OSKARI JUURIKKALA
Miksi katolisen kirkon papit ovat pääsääntöisesti naimattomia? Miten käytäntö sopii yhteen Raamatun ja alkukirkon käytäntöjen kanssa? Kirjoitin aiheesta ensin otsikoilla ”Pappien selibaatin raamatulliset juuret”, missä käsittelin Jeesuksen opetuksen ja esimerkin muutosta vanhaan liittoon verrattuna. Jatko-osassa ”Onko seksuaalisuus ja avioliitto saastaista?” pohdittiin naimattomuuden teologiaa.
Tässä osassa otan pöydälle kysymyksen koskien apostolien ja alkukirkon aviollisia käytäntöjä. Esitän, että pappien selibaatilla voidaan jopa väittää olevan apostolinen alkuperä. Kirjoituksen puolivälissä ilmenee tarkemmin, mitä tällä tarkoitan.
Väitteeni on rohkea, mutta tavoitteeni vaatimaton. En yritä vakuuttaa ainakaan protestanttista lukijaa siitä, että katolinen käytäntö olisi paras mahdollinen ja joka suhteessa oikea. Haluan kuitenkin tuoda keskusteluun näkökohtia ja taustatietoja, jotka auttavat ymmärtämään vähän paremmin, miksi katolinen kirkko on omaksunut käytäntönsä – ja miksi se niin jääräpäisesti siinä pysyy vaikeuksista huolimatta.
Jos lukija tämän luettuaan pitää katolista perinnettä edes jossain määrin käsityskyvyn tavoitettavana, olen onnistunut. Voit mieluusti kommentoida, miten hyvin onnistuin sinun kanssasi!
Olen lähestynyt asiaa eri näkökulmista sen vuoksi, että kyse on laaja-alaisesta paradigmasta. Aiempien kirjoitusten kirvoittama keskustelu toi esiin sen, miten monin tavoin aihepiiri koskettaa muita kysymyksiä koskien Jumalan suunnitelmaa, Raamatun tulkintaa sekä ihmisen olemusta ja kutsumusta. Kyse on erilaisista paradigmoista ja siksi sen ymmärtäminen vaatii monta askelta.
Tämän vuoksi haluan myös tähän tuoda muutaman selventävän näkökohdan ennen kuin menen tarkemmin historialliseen kysymykseen. Kirjoitus etenee siis seuraavasti. Ensin kommentoin lyhyesti motiiviani asian pohtimiseen, minkä jälkeen käsittelen väitettä avioliiton kieltämisestä. Sitten otetaan pöydälle vaikeat raamatunkohdat, joiden merkitystä pohditaan varhaisen kirkon tulkintaperinteen valossa. Lopuksi mennään tarkemmin siihen, mitä historiallinen tutkimus kertoo apostolien ja varhaisimman alkukirkon käytännöistä koskien avioliittoa. (Kiireinen lukija voi halutessaan hypätä kirjoituksen puoliväliin, missä käsitellään historiallista kysymystä.)
Kaksi toisiaan täydentävää tietä, joita pitää suojella
Sarjan edellinen jakso esitti pähkinänkuoressa katolisen naimattomuuden teologian, jonka mukaan naimattomuus taivaisten valtakunnan tähden on korkeampi lahja kuin avioliitto, vaikka jälkimmäinenkin on pyhyyden tie ja Jumalan lahja. (Voit muuten kuunnella aiheesta myös podcastini ”Selibaatti ja naimattomuuden armolahja”.) Tämä tulkittiin joskus niin, että sellainen näkemys heijastaa naimattoman henkilön ylpeyttä, halua jopa röyhkeästi oikeuttaa outo valintansa. Toivon, että näin ei ole. Motiivi aiheesta kirjoittamiselle on toinen: se on huoli jumalallisen karisman varjelemisesta.
Jumala on tarkoittanut ihmisille kaksi päävaihtoehtoa, jotka täydentävät toisiaan: kristillinen avioliitto ja naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden. Molemmat eivät ole mahdollisia samaan aikaan, ja siksi molempia tarvitaan. Ne ilmaisevat eri ulottuvuuksia Jumalan suunnitelmasta koskien sekä tätä maailmaa että tulevaa. Molemmat ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Yksi kirkon monista tehtävistä on suojella ja varjella näitä kutsumuksia ja armolahjoja.
Paradoksaalisesti molemmat ovat uhattuina samaan aikaan. Se ei lopulta ole pelkkää sattumaa. Sekä avioliitto että naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden pyrkivät puhdistamaan ihmisen sukupuolisen ulottuvuuden siitä itsekkyyteen taipuvasta vääristymisestä, johon se syntiinlankeemuksen myötä on taipuvainen. Molemmat pyrkivät kohottamaan sukupuolisuuden toisenlaiseen rakkauteen, joka on olennaisesta itsensä antamista, sitoutumista ja uhrautumista.
Avioliiton vastakohta ei ole Jumalan innoittama selibaatti; sen vastakohtana ovat irtosuhteet, pornografia sekä kaikki itseensä käpertyvä narsistinen seksuaalisuus (itsetyydytys yms.).
Kristillinen avioliitto ja kristillinen selibaatti eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan rinnakkaisia polkuja, joiden syvin logiikka on sama: hengen voitto ”lihan” eli itsekkyyden vallasta. Niiden esikuva on yhtä lailla sama: Kristuksen uhrautuva rakkaus kirkkoaan kohtaan. Siinä missä itsekeskeinen seksuaalisuus suuntautuu kohti kuolemaa ja tomua, avioliitto ja kristillinen naimattomuus suuntautuvat kohti hengellistä hedelmällisyyttä ja ikuista elämää.
Kieltääkö kirkko naimisiin menemisen?
Edellisestä ei tietenkään seuraa, että kaikkien pappien pitäisi olla naimattomia. Tähän vaatimukseen liittyen yleinen väite on, että kirkko toimii väärin kieltäessään jotain sellaista, mitä Jeesus ei ole erityisesti kieltänyt. Vaikka naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden olisi objektiivisesti korkeampi armolahja kuin avioliitto ja heijastaisi paremmin pappeuden kristologista luonnetta, kirkko toimisi kuitenkin väärin kieltäessään pappeja menemästä naimisiin, koska avioliitto on hyvä asia jota Jeesus ei kiellä.
Tässä mainittu periaate on aivan oikea myös katolisen perinteen valossa. Vastaus on se, että pappiskutsumuksen syntyprosessi ymmärretään dynaamisemmin. Katolisessa (ja ortodoksisessa) perinteessä korostuu näkökulma, että kirkko kutsuu pappeuteen, ja kirkolla on sekä oikeus että velvollisuus asettaa parhaaksi katsomansa ehdot kutsumista varten.
Naimattomuuden ja pappiskutsumuksen jäsentymisprosessi on seuraava, ja näin myös katolinen kirkkolaki asian ilmaisee: kirkko kutsuu pääsääntöisesti pappeuteen vain miehiä, jotka ovat vapaasti (Jumalan armon ja rukouksen johdattamina) ottaneet vastaan naimattomuuden ja sitoutuneet siihen pysyvänä elämäntapanaan.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pappiskandidaatti ilmaisee halunsa ja valmiutensa palvella kirkkoa tässä virassa kirkon asettamin ehdoin. Jos kirkko (käytännössä piispa) kutsuu hänet vihittäväksi, vihkimysseremoniassa pappi lausuu julkiset lupaukset, joihin kuuluvat muun muassa:
- omistautuminen rukouselämälle ja muiden tarpeiden puolesta rukoilemiselle,
- uskollisuus evankeliumin ja katolisen uskon julistamiselle,
- kuuliaisuus piispalle ja hänen seuraajilleen,
- pyrkimys Kristuksen mysteerien eli sakramenttien (etenkin pyhän messun ja parannuksen sakramentin) viettämiseen hartaasti ja arvokkaasti,
- yhä syvempi samastuminen Kristukseen, ylipappiin, joka tarjosi itsensä Isälle tahrattomana uhrina,
- sekä sitoutuminen naimattomuuteen merkkinä omistautumisesta Kristukselle taivaisten valtakunnan tähden sekä Jumalan ja ihmisten palvelemista varten.
On tietenkin ymmärrettävää, jos tästä huolimatta joku vastustaa käytäntöä. Mutta rakenteellisesti ja juridisesti pappien naimattomuus ja selibaatti ei muodostu kirkon asettaman kiellon vaan pappiskandidaatin henkilökohtaisen sitoumuksen kautta.
Raamattuargumentit: ”uskova vaimo” sekä ”yhden vaimon mies”
Mennään nyt raamatullisiin argumentteihin, joiden kautta lähestytään kysymystä alkukirkosta. Yleisimpiä vasta-argumentteja pappien naimattomuudelle on se, että Raamattuhan kertoo apostolien olleen naimisissa, ja Paavali suorastaan velvoittaa vihkimään naimisissa olevia miehiä.
Tässä viitataan ensinnäkin evankeliumien kohtaan, jossa mainitaan Simon Pietarin anoppi (vrt. Matt. 8:14; Mark. 1:30; Luuk. 4:38–39), sekä 1 Kor. 9 tekstiin, jossa Paavali puhuu oikeuksistaan apostolina. Jakeessa 5 Paavali kysyy: ”Eikö meillä olisi oikeutta ottaa matkoillemme mukaan vaimoa, uskonsisarta (ἀδελφὴν γυναῖκα), niin kuin tekevät muut apostolit, Herran veljet ja Keefas?”. Toinen tärkeä viitekohta on tietenkin Paavalin pastoraalikirjeiden opetus, jonka mukaan ”seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies (μιᾶς γυναικὸς ἄνδρα)” jne. (1 Tim. 3:2; vrt. Tit. 1:6).
Mutta mitä nämä tekstit alunperin tarkoittivat? Miten niitä tulisi tulkita? Olen kokemuksesta huomannut, että ainakin monen protestantin mielestä tekstit eivät jätä mitään varaa tulkinnalle. Psykologisesti tämä johtuu paitsi puutteellisesta tulkintahistorian tuntemuksesta (mistä kohta enemmän), myös siitä, että protestanttisen seurakuntaperinteen sosiologisessa kontekstissa on vaikea kuvitellakaan mitään muuta tulkintaa.
