EMIL ANTON

Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!

Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)

Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.

Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa.

Millainen luterilainen?

Raimo Mäkelän mukaan Olavi Peltola on viidennen liikkeen ”identiteetin etsinnän ja muotoutumisen isä” (s. 167). 1960-luvun alussa Peltola pyrki aktiivisesti ja tietoisesti kokoamaan viidettä herätysliikettä. Hän oli Raamattuopiston Helsingin työn johtaja ja vahvasti mukana myös Ylioppilaslähetyksen (myöh. OPKO) synnyssä. Kun opiskelijaherätyksissä tuli uskoon paljon nuoria, jotka olivat valmiita lähtemään lähetystyöhön, Peltola ja kumppanit halusivat perustaa Kansanlähetyksen ulkolähetystä varten.

Raamattuopisto oli kuitenkin tehnyt perinteisesti yhteistyötä Suomen Lähetysseuran kanssa, joten se irtisanoi ne työntekijänsä, jotka olivat olleet perustamassa uutta ulkolähetysjärjestöä, mukaan lukien Peltolan. Tämä Raamattuopiston hajoaminen johtui nähtävästi enimmäkseen henkilö- ja valtasuhteista ja johti Raamattuopiston heikkenemiseen sekä monien viidesläisten siirtymiseen Kansanlähetyksen taakse.

Peltolasta tuli Kansanlähetyksen (KL) lähetyskoulun johtaja. Se toimi ensin Jämsässä, ja sitten saatiin ihmeen kaupalla ostettua valtava vanha koulukotialue Ryttylästä 200 000 markalla. Siellä KL:n keskuspaikka on edelleen. Vuosien 1971-72 vaihteessa Ryttylässä puhkesi kuitenkin kriisi, joka johti Peltolan eroon KL:stä ja sitten Lähetysyhdistys Kylväjän perustamiseen. Jotkut ovat pitäneet tätäkin vain valtataistelukysymyksenä, mutta Peltolalle ytimessä oli ennen kaikkea uskonnäkemysten ero, samoin Martti Haatajan mielestä, joka oli kiistan toinen osapuoli. Vastapuoleen liittyi myös TT Uuras Saarnivaara ja valtaosa KL:n oppilaista.

Peltolan uskonnäkemyksessä oli tapahtunut muutos. Uskoontulleena nuorukaisena hän oli allianssikristillinen ja karismaattinen. Hän täyttyi Hengellä ja puhui kielillä. Tietyt kokemukset, mukaan lukien karismaattisuuden väärinkäytökset mutta erityisesti vaikeat selkävaivat ja kokemus omasta sekä muidenkin uskovien viheliäisyydestä, saivat Peltolan korostamaan vahvasti jumalattoman vanhurskauttamista (Room. 4:5), forenssista, luettua vanhurskautta ja simul iustus et peccator -oppia. Toinen osapuoli korosti sitä, että uskova voi päästä eteenpäin syntikurjuudesta pyhityksen ja armolahjojen avulla.

Peltolan teologisen näkemyksen taustavaikuttajissa on paljolti samoja nimiä kuin Raimo Mäkelällä: norjalaiset Wisløff ja Valen-Sendstad sekä ruotsalainen Rosenius. Peltolakin toteaa, että norjalaisten välityksellä luterilaisuus sai ”uuden ilmeen ja sävyn”, minkä jälkeen ”Rosenius alkoi elää minulle [–] ja sain vaikutteita Olav Valen-Sendstadin kirjoista” (s. 87). Lutherin Galatalaiskirjeen selitys tuli erityisen rakkaaksi, mutta myös vanhat körtti-isät Paavo Ruotsalainen, Jonas Lagus ja Wilhelm Malmivaara alkoivat resonoida. Tästä syntyykin mielenkiintoinen linkki viidesläisyyden ja herännäisyyden välille.

