Kauneus uuden evankelioinnin välineenä

EETU MANNINEN

Pariisin Notre Damen katedraalin palo järkytti hiljattain koko maailmaa. Keskiajalta peräisin oleva kirkko on maailman merkittävimpiä rakennuksia, ja sille koituneet tuhot ovat saaneet monet maallistuneetkin ihmiset vaatimaan sen kunnostamista entiseen loistoonsa. Katedraalin merkityksestä ihmisille kertoo myös se, että sen kunnostamiseen lahjoitettiin niin Ranskasta kuin muualtakin maailmasta 800 miljoonaa euroa alle vuorokaudessa.

Incendie Notre Dame de Paris.jpg

Notre Damen palo. Kuva: Wikipedia

Vaikka tämän vanhan ja kauniin kirkon palo on tietenkin järkyttävä tapaus, liittyy siihen mielestäni myös positiivinen aspekti: se kertoo, että ihmiset välittävät – jos eivät kirkosta ja sen sanomasta, niin ainakin sen heille lahjoittamasta kulttuuriperinnöstä.

Tämä toi mieleeni aiemmin lukemani mielenkiintoisen Keski-Saksaa koskevan jutun, jonka mukaan ihmiset, joilla ei ole mitään suhdetta kirkkoon tai kristinuskoon, ovat nousseet protestoimaan tyhjillään seisovien kirkkojen sulkemista ja ryhtyneet kunnostamaan rappeutuneita kirkkorakennuksia talkoovoimin. Artikkelissa haastateltu uskontososiologian professori Detlef Pollack Münsterin yliopistosta toteaa asiasta seuraavasti:

On hämmästyttävää, että kirkkoon kuulumattomat tukevat kirkkojen kunnostamista. Hyvin monet heistä ovat mukana erilaisissa kirkollisissa tukiyhdistyksissä. Kristillinen perinne vaikuttaa siis itäisessä Saksassa edelleen, vaikka kiinnostus kristinuskon sanomaan onkin häviävän pientä.

Mielestäni tämä kiinnostava ilmiö voi myös auttaa meitä eteenpäin. Kristillisen perinteen kauneus voi nimittäin toimia ikkunana kristinuskon varsinaisen sisällön vielä suurempaan kauneuteen.

Asioiden arvon huomaa vasta kun ne on vaarassa menettää

Kristinusko on ollut osa eurooppalaista ja länsimaista kulttuuria vuosisatojen ajan. Se ympäröi meitä niin, että emme välttämättä edes huomaa sitä. Se on antanut meille paitsi kauniit kirkot, myös sairaalat ja yliopistot, vain pari ilmeistä esimerkkiä mainitakseni.

On helppo suhtautua kristinuskoon kriittisesti tai viileän välinpitämättömästi, kun sen tuomat siunaukset ovat joka puolella ympärillämme, mutta ihmisiä tulisi haastaa ymmärtämään kristinuskon valtava anti kulttuurillemme ja hyvinvoinnillemme. Jokaisen tulisi kysyä itseltään: haluanko todella, että kristinusko kuihtuu ja kuolee?

Nämä kysymykset eivät juolahda ihmisten mieliin, koska kristinuskon kuihtuminen maallistuneessa Euroopassa ei ole niin konkreettisesti nähtävissä kuin rapistuvat kirkot tai upean katedraalin vaurioituminen tulipalossa. Meidän haasteenamme onkin saada ihmiset toden teolla miettimään paitsi tätä asiaa, myös omaa elämäänsä ja sen syvempää merkitystä ja päämäärää.

Messun kauneus

Emerituspaavi Benedictus XVI

Notre Damen palon kanssa samaan aikaan 92 vuotta täyttänyt emerituspaavi Benedictus XVI on sanonut pitävänsä kristillisen liturgian ja taiteen kauneutta yhtenä parhaista argumenteista kristinuskon puolesta. Siinä on mielestäni vähintäänkin totuuden siemen.

Mikäli kaikki menee niin kuin pitääkin, katolinen messu on mitä parhain tilaisuus saada hengenravintoa aidosta kristillisestä sanomasta ja sakramenteista, mutta tärkeän lisäelementin tähän tuo mielestäni se, että katolinen messu on yksinkertaisesti kaunis. Muistan hyvin, kuinka tämä messun kauneus teki minuun suuren vaikutuksen, kun vuosia sitten olin siirtymävaiheessa luterilaisuudesta katolilaisuuteen ja osallistuin viikoittain katoliseen messuun Pyhän Henrikin katedraalissa Helsingissä.