Kun siihen lisätään monissa piireissä vallitseva, refleksinomainen oletus katolilaisten epäraamatullisuudesta sekä selibaatin luonnottomuudesta, paketti on valmis. Toisin sanottuna tällainen tausta luo kognitiivis-psykologisesti lähes murtamattoman paradigman.
Totuus koskien kirkon Pyhiä Kirjoituksia ja alkukirkon käytäntöjä ei kuitenkaan ole ratkaistavissa pelkällä psykologialla. Tässä on siis haaste. Miten asia tulisi ratkaista? Asiassa on itse asiassa useampia kerroksia. Tässä kirjoituksessa mennään tarkemmin siihen, mitä muut lähteet kertovat varhaisen kirkon elämästä. Niiden lisäksi Raamatun teksti itsessään on avoin tulkinnalle, ainakin kahdella tavalla. Huomaamme myöhemmin, miten nämä tulkinnat nivoutuvat yhteen muun historiallisen aineiston kanssa.
Ensinnäkin kyseisiä tekstejä on mahdollista tulkita kielellisesti eri tavoin. Suomenkieliset nykykäännökset (sekä KR38 että KR92) puhuvat ”vaimosta, uskonsisaresta”. Se on tietenkin tulkintaa. Alkuperäinen ilmaisu ἀδελφὴν γυναῖκα onkin väistämättä tulkinnanvarainen, koska se asettaa rinnakkain kaksi jännitteessä olevaa termiä: ”sisar/sisko” ja ”nainen/vaimo”. Suomennos ”uskonsisarta” on yksi mahdollinen tulkinta, koska kyse tuskin on biologisesta sisaresta. Muilla kielillä ilmaisu on saatettu kääntää esimerkiksi muotoon ”kristittyä/uskovaa naista/vaimoa”. Kirjaimellisin tulkinta voisi olla ”sisar-vaimoa” tai ”sisar-naista”.
Kreikan sana γυναῖκα ei välttämättä viittaa avioliittoon, itse asiassa pitkälti samoin kuin vanha suomen sana ”vaimo”. Tämä näkyy esimerkiksi Raamatun teksteissä Joh. 2:4 ja Joh. 19:26, joissa vanhan käännöksen mukaan (kreikalle uskollisesti) Jeesus sanoo äidilleen: ”Mitä sinä tahdot minusta, vaimo (γύναι)?” ja ”Vaimo, katso, poikasi!”. On sanomattakin selvää, ettei Jeesus ollut aviollisessa yhteydessä äitiinsä. Tämän perusteella on selvää, että raamatullisessa kielessä vaimo (γυναῖκα) ei välttämättä viittaa vaimoon sanan rajatummassa mielessä.
Miten niitä tulkittiin varhaisessa kirkossa?
Toiseksi on mahdollista tulkita eri tavoin sitä, mihin käytäntöön kyseiset ilmaisut oikeastaan viittasivat. Tämä tulee yllättävällä tavalla esiin kyseisten raamatunkohtien tulkintahistoriassa. Esimerkiksi kun katsotaan, miten kirkkoisien aikakaudella tulkitaan 1 Kor. 9:5 tekstiä, törmätään aika yllättäviin näkemyksiin:
- Tertullianus (noin 155–230) argumentoi, että jakeen laajemman kontekstin perusteella (”eikö meillä olisi oikeutta ruokaan ja juomaan?” jne.) Paavali ei puhu tässä avioliitoista tai aviollisesta yhteydestä, vaan ylipäänsä uskovista naisista, jotka auttoivat apostoleita samalla tavoin kuin Jeesusta seuranneet ja palvelleet naiset (De monogamia, 8; vrt. Luuk. 8:3). Pyhä Hieronymus (347–420) edustaa samaa tulkintaa (Adversus Jovinianum, I, 26).
- Klemens Aleksandrialainen (noin 150 – noin 215) on ainut kirkkoisä, joka arvelee Paavalin itsekin olleen naimisissa. Mutta silti hänkin toteaa kategorisesti, että apostolisen virkansa vastaanotettuaan Paavali ja muut apostolit kohtelivat vaimojaan sisarinaan – eli he eivät olleet enää aviollisessa sukupuoliyhteydessä (Stromata, III, 6). Samalla tavoin jakson neljän tunnettu kommentaattori, Isidoros Pelusiumilainen (k. 435), tulkitsee tekstiä niin, että sisar-termi viittaa tässä siveelliseen, ei-aviolliseen suhteeseen, ja nainen viittaa henkilöiden sukupuoleen.
Käsitykseni mukaan yksikään kirkkoisä ei edusta sitä näkemystä, että 1 Kor. 9:5 tarkoittaisi apostoleiden olleen naimisissa samalla tavoin kuin kenen tahansa miehen. (Korjaan mieluusti virheeni jos tarjoat vastaevidenssiä.)
Ehkä haluamme kysyä: Mitä ihmettä? Eikö tämä ole suorastaan outoa?
Tarkoitukseni ei tässä ole väittää, että kirkkoisät ovat oikeassa koska heillä on jokin salattu tieto Raamatun oikeasta tulkinnasta. Tarkoitukseni on toinen: 1 Kor. 9:5 jaetta koskeva tulkintahistoria tuo esille sen yllättävän tosiasian, että kirkkoisillä on systemaattinen tendenssi tulkita sekä tätä että muita vastaavia tekstejä tavalla, joka sulkee pois tavallisen avioliiton. Taipumus on niin johdonmukainen, että voidaan puhua vahvasta konsensuksesta, jopa yksimielisyydestä.
Mitä on sen taustalla? Ovatko kaikki kirkkoisät tosiaankin langenneet epäkristilliseen oppiin, jonka mukaan avioliitto on jotain saastaista (katso aiheesta aiempi kirjoitukseni)? Vai voiko konsensukselle olla jokin toinen selitys? Tämä on ydinkysymys, kun halutaan ymmärtää varhaisen kirkon näkemystä apostolien ja heidän seuraajiensa aviollisesta tilanteesta.
Mitä historiallinen tutkimus kertoo alkukirkon käytännöistä
Olen pitkään miettinyt, miten asiaa pitäisi lähestyä niin, että keskustelu olisi mahdollisimman rakentavaa ja hedelmällistä. Olin tietoinen siitä, että jos kysymys perustuisi vain yksittäisistä raamatunkohdista vääntämiseen eksegeettisen fiilistuntuman pohjalta, siitä tulisi hetkessä vain turhanaikaista juupas-eipäs -jankkaamista, jossa päät kuumenevat ja sydämet kylmenevät.
Puhdas eksegetiikka ei kykene asiaa ratkaisemaan, koska tekstejä voidaan tulkita eri tavoin. Hyvä uutinen on se, että perusteellinen historian tuntemus tuo asiaan paljonkin lisäymmärrystä. Sen vuoksi hankin keskeisen tutkimuskirjallisuuden aiheesta. Tässä viittaan erityisesti Christian Cochinin tutkielmaan The Apostolic Origins of Priestly Celibacy.
Pari sanaa itse teoksesta: sen taustalla on väitöskirja, jonka Cochini sai valmiiksi vuonna 1969. Yksi väitöskirjan tarkastajista oli legendaarinen patristikko eli kirkkoisien ja varhaisen kirkon asiantuntija Jean Daniélou (1905–1974), joka kannusti väittelijää laajentamaan laadukasta tutkimustaan sen merkittävän kontribuution vuoksi.
Lopullinen kirja sai suuria kehuja myös toiselta kirkkohistorian grand old manilta, Henri de Lubacilta (1896–1991), jonka mukaan kyseessä oli ”ensisijaisen tärkeä teos”, ja ”koko 1900-luvun ajalta ei ole toista teosta, jota voisi edes kaukaa verrata tähän tutkielmaan”. Cochinin teos ei siis ole mikään lapsellinen pamfletti. (Sen jälkeen on julkaistu jonkin verran uudempaa tutkimusta, johon palaan myöhemmin.)
Alkukirkon toisenlainen selibaatti?
Cochinin ydinteesi on yksinkertainen: varhaisessa kirkossa eli ensimmäisillä vuosisadoilla pappeuteen vihittiin sekä naimattomia että avioituneita miehiä, mutta jälkimmäisessä tapauksessa avioparin oli sitouduttava selibaattiin eli elämään seksuaalisessa pidättyvyydessä miehen omistautuessa kirkon palvelukseen Kristuksen esikuvan mukaisesti. Tämä käytäntö tunnetaan tutkimuskirjallisuudessa nimellä lex continentiae eli (seksuaalisen) pidättyvyyden sääntö. Karkeasti ilmaisten se tarkoittaakin ”selibaattia” sanan modernissa merkityksessä.
Mihin Cochini perustaa näin raflaavan ja yllättävän väitteen? Teos kokonaisuudessaan pyrkii ottamaan huomioon kirkkoisien tekstit, kirkolliskokousten aineiston sekä muun historiallisen tiedon apostolien ajasta 600-luvulle saakka kautta linjan, idästä länteen. Tässä kirjoituksessa voin mainita vain joitain keskeisiä seikkoja. Rajoitun sen vuoksi muutamiin näkökohtiin, jotka koskevat tietoamme apostolien ajasta. Palaan myöhemmin tarjoamaan lisätietoa myöhemmistä vuosisadoista.
Vanha väittely – mutta vain osittain
Kirjan alkupuolella Cochini tarjoaa perusteellisen kirjallisuuskatsauksen. Kysymystä on tutkittu pitkään: siitä keskusteltiin perusteellisesti jo Trenton konsiilin aikaan (1545–1563), ja akateeminen tutkimus lisääntyi 1700- ja 1800-luvuilla. Aihe on aina herättänyt kuumia tunteita, mutta tutkijat ovat käytännössä olleet samaa mieltä siitä, että de facto ensimmäisinä kolmena vuosisatana (eli 300-luvulle saakka) käytännössä noudatettiin edellä mainittua selibaattia eli pidättyvyyden lakia. Tämä on itse asiassa varsin huomattava seikka.
