JOONA KORTENIEMI
Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.
Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.
Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.
Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.
Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä.
Herätysliikkeiden historiallinen mekanismi
Oikeasti herätysliikkeet eivät ole tylsiä. Kaikkea muuta. Jos SRK:n nykyjulkaisujen sijaan lukee vaikkapa Lars Levi Laestadiuksen lehteä ”Huutavan ääni korvessa” tai Aatu Laitisen muistelmia Muistosanoja Lapin kristillisyydestä, ollaan ihan eri planeetalla. Pyhän Hengen tuli palaa, ihmisten sydämet muuttuvat ja heidän elämänsä uudistuu, nähdään visioita ja tapahtuu ihmeitä. Sama pätee jokaisen herätysliikkeen alkuvaiheisiin.
Herätysliikkeiden historiaan näyttää kuitenkin kuuluvan jännä mekanismi, hiukan eri variaatioina: Ensin syntyy herätys, joka tuottaa pääasiassa kaunista hedelmää mutta mahtuu huonosti luterilaisuuden raameihin. Kauniiden hedelmien ohessa esiintyy myös pietismille tyypillisiä ongelmia: spiritualismia, sakramenttien vähättelyä, legalismia ja eksklusivismia. Herätys saa osakseen teologien kritiikkiä, mistä seuraa, että se pyrkii syyllisyydentuntoisesti mukautumaan luterilaisuuteen.
Siitä seuraa, että negatiivisista lieveilmiöistä päästään eroon. Ikävä kyllä usein myös samalla menetetään paljon siitä, mikä herätysliikkeissä on parasta. Sydänten muuttamiseen tähtäävän rohkean herätyssanoman tilalle tulee forenssisen vanhurskauttamiskaavan unettava, turvallisuushakuinen toistaminen. Tuli sammuu ja pahimmillaan herätysliikkeestä tulee nukutusliike.
Katolinen ehdotus
Edellä kuvatusta kaavasta on korkea aika päästä lopullisesti eroon. Häpeilemisen sijaan herätysliikkeiden olisi syytä olla oikealla tavalla ylpeitä siitä, että ne ovat tiukasti napitetun luterilaisuuden sijaan juuriltaan ekumeenisia ilmiöitä. Varsinkin, kun on kyse ekumeniasta, joka ei ole syntynyt mukavuudenhaluisesta relativismista tai maailman mielistelystä. Jumalan ystävät ovat vain pitäneet yhteyttä yli kirkkokuntarajojen auttaakseen toisiaan lähemmäs Jumalaa rukoilemalla, keskustelemalla ja vaihtamalla kirjallisuutta. Eli juuri sitä arkista ”sydänten ekumeniaa”, josta paavi Franciscuskin on puhunut.
Toki, kuten edellä totesin, herätysliikkeiden taustalla oleva pietistinen traditio sisältää ongelmia ja yksipuolisuuksia: spiritualismia, liiallista subjektivismia ja armonvälineiden vähättelyä. Kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden ja viidesläisyyden 1960- ja 1970-luvun tapahtumat osoittavat, ne voivat olla pahimmillaan vaarallisia liikkeiden jäsenten kannalta. Siksi ne on tietysti pyrittävä korjaamaan. Ehdotukseni kuitenkin on, että herätysliikkeet ammentaisivat niihin apua tiukan luterilaisuuden sijaan mieluummin katolisesta teologiasta.
Miksi? Ensinnäkin siksi, että luterilaisuus on alkuperäiseltä identiteetiltään katolisuutta. Augsburgin tunnustus väittää tunnetusti, ettei se sisällä ”mitään, mikä on ristiriidassa — katolisen kirkon tai Rooman kirkonkaan kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua”. Mikäli tämä on totta, luterilaisen teologian tulisi elää jatkuvassa, pääasiassa positiivisessa keskustelussa sekä katolisen tradition että nykyisen katolisen teologian kanssa. Herätysliikkeet voisivat näyttää siinä mallia.