Vaikka Mäkelä ja Peltola ovat molemmat samaa viidesläisyyden haaraa ja ammentavat norjalais-roseniolaisesta pietismistä, heidän korostuksensa ovat erilaisia. Peltolakaan ei (yllätys yllätys!) oikein mahdu Mäkelän laki-evankeliumi-kehykseen (s. 159) – mitä se Teinonen sanoikaan! Lain ja evankeliumin sijaan Peltola korostaa korostamistaan Kristuksen sovitustyötä ja sen riittävyyttä.

Syntikurjuusteologian anti

Kun omassa hengellisessä taustassani on puhuttu paljon enemmän pyhittymisestä kuin vanhurskauttamisesta, ja kun minulla on myös kokemusta siitä, että tietyistä synneistä voi päästä taistelemalla eroon, ja toisia pystyy halutessaan välttämään, olen lähtökohtaisesti hieman vierastanut pyhitysvastaista syntikurjuusluterilaisuutta. Toisaalta olen kuitenkin nyt kuunnellut ja oppinut ymmärtämään myös tätä teologiaa, ja olen vakuuttunut siitä, että sillä on myös tärkeää annettavaa.

Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, traagista näissä luterilaisten herätyspiirien eroissa on ollut se, että periaatteessa kaikki ovat olleet samaa mieltä sekä syntisyydestä että pyhityksestä, forenssisuudesta ja efektiivisyydestä, mutta ero on ollut valtava korostuksissa (s. 85). Asioita on ilmaistu liian jyrkästi ja yksipuolisesti. Siksi sen sijaan, että asia olisi joko-tai ja kaikille, voi olla, että näistä korostuksista on hyötyä joskus ja joillekuille. Siksi esittelen seuraavassa hieman Peltolan löytöjä.

Jo nuorena, kun Peltola oli ahdistunut ja ”yrittämisen lain uuvuttama”, Per Wallendorff kysyi häneltä sielunhoidossa: ”Tykkääks Jeesus susta?” Seurasi oivallus: ”Tärkeintä ei olekaan, [–] miten olin tehnyt parannusta ja mitä minusta oli tullut vaan vain se, mitä Jeesus ajattelee minusta.” (s. 38) Myöhemmin Peltola esitti saman kysymyksen ahdistuneelle Leena Kaartiselle, ja se toimi taas: ”Yhtäkkiä valtava riemu täytti sydämeni, kun oivalsin, että Jumala ei tivaakaan minulta sormea heristäen, rakastanko minä varmasti häntä, vaan hän kysyy, rakastaako hän minua.” (s. 135)

Kirjoituksessa ”Ahdistetun turvapaikka” Peltola avaa tarkemmin ahdistuksiaan. Ensimmäinen on ”kokemus Jumalan pyhyydestä”, jonka edessä Peltolan tekisi mieli ”vain kauhistuneena huutaa”. Toinen kriisi on ollut ”uskovien ystävien asennoituminen” (vrt. Jobin kirja). Kolmas kova paikka on ”oman syntisyyteni ja turmeltuneisuuteni näkeminen”. ”Koko sisimpäni on täynnä syntisiä asenteita ja mielentilaa.” (s. 207-8) Tämä on aiheuttanut ongelmia myös eräiden raamatunkohtien kanssa.

Olen nähnyt, kuinka ylpeitä, itsekkäitä, omahyväisiä, riiteleviä, nenäkkäitä, omavanhurskauden hengen vallassa olevia joka ainut uskova on, vaikka he miten uskovina toistavat: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”. Olen oppinut tajuamaan, että jos meissä on jotakin Kristuksesta, niin se on kaikki lainaa. [–] Minä olen ja jään uskovanakin itsessäni täysin kelvottomaksi ja ratki jumalattomaksi, syntiseksi ja saastaiseksi. Kaikki minun vanhurskauteni on toisen omaa. Se on Kristuksen, enkä minä häntä komenna, hallitse enkä määrää. Se on luettua vanhurskautta, jonka edessä voi vain ihmetellä ja kumartua nöyrästi maahan. (s. 208)

