EMIL ANTON

Viidennen herätysliikkeen historia on sikäli mukavan lyhyt, että sen saa aika helposti pääpiirteissään haltuun. Sen voi jakaa kahteen elinikään: Urho Muroman aikaan ja niiden, jotka hänen kuollessaan olivat nuoria mutta jotka vielä tänään ovat elossa ja aktiivisia.

Tässä jälkimmäisessä ryhmässä jo esiteltyjen Raimo Mäkelän ja Olavi Peltolan ohella yksi huomattava hahmo on Pekka Jokiranta, jonka kirja Työ täynnä elämää (Uusi Tie 2011) on kolmen viidesläisjärjestön OPKO:n, Kylväjän ja Kansanlähetyksen yhteisjulkaisu. Näissä kaikissa järjestöissä Jokiranta on myös toiminut, OPKO:ssa pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen, Kylväjässä lähetysjohtajana ja Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana. Jokiranta osallistui myös Suomen teologisen instituutin (STI) perustamiseen.

Pekan vaimo Liisi Jokiranta on niin ikään ollut tärkeä vaikuttaja viidennen liikkeen piirissä, mm. Raamattuopiston rehtori. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ottanut tunnetusti kriittistä kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista (Liisin työ ansaitsisi oikeastaan oman käsittelynsä!). Liisi on myös toimittanut käsillä olevan Pekan muistelmakirjan.

Kirjasta minulle valkeni muutama mielenkiintoinen henkilöyhteys. Pekan ja Liisin tytär Johanna Jämsä oli Ressun lukiossa ev.lut. uskonnonopettajana omana lukioaikanani (perhesuhdetta en ollut ennen tiennyt), ja teologisen tiedekunnan professori Jutta Jokiranta on Pekan ja Liisin miniä. Mutta arvaattekos, millainen langanpää Pekka Jokirannan uskoontulosta johtaa katoliseen kirkkoon?

Jokiranta ja Nyyssölä

Urho Muroman ja Pekka Jokirannan uskoontulokertomuksissa on jotain samaa. Molemmille jäi mieleen ratkaisevan saarnan sisältö, ja molemmat ovat kauniita ja rohkaisevia kertomuksia. Pekka Jokiranta muistelee: ”Meneillään oli useamman päivän kokoussarja, jossa vierailevina puhujina olivat nuorehko evankelista Eemeli Nyyssölä ja pastori Uolevi [Urhon poika] Muroma Suomen Raamattuopistosta.”

Eemeli Nyyssölä puhui Jumalan kutsusta ja sen hylkäämisen vakavuudesta. Hän kertoi amerikkalaisen evankelista D. L. Moodyn elämään liittyvän tapauksen. Tämä oli sairaalassa tavannut miestä, jonka sydämeen sanoma Vapahtajasta ei löytänyt tietään. Mies kertoi hylänneensä Jumalan kutsun liian monta kertaa. ”Epätoivoisen miehen viimeisinä sanoina jäi sairaalahuoneeseen kaikumaan tuskainen huuto: ’Liian myöhään, liian myöhään’.”

Jokiranta kirjoittaa: ”Yhden asian ymmärsin selkeästi. Elämäni menee hukkaan, jos en elä sitä Jumalan suunnitelmassa.” Juontaja kehotti sellaisia jäämään penkkiin, jotka halusivat antaa elämänsä Jeesukselle, ja Jokiranta jäi. Hän keskusteli Nyyssölän kanssa ja kysyi, kelpaisiko hän Jeesukselle. Vastaus oli myönteinen. ”Sain sinä iltana kiinni yhdestä Jeesuksen lupauksesta: ’Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos’ (Joh. 6:37) Tästä lupauksesta tuli minulle todellinen pelastusrengas.”

Kun Nyyssölä oli siunannut Jokirannan, tämä palasi kotiin ja kertoi äidilleen antaneensa elämänsä Jeesukselle. ”Uskova äitini ilahtui suuresti. Hän polvistui tuolin viereen ja alkoi kiittää Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut.” Kaunista!