Mistä sitten on erimielisyyttä? Kiista koskee lähinnä sitä, oliko pidättyvyyden sääntö todellinen velvollisuus eli kirkollinen laki. Juuri tämä on Cochinin ydinkysymys. Argumentti, jonka mukaan varhaisessa kirkossa ei ollut lex continentiae –velvollisuutta ennen 300-lukua, perustuu lähinnä siihen tosiasiaan, että varhaisin dokumentoitu kirkollinen lainsäädäntö siihen liittyen on 300-luvulta. Tätä näkemystä johti saksalainen Franz Xaver von Funk (1840–1907), kun taas kilpailevaa kantaa edusti väittelyssä orientalisti Gustav Bickell (1838–1906), joka muuten nojasi myös syyrialaisiin lähteisiin.
Cochini esittää, että Bickell oli lopulta oikeassa. Funkin metodologia oli virheellinen: se nojaa ensinnäkin lakipositivistiseen käsitykseen kirkollisesta käytännöstä, mikä on harhaanjohtavaa sekä yleisesti että varsinkin koskien alkukirkkoa, jossa ennen 300-luvulla alkanutta vapauden aikaa ei ylipäätään ollut juuri mitään konsiliaarista lainsäädäntöä. Lisäksi Funkin analyysi on tendenssimäistä: kirkkoisien lausunnot selibaattiperinteen puolesta eivät hänelle kelpaa, mutta mikä tahansa argumentti selibaattia vastaan menee läpi. Tässä näkyy aiheen vaikeus historiallisen tutkimuksen kohteena: se herättää vahvoja intohimoja, joiden takia on vaikea löytää tasapainoista ja harkittua tutkimusta.
Varhaisin konsiilidokumentti: Karthagon kirkolliskokous (390)
Se on kuitenkin selvää, että varhaisimmat tunnetut kirkolliset päätökset asiasta ovat 300-luvulta. Mitä niissä sanotaan? Tunnetuin niistä on Karthagon kirkolliskokous vuodelta 390. (Sen kriittinen editio löytyy muuten sarjasta Corpus Christianorum, 149.) Kyseessä ei ollut suuri konsiili, vaan piehehkö käytännöllisiä kysymyksiä käsittelevä kokous. Ajoitukseltaan se sijoittuu vainojen päättymistä seuraaviin vuosikymmeniin, jolloin kirkko kasvoi ja muuttui suurella vauhdilla, ja oli aiempaa helpompi kokoontua julkisesti päättämään yhteisistä asioista.
Yksi käsiteltävistä kysymyksistä koski pappien selibaattia eli seksuaalista pidättyvyyttä. Asiasta ei ollut dokumentin mukaan kiistaa, vaan siinä todettiin lyhyesti seuraavat kommentit (tiivistän siteeraten osittain latinaksi alkuperäistekstistä):
- Bulla Regian piispa Epigonius totesi, että pidättyvyyden ja siveyden säännöstä (de continentia et castitate) on jo keskusteltu aikaisemmassa konsiilissa [siitä ei tiettävästi ole säilynyt kirjallista aineistoa], joten opetettakoon nyt selkeästi, että vihkimyksensä vuoksi (per consecrationem) papiston kolme astetta – piispat, presbyteerit ja diakonit – ovat saman siveyden rajoitteen (constrictione quadam castitatis) alaisia.
- Konsiilin puheenjohtaja, Karthagon piispa Genethlius sanoi, että on tosiaankin sopivaa, että sekä pyhät piispat ja papit että diakonit, eli kaikki jotka ovat pyhien sakramenttien palveluksessa (qui sacramentis divinis inserviunt), noudattavat täydellistä pidättyvyyttä, jotta he kaikessa yksinkertaisuudessa (simpliciter) voisivat saada mitä Jumalalta pyytävät. Näin on tehtävä, ”jotta mekin varjelisimme sitä, mitä apostolit opettivat ja entisaika noudatti” (ut quod apostoli docuerunt et ipsa servavit antiquitas, nos quoque custodiamus).
- Kaikki piispat totesivat yksimielisesti: piispat, papit ja diakonit, viattomuuden varjelijat (pudicitiae custodes), pidättykööt myös yhteydestä vaimoihinsa, jotta kaikki alttarilla palvelevat (qui altario inserviunt) eläisivät täydellisessä siveydessä.
Teksti on tutkimuksellisesti merkittävä, sillä lyhyydestään huolimatta se sisältää runsaasti erilaisia viittauksia varhaisen kirkon elämään ja ajattelutapoihin. Ensinnäkin on huomattava viittaus vaimoihin: konsiilin isät pitävät itsestään selvänä sitä, että monet papit ja piispat ovat naimisissa. Toisaalta he antavat ymmärtää, että jo apostolisesta ajasta lähtien olisi ollut käytäntönä se, että naimisissa olleet, pappeuden eri asteisiin kutsutut ja vihityt (”konsekroidut” eli Jumalalle pyhitetyt) miehet eivät enää harjoita tavallista aviollista yhteyttä.
Pidättyvyyden säännön kristologiset motiivit
Toinen tärkeä teema Karthagon konsiilissa vuodelta 390 on motiivi eli perustelut pidättyvyyden säännölle. Modernin lukijan silmin saattaa helposti herätä ajatus, että piispojen mielestä seksuaalisuus on likaista myös avioliitossa. Perustelu on kuitenkin teologisempi, ja se vastaa juuri niitä syistä, joita käsiteltiin aiemmassa kirjoituksessani: kyse on samastumisesta Kristuksen ylipapilliseen rooliin, mikä toteutuu syvimmällä tavalla kirkon liturgiassa.
Asia ilmaistaan ensinnäkin viittaamalla pyhien salaisuuksien ja alttarin palvelukseen (qui sacramentis divinis inserviunt, qui altario inserviunt – tällä tarkoitetaan messua eli pyhän eukaristian viettoa). Samaan viittaa termi konsekraatio (per consecrationem): vihkimys ei ole pelkkä funktionaalinen asettaminen palvelutehtävään, vaan se on radikaali Jumalalle omistamisen ja pyhittämisen tapahtuma, joka koskee papin koko persoonallista olemusta.
Historiallisen tutkimuksen kannalta merkittävin seikka Karthagon konsiilissa on kuitenkin viittaus entisaikaan ja apostoleihin: konsiilin isät haluavat tähdentää kysymystä ”varjellakseen sitä, mitä apostolit opettivat ja entisaika noudatti” (ut quod apostoli docuerunt et ipsa servavit antiquitas, nos quoque custodiamus).
Hyperkriittinen lukija saattaisi halveksua lauseen historiallista arvoa, mutta on muistettava, että ensimmäisillä vuosisadoilla alleviivattiin uskollisuutta apostoliselle uskolle ja perinnölle. Tämä näkyy jatkuvasti patristisessa kirjallisuudessa ja konsiilien asiakirjoissa. Innovatiivisuutta pidettiin äärimmäisen kyseenalaisena. Piispan tärkein tehtävä oli varjella ja välittää eteenpäin sitä, mitä hän oli itse ottanut vastaan.
Paavi Siriciuksen dekretaali (385)
Karthagon konsiili ei ole ainut dokumentti, joka kertoo meille jotain varhaisen kirkon käytännöistä ja ajattelutavoista koskien pappeutta. Sen ohella on samalta kaudelta eli 300-luvun lopulta kolme roomalaista dokumenttia, jotka ovat Karthagosta riippumattomia mutta välittävät samoja vaikutelmia varhaisen kirkon elämästä.
Ensimmäinen on paavi Siriciuksen (334–399) dekretaali, jotka tunnetaan nimellä Directa (vuodelta 385). Se on kirjallinen vastaus Tarragonan piispalle, metropoliitta Himeriukselle, joka kuukausia aiemmin oli kirjoittanut sittemmin poisnukkuneelle paavi Damasukselle.
Dekretaali ei ole luonteeltaan yksityistä kirjeenvaihtoa, vaan Rooman piispan virkaan kuuluva virallinen vastaus, jonka mukaisesti Siricius dekretaalin alussa korostaa taakkaansa autuaan apostoli Pietarin seuraajana. Tämä alleviivaa dekretaalin tarkoitusta: Sicirius ei yritä luoda omia teorioita, vaan varjella kirkon uskoa ja käytäntöjä sellaisina kuin hän on ne ottanut vastaan aiemmilta sukupolvilta.
Directa-dekretaali sisältää laajahkon selityksen kristillisen pappeuden teologiasta. Tässä ei ole tilaa selittää sitä kokonaan, mutta olennaista on se, että dekretaalista välittyvät toisaalta samat näkökohdat kuin Karthagon piispojen kokouksesta, mutta toisaalta se kertoo myös erimielisyydestä: Himerius kirjoitti paaville juuri siksi, että jotkut papit olivat alkaneet vastustaa pidättyvyyden lakia ja sen mukana myös piispan opetusta.
Vastauksessaan paavi Siricius pitää itsestään selvänä sitä, että pappeuteen kutsutut avioituneet miehet ovat sitoutuneet pidättyvyyteen suhteessa vaimoihinsa. Hän viittaa myös kriitikkojen raamattuargumentteihin, joiden mukaan vanhan liitonkin papit elivät normaalia avioelämää. Siricius vastaa korostamalla Kristuksen asettaman uuden liiton erilaista luonnetta. Pysyvän pidättyvyyden sääntö perustuu paavin mukaan evankeliumiin ja Kristukseen, eikä sitä voi kumota vetoamalla vanhan liiton käytäntöihin (vrt. ensimmäinen kirjoitukseni tässä sarjassa).
Siricius kutsuukin lakia ”purkamattomaksi” (insolubili lege constringimur): sen perustana on Kristus, joka vanhan lain täyttäessään antoi itsensä kirkko-morsiamelleen täydellisesti ja näin muutti pysyvästi pappeuden olemuksen. (On muuten huomattavaa, että pian Kristuksen jälkeen Jerusalemin temppelipalvelus ja sen myötä vanhan liiton pappeus on lakannut.)
Rooman synodit 300-luvun lopulla: propter continentiam futuram
Siriciuksen dekretaali on kiinnostava paitsi teologisesti myös siksi, että se kertoo muuttuvista historiallisista oloista. Vainot ovat lakanneet ja kirkosta on tullut valtakunnan vallitseva uskonto. Tästä seurasi lukuisia muutoksia kirkon arkisessa elämässä, ja on ymmärrettävää, että myös ajatus papiston täydellisestä omistautumisesta jopa avioliiton kustannuksella joutui tulilinjalle, kun alkukirkon sankarillinen marttyyrihenkisyys antoi tilaa maallistuneemman kirkon arkiselle todellisuudelle.