Toiseksi katolinen teologia voisi luterilaista paremmin auttaa herätysliikkeitä välttämään edellä kuvatut vaarat mutta säilyttämään silti oman karismansa. Katolinen teologia välttää reformaation sola-formuloiden tapaisia ulossulkevia kärjistyksiä. Siksi se pystyy tasapainoisemmin sovittamaan yhteen uskon ja järjen, luonnollisen ja yliluonnollisen, armonvälineiden objektiivisuuden ja sisäisen hurskauden, pyhityksen ja Jumalan äärettömän laupeuden.
Miten käytännössä?
Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Mitä herätysliikkeet voisivat oppia katolisesta teologiasta? Yksi suomalaisen kirkollisen keskustelun kestosuosikeista on ollut kasteen objektiivisuuden ja herätysjulistuksen välinen suhde. ”Kansankirkollisen” puolen mukaan jokaista kastettua tulisi pitää uskovana. Kääntymyksen julistaminen kastetuille on heidän mielestään kasteen vähättelyä. Herätyskristillisen osapuolen mielestä taas jokaisella kristityllä tulisi olla tietoinen kääntymiskokemus. Uudestisyntymisen sijoittaminen kasteeseen tuudittaa ihmisiä väärään rauhaan.
Katolilainen sanoisi tähän, että molemmat osapuolet ovat toisaalta oikeassa, toisaalta väärässä. Kaste on toki hengellisen elämän alku, jossa synnytään Jumalan lapsiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kääntymys olisi tarpeeton juttu. Vaikka olemme jo Jumalan lapsia, Jeesuksen läsnäolon meissä tulee vahvistua, meidän tulee yhä syvemmin ystävystyä hänen kanssaan. Siksi kristityn hengelliseen elämään kuuluu jatkuva kääntymyksessä eläminen: yhä syvenevä pahan hylkääminen ja hyvään rakastuminen.
Joskus siihen voi kuulua tietty koko elämän mullistava kääntymiskokemus, joskus se on jatkuva sarja pieniä kääntymyksiä. Kääntymyksessä elämisen ei tarvitse kuitenkaan olla ahdistunutta ja ryppyotsaista hommaa, vaikka siihen toki sisältyy myös katumuksen aiheuttamaa surua. Enemmänkin se on kuin lapsen kasvamista rakastavan vanhemman hoidossa.
Miehen ja naisen välisen avioliiton puolustamiseen herätysliikkeet voisivat puolestaan ammentaa syvyyttä pyhän Johannes Paavali II:n ruumiin teologiasta. Blogikollega Emil on popularisoinut sitä täällä. Jason Lepojärvi on kirjoittanut ruumiin teologiasta kansantajuisen johdatuksen. Vaikka Pride-viikolla käydyssä keskustelussa myötätuntoni oli Päivi Räsäsen puolella, kieltämättä olisin kaivannut pelkkään Raamattuun vetoamisen sijaan syvempää antropologista analyysia.
Raamattuun vetoaminen näyttäytyy helposti epä-älyllisenä voluntarismina, joka on lisäksi epäjohdonmukaista – harva kristittykään noudattaa edes kaikkia Uuden testamentin ohjeita (esim. verensyöntikielto, päänpeittämiskielto). Sen sijaan ajatus, että ei-aviollinen, ehkäisty tai homoseksuaalinen seksiakti on objektiivisesti väärin suuntautunut, koska se on ihmisruumiin oman ”kielen” vastainen, on jo paljon vakuuttavampi. Epäilemättä sekin provosoi, mutta sitä on vaikea ohittaa.
Opin kehitys
Ylipäätään herätysliikkeet ovat profiloituneet viime vuosikymmeninä evl-kirkossa opin muuttumattomuuden puolustajina. Tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta sanoitus usein ongelmallinen. Jokainen teologianhistoriaa vähänkin tunteva nimittäin tietää, että monet opilliset ja eettiset totuudet ovat eläneet historian saatossa. Tällöin puhe ”muuttumattomasta Jumalan sanasta” voi näyttäytyä onttona retoriikkana.
Siihen voisi auttaa katolisen teologian ajatus opin kehityksestä. Se pohjautuu erityisesti piakkoin pyhimykseksi julistettavan John Henry Newmanin ajatteluun, erityisesti kirjaan An Essay on Development of Christian Doctrine. Sen mukaan kristillinen oppi ei ole jäykkä kokoelma määritelmiä vaan ikään kuin elävä, kasvava ja kehittyvä organismi. Tai paremmin sanoen: kristillinen totuus on mysteeri, salaisuus, joka on jotain enemmän kuin opin sanoitukset, vaikka ne lähestyvätkin sitä. Ja sehän on pohjimmiltaan itsestään selvää, koska perimmältään kristillinen totuus on persoona, itse Jeesus Kristus, Jumala ja ihminen.