Mutta miten tämä liittyy katolisuuteen? Sanonta kuuluu, että ”kaikki tiet vievät Roomaan”. Se on tietysti hieman liioiteltu sanonta niin kirjaimellisesti kuin symbolisestikin. Mutta niin vain jumalallinen huumorintaju ja kaitselmus on järjestänyt, että viidesläissaarnaaja Eemeli Nyyssölän suvusta on versonut pappi katoliselle kirkolle Suomessa:

Kouvolan tuore katolinen kirkkoherra Tuomas Nyyssölä on Eemeli Nyyssölän lapsenlapsi. Viidesläis-katolista historiaa!

(Ks. myös tämä tuore uutinen: katolinen pappisseminaari aloittaa Raamattuopiston tiloissa!)

Evankeliumin kirkastuminen: Abba! Isä!

Eemeli Nyyssölän sielunhoidossa Jokiranta antoi elämänsä Jeesukselle, mutta vuonna 1963 Raamattuopiston ylioppilaskurssilla Jokirannalle todella kirkastui evankeliumi, tuolloin Paavalin Galatalaiskirjeen 4:n luvun perusteella.

Yhtäkkiä ymmärsin, että saan olla Jumalan lapsi Jeesuksen tähden juuri Pekka Jokirantana. Minun ei tarvitse olla samanlainen kuin jotkut arvostamani ystävät. [–] Sisimpäni täyttyi ilolla ja kiitollisuudella. [–] Sain rohkeasti sanoa Jumalalle: ’Abba! Isä!’

Tästä ei voinut olla tulematta mieleen Opus Dein perustajan pyhän Josemaría Escriván hyvin vastaavanlainen kokemus Madridin raitiovaunussa vuonna 1931. Kuvaus elämäkertakirjasta Jumalan tahdissa on kaunis osoitus kristittyjen yhteisestä kokemuksesta yli kirkkokuntarajojen:

Ilo, syvä rauha! Minä olen Jumalan lapsi! Mikään muu ei merkitse mitään… [–] Josemaría lähti raitiovaunusta melkein huomaamattaan. Hän kulki katuja toistaen mielessään ja ehkä ääneenkin vastaantulijoista välittämättä: Abba Pater! Abba Pater!

Jokiranta kertoo myös vaikuttavia esimerkkejä 1960-luvun herätyskokouksista. Savonlinnassa pidetyn kokouksen päätöspuhe oli menossa ja sanoma kaikui kauas kaupungille. Nuorehko henkilö kulki epätoivoisena kaupungin sillalla. Hän oli päättänyt hypätä, mutta kokousteltasta kantautui ääni: ”Jeesuksen veri voi puhdistaa”. Hän saapui teltalle ja sai kuulla evankeliumin vapauttavan sanan omalle kohdalleen. Alkoi uusi elämä.

Toinen vaikuttava tarina oli Jokirannan kohtaaminen lähes 80-vuotiaan rukoilevaissaarnaajan Oskari Rajakallion kanssa Noormarkussa. Kaunis muistutus arjen kätketyistä pyhimyksistä, maamme hiljaisista:

Oli tihkusateinen päivä. Lähestyessämme taloa huomasimme jo kaukaa, että mies seisoo avopäin pihakoivun alla. Hän ei huomannut tuloamme, ennen kuin olimme hänestä vain muutaman metrin päässä. Silloin tajusimme, että olimme katkaisseet hänen rukoushetkensä. [–] Kun ihmettelimme, miksi hän oli avopäin sateessa, hän kertoi tunnustaneensa siinä Jumalalle kuluneen viikon syntejään. Hän tapasi tehdä niin joka lauantai. Nyt hän kuitenkin iloisena tulostamme katkaisi rukoushetkensä ja johdatteli meidät tupaan.

Teinilähetys vs. Teiniliitto

Jokiranta oli mukana ylioppilas- ja koululaistyössä 60-70-luvuilla. Hän kertoo eräänlaisesta kulttuurisodasta viidesläisen Teinilähetyksen ja vasemmistolaisen Teiniliitton välillä. Vuonna 1970 julkaistiin suomeksi koululaisten versio Maon Pienestä punaisesta kirjasta, ja taistolaiset levittivät sitä ahkerasti kouluihin Teiniliiton välityksellä. Ylioppilaslähetys ja Teinilähetys julkaisivat vastineeksi Koululaisen pienen valkoisen käsikirjan, jota myytiin vuoden sisällä toistakymmentä tuhatta kappaletta.

