EETU MANNINEN

Nyt aion tarttua aiheeseen, joka saattaa vaikuttaa monista tämän blogin ei-katolisista lukijoista mitättömältä, huvittavalta, pikkumaiselta, tai (eikä välttämättä ihan suotta) lakihenkiseltä – nimittäin sunnuntaivelvollisuuteen, jota teroitetaan myös katolisen kirkon nykyisessä katekismuksessa (KKK 2180-2183).

Sunnuntaivelvollisuus tarkoittaa, että jokainen katolilainen on velvoitettu osallistumaan messuun jokaisena sunnuntaina ja velvoittavana juhlapyhänä (Suomessa joulu, Neitsyt Marian juhla uudenvuodenpäivänä, loppiainen ja helatorstai), ja mikäli tätä velvollisuutta tietoisesti rikkoo, syyllistyy kuolemansyntiin. Jos siis tahallaan jättää messun välistä, joutuu helvettiin, jos tätä syntiä ei kadu ja saa siitä sakramentaalista synninpäästöä!

Asia ei ole mikään pikkujuttu, sillä se on monelle katolilaiselle jatkuvan tuskailun aihe: oliko nyt tarpeeksi hyvä syy olla menemättä messuun? Tulikohan tehtyä kuolemansynti? Pitääkö mennä ripille?

Kirjoitan tästä aiheesta katolilaisena, jolle sunnuntaivelvollisuus ei ole koskaan ollut mikään ongelma, mutta joka tuntee monta ihmistä, jotka toisinaan kipuilevat tämän asian kanssa. Tässä artikkelissa ei siis ole sitä omakohtaisen ahdistuksen tuottamaa syvää rintaääntä, jonka varmasti moni on kokenut, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös tapaani käsitellä tätä aihetta. Tarkoitukseni on käsitellä sunnuntaivelvollisuutta kriittisesti mutta rakentavasti, uskoen katolisen opetuksen mukaisesti, että ytimessään tämä velvollisuus kumpuaa luontevasti kirkon ikiaikaisesta uskon talletuksesta.

Käsky ja ongelma

Katolisen kirkon katekismus lataa tiskiin sunnuntaivelvollisuuden omaan kursailemattomaan tyyliinsä seuraavasti:

2180. Kirkon käsky määrittelee tarkemmin Herran lain: ”Sunnuntaina ja muina velvoittavina juhlapäivinä uskovilla on velvollisuus osallistua messuun” (CIC, kaanon 1247). ”Käskyn osallistua messuun täyttää se, joka on läsnä messussa, missä tahansa sitä vietetään katolisen riituksen mukaisesti joko itse juhlapäivänä tai sitä edeltävänä iltana” (CIC, kaanon 1248, § 1.).
2181. Sunnuntain eukaristia laskee perustan koko kristilliselle elämälle ja vahvistaa sitä. Siitä syystä uskovilla on velvollisuus osallistua velvoittavina juhlapäivinä eukaristian viettoon, paitsi jos heillä on vakava syy (esim. sairaus tai pienten lasten hoito) tai oman kirkkoherran antama lupa (vrt. CIC, kaanon 1245). Ne, jotka tietoisesti rikkovat tätä velvollisuutta vastaan, tekevät raskaan synnin.
2182. Osallistuminen sunnuntaisin yhteiseen eukaristian viettoon todistaa kuulumisesta Kristukselle ja uskollisuudesta häntä ja hänen kirkkoaan kohtaan. Näin uskovat osoittavat, että heillä on keskinäinen yhteys uskossa ja rakkaudessa. Yhdessä he todistavat Jumalan pyhyydestä ja pelastuksen toivostaan, ja he vahvistavat toisiaan Pyhän Hengen ohjauksessa.

Ennen rakentavaa osuutta, mennään ongelmiin. Jokaiselle lienee selvää, että elämässä tulee toisinaan vastaan tilanteita, jolloin sunnuntaina messuun meneminen ei syystä tai toisesta onnistu: lapsiperheen arkeen kuuluu monenlaisia kirkkoon lähtöä hankaloittavia haasteita, välillä tulee syystä tai toisesta matkustettua paikkakunnalle, jossa ei ole katolista seurakuntaa, jne.

Luonnollinen vastaus tähän on: tämän tyyliset erikoistapaukset ovat luonnollisesti tarpeeksi hyvä syy olla menemättä messuun. Tästä pääsemme kuitenkin itse ongelmaan: omantunnonvaivoihin taipuvainen ihminen ei näe asiaa lainkaan näin. Hän ajattelee pitkän kirkkomatkan ja muiden vaikeuksien edessä seuraavasti: ”jos oikeasti haluaisin mennä messuun, menisin sinne vaikka pää kainalossa”. Tällä vastaväitteellä voidaan saada lähes kaikki tilanteet, jossa maalaisjärki ilman muuta näkisi riittävän hyvän syyn, näyttämään kuolemansynniltä.