Henrikin katedraali on mielestäni oikein viehättävä pieni ja koristeellinen kirkko, mutta katolisen messun kauneudella en kuitenkaan tarkoita näitä ulkoisia puitteita, vaan itse tapahtumaa ja sen arvokkuutta. Muistan, kuinka katolinen messu vaikutti avaavan minulle ihan uuden maailman, joka oli kaunis ja salaperäinen.

Tässä kohtaa on mainittava mielestäni merkittävä yksityiskohta, joka erottaa evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksen ja katolisen messun. Luterilainen messu tai jumalanpalvelus alkaa siten, että pappi toivottaa seurakuntalaisille hyvää huomenta tai sunnuntaita, toivottaa heidät tervetulleiksi ja esittelee itsensä ja kaikki messussa palvelevat henkilöt, minkä jälkeen päästään virren saattelemana itse asiaan.

Katolinen messu sen sijaan alkaa suoraan siten, että pappi ja messuavustajat saapuvat kulkueena kirkkotilaan musiikin soidessa, minkä jälkeen messun vietto alkaa pidemmittä puheitta. Joku toinen voi nähdä tämän eron toisella tavalla, mutta itselleni tämä katolisen messun aloitus viestitti ja yhä viestittää jotain tämäntapaista: tämä on kirkon sisäistä elämää, joka ei ole riippuvainen yksittäisestä messuun tulijasta. Jos haluat olla osa tätä kirkon elämää, ole hyvä ja osallistu.

Pietarinkirkko sisäpuolelta. Kuva: Wikipedia

Tämä on mielestäni hyvällä tavalla kirkon luontevaa jumalanpalveluselämää ilmaiseva ja sopivan anteeksipyytelemätön tapa aloittaa messu. Jälleen kerran joku voi olla kanssani eri mieltä, jos tahtoo, mutta minusta edellä kuvaamani luterilainen tapa tuo mieleeni koulun tai jonkun muun ihmisille tai ”asiakkaille” suunnatun työntekijöiden toteuttaman toiminnan: kuulijat huomioidaan ja työntekijät esitellään, minkä jälkeen aletaan hommiin. Katolinen messu taas näyttää messun heti sellaisenaan turhia selittelemättä, mikä ainakin minusta on paljon kiinnostavampi tapa.

Mielestäni se myös kuvastaa hyvin Jumalaa, johon messu antaa meille yhteyden: Jumala on pyhyys ja kauneus, joka herättää ihmisessä luontevaa kunnioitusta ja palvontaa pelkällä salatulla olemuksellaan.

Kauniit puitteet johdatuksena totuuteen

Voisiko olla, että perusmaallistuneen ihmisen vieminen perinteikkääseen ja arvokkaaseen katoliseen messuun voisi herättää kiinnostusta tämän tapahtuman kauneutta ja ”eksoottisuutta” kohtaan? Eivätkö kauniit kirkot, joita ihmiset ovat innoissaan kunnostamassa, olisi kauniita myös sisäpuolelta? Eikö olisi hyvä kulttuurinen kokemus osallistua katoliseen messuun ja nauttia siihen kuuluvista arkkitehtonisista, taiteellisista ja musiikillisista elämyksistä ja myös siihen liittyvästä hartaasta tunnelmasta suitsutuksineen ja liturgisine vaatteineen ja eleineen?

Ajankohtaan sopivasti voisin mainita esimerkkinä kauniista messusta katolisen pääsiäisvigilian, joka alkaa pimeässä kirkossa, johon pappi kantaa pääsiäiskynttilän ja jakaa valoa kaikille kunnes koko kirkko on valaistu. Tämän jälkeen alkaa juhlallinen pääsiäislaulu Exultet.