Nämä jännitteet tulivat jatkumaan pitkään, jopa vuosisatoja. Lopulta idässä ja lännessä päädyttiin erilaisiin ratkaisuihin ongelman ratkaisemiseksi. Nyt mainitsen vain lyhyesti kaksi muuta 300-luvun dokumenttia, jotka on hyvä tuntea. Ne ovat Rooman synodeihin eli paikallisiin kirkolliskokouksiin perustuvia dokumentteja, jotka käsittelevät samaa asiaa.
Ensimmäinen niistä on paavi Siriciuksen kirjoittama dekretaali Cum in unum vuodelta 386 (vuosi Directan jälkeen). Siinä paavi kirjoittaa eri provinssien piispoille kertoakseen saman vuoden tammikuussa pidetystä Rooman konsiilista, johon oli kokoontunut 80 piispaa. Synodin taustoista meillä ei ole tietoa, mutta osa sen päätöksistä käsittelee papiston siveyttä ja pidättyvyyssääntöä, jota paavi perustelee huolellisesti vaikka päättääkin dekretaalin korostaen laupeutta sen soveltamisessa.
Nykylukijan kannalta huomauttava yksityiskohta on se, että Cum in unum -dekretaalissa kommentoidaan Paavalin tekstiä yhden vaimon miehestä (esim. 1 Tim. 3:2). Siricius huomauttaa, että Paavali ei tarkoittanut sillä miestä, joka aikoo yhä hankkia lapsia, vaan hän puhui miehen soveliaisuudesta pappeuteen ja kyvystä sitoutua tulevaan pidättyvyyteen (propter continentiam futuram).
Toisin sanottuna paavin käsitys on se, että uudelleen avioitunut mies ei sovi papin virkaan muun muassa siksi, koska hän ei näytä pystyvän sitoutumaan vihkimyksen vaatimaan pidättyvyyteen eli käytännölliseen selibaattiin. Samanlainen tulkinta löytyy useilta kirkkoisiltä, esimerkiksi Ambrosiukselta (Ep. 63:62. PL 16:1205b-c) ja Epiphaniukselta (Panarion, Haer. 79, 4. CGS 31, 367).
Raamatun tulkinta kertoo kirkollisesta elämästä
Raamatullista tukea ”yhden vaimon miehen” patristiselle tulkinnalle antaa saman Paavalin kirjeen myöhempi luku, jossa puhutaan leskien luettelosta (1 Tim. 5:3-16). Leskivaimot näyttävät muodostaneen eräänlaisen varhaisen ordon, virallisen ryhmän, joka omistautui rukoilemaan ja palvelemaan seurakuntaa. Paavali antaa ymmärtää, että leskien luetteloon ottaminen tarkoitti jonkinlaista sitoumusta (vrt. 1 Tim. 5:12), ja siksi luetteloon ei tulisi ottaa muita kuin varttuneita naisia, jotka ovat olleet ”yhden miehen vaimoja” (1 Tim. 5:9).
Motiivinsa Paavali ilmaisee suorasukaisesti: hän on huolissaan siitä, että heidän ”intohimonsa heräävät, he vieraantuvat Kristuksesta ja tahtovat mennä naimisiin” (1 Tim. 5:11). Toisin sanottuna ”yhden miehen vaimo” tarkoittaa naista, joka on ollut naimisissa vain kerran, mikä kertoo kyvystä sitoutua selibaattiin.
Eksegeettinen kysymys ansaitsisi syvemmänkin analyysin, aiheemme kannalta paavi Siriciuksen argumentti on merkittävä siksi, että se kertoo siitä, miten kyseistä raamatunkohtaa tulkittiin varhaisessa kirkossa. Näin se tarjoaa meille epäsuoraa todistusaineistoa myös alkukirkon käytännöistä eli kirkollisesta todellisuudesta.
Tulkinnan taustalla on siis todellisuus, joka on meille kaukainen ja vaikeasti kuviteltavissa, mutta joka oli 300-luvulla arkista todellisuutta: papisto oli joko naimatonta tai pidättyvyyteen sitoutunutta, ja tätä pidettiin pysyvänä, apostolien ajalta periytyvänä käytäntönä, joka juurtui kristillisen pappeuden kristologiseen merkitykseen.
Samaa tarinaa kertoo myös toinen synodaalinen roomalaisdokumentti, dekretaali Dominus inter 300-luvun lopulta. Se on osoitettu Gallian piispoille, ja jälleen sisältö koskee erilaisia käytännön asioita, mukaan lukien pappien pidättyvyys eli selibaatti sanan laajassa mielessä. Tässä dokumentissa korostetaan uskollisuutta isien perinnölle, ja pidättyvyyden sääntöä kutsutaan jopa apostolien käskyksi (apostolica mandata quasi ignota contemnuntur).
Onko pappisselibaatti raamatullista ja apostolista?
Ajatus alkukirkon käytännöllisestä selibaatista (lex continentiae) voi olla niin yllättävä, että sitä pitää pureskella pitkään ennen kuin siitä alkaa vakuuttua. Pureskelun tueksi haluan tarjota vielä ainakin yhden jatko-osan, jossa selvitetään muita patristisia lähteitä. Cochinin laaja tutkielma tarjoaa runsaasti ajatuksia herättävää materiaalia, josta on tässä mainittu vasta ensimmäisiä sivuja. Erityisesti on yritettävä vastata siihen, miten idän kirkoissa päädyttiin ortodoksien nykyiseen käytäntöön, jossa vain piispojen tulee olla naimattomia.
Patristinen aineisto on välttämätöntä selibaattiperinteen ymmärtämiseksi, sillä vain sen avulla voimme ymmärtää käytännön historiallista taustaa ja kehitystä. Usein kuulee väitettävän, että selibaatti säädettiin vasta lännessä 1100-luvulla. Tämä viittaa kuitenkin keskiaikaiseen lainsäädäntöön, jonka myötä läntinen kirkko muun muassa rajoitti vihkimyksiä vain naimattomiin miehiin.
En ole yrittänyt vakuuttaa ainakaan protestanttista lukijaa siitä, että katolinen pappisselibaatti on oikea ratkaisu. En ole myöskään väittänyt, että se kumpuaa yksiselitteisesti Raamatusta. Olen vain tarjonnut taustatietoja, joiden valossa käytäntö käy hieman ymmärrettävämmäksi.
Olen myös tuonut esiin sen tosiasian, että varhaisen kirkon tulkinta alkupuolella mainituista raamatunkohdista on sopusoinnussa pappisselibaatin kanssa. Tämän tulkintaperinteen taustalla on sekä arkisen kokemuksen että välittömän perimätiedon antama ymmärrys siitä, miten sellaiset asiat kuten pappeus ja vihkimys oli alkukirkossa järjestetty.
Kun pohditaan kirkollisen opin tai käytännön raamatullisuutta, on pidettävä mielessä, että Raamattu ei ole kuin taivaasta langennut meteoriitti, joka olisi tarkoitettu tulkittavaksi tyhjältä pöydältä jokaisen uuden sukupolven toimesta. Raamattu on kirkon kirja, joka syntyi alkukirkon elävän tradition ilmauksena Pyhän Hengen avustuksella ja innoituksella. Raamatun tekstin alkuperäinen konteksti on kirkon elämä ja usko.
Minkä kirkon elämä ja usko on Raamatun konteksti? Ei modernien protestanttisten seurakuntien, vaan ensimmäisten vuosisatojen kirkon. Tästä varhaisen kirkon elämästä ja uskosta saamme tietoa liturgisen perinteen, kirkolliskokousten ja kirkkoisien kirjoitusten kautta. Siksi myös raamatullisuuden arviointi on lopulta mahdollista vain tutustumalla historialliseen tutkimukseen varhaisen kirkon elämästä ja ajattelutavoista.
Tällainen tutkimus on luonteeltaan kumulatiivista. Mikään yksittäinen dokumentti tai lausunto ei yleensä riitä ratkaisemaan asiaa. Kyse on paradigmoista, jotka muotoutuvat hitaasti meidän mielissämme sekä tutkimuskirjallisuudessa, kun aineistoa selvitetään rauhassa ja rukouksen hengessä, avoimina totuudelle ja Jumalan tarkoitukselle.
KATOLISTA HAPATUSTA 
Olen mielenkiinnolla lukenut sarjaasi. Ennen kuin kommentoin tätä nimeomaista tekstiä paremmin, haluaisin nostaa esiin yhden laajemman teeman, joka nousee hyvin tekstistä esiin. Viittaat siihen kirjoittaessasi Raamatun tulkinnasta ja luonteesta (taivaalta pudonnut versus kirkon elämässä Pyhän Hengen avustuksella syntynyt kirjakokoelma).
Kuulun itse siihen kristittyjen sukupolveen, joka antaa melko vähän painoarvoa kirkolle ja seurakunnalle sekä traditiolle. Ajatuksen juoksu kulkee jokseenkin niin, että uskoa pidetään syvästi ihmisen ja Jumalan välisenä asiana, eikä siihen tarvitse kirkkoa ja seurakuntaa. Opin lähteenä tulisi olla Raamattu, jota kukin omassa kammiossaan lueskelee ja tulkitsee. Itselläni tämä ajattelu johti pahimmillaan syvään ahdistukseen, kun en esimerkiksi voinut tietää, onko kolminaisuusoppi totta, koska sitä ei sellaisenaan löydy Raamatusta.
Sittemmin ajattelutapani on muuttunut, kun olen oivaltanut, etten ole itsekään pystynyt nojautumaan pelkästään Raamattuun vaan tulkintaani ohjaa kirkkojen vanhat uskontunnustukset ja tietenkin luterilainen tunnustus.
Yksi tärkeä pohdinnan aihe on myös se, voiko perinne mennä harhaan, ja mikä on oikea perinne. Esimerkiksi omassa Raamatun lukemisessani olen herännyt toisinaan siihen, että yritän väkisin vääntää Raamatun kohdat vastaamaan luterilaista käsitystä. Mielestäni on jotenkin hullunkurista, että luterilaisuudessa korostetaan niin paljon uskonvanhuskausta, että pelätään jopa puhua hyvistä teoista ja pyhityksestä, vaikka mielestäni Uusi testamentti on täynnä kehoitusta ja kutsua uuteen elämään Kristuksessa. Yhtälailla oli perinne mikä tahansa, tulkitsemme Raamattua sen valossa.
