolalainen katolisuus on monessa suhteessa sellaista, mitä esimerkiksi Ratzinger olisi toivonut Vatikaani II jälkeisen katolisuuden yleisemminkin olevan: kirkolliskokouksen opetus ja sen jälkeiset uudistukset, kuten kansankielinen messu otettiin vastaan, mutta ne eivät johtaneet kaiken nielevään nihilismiin ja relativismiin, kuten monissa Länsi-Euroopan maissa. Kansanhurskaus säilyi elävänä, liturgiaa vietettiin hartaasti ja arvokkaasti, papit ja sääntökuntalaiset käyttivät sääntökuntapukuja, teologit säilyivät uskollisina kirkolle jne. Tässä suhteessa Puolalla voisi olla opetettavaa monille muille paikalliskirkoille vaikkei sen kaikkia käytäntöjä tietenkään voi eikä tarvitse toisiin kulttuuriympäristöihin sellaisenaan kopioida.

Toinen asia, jonka huomasin erityisesti Krakovassa oli se, miten paljon rukousta helpottaa ja sisintä kohottaa Jumalan puoleen, jos kirkko on kaunis! Kirkon tulisi todella olla arkkitehtoninen rukous, sen tulisi olla visuaalista evankeliumia siitä Kauneudesta, joka Jumala on! Tämä kannattaa muistaa kaikkien, jotka vastaavat uusien kirkkojen arkkitehtuurista ja sisustuksesta. Kuten pyhän Johannes Paavali II pyhäkkö mielestäni osoitti, modernikin kirkko voi olla kaunis. Kirkon ei tule näyttää autotallilta, supermarketilta tai sairaalalta. Jokaisen kirkon tulisi jollain tavalla heijastaa taivasta maan päällä.

Suomalaisissa tiedotusvälineissä Puola on säännöllisesti esillä kireän poliittisen ilmapiirinsä vuoksi. Se muistutti itsestään karmealla tavalla paluupäivänämme: uutisissa kerrottiin Gdanskin pormestari Paweł Adamowiczin joutuneen puukotuksen uhriksi kesken hyväntekeväisyyskonsertin. Maan poliittinen kahtiajakautuneisuus tuli matkan aikana muutenkin esille tuon tuosta.

Saimme kuitenkin Emilin kanssa olla reissullamme tämänhetkistä poliittista tilannetta syvempien puolalaisten todellisuuksien äärellä. Mielestäni Puola ei avaudu oikein politiikasta tai ideologioista vaan ennen kaikkea kristinuskosta käsin. Kuten Johannes Paavali II kuuluisasti totesi vuonna 1979, Puolaa ei voi ymmärtää ilman Kristusta. Puolan kansan ja kulttuurin ytimessä on katolinen usko, sen kautta Kristus ja hänessä Jumala. Jumala on hyvyys ja totuus, ja kun kulttuuri on suunnattu kohti Jumalaa, se on suunnattu kohti hyvyyttä ja totuutta.

Kristuksesta ja kirkosta voimaa ja ykseyttä ammentaen Puola on kestänyt pintäpuolisesti katsoen heikkona mutta lopulta monia suurvaltoja vahvempana niin Puolan kolme jakoa kuin natsimiehityksen ja neuvostovallankin. ”Maistettuani” tätä syvempää todellisuutta uskon, että se säilyy Puolassa jatkossakin ja osoittautuu lopulta vahvemmaksi kuin ohimenevät poliittiset jännitteet.