Vuonna 1973 Teinilähetys ja Teiniliitto ottivat jälleen yhteen, kun Teinilähetys järjesti taksvärkin, jonka suojelijaksi saatiin Sylvi Kekkonen. Teiniliitto, joka piti taksvärkkiä omana oikeutenaan, hyökkäsi tätä vastaan ja sai iltapäivälehteen lööpin ”Sylvi Kekkosta johdettu harhaan”. Tämän johdosta presidentin kansliasta soitettiin Jokirannalle ja pyydettiin selvitystä.

Tutkinnan tulos oli lopulta Teinilähetykselle myönteinen. Taksvärkki toteutui ja sillä kerättiin noin 900 000 markkaa, jolla saatiin rakennetuksi asuntoloita Etiopian koululaisille. Jokiranta pääsi vuonna 1987 itse katsomaan onnistuneesti rakennettuja asuntoloita, jotka toimivat Etiopian luterilaisen Mekane Yesus -kirkon alaisuudessa.

Jokiranta viittaa lopuksi Risto O. Ahosen tutkimukseen, jonka mukaan Teiniliiton piirissä 1960-luvulla kasvoi merkittävä joukko tunnettuja suomalaisia poliitikkoja, kuten Erkki Tuomioja, Ben Zyskowicz, Kimmo Sasi, Ilkka Kanerva, Erkki Liikanen, Esko Aho ja Satu Hassi.

STI:n synty ja Bangkokin bordellit

Jokiranta antaa sisäpiirin tietoa myös STI:n synnystä. Sytykkeen antoi Heikki Räisäsen HBL:ssä julkaistu haastattelu vuonna 1984.

Vuonna 1985 pidettiin Raimo Mäkelän aloitteesta neuvottelu, johon osallistuivat hänen lisäkseen Olavi Peltola (Kylväjä), Eero Junkkaala (Raamattuopisto), sekä Timo Junkkaala, Martti Ylinen ja Pekka Jokiranta (OPKO). Toisessa neuvottelussa oli mukana myös Kansanlähetyksen Matti Väisänen, kolmannessa lisäksi SLEY:n Reijo Arkkila. Vuoden 1987 lopussa pidettyyn STI:n perustamiskokoukseen saatiin mukaan myös SANSA:n Per-Olof Malk ja rukoilevaisten Teuvo Huhtinen. STI sai siis taakseen laajan herätysliikerintaman, joka on sittemmin laajentunut entisestään.

Vuonna 1986 Jokiranta siirtyi OPKO:sta Kylväjän lähetysjohtajaksi. Hän kertoo kirjassaan matkoista, joita hän teki lähetyskentille. Ehkä järisyttävin tarina liittyy Bangkokiin, jossa Jokirannalla oli neljä tuntia aikaa kahden lennon välissä. Hän pyysi lentokentällä sightseeing-kierrosta. Hänet ohjattiin taksiin, joka saapui upean hotellin pihalle. Eteishallissa Jokirantaa odotti aikamoinen järkytys, sillä eteen avautui ”auditorion tapainen rakennelma”, jonka istuimilla oli ”noin 150 nuorta thaimaalaista naista uimapuvuissa”.

Naisten silmät tuijottivat minua ja minä heitä. Ennätin miettiä vain hetken, mitä voisin tehdä, kun rinnalleni ilmestyi kohtelias herrasmies. Tervehdimme. [–] Nuoret naiset olivat toinen toistaan kauniimpia. Jokaisella oli valloittava hymy kasvoillaan. Heillä kullakin oli numerolappu kädessä tai kiinnitettynä uimapukuun. Minut vastaanottanut mies tuli luokseni tiedustelemaan, minkä numeron olin valinnut. Olin saanut kootuksi itseäni sen verran, että pyysin häntä kertomaan jotakin näistä naisista. Sen hän teki mielihyvin. Hän kertoi muun muassa, että naiset olivat eri puolilta Thaimaata. Kaikki olivat yli 18-vuotiaita ja terveitä, lääkärintarkastuksen läpikäyneitä. Mies toivoi, että mainitsisin nyt vain numeron. Huoneet olisivat yläkerrassa. En uskaltanut jatkaa enää kyselyä. [–] Sanoin hyvästit ja poistuin 30 asteen helteeseen. [–] Olin saanut kurkistaa Thaimaan seksiturismiin.

