EETU MANNINEN

Se, mitä kutsumme ”Vanhaksi testamentiksi”, on pyhä kirja sekä kristityille että juutalaisille ja muodostaa suurimman osan kristillisestä Raamatusta. Tämä muinainen kirjakokoelma sisältää kauniita rukouksia (esim. Psalmit) ja syvällistä viisautta (esim. Job, Sananlaskut ja Siirak). Vaikka Raamatun, myös Vanhan testamentin, punaisena lankana on rakastavan Jumalan pelastava toiminta historiassa, se kuitekin sisältää myös joitain vaikeita, karmeita ja jopa luotaantyöntäviä kohtia.

Näillä tarkoitan kohtia, jotka kuvaavat sitä, kuinka ihmisiä, miehiä, naisia ja jopa lapsia, tapetaan raa’asti Jumalan itsensä käskystä. Miten suhtautua näihin kohtiin? Miksi Pyhät kirjoitukset sisältävät jotain näin hirveää?

Tämä kysymys on tärkeä kohdata rehellisesti ja kiertelemättä, sillä näihin Raamatun varjoisampiin puoliin viitataan usein argumenttina kristinuskoa vastaan. Maallistuneimmatkin ihmiset tietävät Vanhasta testamentista ainakin sen, että siellä käsketään esimerkiksi kivittää ihmisiä. Kyseessä on siis koko kristinuskon uskottavuus.

Hirveyksiä Raamatun lehdillä

Määräsikö Vanhan testamentin Jumala kansanmurhan? Tämä on yksi kipeistä kysymyksistä, joita joskus esitetään. Selkäytimestä tuleva vastaus on: ”Ei tietenkään! Kansanmurha on aina väärin, eikä Jumala voi määrätä mitään, mikä on moraalisesti väärin.”

Tämä on aivan oikea vastaus, mutta Raamatussa on tämän vastauksen kannalta joitain hyvin vaikeita kohtia, joissa Jumala vaikuttaa käskevän israelilaisia tappamaan kokonaisten kaupunkien kaikki asukkaat. Vaikka nämä kohdat ovat Raamatun kokonaisuuden kannalta marginaalisia, niiden olemassaolo Raamatun lehdillä on silti ongelma, joka täytyy kohdata.

Neljännessä Mooseksen kirjassa kerrotaan:

Kun kanaanilainen Aradin kuningas, joka hallitsi Negeviä, sai kuulla israelilaisten olevan tulossa Atarimin tietä, hän hyökkäsi heitä vastaan ja otti muutamia heistä vangiksi. Silloin israelilaiset antoivat Herralle lupauksen: ”Jos annat sen kansan meidän käsiimme, niin me julistamme heidän kaupunkinsa sinulle kuuluvaksi uhriksi ja tuhoamme ne.” Herra kuuli israelilaisten pyynnön ja antoi kanaanilaiset heidän käsiinsä. Niin israelilaiset julistivat heidät Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhosivat kaupungit asukkaineen. Siitä paikka sai nimen Horma. (4. Moos. 21:1–3)

Viidennessä Mooseksen kirjassa Mooses antaa israelilaisille yleisiä sodankäyntiä koskevia ohjeita, mutta puhuessaan Luvatussa maassa asuvista kanaanilaisista, hän viittaa Herran käskyyn ja sanoo:

Mutta lähellä asuvien kansojen kaupungeista, jotka Herra, teidän Jumalanne, antaa teidän omaksenne, ette saa jättää jäljelle mitään, ette ainoatakaan elävää olentoa. Julistakaa nämä kaupungit Herralle kuuluvaksi uhriksi ja hävittäkää ne ja niiden asukkaat, heettiläiset, amorilaiset, kanaanilaiset, perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset, niin kuin Herra, teidän Jumalanne, on teitä käskenyt. (5. Moos. 20:16–17)

Joosuan kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, kuinka Joosua julistaa Jerikon kaupungin Herralle kuuluvaksi uhriksi, minkä seurauksena kaikki kaupungin asukkaat, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, tapetaan:

Kansa kohotti sotahuudon, kun papit puhalsivat torviinsa. Heti torvien äänen kuultuaan kansa kohotti sotahuudon. Silloin Jerikon muurit sortuivat, ja joukot hyökkäsivät kaupunkiin, joka mies siitä paikasta missä seisoi. Näin israelilaiset valtasivat kaupungin. He olivat julistaneet Herralle kuuluvaksi uhriksi kaiken, mitä kaupungissa oli, ja niin he surmasivat miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, härät, lampaat, vuohet ja aasit. (Joos. 6:20–21)