Saatuaan potkut KL:stä Peltola tunsi katkeruutta ja vihaa. Tällaisessa tilanteessa oli suureksi avuksi, että hän oli löytänyt evankeliumin Kristuksen sovitustyöstä ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Näiden kahden ilmoitustotuuden varaan Peltola on laskenut kaiken:

Tämän uutisen varassa olen jaksanut jatkaa matkaa. Se on riittänyt täysin. Siitä haluaisin aina puhua, siihen palata. Siksi niin usein, kun masennus tahtoo vallata mielen [–] tartun ennen kaikkea Lutherin Galatalaiskirjeen selitykseen. Etsin sieltä tietyt tutut kohdat, joita kertaan ja taas kertaan. Ja niin jaksan huutaa avukseni Herran nimeä. (s. 92)

Kirjoituksessa ”Sovituksen sana” Peltola toteaa:

Olisi katkeraa, jos sanoma ristiinnaulitusta kuuluisi vain siihen hetkeen, jolloin ensimmäisen kerran avaan sisimpäni Jeesukselle. Sen jälkeen minun pitäisi selvitä itse uudestisyntyneen ja Hengellä täytetyn olemukseni voimien avulla. Ikävä kyllä pysyvästi syntinen luontoni aiheuttaa jatkuvaa ristiriitaa pyhän Jumalan ja minun välille. Siksi tarvitsen alinomaa ja kaikessa Sovittajaa. [–] Ristin rakkaus tuomitkoon minut. (s. 179)

Totta toinen puoli

Voin siis ymmärtää, että syntikurjuusteologia ja jumalattoman vanhurskauttaminen voivat hyvinkin pelastaa uskon ja lohduttaa sielua tilanteissa, joissa oma ja muiden viheliäisyys paljastavat rumat kasvonsa. Siinä on myös pointtia, että Kristuksen sovitustyötä tarvitaan jatkuvasti, ei vain alkuvaiheessa.

Katolisuudessa tämä ilmenee selkeimmin ripissä ja ehtoollisessa, joiden voima tulee ristiltä ja jotka ovat läpi koko elämän uskovien apuna, sovituksen ja pyhityksen lähteenä. Ehkä nämä vanhurskaus-pyhitys-kiistat ovat polarisoituneet pietismissä tarpeettomasti osin juuri sakramenttien sivuun jäämisen takia? Jos ja kun sakramentit eivät ole pyhityksen keskiössä, niin sitten jokin muu, ja se jokin muu näyttäytyy ristin kilpakumppanina.

Toisaalta suurin osa elämästämme ei ole sakramentteihin osallistumista, ja siksi peltolalainen painotus voi olla hyödyllinen myös niiden ulkopuolella, kun oma syntisyys vaivaa. Toisaalta se ei varmasti ole ainoa tapa käsitellä asiaa. Toinen voisi olla esimerkiksi tunteiden ja tahdon tai tekojen ja syvimmän olemuksen erottelu. Tiedän kyllä syntini ja niiden suuruuden, muttei se tarkoita sitä, että olen läpeensä paha. Suureksi osaksi tahdon hyvää ja myös pystyn siihen.

Tämä pätee jo luonnolliseen ihmiseen (ennen kuin luterilainen älähtää, niin muistakoon oman opetuksensa ”yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta”), puhumattakaan Pyhän Hengen avusta. Överiksi vedettynä syntikurjuusteologia johtaa yksipuolisuuksiin ja vääristymiin. Kuten Peltola itse myöntää, monet raamatunkohdat (mm. Kristuksen kaltaisuuteen kasvamisesta jne.) täytyy ikään kuin jättää sivuun. (ks. s. 201, 246) Äärimmäisin esimerkki asioiden sekaisin menemisestä tuli vastaan lähetti-lääkäri Leena Kaartisen kuvauksessa Peltolan kanssa käymistään keskusteluista:

Oman syntisyytenikin keskellä halusin salaa, että tulen kuitenkin paremmaksi ja ansaitsen armon, edes osittain. [– Olavi Peltola] saattoi huokaista keskustelumme lopuksi: ”Et ole vieläkään suostunut siihen, että olet pohjaan asti paha.” Ja minun oli myönnettävä kirvelevä totuus. Pohjimmiltani haluan kelvata Jumalalle omilla hyvillä teoillani. (s. 136)

Ei hyvänen aika, ovatko nämä todella ainoat vaihtoehdot? Onko kaikki paremmaksi tulemisen haluaminen pahaa ja armon ansaitsemiseen pyrkivää? Eikö ihminen voisi ymmärtää, että armo on ansaitsematonta, ja sitten pyrkiä sen avulla paremmaksi? Onko paha asia haluta sitä, että Jumala sanoisi meille lopulta: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!” (Matt. 25:21) Ette muuten arvaa, kenen omaelämäkerta päättyy juuri tähän sitaattiin! (Vastaus löytyy klikkaamalla tästä;)).

Puolimatka tulkitsee Peltolaa

Kirjan kommenttipuheenvuoroista pidin ehkä eniten Tapio Puolimatkan Peltola-analyysistä, joka osin vahvistaa yllä sanomaani. Puolimatka kertoo tunteneensa Peltolan jo 40 vuoden ajan ja käyneensä hänen kanssa tänä aikana useita pitkiä henkilökohtaisia keskusteluja. Puolimatkan mukaan Peltolaa leimaa Jeesuksen esimerkin muovaama ”palvelijan asenne”, joka on ”sikäli ristiriidassa hänen teologiansa kanssa, että hänen mielestään ihminen ei muutu paremmaksi tullessaan kristityksi ja eläessään Jeesuksen seuraajana” (s. 151) Sitten seuraa ensimmäinen Puolimatkan hyväntahtoisista tulkinnoista:

Mutta ehkä Olavi tarkoittaa sitä, että kristityn ydinminuus pysyy turmeltuneena, mutta Jeesuksen veren herkistämän omantunnon kamppailu synnin kanssa vaikuttaa kuitenkin kristityn ulkoiseen käyttäytymiseen.

Puolimatka selittää myös, että Peltolan kuuluisa karismaattisuuskriittisyys ”helposti tulkitaan väärin”. ”Hän ei vastusta armolahjojen käyttöä. Hän vastustaa sitä, että nuorille annetaan ylioptimistinen kuva kristityn tiestä, koska tämä kuva tulee sortumaan elämän koettelemuksissa. Vaarana on se, että samalla sortuu myös nuoren usko, jos hän samaistaa ylioptimistisen ihmiskuvan kristinuskon kanssa.” (s. 152)

Petri Vähäsarjan Elämä-lehteen tekemästä Peltola-haastattelusta käykin ilmi, että ”suomalaisten herätysliikepiirien legendaarisin karismaattisuudenvastustaja” puhuu edelleen itsekin kielillä. Puolimatkan mukaan Peltolan asenne elämään on ”karun realistinen: älä kaunistele asioita vaan uskalla katsoa karua todellisuutta silmästä silmään, koska todellisuuden kanssa joudut kuitenkin loppujen lopuksi elämään. Kristitynkään ei pitäisi hämmästyä, jos jokin vastoinkäyminen, onnettomuus tai synti alkaa tuhota hänen elämäänsä. Voimme koko ajan seurata uutisista, miten ihmiset kamppailevat todella vaikeiden ongelmien kanssa [–] Miksi hämmästymme tai pidämme jotenkin erikoisena sitä, jos jotakin vastaavaa tapahtuu omassa elämässämme?” (s. 154)

Ehkä tärkein Olavilta saamani opetus on se, että Jeesuksen luo voi mennä ja pitää mennä, olivatpa omat synnit miten suuria ja masentavia tahansa. [–] Erilaisissa kriiseissä Olavin korostuksena on se, ettei ole sellaista syntiä, jota Jeesus ei olisi sovittanut. Siksi mikään synti ei saisi estää meitä menemästä Jeesuksen luo. (s. 156)