Jos olet mennyt viikonlopuksi vaikkapa mummolaan ja lähin katolinen kirkkorakennus on kymmenien kilometrien päässä, yliherkkä omatunto sanoo: ”mitäs alun alkaenkaan menit sinne koko viikonlopuksi?”

Näin ollen tämä kirkon vakavana velvollisuutena esittämä käsky saattaa olla sanan pahimmassa mielessä lakihenkinen ja muodostua kristillistä elämää jatkuvasti varjostavaksi möröksi.

On selvää, että kirkkoon tulisi mennä jos pystyy ja että matkoja suunnitellessa olisi hyvä miettiä, onko mahdollista päästä messuun matkan aikana, miten matka pitäisi ajoittaa, jne. Oma kysymyksensä kuitenkin on, kuinka pitkälle tässä tulisi mennä; Kuinka isoja käytännön hankaluuksia messuun osallistumiselle pitää olla, jotta niiden voi katsoa muodostavan ”vakavan syyn” jäädä pois messusta? Kuinka suuria uhrauksia katolilaisen odotetaan tekevän henkilökohtaisessa elämässään, että voisi osallistua messuun?

Tässä kohtaa huomattavaa on, että katolinen opetus ei sisällä mitään kaiken kattavia kriteerejä, joiden perusteella kaikki tilanteet voitaisi jotenkin yleispätevästi ratkaista, mikä jättää huomattavan paljon yksilön oman harkinnan varaan. Katekismus antaa ainoastaan kaksi suuntaa antavaa esimerkkiä: sairaus ja pienten lasten hoito. Henkilölle, jolle ongelmana oli alun alkaenkin vaikeus tietää, mikä on riittävän hyvä syy, tämä epämääräisyys tuskin tuo lohtua. Lisäksi ”vakavasta syystä” puhuminen tuo vaikutelman, että tärkeintä on, että olet paikalla – vaikka sitten pää kainalossa.

Messu luonnollisena osana kristityn elämää

Asiaan antaa kuitenkin perspektiiviä Trenton kirkolliskokous (1545-1563), joka on yllättävää kyllä muotoilussaan huomattavasti lempeämpi (!) kuin nykyinen Katolisen kirkon katekismus.

Konsiili kehottaa piispoja: ”Piispa muistuttakoon ahkerasti kansaa siitä, että jokaisen velvollisuutena on olla, mikäli se helposti käy päinsä, läsnä seurakunnassaan kuullakseen Jumalan sanaa.” (Tridentinum: Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Suom. Martti Voutilainen. Helsinki: KATT 2016, s. 198.)

Maininnan painotus on suorastaan päinvastainen kuin nykykatekismuksen: kyseessä ei ole ankara velvollisuus, josta voi ”luistaa” vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa, vaan velvollisuus sillä oletuksella, että se ”käy helposti päinsä”. Mielestäni asian muotoileminen positiivisen kautta kuvaamalla tilannetta, jossa asiat ovat niin kuin pitääkin, on paljon parempi kuin melko abstraktista ”vakavasta syystä” puhuminen.

Trenton tapa esittää asia myös helpottaa messuun osallistumista hankaloittavien tilanteiden arvioimista maalaisjärkisemmällä tavalla: uskova kristitty aivan luonnollisesti menee messuun, ”mikäli se käy helposti päinsä”, sillä hänen hengellisen elämänsä keskiöön todellakin kuuluu sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä, messuun osallistuminen. Messussa kohtaamme Kristuksen sakramenteissa ja kuulemme kristillistä opetusta ja tärkeitä kehotuksen sanoja. Messu sitoo meidät kirkkoyhteisöön ja tekee meistä katolilaisia sanan varsinaisessa mielessä (katolinen = yleismaailmallinen).

Mikäli joku on tätä kaikkea kohtaan niin välinpitämätön, että ei yksinkertaisesti jaksa tai viitsi mennä messuun – vieläpä vaikka se kävisi helposti päinsä, en näe mitään ongelmaa tai epäselvyyttä siinä, etteikö hän tosiaan syyllistyisi synnilliseen halveksuntaan Kristusta kohtaan. Jos taas kristitty, joka kyllä yleisesti ottaen mielellään menisi messuun, kokee, että jollakin kerralla se vallitsevien olosuhteiden vuoksi on turhan vaikeaa, luultavasti kyseessä on riittävän hyvä syy. Tärkeintä on sydämen asenne.