Pelkästään Jerikon valtaamista koskevan luvun perusteella tässä voisi vielä ajatella olevan kyse Joosuan henkilökohtaisesta päätöksestä, joka ei ole Herran määräämä. Tämä olisikin erinomainen ratkaisu ongelmaan, mutta seuraavassa luvussa Herra viittaa Jerikon hävittämiseen omana käskynään:

Israelilaiset ovat tehneet syntiä. He ovat rikkoneet määräyksen, jonka minä heille annoin. He ovat salaa ottaneet saalista, joka oli julistettu Herralle kuuluvaksi uhriksi. He ovat varastaneet sitä ja kätkeneet sen omien tavaroittensa joukkoon. (Joos. 7:11)

Lisäksi luvussa kahdeksan luemme: ”Herra sanoi Joosualle: ’Älä pelkää äläkä lannistu. Ota mukaasi koko sotaväki ja lähde kohti Ain kaupunkia. Minä annan sinun käsiisi Ain kuninkaan, hänen kansansa, kaupunkinsa ja koko hänen alueensa. Sinun tulee kohdella Aita ja sen kuningasta samalla tavoin kuin Jerikoa ja sen kuningasta. Aista saatte kuitenkin ryöstää tavaraa ja karjaa. Sijoita miehiä väijyksiin kaupungin toiselle puolen’” (Joos. 8:1–2). Tämä käsky toteutetaan tavalla, josta saisi hyvin tehtyä brutaalia väkivaltaviihdettä:

Kun israelilaiset olivat autiomaassa kaupungin ulkopuolella lyöneet Ain miehet, jotka olivat seuranneet heidän kannoillaan, ja nämä oli surmattu viimeiseen mieheen, israelilaisten sotajoukko palasi Aihin, ja loputkin kaupungin asukkaat surmattiin. Tuona päivänä saivat surmansa kaikki Ain asukkaat, kaksitoistatuhatta miestä ja naista. Joosua piti tapparansa kohotettuna eikä antanut kätensä vaipua, ennen kuin israelilaiset olivat tuhonneet Ain asukkaat, jotka oli julistettu Herralle kuuluvaksi uhriksi. Karja ja muu omaisuus otettiin kuitenkin ryöstösaaliiksi.

Israelilaiset noudattivat kaikessa käskyä, jonka Herra oli Joosualle antanut. Joosua poltti Ain kaupungin, ja siitä tuli autio rauniokumpu, jollainen se on vielä tänäkin päivänä. Mutta Ain kuninkaan hän surmasi, ja ruumis sai riippua puussa iltaan saakka. Auringon laskettua Joosua käski ottaa ruumiin alas. Se heitettiin kaupunginportin ulkopuolelle ja sen päälle kasattiin suuri kiviröykkiö, joka on siellä vielä tänäkin päivänä. (Joos. 8:24–29)

”Ei kansanmurhaa, vaan maastakarkoituksen”

Näitä kohtia lukiessa täytyy muistaa niiden konteksti, joka on Luvatun maan valtaus. Kaupunkien hävitys ei tapahdu ilman mitään järjellistä syytä, vaan sitä perustellaan Raamatussa seuraavasti: ”Ellette hävitä heitä, he opettavat teille iljettävät tapansa, joita he ovat noudattaneet palvoessaan jumaliaan, ja niin te rikotte Herraa, Jumalaanne vastaan” (5. Moos. 20:18).

Vastausyrityksessään tämän artikkelin käsittelemään ongelmaan maailman luultavasti tunnetuin kristitty apologeetta William Lane Craig lähtee liikkeelle juuri tästä näkökulmasta. Valitettavasti hänen arumenttinsa ovat kuitenkin mielestäni täysin riittämättömiä.

Hän muun muassa argumentoi, että: 1) Jumala ei käske tappaa kaikkia kanaanilaisia, vaan ainoastaan ne, jotka eivät lähde pakoon, vaan päättävät jäädä Kanaanin maahan. 2) Se, että Jumala käski Israelin kansan valloittamaan Luvatun maan, oli edellytys sille, että Jeesus Kristus pystyi tulemaan ihmiseksi ja pelastamaan koko ihmiskunnan.

Craigin ratkaisuyritys on monella tapaa ongelmallinen. Vaikka ensisijaisena tavoitteena ei ole hävittää kaikkia kanaanilaisia rotunsa perusteella, määräyksenä on silti hävittää kokonaisia kaupunkeja kaikkine asukkaineen uhriksi Jumalalle. Tämä vaikuttaisi olevan väärin riippumatta siitä, onko motiivina hävittää kanaanilainen ”rotu” vai ei.