Opin kehitys -ajatuksen valossa se, että kirkon oppi elää, ei ole sinänsä ongelma. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki muutos olisi automaattisesti hyvää. Uudesta testamentista ei löydy sellaisenaan Khalkedonin kristologiaa, mutta kuten esim. uudempi eksegeettinen tutkimus on osoittanut, Jeesuksen itsestään käyttämän Ihmisen Poika -nimityksen ja Khalkedonin kristologian välillä on mitä syvin ja elimellisin yhteys. Kehitys, joka nousee aiemmasta, on jatkumossa sen kanssa ja auttaa ihmisiä tunnistamaan kristillisen totuuden pysyvän uutuuden, on oikeaa. Kehitys, joka ei nouse aiemmasta ja tuo kristinuskoon jotain siihen kuulumatonta ja ulkopuolista, on hylättävää.
Edellä sanotun jälkeenkin jää tietysti keskustelunalaiseksi, mikä teologia täyttää edellä kuvatut kriteerit. Mikä on sellaista kehitystä, joka nousee kristinuskon sisäisestä logiikasta, auttaa ihmisiä pääsemään lähemmäs Jumalaa ja elämään pyhää elämää? Mikä taas nousee inhimillisestä mukavuudenhalusta ja pyrkimyksestä mukauttaa kristinusko maailmaan? On selvää, että teologisen tiedon ohella sen näkeminen edellyttää rukousta ja kontemplatiivista elämää.
Katolisia ”herätysliikkeitä”
Rohkaisen evl-kirkon herätysliikeväkeä tutustumaan myös katolisen kirkon maallikkoliikkeisiin. Usein ne eivät halua itseään kutsuttavan herätysliikkeiksi, mutta niillä on paljon yhteistä evl-herätysliikkeiden kanssa: maallikkoaktiivisuus ja missionaarinen pyrkimys evankelioida jne. Erityisesti suosittelen tutustumista kahteen järjestöön: Opus Deihin ja Neokatekumenaaliseen Tiehen.
Opus Dein sanomaan voi tutustua esimerkiksi katsomalla blogikollega isä Oskari Juurikkalan videoita (ks. erityisesti tämä ja tämä) ja kuuntelemalla hänen mietiskelyjään. Opus Dein perustaja pyhä Josemaría Escrivá tunnetaan erityisesti ”arjen pyhimyksenä”. Tutustuminen Opus Dein spiritualiteettiin voisi auttaa (itse asiassa aika hyvin luterilaiseen hengellisyyteen sopivalla tavalla) herätysliikeväkeä löytämään keinoja, miten arkityön, perhe-elämän ja ihmissuhteet voisi omistaa Jumalalle ja muuttaa näin pyhittymisen välineiksi.
Ylipäätään Opus Dein hengellisyys näyttää minusta (vaikken sen jäsen olekaan) sovittavan erittäin kauniisti ja tasapainoisesti yhteen maallikkoaktiivisuuden, pappeuden arvostamisen, sakramentteihin (erityisesti eukaristiaan) kohdistuvan hartauden, sisäisen rukouselämän, pyhityksen ja samalla ilon Jumalan laupeudesta, yksinkertaisen Jumalan lapseuden ja samalla kuitenkin teologisen tiedon arvostamisen.
Neokatekumenaaliseen Tiehen tutustumista suosittelen erityisesti kaikille lestadiolaisille. Se on erityisen helppoa, koska Oulun katolinen Nasaretin pyhän perheen seurakunta on vahvasti neokatekumenaaliväritteinen. Kokemus voi olla hämmentävä: toisaalta paljon samaa kuin lestadiolaisuudessa: yhteisöllisyys, suuria perheitä, paljon lapsia ja nuoria. Toisaalta hyvin erilaista: näkyvimpänä tietysti kitaramusiikki, rummut ja tanssit.