Kristillisellä kentällä on ollut alusta lähtien erilaisia tulkintoja. Osa tulkittu harhaoppisiksi. Mutta mistä voi siis varmaksi tietää, että nykykäsitys on oikea eikä ole käynyt niin, että väärä käsitys on syrjäyttänyt oikean kauan sitten? Historiahan on aina voittajien kirjoittamaa. Tässä kohdassa usein tulee mukaan usko. Eli on vain uskottava siihen, että Jumala varjelee kirkkoa.
– – – – –
Ja nyt pitkän sepostuksen jälkeen kommenttini varsinaiseen tekstiisi.
Nykyihmisen näkökulmasta on todella vaikeaa ymmärtää sitä, että seksuaalinen kanssakäyminen ja papillisten tehtävien toimittaminen eivät sopisi yhteen, mikä tuntui olen alkukirkon ihmisille itsestäänselvyys. Tällöin tulee myös väkisin esiin tulkinta, jonka mukaan alkukirkon kristityt olisivat pitäneet seksuaalisuutta jotenkin saastaisena.
Myös ajatus selibaatista avioliitosta tuntuu erikoiselta. Miten kirkkoisät suhtautuivat Paavalin kirjeeseen, jossa todetaan, ettei tulisi pidättäytyä kuin hetkeksi, jotta Saatana ei pääsisi kiusaamaan (1. Kor. 7:1-6)?
Koskiko pidättäytyminen jollain tapaa myös tavallisia seurakuntalaisia? Kehotettiinko kristittyjä pidättäytymään sukupuoliyhteydestä vaikkapa ennen messua?
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei Karoliina! Kiitos todella mielenkiintoisista pohdinnoista ja kommenteista!
Syvällinen kuvaus tuo minkä esität koskien oman ajattelutavan muutosta. Pitää sanoa, että minä voin kyllä hyvin ymmärtää sellaista protestanttista ajattelua koskien Raamattua, ja siinä on myös paljon kunnioitettavia piirteitä. Mutta kuten itsekin sanot, lopulta se ei vain toimi, että Raamattua luetaan irrallisena. Ei sitä ole tarkoitettu sellaiseen.
Se on tärkeä kysymys, että mikä perinne sitten on oikea. Tässä tietysti katolinen (ja käytännössä ortodoksinen) ajattelu lähtee siitä, että Raamattu ja kirkko kuuluvat yhteen – ja viime kädessä tuo kirkko on katolinen kirkko. Katolinen perinne ei ole pelkkää inhimillistä perinnettä (ehkä pelkkää ”voittajien historiankirjoitusta”, kuten hyvin kuvaat joidenkin argumenttia), vaan siinä on mukana erityinen Pyhän Hengen vaikutus ja suojelu – kaikista inhimillisistä heikkouksista huolimatta.
Aiheen kannalta klassikkoteos on Newmanin ”Essay on the Development of Christian Doctrine”. http://www.newmanreader.org/works/development/index.html. Siitä pitäisi joskus tehdä tähän blogiin juttua kanssa… Luin sen juuri viime kesänä ja täytyy sanoa, että se on huikea teos. Mutta ei helppo. Minussakin se herätti paljon ajatuksia, pani liikkeille prosesseja jotka ovat vielä kesken…
TykkääTykkää
Sitten vielä lyhyesti tuosta toisesta kommentistasi: olen samaa mieltä, että on hyvin vaikea (ainakaan kertaheitolla) ymmärtää varhaisen kirkon asenteita. Siksi on mielestäni erittäin helppo ymmärtää sitä, miksi monet ovat tulkinneet sitä seksuaalivihamieliseksi yms. Ero on hienovarainen ja joissain kirjoituksissa se saattaa jopa kadota.
Olen itse paljon tätä miettinyt, kun olen aiheeseen liittyen lukenut. Oma ajattelu on mennyt tässä niin, että ensin luulin (kuten kaikki muutkin yleensä) pappien selibaatin tulleen kuvioihin vasta paljon myöhemmin. Sitten joku vinkkasi kirjallisuutta aiheeseen liittyen, ja innostuin siitä, että oho, onpas kyllä yllättävää! Voin hyvin ymmärtää niitä, joiden silmissä esimerkiksi tässä mainitut lähteet herättävät ärtymystä. Itselleni asia ei ole siinä mielessä herkkä, että olen Jumalan innoittamana seurannut selibaattikutsumusta, joten kriittisyys avioliittoa kohtaan ei kosketa minua henkilökohtaisesti. Mutta ymmärrän että se voi tuntua tosi oudolta.
(En ole ihan varma noista asioista joita kysyt. Paavalin kirje toisaalta puhuu koko seurakunnalle. Samassa kirjeessä hän viittaa erikseen siihen, että joillain on ”naimattomuuden armolahja”. En ole tietoinen siitä, että kaikkien kristittyjen olisi tullut pitättäytyä sukupuoliyhteydestä ennen messua. Kysymys koski pappeutta, joka tarkoittaa erityistä samastumista Kristukseen, toimimista in persona Christi. — Idän kirkoissa kyllä kävi niin, että kun myöhemmin hyväksyttiin pappien sukupuoliyhteys, niin siitä tuli pidättäytyä ennen liturgian viettämistä.)
Kun luen tätä historiaa, yritän ymmärtää sen ajan mentaliteettia ja toisaalta myös pohtia sitä, että jos Jumala on kirkkoa johdattanut tällä tavoin (kuten sanoit, uskolla kirkkoon ja Jumalan johdatukseen on tässä iso merkitys!), niin sillä on ollut jokin tarkoitus. Yritän varmaan jatkokirjoituksessa vielä avata näitä omia pohdintoja asiaan liittyen.
Yksi ajatukseni on ollut se, että (1) toisaalta Jumalan on halunnut kirkolleen (eli katoliselle kirkolle) pappien selibaatin, koska kaikista vaikeuksista huolimatta se on hyvin toimiessaan poikkeuksellisen suuri hengellinen karisma ja hengellisen hedelmällisyyden lähde. Tämän olen nähnyt voimallisesti ympärilläni monissa eri maissa näiden vajaan parinkymmenen vuoden aikana, kun olen katolilaisena elänyt. Näen asian myös niin, että selibaattiin liittyvät ongelmat ovat aina (!) pohjimmiltaan hengellisyyden ongelmia. Siksi niiden ratkaisu on aina hengellinen, koska se on muutenkin ”oikea” vastaus hengellisyyden kriisiin.
(2) Toisaalta arvelen, että Jumalan viisaudessaan tiesi, että tällainen karisma vaatii erityistä Pyhän Hengen apua toimiakseen ja säilyäkseen – ja siksi hän antoi sen heikentyä ja poistua kirkoista ja kirkollisista yhteisöistä, jotka eivät ole katolisen kirkon täydessä yhteydessä. Ensin ortodoksikirkoissa se lähti heikentymään (siitä kirjoitan tarkemmin seuraavassa osassa; heikentyminen muuten liittyy ajallisesti samaan aikakauteen, jona idät kirkot alkavat pyrkiä ”itsenäistymään” Rooman yhteydestä, joten tässäkin voi halutessaan nähdä Jumalan merkin). Syntyi eräänlainen välimuoto tai hybridiratkaisu, jossa on toisaalta hyvät puolensa mutta joka toisaalta on (pahoittelut että sanon näin kovasti) teologisesti epäjohdonmukainen ja lopulta myös heikentää kirkkoa.
Toisaalta Jumala ei antanut selibaattiperinteestä mitään selkeää ja ehdotonta merkkiä Raamattuun – ehkä ennakoiden viisaudessaan sitä, että protestantit tulisivat perustamaan uskonsa ratkaisevasti Raamattuun, ja että heille selibaattiperinne olisi liian iso taakka (ei riittävää hengellistä ja sakramentaalista tukea sen elämiseen) ja joka tapauksessa liian vahvasti ristiriidassa heidän teologisen visionsa kanssa. Sitä paitsi heillä ei ole aitoa, sakramentaalista pappeutta (eikä eukaristiaa), joten heillä ei myöskään ole sitä keskeistä teologista syytä pappien selibaatille, jolla varhaisen kirkon teologiassa tätä perusteltiin. Näen tässä tiettyä harmoniaa, joka heijastaa Jumalan viisautta ja laupeutta. Jättämällä asian pois Raamatun eksplisiittisestä tekstistä Jumala ikään kuin vapautti protestantit armolahjasta, joka olisi heille ollut liian vaikea kannettavaksi.
Jotta tämä näkemys ei jättäisi mielikuvaa, että pidän itse selibaattiperinnettä ”taakkana”, tarjoan korjaavan kielikuvan: se ei ole kahle, vaan se on kotkan siivet. Kotkan siivet saavat lentämään korkealle, mutta ne myös painavat paljon.
Ja jos kotka ei lennä korkealla, se näyttää aika säälittävältä. Ja vierestä katsojien silmissä herää helposti ajatus, voi kun se voisi ”vapautua” noista siivistä ja olla samanlainen pikkulintu kuin kaikki muutkin… Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?
TykkääTykkää
Kiitos vastauksestasi ja lukuvinkistä (kunhan vain ehtisi joskus lukemaan :D)!
Jos sallit, niin haluaisin hieman haastaa kirjoittamaasi. Katolilaisena ymmärrettävästi ajattelet, että se oikea perinne ja oikea kirkko on katolinen kirkko. Ihailen ja kunnioitan tälläistä vakaumusta (ja olen siitä jopa toisinaan kateellinen), mutta en voi olla ajattelematta, onko siinä lopulta kyse enemmän uskon kuin tiedon asiasta. Toisin sanoen: voiko väitettä todella perustella objektiivisesti niin, että myös ihminen, jolla ei tätä uskoa ole, voisi vakuuttua sen todenperäisyydestä?