Toiseksi, vaikka onkin totta, että laajassa historiallisessa perspektiivissä Israelin kansan säilyminen on koitunut maailmalle siunaukseksi Jeesuksessa Kristuksessa, tämä ei silti riitä edellä kuvattujen hirmutekojen moraaliseksi oikeutukseksi. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, ja moraalisesti väärä teko on moraalisesti väärä, vaikka sen seuraukset hyödyttäisivät kuinka montaa ihmistä tahansa.

”Näin ei koskaan oikeasti tapahtunut!”

Joosuan kirjaa lukiessani konsultoin kirjahyllystäni löytyvää varsin eksegeettisesti orientoitunutta katolista raamattukommentaaria The Catholic Study Bibleä (Oxford University Press, 2010), ja toivoin löytäväni sieltä jonkinlaista näkökulmaa tähän ongelmaan. Jouduin pitkälti pettymään.

Kommentaari nimittäin käytti paljon paukkuja osoittaakseen, että Joosuan kirjan kuvaus tuskin kuvaa historiaa siten, kuin se on oikeasti tapahtunut. Sen sijaan kyseessä on sen mukaan Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana kirjoitettu kertomus, jonka tarkoituksena on osoittaa kansalle, että he voivat vielä kääntää kohtalonsa, mikäli luottavat Herraan ja tottelevat häntä. Kuuliaisuus Jumalan käskyjä kohtaan nimittäin mahdollisti viime kädessä myös Joosuan mahtavat sotilaalliset voitot.

Tämä selitys ei kuitenkaan riitä vastaamaan ongelmaan. Vaikka israelilaisten ilmaantuminen Kanaanin maahan ei olisikaan sisältänyt yhtä laajamittaista teurastusta kuin Joosuan kirja antaa ymmärtää, perusongelma, että Raamatussa silti kerrotaan Jumalan määräämistä hirmuteoista, ei katoa mihinkään.

Progressiivinen ilmoitus?

Parempia ja kiertelemättömämpiä selitysmalleja löysin John Bergsman ja Brant Pitren melkein uunituoreesta teoksesta A Catholic Introduction to the Bible, Vol. 1: The Old Testament (Ignatius Press, 2018), jota minulle suositteli blogitiimimme eksegeetti Juho Sankamo.

Mielestäni kenties hedelmällisin tapa yrittää ymmärtää näitä Vanhan testamentin vaikeita kohtia on ”jumalalliseen pedagogiikkaan” nojaava selitys, joka mainitaan Bergsman ja Pitren kommentaarissa. Tämä tulkintatapa lähtee liikkeelle siitä, että tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa syntyneinä teksteinä Vanhan testamentin kirjoitukset (kuten kaikki muutkin tekstit) sisältävät piirteitä oman aikansa maailmankuvasta.

Myös Vatikaanin II kirkolliskokous ottaa tämän Vanhan testamentin rosoisuuden huomioon dogmaattisessa konstituutiossaan Dei Verbum:

Vaikka nämä kirjat sisältävätkin epätäydellisiä ja aikaan sidottuja aineksia, ne osoittavat kuitenkin oikean, jumalallisen kasvatussuunnitelman. (Dei Verbum, 15)

Sama ajatus esiintyy myös kirkkoisillä: hekin selittivät Vanhan testamentin vaikeita kohtia juuri sillä, että Jumala on kouluttanut ihmiskuntaa mukauttamalla ilmoituksensa sen kulloiseenkin vastaanottokykyyn. (ks. tähän liittyen esim. Henri de Lubac, Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man, Ignatius Press, 1988, s. 252–262.)

Paavi Benedictus XVI tuo esille ajatuksen Raamatun sisällä asteittain etenevästä ilmoituksesta erinomaisesti apostolisessa kehotuskirjeessään Verbum Domini:

Tässä yhteydessä on ennen kaikkea muistettava, että Raamatun ilmoitus on syvästi juurtunut historiaan. Jumalan suunnitelma ilmenee asteittain ja toteutuu hitaasti eri vaiheissa, huolimatta ihmisten vastustuksesta. Jumala valitsee kansan ja kasvattaa sitä kärsivällisesti. Ilmoitus sopeutuu kaukaisten aikojen kulttuuriseen ja moraaliseen tasoon ja kertoo siksi asioista ja teoista, kuten petoksista, väkivallasta ja kansanmurhista, tuomitsematta selkeästi niiden moraalittomuutta. (Verbum Domini, 42)

Jumalan tahdon syntiset toteuttajat

Mielestäni luontevin tapa ratkaista käsittelemäni ongelma on siis sanoa, että edellä kuvatut teot ovat ihmisten ratkaisuja, jotka näiden Raamatun kirjoitusten kirjoittamisajankohtana tulkittiin olevan Jumalan tahdon mukaisia. Kulttuuripiirissä, jossa yleisesti meneteltiin tällä tavalla, tämä oli ihan luonteva oletus, jota ei välttämättä edes osattu problematisoida.