Useampi neokatekumenaaleihin tutustunut lestadiolainen on kommentoinut, että heissä tuntuu olevan jotain samanlaista kuin alkuheräyksen lestadiolaisuudessa. Voin allekirjoittaa sen. Erityisesti tämä pätee liikkeen jäsenten todella ihailtavaan ja sankarilliseen intoon evankelioida. Kannattaa lukea myös tämä isä Oskarin kirjoitus Neokatekumenaalisesta Tiestä.
Neokatekumenaalinen Tie on identiteetiltään ”kristillisen initiaation väline”. Se toteutuu käytännöissä katekeeseissa, joissa Tielle kutsutaan uusia jäseniä ja, pienyhteisöissä, joissa Tietä kulkeva yksilö etenee omaan tahtiin hengellisen kehityksensä mukaisesti. Tämä avaa mielestäni hienosti ja dynaamisesti kristinuskon luonnetta matkana kohti täyteyttä, jossa toisaalta ei saa itsetyytyväisesti kuvitella tulleensa valmiiksi, muttei toisaalta pidä masentua omasta keskeneräisyydestä.
Ehdottaisin evl-kirkon herätysliikkeille pohdittavaksi, kannattaisiko niiden järjestäytyä samalla tavalla. Se voisi auttaa niitä löytämään uudelleen ja säilyttämään omaa missionaarista luonnettaan. Nykyisinhän kaikki herätysliikkeet ovat käytännössä enemmän perinne- ja kasvatusliikkeitä, joille todelliset herätykset ovat yhä kauemmas historiaan jäävä muisto.
Lopuksi
Edellä kuvattuja ehdotuksiani en anna ylhäältäpäin. Kyse on vain veljellisestä lahjojen jakamisesta. Kuten alussa totesin, pietismi oli mielestäni osin tiedostamatonta, osin tiedostettua paluuta katoliseen visioon pyhästä elämästä ja ihmisen reaalisesta muutoksesta kristinuskon ytimenä. Siksi uskon, että herätysliikkeiden karisma kukoistaa ja kypsyy parhaiten katolisen perinteen elävöittämänä. Älkää siis pelätkö katolista teologiaa – siinä on teille ehtymätön voimavara!
Tiedän, että tämä kirjoitus on osin tarpeeton. Herätysliikkeissä seurataan jo kiinnostuneina katolista teologiaa ja ollaan siitä yhä enemmän perillä (vrt. Perussanoman Ratzinger-julkaisut!). Tiedostan myös, ettei meillä katolilaisilla ole ylpeilemistä herätysliikkeiden rinnalla. Varsinkin käytännön hengellisen elämän tasolla monella maallistuneella katolilaisella olisi oppimista herätysliikeväestä.
Jatkan myös itse luterilaisilta herätysliikkeiltä oppimista. Ensi lauantaina käymme Emilin kanssa Länsi-Suomen rukoilevaisten kesäseuroilla Eurajoella, ja seuraavan viikon perjantaina suuntaamme Kangasalle Uudenheräyksen kesäseuroihin. Ehkä kohtaamme jommassakummassa?
KATOLISTA HAPATUSTA 
Hieno kirjoitus. Siihen tiivistyy hyvin se miten omaperäinen kristillinen kenttä meillä Suomessa on. Tänne mahtuu käsittämätön määrä kaikenlaista.
Yksi mielestäni aika merkittävä ero yhtäältä Neokatekumenaalisen Tien ja Opus Dein, toisaalta pietististen herätysliikkeiden välillä on, että edellinen leiri on hengeltään leimallisesti espanjalaista, tai väljemmin kuvailtuna välimerellistä, kun taas jälkimmäinen saksalais-skandinaavista. Tämä helposti aika pinnalliselta tuntuva ero on mielestäni kuitenkin merkittävä. Siitä voi seurata se epämääräinen tunne, että onpas kaverin toiminta tutunoloista, mutta silti kuin eri planeetalta omaan verrattuna. Mutta kuten hienosti kuvaat, niin kyllä niistä leireistä yhteistä pohjaa löytyy.