Yritin selailla blogia, mutta en löytänyt yhtään kirjoitusta, jossa olisi seikkaperäisesti perusteltu, miksi juuri katolinen kirkko on ”the kirkko”. Linkkaatko, jos sellainen on?
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei!
Kysymyksesi on tietenkin hyvin tärkeä! Oletko muuten lukenut Vatikaani II:n kirkkodokumentin ”Lumen gentium”? Sen ensimmäinen osa (kappaleet 1-8) on aivan olennainen tämän kannalta. Se on vain muutaman sivun juttu, joten no excuses:
https://katolinen.fi/lumen-gentium/
Meillä hapatuksessa ei valitettavasti ole aihetta juurikaan käsitelty. Emil tuossa vinkkasi minulle, että piakkoin tulee juttu Surprised by Truth -kirjasarjasta. Se käsittelee asiaa kiinnostavasti, sillä aiheena on ”ulkopuolisten” itsenäinen tutkinta ja päätyminen tähän kantaa – että katolinen kirkko on ”the kirkko”.
Joona sivusi aihetta hieman blogissamme tällä kirjoituksella: https://hapatusta.net/2018/09/10/kuinka-vatikaanin-inklusivismi-paihitti-vanhoillislestadiolaisen-eksklusivismin/. Mutta oikeastaan en suosittele lukemaan sitä, vaan siinä mainitun pidemmän tekstin, jonka Joona julkaisi aiemmassa lestadiolaisblogissaan:
https://hulluinhuonelainen.com/2018/05/19/nakemiin/
Siinä on yhden ihmisen pohdintaa siitä, miksi hän päätyi pitämään katolista kirkko oikeana ja alkuperäisenä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Joonan erinomaisten kirjoitusten oheeseen laitan tähän myös omat henkilökohtaiset perusteluni nimenomaan katoliseen kirkkoon liittymiselleni. Kirjoitukseni on huomattavasti lyhempi (ja siksi myös suppeampi), mutta sopii siksi hyvin nopeasti luettavaksi.
https://jumalapuhetta.wordpress.com/miksi-katolilaisuus/
TykkääTykkää
Hei vielä,
Olen miettinyt tuota kysymystäsi, että voiko katolisen kirkon erityisasemaa perustella objektiivisesti. Mielestäni kyllä. En ole itse oikeastaan koskaan ajatellut, että se olisi vain uskon asia. Ja näin katolisessa teologiassa on aina ollut ihan kirkkoisistä lähtien.
Tästä pitäisi kirjoittaa pitkästi, mutta heitän tähän provokaationa ihan yksinkertaisen analyysin. Vaihtoehtoja ei taida olla kovin montaa:
(a) Ei ole mitään ”alkuperäistä”, ”Jeesuksen perustamaa” kirkkoa, koska Jeesus ei sellaista halunnutkaan perustaa. Siispä ei ole tarvetta kuulua mihinkään, kirkkoon, vaan riittää vain ”uskoa Jeesukseen”.
(b) Jeesus perusti sellaisen, mutta sitä ei ole enää, koska se on menetetty alkukirkon korruption vuoksi. Siispä on valittava oma seurakuntansa sen mukaan, mikä parhaiten vastaa ”alkuperäistä, raamatullista uskoa”.
(c) Alkuperäinen, Jeesuksen perustama kirkko on yhä olemassa – mutta se tarkoittaa vain tosiuskovien näkymätöntä yhteisöä. Siispä olennaista on uskoa itse oikein.
(d) Alkuperäinen, Jeesuksen perustama kirkko on yhä olemassa, ja siitä ovat kummunneet ja erkaantuneet kaikki muut kirkot ja kirkolliset yhteisöt. Siispä on olennaista tutkia ja selvittää asiaa sekä rukoilla Jumalan opastusta, jotta voisi kuulua siihen kirkkoon, jonka Jeesus itse perusti.
Näitä voisi analysoida tarkemmin, mutta nyt hyvin lyhyesti:
– a-vaihtoehto ei ole uskollinen raamatulliselle uskolle (jonka sinä kuitenkin jaat). Uskovien yhteisön perustaminen on olennainen osa Jeesuksen missiota sellaisena kuin se Raamatussa ilmaistaan. Käytännössä a-vaihtoehto on vain villiä spekulaatiota jonka lähtökohtana on koko Uuden testamentin kyseenalaistaminen.
– b-vaihtoehto on aika tyypillinen tiettyjen protestanttien teoria. Siitä on toki vielä se variantti, että aito kirkko on ”palannut näyttämölle” jossain vaiheessa (Luterilaisuus? Lestadiolaisuus? Helluntailaisuus? tms.). Tässä vaihtoehdossa on monenlaisia ongelmia, joista yksi on se, että se kyseenalaistaa Jeesuksen lupauksen, jonka mukaan Pietarille rakennettua kirkkoa eivät helvetin portit saa valtaansa (vaikka varmasti yrittävät!). Klassinen protestanttinen yritys väistää ongelma on väittää, että Jeesus tarkoitti kalliolla Pietarin uskoa; mutta tulkinta on mieletön, jos teksti luetaan rauhassa kokonaisuutena. (No, tätä voisi tietysti problematisoida vaikka kuinka, nyt haluan vain heittää lyhyen provokaation.)
– c-vaihtoehto on toinen protestanttinen yritys väistää heidän kirkollisen statuksensa ongelma. Siinä on jälleen jotain tottakin, mutta se sivuuttaa sen, että raamatullisessa ekklesiologiassa kirkolla on myös näkyvä, organisatorinen ulottuvuus (lähtien apostolien valitsemisesta ja etenkin Uuden testamentin kirjeissä). Myös alkukirkon ja kirkkoisien kirkon ajattelussa tämä oli aivan olennaista. Tämä vaihtoehto on siis vasta paljon myöhemmin keksitty innovaatio, joka ei kumpua Raamatusta vaan hankalasta tilanteesta.
– d-vaihtoehto edustaa katolista ajattelua. Sen valossa on lähinnä kaksi vaihtoehtoa: katolinen kirkko ja ns. ortodoksiset kirkot. (Mielestäni ei ole todellisuudessa olemassa yhtä ortodoksista kirkkoa aidon kirkkokommuunion merkityksessä. Sellainen on olemassa vain paperilla. Juuri tässä on ortodoksien ratkaiseva ongelma kun kysytään, mikä on ”the kirkko”. Ortodoksit voivat jokseenkin uskottavasti väittää, että heillä on ”alkuperäinen usko”. Suurelta osin niin tietysti onkin. Mutta ekklesiologisesti heidän positionsa on heikko. Jotta se olisi ”alkuperäinen” tilanne, pitää sulkea pois aito kirkon ykseys myös alkukirkosta, ja niin, tietysti pitää sulkea pois Pietari, ikään kuin hän olisi ollut epäolennainen osa evankeliumien ja helluntain kirkkoa. — Ortodoksiargumentti katolista kirkkoa vastaan muuttuukin lopulta eräänlaiseksi b-vaihtoehdon variantiksi.)
No, tämä vaatisi tietysti paljon perusteellisempaa analyysiä, mutta halusin heittää tähän edes pientä provokaatiota! :-D Lisäksi tämä jaottelu voi auttaa jäsentämään ongelmaa. Tärkein pointtini on, että kyse ei ole vain ”mikä on oikea kirkko”, vaan miten kysymys oikeastaan esitetään…
P.S. Silmäilin Emilin vanhaa blogia, että löytyisikö sieltä jotain hyviä kirjoituksia aiheesta. Sen varhaiselta kaudelta löytyy hauskaa, aika simppeliä katolista apologetiikkaa. Emil nykyään ei varmasti suosittelisi niitä juttuja… Mutta minä jollain tavalla tykkään niistäkin, niissä on kaikessa yksinkertaisuudessaan virkistävää tuoreutta, kun niissä uskalletaan väittää jotain selvää ja ehdotonta. Listaan tähän joitain niistä, koska niiden etsiminen itse vie hieman aikaa:
Kuka perusti kirkkosi?
https://hyviauutisia.wordpress.com/2009/08/03/kuka-perusti-kirkkosi/
(Hauska, äärimmäisen simppeli provokaatio mutta humoristisuudessaan hyvä)
Kirkon tuntomerkit
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/kirkon-tuntomerkit/
(Klassista apologetiikkaa joka yksinkertaisuudestaan huolimatta sisältää paljon totta)
Pietarin johtoasema Raamatussa
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/pietarin-johtoasema-raamatussa/
(Lyhyt ja ytimekäs siitä, miten Pietarin erityisasema näkyy Raamatussa; tämän pitäisi olla peruskauraa, mutta jostain syystä tätä ei tule edes ajatelleeksi ellei joku tee tällaisen 50 kohdan listan…)
Pietari – Kallio?
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/pietari-kallio/
(Täydentää edellistä; hieman simppeli mutta jotain hyvääkin)
Paavin primaatti
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/paavin-primaatti/
(Hyvä tiivistelmä varhaisesta kirkosta koskien tätä keskeistä kysymystä)
Rooman piispat Pietarin seuraajina
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/rooman-piispat-pietarin-seuraajina/
Edellistä täydentää pieni poleeminen kirjoitus ”Hyvästit Heiniselle”, joka hieman ärsytti joitain lukijoita mutta tässä se kuitenkin:
https://hyviauutisia.wordpress.com/2009/10/05/hyvastit-heiniselle/
Tuota aihetta etsiessä törmäsin myös näihin juttuihin, joissa on aika hyviä pointteja koskien ”perinteen” ja Tradition ongelmaa ja suhdetta Raamattuun:
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/yksin-raamattu/
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/pyha-traditio-ja-kirkon-opetusvirka/
https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/opin-kehittyminen/
Heh, en toki tarkoita, että sinun pitäisi kaikki nämä lukea. Ja Emil varmaan sanoisi, että älä lue, kun ne ovat niin yksinkertaistavia! :-D Mutta halusin tehdä vähän listaa, kun tässä kuitenkin on suomeksi jotain, mistä voi lähteä liikkeelle. Mutta lue toki ensin se Lumen gentiumin eka osa (https://katolinen.fi/lumen-gentium/). Se ei ole simppeliä apologetiikkaa, se on kunnon teologiaa!