Jos tämä kaikki miellyttää ja vetää puoleensa, on myös hyvin mahdollista, että itse tapahtuman pääsisältö eli kristillinen sanoma alkaa vähitellen elää ja vaikuttaa messuun osallistujan sydämessä. Hyvänä esimerkkinä tästä Jumalan sanan kätketystä voimasta on skeptisismiin kallellaan ollut nuori Augustinus (354–430), joka osallistui Milanon piispa Ambrosiuksen (n. 340–397) viettämiin messuihin puhtaasti ammatillisesta mielenkiinnosta hänen puhujantaitojaan kohtaan:

Sillä vaikka minulla ei ollutkaan hätää oppimaan sitä, mitä hän puhui, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, miten hän puhui (vain tämä tyhjänpäiväinen harrastus näet oli minulla nyt jäljellä, kun en enää toivonut ihmisellä olevan mitään tietä sinun luoksesi), tuli sieluuni niiden sanojen mukana, joita halusta kuuntelin, myöskin asioita, joista en vielä välittänyt. En näet voinut erottaa niitä toisistaan. Samalla kun avasin sydämeni tarkkaamaan, kuinka kaunopuheisesti Ambrosius puhui, samalla tunkeutuivat, tosin vähitellen, sieluuni myöskin hänen puhumansa totuudet. (Tunnustukset 5,14. Suom. Otto Lakka)

Notre Damen ruusuikkuna. Kuva: Wikipedia

Toisaalta täytyy pitää visusti mielessä myös näiden asioiden välineellinen arvo. Vaikka kauneus voi parhaassa tapauksessa auttaa maallistuneita ihmisiä löytämään kirkon uudestaan, täytyy muistaa, että esteettisiin kokemuksiin keskittyminen voi myös pahimmassa tapauksessa estää meitä saavuttamasta kasvua kohti pyhyyttä, johon Jumala meitä kutsuu. Kenties monella jo valmiiksi viikoittain kirkossa käyvällä katolilaisellakin voi olla vaarana keskittyä liiaksi messun ulkoisiin puitteisiin sen varsinaisen ytimen, eli Jeesuksen Kristuksen kohtaamisen kustannuksella. Ehkä keskitymme nuoren Augustinuksen tavoin liiaksi arvioimaan esimerkiksi papin saarnan tai muiden messun liturgisten ”suorituksien” onnistumista.

Ulkoiset puitteet, kuten kauniit kirkot, arvokas liturgia ja pappien puhetaito voivat siis toimia hyvänä uuden evankelioinnin välineenä, minkä vuoksi voisimme miettiä, miten voisimme hyödyntää tätä kirkon pitkän historian meille suomaa aarretta. Ei kuitenkaan riitä, että hehkutamme, kuinka upea Notre Damen katedraali tai muut kristillisen historiamme tuottamat saavutukset ovat, vaikka tästä onkin hyvä muistuttaa. Pelkkä kauneus ei riitä, vaan ihmiset on johdatettava sen ydinsanoman äärelle, jota nämä arkkitehtoniset, taiteelliset ja muunlaiset saavutukset on tehty olemassaolollaan julistamaan.

9 comments

  1. On olemassa ongelmia, joita rahalla ei voi ratkaista.

    Eräässä lehtijutussa käsiteltiin Notre Damen palon tiimoilta, miten vaikeaa vanhojen ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten restaurointi on nykyään. Syy on yksinkertainen – ei löydy tarpeeksi taitavia käsityöläisiä. Olemme vaivihkaa siirtyneet aikaan, jolloin osataan rakentaa avaruusasemia, muttei veistää puusta ornamentteja.

    Katolisen kirkon sisäinen pakka on levinnyt kahden ääripään, modernistis-utilitaristisen ja traditionaalisen väliin. Eräänlainen traditionaalisen kirkkohaaran symboli, Pariisin Notre Damen, on poroksi palaneenakin kauniimpi, kuin ehjä Los Angelesin Our Lady of the Angels -katedraali, hirveä muotojen kakofonia, jonka New Age -henkinen vihkimisseremonia on nähtävissä täältä:

    Lisää uskomattoman korneja esimerkkejä löytää YouTubesta hakusanoilla ”LA REC liturgy”. Tässä mielessä kaikki katolisuus ei ole kaunista, osa siitä on suorastaan kammottavan rumaa. Voitaisiinkin perustellusti kysyä onko se enää täyttä katolilaisuutta. Joku on jossain sanonut, että liturginen hyväksikäyttö johtaa ihmisten hyväksikäyttöön. Los Angelesin hiippakunnan lasku hyväksikäyttöjen korvauksista lähenee nykyään ennätyksellistä 750 miljoonaa dollaria. Pyöritään siis samoissa rahasummissa kuin Notre Damen kattoprojektin kohdalla ja aivan kuten Notre Damen kohdalla, mikään määrä rahaa ei korvaa koituneita tuhoja.