Olisi aika mielenkiintoista lukea muihinkin suuntiin vastaavia kirjelmiä, esimerkiksi ortodokseille voisi korostaa bysanttilaista riitusta, yhteisiä pyhimyksiä, luostareita, reliikkejä jne. Tai helluntalaisille Pyhän Hengen kastetta Renewal Ministries -tyyliin. Sellainen kirjelmöinti vaatii sydämen paloa ja molempien osapuolten syvällistä tuntemusta. Pitää olla halu tavoittaa toinen Kristuksen tähden, mikä mielestäni tästä sinun kirjeestäsi Joona huokuu.
TykkääTykkää
Kiitos, Rasmus! Jälleen oivallisia ajatuksia!
TykkääTykkää
Kiinnitän huomiota tähän vanhurskauttamis-kysymykseen. Väite vanhurskauttamiskysymyksen toisarvoisuudesta ei pidä paikkaansa paitsi osaan vanhaa pietismiä – ei varsinkaan suomalaisten herätysliikkeiden kohdalla. Herännäisyyden synty liittyy suoraan vanhurskauttamiseen. Kallis Hunajanpisara, Paavo Ruotsalaiselle ja Suomen herätysliikehistorialle keskeinen pietistinen teos keskittyy yhteen kysymykseen, joka on vanhurskauttaminen.
Vaikka onkin kai puritaanin kirjoittama, Kristuksen vanhurskauden omistaminen ainoana vanhurskautena on teoksen keskeinen ja lähestulkoon ainoa teema. Tämä vanhurskautetuksi tuleminen kuitenkin ymmärretään siinä (Lutherin tavoin!) asiaksi, joka vaikuttaa ja johon liittyy kokeminen, vaikka ei yksinomaisesti eikä aina. Vanhurskauttaminen on siinä (suomalaisen Luther-tutkimuksen tavoin) ymmärretty yhdistymiseksi Kristuksen kanssa – mistä alkuperäiselle herännäisyydelle keskeinen Kristuksen sisäinen tuntemus. Sen muodostamalta pohjalta nousi evankelisten ja heränneiden satavuotinen kiista kiista oikeasta parannuksesta. Kiistassa ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, miten Kristuksen vanhurskaus omistetaan: miten armoon valmistaudutaan ja miten se omistetaan. Kysymys vanhurskauttamisen oikeasta tulkinnasta, CA:n ja Lutherin teosten tulkinnasta oli siinä keskiössä. Siihen liittyen sekä heränneet että evankeliset julkaisivat toissa ja viime vuosisadalla tuhansia sivuja Lutherin teosten käännöksiä – molemmat liikkeet mm. Luterilaiset tunnustuskirjat suomeksi.
Lestadiolaisuus on mielestäni kuitenkin aina ollut lähempänä ’alkuperäistä’ pietismiä. Tämä oli nähtävissä selvästi varsinkin liikkeen laulukirjassa ennen viime uudistusta. Ehkä siitä tulokulmasta vanhurskauttamisopin ja sen tulkinnan keskeistä sijaa suomalaisessa herätysliikekentässä on vaikea mieltää.
TykkääTykkää
Kiitos hyvästä kommentista, Ilmari. Kirjoituksessa toki piirtelen suuria linjoja varsin karkealla kädellä. Niitä voi varmasti kritisoida, sitä enemmän, mitä enemmän yksityiskohtiin mennään. Toki jokaisen herätysliikkeen voi omalla tavallaan nähdä myös hyvin luterilaisena ja vanhurskauttamiskeskeisenä.
Mielestäni yleisanalyysini pitää kuitenkin paikkansa: pietismi merkitsi painopisteen siirtymistä forenssisesta vanhurskauttamisopista koettuun Kristus-suhteeseen, ihmisen reaaliseen muuttumiseen Jumalan reaalisen läsnäolon vaikutuksesta ja arjen konkretian tasolla näkyvään pyhään elämään.