TykkääLiked by 2 people
Oikeastaan ainoa vastaväite pappien selibaattia vastaan on se, että se on julistettu pakolliseksi.Siitä on seurauksena se ,että pappisvirkasan hakeutuu hyvin erikoinen hakijamäärä. Siis sellaisia, jotka luulevat pystyvänsä jalostamaan viettinsä palvelustehtävänsä alttarille. Tämä tuntuu herättävän protesteja niiltä jotka tuntevat kutsumusta ,mutta avioliittonsa takia eivät voi hakeutua pappeuteen. Ainakin USAssa on tuhansia entisiä pappeja jotka ovat avioituneet ja haluaisivat palata virkaan jos se olisi mahdollista. Nyt se on suljettu heiltä. ”turhasta”selibaatista on siis suuria käytännöllisiä vaikeuksia kirkolle jotka kärsivät pappeuspulasta Teollisissa maissa.
Mielestäni on aivan luonnollista se, että homoseksuaalisten osuus (?) papistossa on huomattavasti suurempi kun muussa väestössä. Ainakin viimeaikaiset tutkimukset väittävät näin. Toisaalta kirkon virka tarjoaa asyyliumin heille ja toisaalta he ovat sopivia sellaiseen virkaan He ovat hämmästyttävän usein hengellisesti suuntautuneita ja heillä on usein luontainen holhoava asenne kanssaihmisiin. Tämän huomaa huoltotyöyhteyksissä hyvin. Tosin myös homoseksuaalisten on kamppailtava selibaattinsa kanssa ,niin kuin lehdistö hyväntahtoisesti on meitä valistanut.
Lukemani mukaan ainakin länsimaissa pappeuteen pyrkii yhä vanhempia ikäluokkia. Se on hyvä . Heillä on elämänkokemusta ja he ovat mahdollisesti käyneet läpi monia vaiheita seksuaalisuutensa kanssa ja tietävät mitä lupaavat.
Hallinnollisilla päätöksillä ei voida ketään pakottaa suurempaan pyhyyteen mutta paikka sellaiseen kilvoitteluun voidaan kieltää suuren näyn takia. Hinta kirkolle on siitä korkea.
TykkääTykkää
Eroottinen kiinnostus samaa sukupuolta kohtaan – se on kyllä mutkikas asia. Liian mutkikas tässä käsiteltäväksi.
Samoin kysymys siitä, mitä pitäisi tehdä niille, jotka ovat luopuneet pappislupauksistaan mutta sitten haluaisivat takaisin. Heitä on tietenkin helppo sympatiseerata. Mutta se on kaksipiippuinen juttu.
Sen tiedämme empiirisesti (ja tämä vahvistaa oikean teologisen vision) että pappiskutsumuksista ei ole pulaa siellä, missä moraalinen ja hengellinen elämä ja opetus ovat kunnossa. Tarkoittaen myös perheitä ja avioliittoa koskeva opetus ja elämä. Tämä näkyy sekä kirkon eri hengellisissä perheissä (järjestöissä yms) että jopa yksittäisissä hiippakunnissa.
Myös tämän vastakohta näkyy selvästi. Eikä se mikään yllätys ole. Selibaatti ja sen eläminen ovat syvässä yhteydessä hengelliseen todellisuuteen. Selibaatin takia pappeus on eräänlainen hengellinen ilmapuntari.
Mutta keskitytään nyt vielä historian opiskeluun. Kun historia tunnetaan hyvin, voidaan paremmin alkaa keskustella nykytilasta ja eri vaihtoehdoista. Ilman sitä se on mahdotonta.
TykkääLiked by 2 people
Mutta miksi selibaatti tehtiin pakolliseksi? Onko ajatus ja usko todellakin niin että vain selibaatissa elävät voivat toimia pappeina? Kuitenkin avioliitossa eläminen papeille on hyväksytty useammassa Rooman kanssa yhteydessä olevassa kirkkokunnassa. Johdonmukaisuus?
TykkääTykkää
Markku hyvä, tätä aihetta jatkamme seuraavassa osassa…
TykkääTykkää
Todella upea essee, kiitos isä Oskari.
”…jotta kaikki alttarilla palvelevat (qui altario inserviunt) eläisivät täydellisessä siveydessä.”
Herää kysymys: onko alttarikäytännöissä tapahtunut merkittävä muutos viime vuosikymmeninä? Ei kai siellä palvelevat pappia lukuunottamatta täydelliseen siveyteen sitoutuneita ole, vai onko? Toki viittaan nyt tavallisiin hiippakuntamessuihin, joihin suurin osa katolilaisista osallistuu.
TykkääTykkää
Löysinkin jo hämmennykseeni yksinkertaisen vastauksen, minulta meni alttari ja kirkon kuoriosa sekaisin. Muutosta kuori- tai alttarikoroketilan käytännöissä on toki tapahtunut, mutta varsinaisesti alttarilla kai edelleen palvelee ainoastaan pappi tai vihitty diakoni, jotka ovat luonnollisesti sitoutuneet täydelliseen siveyteen.
TykkääTykkää
Nyt on kyllä sellaista tykitystä, että vähän hirvittää. Mutta joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, ja koen kyllä jonkinlaiseksi velvollisuudeksi kommentoida tätäkin tekstiä.
Jos nuo esittelemäsi tulkinnat eivät olisi kirkkoisiltä, sanoisin niitä suoralta kädeltä anti-raamatullisiksi ja suorastaan sairaiksi. Ja tekisi mieli sanoa silti. Pelkästään naimattomien miesten vihkimisen vielä ymmärrän, mutta tämä lex continentia tai ”aviollinen pidättyvyys” menee kyllä täysin yli hilseen. (Tai ”aviollinen siveys” – mikä käsitehirviö, niin kuin seksuaalisuuden toteuttaminen avioliitossa olisi tosiaan saastaista.) Hankalimpana yksittäisenä raamatunkohtana tämän käytännön kannalta on Karoliinan mainitsema 1. Kor. 7:1-6, johon et nähdäkseni ole vielä ottanut kantaa – vai onko se mennyt minulta ohi silmien? Joskus tuntuu, että jos teologilta kysyy, niin juuri mikään kohta Raamatussa ei tarkoita sitä, mitä siinä sanotaan.
Lisäksi menettely tuntuisi sotivan kristillistä avioliittoetiikkaa vastaan. Kyseessähän on käytännössä kuitenkin avioero. Varmasti asumusero pitäisi ainakin ottaa, sillä kai kaikkina aikoina on pidetty miehen ja naisen yhdessä asumista merkkinä siitä, että he ovat seksisuhteessa. Mahdolliset lapset lienevät jääneet vaimon hoidettaviksi miehen keskittyessä pyhään tehtäväänsä. Logiikka on mielestäni sama kuin miehellä, joka jättää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, koska uskoo Jumalan johdattaneen niin. Jumala ei kuitenkaan voi kutsua ketään vastoin omaa sanaansa, joka kyllä tarpeeksi selvästi sanoo, että avioliitto on rikkomaton, vaikka peruste olisi kuinka hurkas tahansa. Itsekin kirjoitit edellisessä tekstissäsi, että naimisissa olevalle miehelle avioliiton ja perheen pitää olla kutsumus numero yksi. Jumalan kiitos, kirkko on sittemmin tarkistanut käytäntöjään tässä asiassa, koska katolinenkaan kirkko ei kerta enää vihi papiksi naimisissa olevia miehiä.
Mitä tulee pappisselibaattiin yleensä, niin kyllä siinä jonkun verran saa väännellä mainitsemiasi kohtia (kirjeistä Timoteukselle ja Tiitukselle), jotta selibaatin saa sinne luettua. Varsinkin kun on erikseen mainittu, että seurakunnan kaitsijan tulee pitää lapsensa kurissa.
Kohdasta 1. Kor 9:5 otit esille sen ”katolisen” tulkintavaihtoehdon, joka minusta kuulostaa vähemmän uskottavalta. Jos joku nykypäivän pappi tai saarnaaja kuljettaisi mukanaan yksityistä palvelijatarta, mikä olisi ihmisten ensimmäinen mielikuva? Tai vaikka tämä ei olisi ongelma, miten mies itse pystyisi pitämään mielensä puhtaana? Lainasit taannoisessa kirjoituksessasi Avilan Teresaa: ”Entre santa y santo, pared de cal y canto.” (En osaa espanjaa, mutta suomenkielinen käännös ei kuulostanut yhtä iskevältä.) Olivatko apostolit tässä suhteessa merkittävästi pyhempiä kuin nykyajan ihmiset? Uskottavammalta tulkintavaihtoehdolta kuulostaisi minusta seuraava, joka tuntuu olleen ainakin joidenkin katsomieni käännösten tekijöiden mielessä: ”Eikö meilläkin olisi oikeutta pitää mukanamme vaimoa, niinkuin olisi myös muilla apostoleilla, Herran veljillä, ja etenkin Keefaalla, jolla tosiaan on tai ainakin on ollut vaimo? Me olemme kuitenkin katsoneet naimattomuuden paremmaksi ratkaisuksi, ja se on muuten suositeltava ratkaisu kaikille seurakunnan paimenille.”
No, tähänastinen on juuri sellaista lopulta turhaa höyrypäistä vaahtoamista aiheesta, joka herättää paljon tunteita. Tietenkään se, mitä kirkkoisät ja varhainen kirkko asiasta sanovat, ei ole vähäpätöinen asia; emmehän voi uskoa Jumalan antaneen kirkkonsa olla harhassa vuosisatoja. Kirjoitat osuvasti:
”Minkä kirkon elämä ja usko on Raamatun konteksti? Ei modernien protestanttisten seurakuntien, vaan ensimmäisten vuosisatojen kirkon. Tästä varhaisen kirkon elämästä ja uskosta saamme tietoa liturgisen perinteen, kirkolliskokousten ja kirkkoisien kirjoitusten kautta. Siksi myös raamatullisuuden arviointi on lopulta mahdollista vain tutustumalla historialliseen tutkimukseen varhaisen kirkon elämästä ja ajattelutavoista.”