Huhhuh. En kyllä olisi osannut kuvitella, että ko. bisnes on tämännäköistä. Mieleeni tulee eräs ystäväni, joka jo nuorena sai halun auttaa Aasian hyväksikäytettyjä naisia. Ehkä lukijoissa on nytkin joku, joka kokee vastaavan mission kutsumuksekseen. Jos kaipaat elämääsi merkityksellistä tekemistä, niin tässä olisi taisteluareena tarjolla. Yksi kontaktitaho Suomessa voisi olla Pia Rendic ja Vapauta uhri.

Herätyksestä hengelliseen syventymiseen

Jokirannan mainitsemissa itselleen merkittävissä teologisissa vaikuttajissa on tuttuja nimiä, samoja kuin Mäkelällä ja Peltolalla: norjalaiset Wisløff ja Valen-Sendstad sekä ruotsalainen Rosenius. Näiden kautta ”kirkastui evankeliumi”, ”aukeni armon avara taivas”, löytyi rauha siitä, että ”syntisenä ihmisenä saa olla vanhurskas eli täydellinen, pyhä ja puhdas uskossa Jeesukseen”.

Jokirannan mukaan 1960-luvun julistuksessa oli yilyöntejä ja lakihenkisyyttä, mutta 1970-luvulla viidesläisyydessä tapahtui käänne, kun monet löysivät tämän kirkkaan ja avaran evankeliumin, jotkut em. kirjoista, toiset esim. Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä. Oli tosin niitäkin, varsinkin Kansanlähetyksessä, jotka ”jäivät lakihenkisyyteen”.

Toisaalta Jokiranta toteaa myöhemmin, että herätysten aika näyttää ”laantuneen merkittävästi 1970-luvun puoleenväliin tultaessa”. 2000-luvulla ”herätyskristillinen elämä on hioutunut entistä sileämmäksi”, kun viidennessä liikkeessä on ruvettu ”uudella tavalla painottamaan kasteen merkitystä”. Kääntymiseen ja parannukseen kehottava julistus on jäänyt huolestuttavassa määrin taka-alalle”, ja liike tarvitsee nyt ”uutta heräämistä.”

Tässä näkyy mielestäni aika hyvin Joona Korteniemen osoittama luterilaisen herätyskristillisyyden perusjännite. Toisaalta Jokiranta fanittaa 70-luvulla löytynyttä ”ei-lakihenkistä” avaran armon evankeliumia, toisaalta hän valittelee 70-luvulta alkanutta parannusjulistuksen laantumista. Ulkopuolisena tarkkailijana luulen huomaavani näiden ilmiöiden välillä teologisen yhteyden, ja toisaalta Jokirannan positiossa kaksijakoisuuden, jonka hän itse tuntuu ohittavan.

Käydessämme Joonan kanssa Uusheräyksen kesäseuroilla, opin, että lestadiolaisuus jakaantui juuri siksi, että eräät vaativat 1800-luvun lopulla lestadiolaisten ”uutta heräämistä”. Minunkin SRK-blogissani oli siis ”uusheräyksen henki”. Herätyksen peräänkuuluttaminen olettaa, että kohdeyleisö ei ole hereillä, ja keitäpä me olemme sanomaan. Ehkä on siis parempi keskittyä (ainakin termien tasolla) muuhun, kuten apostolaattiin, uuteen evankeliointiin, sakramentaaliseen elämään ja hengelliseen syventymiseen.

Hengellisillä syventymispäivillä siis nähdään! Olen nimittäin tällä kertaa eri mieltä kunnioitetun professori Seppo Teinosen kanssa, jonka kerrotaan tokaisseen Raamattuopistosta: ”Siellä on hyvä ruoka ja hyvät sängyt, eikä siellä sitten muuta hyvää olekaan.”