Tämä on nähdäkseni uskottava tulkintatapa, sillä kuten olemme huomanneet, esimerkiksi Joosuan kirjan kuudennessa luvussa Jerikon hävitys kuvataan israelilaisten päätöksenä, mutta luvussa seitsemän siihen viitataan Herran käskynä. Näissä Vanhan testamentin kohdissa sen, että Jumala varjelee Israelia ja johtaa historian kulkua, on siis ilmeisesti katsottu merkitsevän, että viholliskaupunkien hävittäminen on Jumalan mielen mukaista.

Kuitenkin muualla Vanhassa testamentissa tehdään tässä suhteessa tärkeä erottelu: vaikka jokin historiallinen kehityskulku olisi Jumalan suunnitelman mukainen, sitä toteuttavat ihmiset voivat olla teoiltaan ja ajatuksiltaan syntisiä:

Voi Assyriaa, minun vihani ruoskaa! Suuttumukseni sauva on sen kädessä. Sen minä lähetän tämän kelvottoman kansan kimppuun, tämän kansan kimppuun, joka on herättänyt vihani, ryöstämään ja saalistamaan, tallaamaan sitä kuin kujien lokaa. Mutta Assyria itse uskoo toisin, itse se ei ymmärrä tehtäväänsä. Sillä on mielessään vain hävitys ja halu tuhota kansa kansan jälkeen. (Jes. 10:5–7)

Tämä ratkaisu sisältää elementtejä Bergsman ja Pitren ”jumalallinen rangaistus”-selitystä ja ”deuteronomistinen myönnytys”-selityksistä;

Edellisessä Kanaaninmaan valloitus nähdään Jumalan rangaistuksena kanaanilaisille samaan tapaan kuin Babylonian pakkosiirtolaisuus myöhemmin Israelille. Kysymyksessä on siis Jumalan laajempi historiallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseksi hän käytti miekkaa kantavia inhimillisiä välikäsiä.

Jälkimmäisen selityksen mukaan käsky tuhota kaupunkeja uhrilahjaksi Herralle ei sisälly alkuperäiseen liittoon, vaan on myönnytys israelilaisten kovasydämisyydelle vähän samaan tapaan kuin avioero (ks. Mark. 10:1–9).

Lopuksi

Sitä, että Raamattu sisältää kanaanilaiskaupunkien siviiliväestön laajamittaista murhaamista, joka esitetään Jumalan tahdon mukaisena, voi siis yrittää ymmärtää seuraavistä näkökohdista käsin:

1. Tällaisten menettelytapojen katsottiin tuona aikana ja tuossa kulttuurissa kuuluvan Luvatun maan valtaamisen kaltaiseen pyhään sodankäyntiin, koska yleinen mielenmaisema oli vielä kaukana siitä Jumalan ilmoitukseen kuuluvasta sanomasta laupeudesta ja vihollisten rakastamisesta, joka saavutti täyteytensä Jeesuksen opetuksessa vuosisatoja myöhemmin. Lisäksi koska ilmoitusprosessi oli niin varhaisessa vaiheessa, näiden tekojen ymmärrettiin olevan Jumalan tahdon mukaisia.
2. Nämä ihmisten toteuttamat kamalat teot olivat osa Jumalan laajempaa, kokonaisten kansojen vaiheita koskevaa, historiallista suunnitelmaa (kristillisen uskon mukaan Jumalalla on ohjat käsissään kaikkien maailmanhistorian tapahtumien suhteen), mutta ihmiset tekivät ne omasta syntisestä tahdostaan, uskoen toteuttavansa Jumalan tahtoa.

Viime kädessä Raamatun vaikeat kohdat juontuvat siitä, että sen kuvaama kertomus Jumalan toiminnasta ihmiskunnan historiassa on kuvattu tämän historian puitteissa, mikä tekee siitä autenttisen ja kiehtovan, mutta toisinaan myös rujon ja vaikean. Näiden hankalien kohtien äärellä on kuitenkin hyvä muistaa, että Raamatun suuri kuva on koko ajan, että Jumala valitsee itselleen kansan ja ohjaa uskollisesti tätä kansaa, jotta voisi tuoda siitä nousseen Vapahtajan kautta pelastuksen kaikille kansoille.