Eri herätysliikkeissä nämä teemat näkyivät tietysti tavoin ja eri intensiteetillä. Vahvimmin ne ovat mielestäni olleet läsnä (nykyisin jo kadonneessa) Itä-Suomen rukoilevaisuudessa (renqvistiläisyydessä). Vanhassa herännäisyydessäkin ne olivat läsnä: opin oikeaa sanoittamista eli ”filosofointia” tärkeämpää oli ”Kristuksen sisällinen tunto” (sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa), sillä ”ei kelpaa sanan päälle krossata vaan sinun pitää ikävöimän siksi kunnes valo käy sydämessäs” (ihmisen sisäinen muuttuminen). Kristuksen tunteminen ja ikävöinti/valon koittaminen sydämessä näkyi puolestaan maailman turhuuden ja koreuden hylkäämisenä, esimerkiksi körttipukua käyttämällä (pyhä elämä). Näiden ja eräiden muiden korostusten vuoksi vanha herännäisyys sai osakseen kipakkaa kritiikkiä epäluterilaisuudesta ja luterilaisen tunnustuksen hylkäämisestä niin luterilaisen kirkon johdolta kuin myöhemmin Hedbergiltä. Samanlaista kritiikkiä sai osakseen aika lailla jokainen herätysliike vuorollaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Mistä ihmeen forenssisesta vanhurskauttamisesta?
Historiallisesti väittäisin, että sellainen innovaatio kuin forenssisen vanhurskauttamisen korostus (aktuaalisen julistuksen sisältönä – voimme keskustella missä asemassa se normatiivisesti on tai ei ole luterilaisessa tunnustuksessa – mutta tällöin liitymme välttämättä paljon myöhempiin keskusteluihin) tehtiin vasta uusluterilaisuuden välittyessä Suomeen evankelisen herätysliikkeen kautta. Sitä ennen Suomessa ei oltu edes luterilaisesta kirjallisuudesta ja tunnustuksesta juurikaan kiinnostuneita. Mm. Lutherin teoksia oli käännetty Suomeksi peräti kaksi kappaletta. Muutos tapahtui 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Tässä ilmeisesti projisoidaan puhdasoppisuuden aikaan jotain myöhempää nykyaikaista tunnustuksellista luterilaisuutta.
Esitän päinvastaisen teesin: pietististyylinen julistus oli 1700-luvulla ja 1800-luvulla lähtökohta, normaaliilanne, jos kansan parissa saarnattiin jotain muutakin kuin katekismusopetusta tai perunanviljelyä. Yliopiston latinaa ja saksaa taitaneiden teologien keskustelut erikseen.
Vasta nousevat uudet herätysliikkeet – körttiläisyys ja evankelisuus – haastoivat tämän vanhan pietismin värittämän tilanteen. Tunnettua on kuinka Paavo Ruotsalaisen ympärille keskittynyt herännäisyys haastoi ensin lustigilaisen ’hurmahenkisyyden’ liikutuksineen, ja vuorostaan evankelisuus herännäisyyden sisäänpäinkääntyneisyyden. Ei niin, että herännäisyys olisi haastanut jonkin forenssisen alkuopetuksen.
Viittaan tässä mm. artikkeliini The Appeal to Luther in the Conflicts between the Finnish Pietist Movements in the 19th and Early 20th Century teoksessa Reformatio Baltica (2017).
TykkääTykkää
Mielenkiintoista. Täytyypä lukea tuo artikkelisi.
Huomautan kuitenkin, etten kirjoituksessani ensisijaisesti esitä väitteitä 1800-luvulla syntyneiden suomalaisten herätysliikkeiden teologianhistoriallisesta kontekstista. Totean vain, että niiden juuret ovat pietismissä (edeltävien herätysten, kansainvälisten yhteyksien sekä hartauskirjallisuuden kautta). Pietismi puolestaan korosti sisäistä Kristus-suhdetta, ihmisen reaalista muuttumista ja pyhää elämää reaktiona luterilaisen ortodoksian yksipuoliselle objektiivisuudelle (oppikeskeisyys, forenssinen vanhurskauttaminen, armonvälinekeskeisyys). Nämä pietistiset teemat näkyvät myös 1800- ja 1900-luvuilla syntyneissä herätysliikkeissä, mutta kuten edellä totesin, eri tavoin ja eri intensiteetillä. Harvassa liikkeessä ne näkyvät ”puhtaina”. Monessa liikkeessä on esiintynyt ja esiintyy niiden rinnalla myös täysin päinvastaisia korostuksia.