Paavi Franciscus kirjoittaa kehotuskirjeessään Evankeliumin ilo, Augustinukseen ja Tuomas Akvinolaiseen vedoten, että ”kirkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen.” (Evangelii Gaudium, 43)

Ongelmana ”käsky” ja ”velvollisuus”

Kokemukseni perusteella, joka minulla on sunnuntaivelvollisuuden kanssa kipuilevista ihmisistä, sanoisin, että yksi ongelman ytimessä oleva tekijä on, että koko asia esitetään ”velvollisuutena” ja ”käskynä”, jonka päälle vielä uhkaillaan helvetillä.

Ei ehkä hienotunteisin ja evankeliumin iloa huokuvin lähestymistapa.

Tämä tapa puhua ”käskystä” ja ”velvollisuudesta” juontuu vuosisatojen takaa ajalta, jolloin kirkko oli ikään kuin valtio, joka esitti säädöksiään kuin valtiot lakejaan, ja jonka käskyt todellakin olivat ihmisille samalla viivalla, elleivät jopa velvoittavampia, kuin maalliset lait konsanaan. Kirkko hallitsi kristittyä kansaa, johon oletusarvoisesti kaikki kuuluivat.

Tämän vuoksi tämän puhetavan taustaoletuksena on, että jotta suuret ihmismassat eivät vaipuisi synnilliseen elämäntapaan, kirkon on teroitettava kristillisen elämän peruspalikat niin yksiselitteisinä käskyinä, että laiskinkin kansanmies ymmärtää ne. Käskyä ei siis ole suunnattu niille, jotka sen muutenkin täyttäisivät, vaan niille, jotka eivät olisi koskaan näyttäytyneet kirkossa, ellei sitä olisi annettu.

Ratkaisuna uudenlainen muotoilu?

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, mistä johtuen tämä perinteinen tapa esittää asia on myös aikansa elänyt. Mielestäni edellä kuvaamaani ongelmaa voisi kenties helpottaa asian esittäminen tavalla, joka säilyttää ytimen messun velvoittavuudesta ja sen tahallisen välistä jättämisen syntisyydestä, mutta ilman turhaa jo muutenkin kuuliaisten kristittyjen julmistelua.

Tässä kohtaa nykykatekismuksen suurena puutteena on, että se vain siteeraa suoraan kanonista lakia (Codex Iuris Canonici, CIC) vaivautumatta muotoilemaan sen olennaista sisältöä vastaamaan paremmin nykyajan tilannetta. Käskemisen ja velvollisuudesta puhumisen sijasta katekismuksen tulisi mielestäni esittää sunnuntaivelvollisuus Trenton tapaan positiivisen kautta, jotenkin näin:

Sunnuntaina ja muina tärkeinä juhlapäivinä messuun osallistuminen on kristillisen elämän ytimessä; Sunnuntain eukaristia laskee perustan koko kristilliselle elämälle ja vahvistaa sitä. Osallistuminen sunnuntaisin yhteiseen eukaristian viettoon todistaa kuulumisesta Kristukselle ja uskollisuudesta häntä ja hänen kirkkoaan kohtaan. Näin uskovat osoittavat, että heillä on keskinäinen yhteys uskossa ja rakkaudessa. Yhdessä he todistavat Jumalan pyhyydestä ja pelastuksen toivostaan, ja he vahvistavat toisiaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Ne, jotka ovat välinpitämättömiä tätä kaikkea kohtaan ja tietoisesti kieltäytyvät menemästä messuun, tekevät raskaan synnin.

Messuun osallistuu kirkon tarkoittamalla tavalla se, joka on läsnä messussa, missä tahansa sitä vietetään katolisen riituksen mukaisesti joko itse juhlapäivänä tai sitä edeltävänä iltana. Toisinaan messuun osallistumiselle voi tulla vakava este (esim. sairaus tai pienten lasten hoito), jonka vuoksi messuun osallistumatta jättäminen ei ole synti.

Kuten saatat huomata, olen käyttänyt muotoilussani katekismuksen tekstiä ja muokannut ja uudelleenjärjestellyt sitä. Jos olet kokenut sunnuntaivelvollisuuden hankalaksi asiaksi, voit kertoa kommenttiboksissa mielipiteesi: jos katekismus muotoilisi asian jotenkin tuohon tyyliin, herättäisikö asia samalla tavalla voimakkaita negatiivisia tunteita kuin nyt?

Mielestäni tässä olisi kirkolle tärkeä uudistumisen paikka. Messun tulisi olla kaikille ilon ja rauhan, eikä pelon ja ahdistuksen lähde. Kirkon ei tulisi ohjata ihmisiä kristilliseen elämään ensisijaisesti käskemällä ja uhkailemalla, vaan lempeästi ja ymmärtäväisesti – kuitenkaan uskonsa sisällöstä tinkimättä. Viime kesänä paavi Franciscus muokkasi katekismuksen kuolemanrangaistusta koskevaa osuutta (KKK 2267). Voisikohan seuraavana olla sunnuntaivelvollisuutta käsittelevien kohtien vuoro?