    Aikoinaan kristikunta inspiroi tradition, joka rakensi, sävelsi ja sanoitti loisteliaan Euroopan. Se on sitä ”vanhaa evankeliointia”, joka luottaa ihmisten kykyyn imeä vaikutteita, muuntua osallistumalla ja olla kokonaisuudelle omistautuneita. Vanha evankeliointi on kaikkien aistien evankeliointia, jonka kohde on koko ihminen, ei ainoastaan hänen intellektuaalinen kapasiteettinsa tai tarve kuulua inklusiiviseen hyvän mielen yhteisöön.

    Nykyaikainen katolilaisuus ei enää tarjoa kokonaisvaltaista vanhaa evankeliointia, ainakaan traditionaalisten ryhmien ulkopuolella. Hiljainen oletus on, että katolilainen pärjää sekulaarissa, teknokraattisessa maailmassa ja tulee sitten säännöllisin väliajoin vierailemaan kirkkoon ja ehkä jopa virittymään hengellisesti karismaattisesta saarnasta. Arkeen kuitenkin pitää palata, ja väittäisin että useimpien katolilaisten elämänmuotoja dominoivat sekulaarit ajattelu- ja toimintamallit, jotka tähtäävät utilitaristisiin tavoitteisiin henkevän kustannuksella. Tämä on johtanut siihen, että katolilaiset ovat jo pitkään porskuttaneet esteettisellä saralla menneiden aikojen saavutusten varassa, kun varsinaista uudistavaa virtausta ei ole, eikä uutta kaunista kyetä enää rakentamaan. Katastrofaalinen kehitys kulminoituu usein siihen, kun hiippakunta päättää talousvaikeuksissa laittaa vanhoja kirkkorakennuksia lihoiksi myymällä ne pois, tai kun tulipalo polttaa kulttuuriperinnön savuna ilmaan.

    Sama ilmiö on pyyhkinyt protestanttisen maailman yli, mutta idän ortodoksiset kirkkokunnat tuntuvat olevan sille immuuneja. Heidän esteettinen loistonsa näyttäisi ottavan vain uusia kierroksia. Romaniaan rakennetaan tilavuudeltaan maailman suurimmaksi kaavailtua People’s Salvation -katedraalia. Vaikkei se, ainakaan vielä, kauneudessaan mikään Notre Dame ole, on se läntisen kristikunnan modernistisia, abstrahoituja muotoja tavoittelevia kirkkohankkeita paljon vaikuttavampi ja osoitus siitä, miten moderni rakennustekniikka mahdollistaa tradition toteuttamisen uudessa kokoluokassa. Itä-Euroopan ortodoksit ovat vastaanpanematon argumentti vanhan evankelioinnin toimivuuden puolesta. Traditionaalisuus vetoaa edelleen kokonaisiin kansakuntiin siellä missä sille annetaan mahdollisuus. Ja niin se oikeastaan vetoaa katolilaisiinkin, sillä traditionaalisilla ryhmillä ei ole puutetta kutsumuksista, vihkimyksistä tai uteliaista maallikoista.

    Tykkää

    1. Korjaus: tarkoitin tietenkin ”… maailman suurimmaksi ortodoksiseksi katedraaliksi kaavailtua People’s Salvation -katedraalia.”

      Tykkää

  2. Eräs miljonääri on valmis lahjoittamaan parisataa miljoonaa Notre Damen jälleenrakentamiseen. Romania tunnetaan köyhyydestä ja katulapsista. Kuitenkin katedraaliin ollaan valmiita upottaamaan rahaa. Tulee mieleen nainen joka toi Jeesukselle alabasteripullon täynnä kallista öljyä ja Jeesuksen paradoksaalinen vastaus opetuslapsille… Herää kysymys voidaanko usko redusoida sosiaaliseen etiikkaan? Dostojevski lause ”Kauneus pelastaa maailmaan” viittaa käsittääkseni perimmiltään Kristuksen kauneuteen, joka on persoona. Missä määrin arkkitehtooninen estetiikka palvelee uskoa? Mielestäni kauneus on pohjimmiltaan Kristuksen kaltaisuutta ihmisessä. Kirkko voi kauneudellaan herättää uskoa.