Tiedostan, etten argumentoi tässä varsinaisesti sinua vastaan, vaan kirkkoisiä ja varhaisen kirkon traditiota. En haluaisi olla ylimielinen ja väittää osaavani tulkita Raamattua paremmin kuin he. Täytyy myöntää, että kirjoittamasi asiat järkyttävät minua. Kuitenkin jos Raamattu opettaa jotain täysin selvästi, niin silloin ei auta vaikka kaikki kirkkoisät ja vaikka ”enkeli taivaasta” opettaisi jotain muuta. Varsinkin tässä pappien aviollisen pidättyvyyden asiassa olen sitä mieltä, että Raamattu tosiaan vastustaa kirkkoisien tulkintaa. Tätä tukee sekin, että kirkko on sittemmin luopunut käytännöstä eikä se kai ole enää missään päin kristikuntaa voimassa. En kuitenkaan haluaisi olla tässäkään asiassa ”kognitiivis-psykologisesti lähes murtamattoman paradigman” vanki.
Minusta on muuten merkillistä, miten katolinen kirkko vetoaa rutiininomaisesti kirkkoisiin ja traditioon, mutta yhdessä kristillisen opin kannalta sangen merkittävässä asiassa opettaa häpeämättömästi täysin päinvastaista kuin kirkkoisät ja kaikki kristilliset opettajat ennen 1800-lukua (Jeesuksesta ja Paavalista puhumattakaan). Tarkoitan tietenkin 1. Mooseksen kirjan lukuja 1-11. Mikäli vastaukseksi tarjotaan ”mutta kun tiede on todistanut toisin”, niin tähän voi todeta, että eipä kirkko (onneksi) näytä missään muussa asiassa välittävän siitä, mitä ”tiede” asiasta sanoo. Tämä menee tietenkin mahdollisimman paljon ohi aiheesta, mutta mikäli blogistit haluavat haasteita tuleville kirjoituksille, niin tässä olisi yksi aihe, johon tarttua.
Kiitos taas tästä perusteellisesta selvityksestä! Näen ainakin yhden syyn, miksi on hyvä, että katoliset papit ovat naimattomia. Minulla ei perheellisenä olisi mitenkään aikaa pitää blogia ja vielä vastailla kommentteihin aktiivisesti.
TykkääTykkää
Haha! (Loppukaneettiisi)
No, ymmärrän hyvin sitä, että tällaisia reaktioita herää. Itsellenikin tämä historia oli ekalla kerralla aikamoinen yllätys, on siinä ollut sulattelemista ja miettimistä, että miksi ja miten.
Ihan nopeasti pari pientä ajatusta:
– 1. Kor. 7:1-6 koskee neuvoja seurakunnalle yleisesti. Ei ole mitään ristiriitaa, että pappeus voisi olla vain niille, joille sen tältä osin sopii. Se on oma asiansa, mikä on paras ratkaisu kirkolle jne., mutta loogista ristiriitaa siinä ei ole.
– ”aviollinen siveys” – ei tietääkseni ole käyttänyt tuollaista termiä kuvaamaan pidättyvyyttä avioliitossa. Minusta ”aviollinen siveys” tarkoittaa aviopuolisoiden keskinäistä uskollisuutta sekä tietenkin sitä, että myös sukupuoliyhteys on siveellistä (kunnioittaa seksuaalisuuden yhteyttä ihmisen luotuisuuteen). En tiedä käytettiinkö kirkkoisillä jossain toisessa merkityksessä. Tosiaan joskus aikoinaan on ilmeisesti puhuttu myös ”siveydestä” merkityksessä ”selibaatti”, mutta ilmeisesti näin tietyn kontekstin rajoissa.
– avioliittoetiikka: tämä on tärkeä ongelma. En tiedä hyvin, miten asia oli. Yksi vaihtoehto on, että mies oli vanha (”presbyteeri” viittaa siihen), vaimo samoin, lapset jo varttuneita ja itsenäisiä. Varhaisessa kirkossa näköjään usein oli lisäksi vaatimus, että pappiskutsumus edellyttää vaimon suostumusta, koska kyse on molemminpuolisesta luopumisesta (tästä on tunnettuja tekstejä ja se kertoo siitä, että tällainen käytäntö tosiaan oli). Voidaan myös ottaa huomioon, että aikoinaan perhepiiri oli usein laajempi, ei nykyinen erillään asuva ydinperhe.
– 1. Mooseksen kirjan lukuja 1-11: en ole ihan varma, mitä tarkoitit. Mutta kyllä kirkkoisillä on aika laajasti tulkintaa niistä, esimerkiksi Augustinus ja Gregorios Nyssalainen pohtivat tekstejä sen ajan luonnontieteen valossa ja pitävät itsestään selvänä sitä, että tiettyjä jakeita ei ole tarkoitettu ”kirjaimellisesti” tulkittaviksi (mitä sekään sitten tarkoittaa). En tiedä viittasitko tähän ongelmaan. Ainakin ns. fundamentalistinen raamatuntulkinta ja kreationistinen Genesis-tulkinta ovat aivan vieraita kirkkoisille, pikemminkin vasta 1800-luvun protestanttien luomus.
Jos ehdin, haluaisin jossain jatko-osassa pohtia omasta näkökulmastani tätä asiaa. Kysymys on moniulotteinen. Olen itse yrittänyt ensin ymmärtää sitä, miten tähän historiallisesti päädyttiin. En ole halunnut hypätä omiin spekulaatioihin siitä, miksi Jumala kenties on järjestänyt (jos on) asiat tietyllä tavalla, kun taustaa koskevat oletukset ovat lukijoilla niin erilaisia.
TykkääTykkää
”Aviollinen siveys – En tietääkseni ole käyttänyt tuollaista termiä kuvaamaan pidättyvyyttä avioliitossa”
Et olekaan, mutta se löytyy epäsuorasti lainaamastasi dokumentista:
”Kaikki piispat totesivat yksimielisesti: piispat, papit ja diakonit, viattomuuden varjelijat (pudicitiae custodes), pidättykööt myös yhteydestä vaimoihinsa, jotta kaikki alttarilla palvelevat (qui altario inserviunt) eläisivät täydellisessä siveydessä.”
”Ainakin ns. fundamentalistinen raamatuntulkinta ja kreationistinen Genesis-tulkinta ovat aivan vieraita kirkkoisille, pikemminkin vasta 1800-luvun protestanttien luomus.”
Varmaan ne olisivat olleet vieraita siinä muodossa kuin ne kehitettiin vastauksena evoluutioteoriaan. Mutta uskoisin, että yhtä vieras kirkkoisille olisi ollut ajatus siitä, että maailmankaikkeus on miljardeja vuosia vanha ja ihminen on kehittynyt alemmista elämänmuodoista. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin ainakin Augustinus lähinnä spekuloi, että luomisen on täytynyt olla hyvin nopea tapahtuma – eihän se voi viedä Jumalalta kuutta päivää.
En kirjoita tässä yhteydessä tästä enempää, koska en ole mikään asiantuntija ja nykymaailmassa saa aika nopeasti höyrypään leiman, jos edes vihjaa mihinkään kreationismin kaltaiseen. En tiedä kiinnostaako aihe blogin lukijoita, joista suurin osa lienee hyväksynyt evoluutioteorian, kuten tietenkin suurin osa myös kaikista kristityistä nykyaikana. Joka tapauksessa kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että väitteet pitää hyväksyä siitä syystä, että ne ovat hyvin perusteltuja – ei siitä syystä, että suurin osa ihmisistä uskoo niihin. Jonkinlainen esitys katolisen kirkon ja tieteen suhteesta historiassa olisi mielenkiintoinen.
TykkääTykkää
Hyvä pointti, tuossa oli tuo termi ”täydellinen siveys”. Tuollaisia termejä on joskus käytetty viittaamaan selibaattiin/pidättyvyyteen. Olen samaa mieltä, en itsekään tykkää sellaisesta terminologiasta ollenkaan.
Joo kiinnostava aihe tuo kirkko / tiede! No, kuitenkin mitä tulee kirkkoisiin, niin katolinen ajattelu ei ole sillä tavoin staattista, että pitäisi olla joka suhteessa *samaa mieltä* kuin he – varsinkin jos kyse on ollut sen ajan tieteen käsityksistä. Enemmän on kyse teologisista periaatteista, jotka ohjaavat ajattelua. Myöskään selibaatin ja pappeuden suhteesta mikään ei velvoita kirkkoa/katolilaisia ajattelemaan juuri sillä tavoin, kun jotkut kirkkoisät ajattelivat. Itse taivun siihen, että myös siltä osin on syytä seurata jollain tavalla heidän periaatteitaan. Mutta joka tapauksessa tämän kirjoitukseni pointti ei ollut sekään, vaan yksinkertaisesti tarjota taustaymmärrystä sille, miten asia historiallisesti meni ja kehittyi. Eikä niinkään, miten Raamattua pitäisi tulkita, vaan miten sitä itse asiassa tulkittiin ja miten pappeuden kanssa toimittiin silloin.
Kirkkoisien tulkinta luomistarinasta on hyvinkin avoin tulkinnalle kunkin ajan tieteen valossa. Erityisesti juuri Augustinus ja Gregorios toteavat selvästi (omana mielipiteenään toki, ei kirkon yhteisenä oppina), että Jumala ei voinut luoda kirjaimellisesti ”tietyissä päivissä”, koska auringon kiertokulku alkaa vasta kun maa ja aurinko on luotu. Tämän nojalla he pitävät itsestään selvänä sitä, mikä mielestäni onkin täysin totta: luomisen kuvaaminen ”päivinä” on vain narratiivinen keino, jolla kuvataan yleisesti luomisen prosessiluonnetta sekä sen harmonisuutta ja sitä että kaikki tapahtui niin kuin Jumala tarkoitti.
Huomattavaa on, että Augustinus ja Gregorios päätyvät toisistaan riippumatta Raamatun valossa siihen, että Raamattu tarkoittaa Jumalan luoneen kaiken yhdellä kertakaikkisella aktilla (”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” – tämä ”alussa” on heidän mielestään yksittäinen hetki josta ”aika” alkaa ja ”taivas ja maa” tarkoittaa kaikkea luotua), mutta sen vaikutukset näkyivät prosessiluonteisena kehityksenä (siksi sitä kuvataan ”päivinä”). Periaatteen tasolla tässä ei ole juuri lainkaan eroa jonkinlaiseen evoluutioteoriaan. Tästä pitäisi kai joskus kirjoittaa…
TykkääTykkää