Olen toki tietoinen siitä, että pietismin ja luterilaisen ortodoksian suhde on kimurantti. Monet ortodoksian teologit kehittelivät samoja teemoja ja julkaisivat hyvin samanlaista hartauskirjallisuutta kuin pietistit. Kuten totesit, ei pidä olettaa, että ortodoksian julistus olisi ollut identtistä nykypäivän tunnustuksellisen luterilaisen julistuksen kanssa. On perusteita nähdä ortodoksia ja pietismi jopa tietyllä tapaa rinnakkaisina ja sisäkkäisinä eikä vastakkaisina ilmiöinä.
Toisaalta jos perehtyy tuonaikaiseen kirkolliseen debattiin, ei kontroverssiasetelmakaan näytä mitenkään tuulesta temmatulta: pietistit syyttävät ortodoksiaa siitä, että se tuudittaa ihmisiä suruttomuuteen, kun taas pietismin kriitikot syyttävät pietistejä siitä, että he tuhoavat puhtaan evankeliumin, kun eivät ole riittävän tarkkoja vanhurskauttamisopin sekä lain ja evankeliumin erottamisen suhteen.
Hyvä kurkistusikkuna siihen on vaikkapa ortodoksian viimeisen suuren teologin Valentin Ernst Löscherin (1673-1749) teos ”Timotheus Verinus”, jonka SLTK on suomentanut ja julkaissut nimellä ”Pietismin ongelmat luterilaisen tunnustuksen valossa”.
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä ortodoksian ja pietismin rinnakkaisuudesta ja sisäkkäisyydestä.
Herännäisyyden (ja evankelisuuden) itseidentiteettiin kuului vahvasti oman liikkeen näkiminen luterilaisena ja sen puolustaminen, mikä liittyi Suomessa 1800-luvulla alkaneeseen Lutherin teosten kääntämisen renessanssiin ja keskusteluun armojärjestyksestä. Siinä taas oli kyse luterilaisten tunnustuskirjojen tulkinnasta, erityisesti kysymyksestä, mitä on oikea parannus ja siihen sisältyvä katumus, eli ”synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa” (CA XII).
Siksi näen tämän keskustelun olevan aivan vanhurskauttamisen keskiössä, ja niin näkivät liikkeet itsekin. Eräässä mielessä keskustelussa on kyse tänäänkin jatkuvasta forenssinen vanhurskauttaminen vai unio -kiistelystä. Pietismin sisäisyys on tietenkin totta, mutta ei sitä voi sen vuoksi pitää objektiivisesti epäluterilaisena, vaan kyse on luterilaisuuden sisällä käydystä keskustelusta, joka juontaa juurensa jo Lutherin omiin teoksiin – joihin suomalaiset herätysliikkeiden teologit jo silloin tunnustuskirjojen lisäksi vetosivat. Samalla myös herännäisyys halusi näyttäytyä raittiin luterilaisuuden edustajana lustigilaista hurmahenkisyyttä vastaan, ja liikkeiden katsottiin raitistaneen hurmokselliset kansanherätykset. Näin siis asian näkivät liikkeiden omat teologit. Intentiona oli olla oikeita luterilaisia. Wilhelmi Malmivaaran aikana tämä tendenssi alkoi johtaa mystisten vaikutteiden puhdistamiseen liikkeestä. Olavi Kareksen Luther-elämäkerta taas on oiva esimerkki varovan positiivisesta suhtautumisesta mystiikkaan (etenkin ahdisusten kokemiseen), jonka heränneet näkivät osaksi oikeaa aitoa luterilaisuutta.
Tässä nyt siis tarkastelen asiaa liikkeiden oman intention näkökulmasta ja siitä, kuinka keskeinen kysymys vanhurskauttamisesta (tai laajemmin: armojärjestyksestä) näytti niille olevan. Herännäisyys ja evankelisuus halusivat nimenomaan näyttäytyä luterilaisina. Vanhemmalle kartanopietismille tämä ei näytä minusta olleen keskeinen kysymys.
Kritiikki pietismin kritiikki epäluterilaisuudesta on tietenkin aivan todellinen ilmiö, mutta se näyttää minusta olleen ennen kaikkea saksalainen ilmiö jota esiintyi Suomessa pääasiassa yliopistoteologien parissa. Evankelisuus kyllä sitten popularisoi tämän kritiikin taistelussaan herännäisyyttä vastaan.
TykkääTykkää