    Tykkää

    1. Tuot hyvin esille krumeluurin ja köyhien auttamisen välisen jännitteen. Romanian katedraalihanke on tosiaan melko ristiriitainen, eikä kovin hyvä esimerkki idän ortodoksisen herätyksen kauneimmista puolista. Eikä keskeneräisenä, ehkei edes valmiina, kovin kauniskaan. Se on askel kohti parempaa ainoastaan verrattuna modernistiseen kirkkoarkkitehtuuriin lännessä.

      Katolisen ja ortodoksisen kirkon käsitys Kristuksesta liittyy kiinteästi käsitykseen kirkosta Kristuksen ruumiina ja Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Siinä mielessä kirkkorakennusten, jotka ympäröivät sekä ehtoollista että uskovien yhteisöä eli kirkkoa, ylellinen koristelu on perusteltua alabasteripullon voiteen tuhlailua. Toinen tärkeä huomioon otettava seikka on, että paras voide Kristuksen pään voiteluun on erilaista eri paikoissa: ratkaisevaa ei ole rakentaa kaikista kirkoista yhtä hulppeita kuin Roomassa, vaan pyrkiä parhaaseen lopputulokseen sillä mitä on. Sellainen puitteista tinkimättömyys voi osaltaan kasvattaa kristittyjen halua antaa Kristukselle kaikkensa ja siten palvella Kristuksen kaltaisuutta ihmisessä.

      Tykkää

  3. Tosiaan, eipä tule mieleen yhtään kuuluisaa kirkkohanketta vauraassa Länsi-Euroopassa. Mistäköhän se kertoo? (retorinen kysymys) Barcelona taitaa olla poikkeustapaus.

    Tykkää

  4. Neuvostoliitossa kirkkoja tuhottiin järjestelmällisesti, minkä takia niitä jälleenrakennetaan nyky-Venäjällä. Ilman uskovaisten intoa se ei kuitenkaan onnistuisi. Kirkkorakennus itsessään on siis eräänlainen uskon symboli. Länsi-Euroopan kirkon ovat säilyneet eikä uusia kirkkoja ole tarvinnut rakentaa. Tosin toinen maailmansota tuhosi monesta maasta kirkkoja. Sodan jälkeen moderneja betonikirkkoja rakennettiin mm. Saksassa. (Kölnin tuomiokirkon säilyminen on ihme kun katsoo pommitusten aikaansaamia raunioita sen ympärillä).

    Itseäni kiehtoo tällä hetkellä varhainen bysanttilainen kirkkoarkkitehtuuri, joka vaikutti myös Italian niemimaalla vanhan kirkon aikana. Sen tyylin vaikutus näkyy niin Saksan Aachenissa kuin Välimeren rannoilla.

    Tykkää

    1. Kyllä, Venäjän kirkkojen jälleenrakennus on ollut huimaa.

      Meillä läntisessä kristikunnassa on ollut vallalla hypoteesi, että kristinusko ei voi pysäyttää sekularisaatiota ottamatta radikaalisti uutta muotoa. Eli on alettu uskoa, että vanhat palvonnan muodot ovat lakanneet toimimasta. Eräs perustelu tälle on, että moderni ihminen on niin uudistunut olento, ettei hän ymmärrä vanhentuneita hengellisyyden muotoja. Siispä kirkkoarkkitehtuuri on kokenut vallankumouksen.

      Tuo hypoteesi on kuitenkin osoittautunut vääräksi. Venäjän kirkko ei ole keksinyt liturgiaa, arkkitehtuuria tai ikonitaidetta uudelleen, mutta elpyy. Katolinen kirkko on käynyt läpi radikaaleja muutoksia liturgiassa, arkkitehtuurissa ja taiteessa, mutta on taantumassa.

      Kaikesta turbulenssista huolimatta, kuin Jumalan ihmeenä, katolinen kirkko on säilyttänyt totuuden opillisen täyteyden. Vanha liturgia, vanhat kirkot ja vanha taide ovat edelleen kauniita. Katolinen kirkko on ihmeellinen aarre maan päällä ja taivaassa ja ennen kaikkea tie pelastukseen.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Heikki Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s