JOONA KORTENIEMI

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”?

Ruusuja ja kunniamaininta

Ensimmäiseksi on sanottava, että kaikilla kesäjuhlilla meidät otettiin hyvin lämpimästi vastaan. Kiitos siitä! Suviseuroissa sain eräältä rouvalta topakan parannuskehotuksen, mutta haluan uskoa, että rakkaus oli motiivina siinäkin. Toisaalta toinen nainen tuli kiittämään hyvistä blogeista! Erityisen kauniina yksityiskohtana kaikilta juhlilta jäivät mieleen monet valkohapsiset mutta kirkassilmäiset pyhät vanhukset. Heistä loisti Jumalan kanssa eletyn elämän tuoma ilo ja rauha.

Erityisen ”kunniamaininnan” haluan antaa tässä uusheräykselle, jonka kesäseuroissa Kangasalla olimme 26.-28.7. Vanhoillislestadiolaisuudessa olin oppinut, että uusheräys on pieni ja pystyyn kuoleva ”eriseura”, joten sisällöllisesti en odottanut reissulta kovin paljon. Yllätys oli kuitenkin vahvasti positiiivinen. Erityisesti jäi mieleen rouva, joka oli käytännössä adoptoinut perheeseensä neljä turvapaikanhakijoina tullutta afgaanipoikaa. Huolenpito ja rakkaus olivat puhutelleet heitä niin, että kaikki olivat kääntyneet tai kääntymässä kristinuskoon. Saimme myös jutella yhden hänen ”ottopoikansa” Najeebin kanssa. Oli puhuttelevaa ja koskettavaa, millainen ilo ja vapautuneisuus hänestä huokui ja miten hänen silmänsä loistivat hänen kertoessaan, kuinka hän oli löytänyt Jeesuksessa ”elävän Jumalan”!

Niin ikään Kangasalta jäivät mieleen avoimet keskustelut uusheräyksen vanhemman polven vaikuttajien kanssa. Samoin Emilian, arviolta parikymppisen neidon, Haralanharjulla, ”kesäilta Kangasalla” -tilaisuudessa pitämä harvinaista hengellistä ymmärrystä osoittanut iltahartaus tai todistuspuheenvuoro. Kaikki tämä vaikutti minuun niin paljon, että harkitsen liittyväni uusheräyksen jäseneksi, jos se onnistuu ekumeeniselta pohjalta ilman luterilaisten dogmien allekirjoittamista:)

Mainittakoon Kangasalta myös Ukinrannan ekumeeninen fransiskaaniyhteisö, jossa Emilin kanssa yövyimme reissullamme. Upea vanha puutalo sekä kaunis puutarha järven rannalla yhdistettynä mutkattoman lämpimään ilmapiiriin! Poiketkaa ihmeessä, jos matkustelette siellä päin! Yhteisö kuuluu kansainväliseen anglikaanistaustaiseen Society of St. Francisiin, mutta paikalla on myös suomalaista herätysliiketaustaa Anna-Maija Raittilan ja hänen Sinapinsiemen ry:nsä kautta. Raittilan juurethan olivat tunnetusti vanhoillislestadiolaisuudessa.

Suviseurat, suvijuhlat ja ambivalentti lestadiolaisuus

SRK:n Suviseuroissa kävimme siis sunnuntaina 30.6. Edellisenä päivänä, lauantaina, pidimme Oulun pääkirjastossa ekklesiologiaan sekä inklusivismin ja eksklusivismin problematiikkaan keskittyvän Hapatuspäivän. Se meni hienosti, ja ensi vuonna tapaamme Turussa 27.6.!

Suviseuroihin menimme isolla lestadiolais-katolisella kaveriporukalla. Taisimme kerätä vähän katseitakin, kun mukanamme oli myös dominikaaniveli Gabriel sääntökuntapuvussaan. Luulen, että se oli historian ensimmäinen kerta, kun dominikaani osallistuu Suviseuroihin!

Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä kävin ystävieni Juuson sekä professori Jouko Talosen kanssa 13.7. Koin vastaanoton hyvin lämpimäksi ja arvostavaksi. Pääsin jopa seuraamaan liikkeen puhujien kokousta – suuret kiitokset avoimuudesta ja luottamuksesta! Kokonaisuutena ilmapiiri oli silti Suvijuhlilla hätkähdyttävän samankaltainen kuin Suviseuroissa: lestadiolaista kaanaankieltä viljelevät paatokselliset saarnat sekä kaikkialla pörräävät lapsi- ja teinilaumat.

Sosiaalisella tasolla herätysliikkeistä ”elävimpiä” ovat selvästi suuret lestadiolaisryhmät: vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuus sekä ruotsinkielinen rauhansanalaisuus (LFF). Juuri muualla kuin niiden seuroissa ei näe kaksosrattaita raivaamassa tietään lapsi- ja nuorisojoukkojen läpi. Se on näky, josta katolilainen noin lähtökohtaisesti voi iloita, koska Katekismuksen sanoin ”Raamattu ja kirkon traditio näkevät monilapsisissa perheissä merkin Jumalan siunauksesta ja vanhempien auliudesta.” (KKK 2373).

Katolisesta näkökulmasta lestadiolaisten liikkeiden erityisvahvuus lienee myös rippikäytäntö, vaikkei kyse olekaan sakramentaalisesta ripistä. Valmius tunnustaa synnit toiselle ihmiselle voi varmasti olla korvaamaton apu hengelliselle elämälle. Itse olen taipuvainen antamaan arvoa myös liikkeiden kriittiselle suhtautumiselle televisioon, elokuviin ja populaarimusiikkiin, vaikka siihen toki liittyykin liiallista legalismia. Kuten Rod Dreher painottaa bestseller-kirjassaan The Benedict Option, kristinuskon – muun muassa lasten kristillisen kasvatuksen – selviytyminen jälkikristillisessä yhteiskunnassa vaatii kriittistä suhtautumista sekulaariin kulttuuriin, esimerkiksi viihteeseen. Tässä suhteessa siis muillakin kristityillä voisi olla opittavaa lestadiolaisilta.

Lestadiolaisryhmien heikkous on eksklusivismin mukanaan tuoma julistuksen keskittyminen Kristuksen sijaan omaan yhteisöön. Siksi on kaikella rakkaudella todettava, että positiivisista elementeistä huolimatta on suuri vaara, että Jumalan ystävien sijaan lestadiolainen julistus synnyttää lähinnä sokean kuuliaisia yhteisön jäseniä. Lisäksi suuret lestadiolaisryhmät ovat hengellisen yhteisön ohella vahvasti alakulttuureja omine sisäpiirislangeineen ja käyttäytymisnormeineen. Ulkopuolisen voi olla vaikea päästä niihin sisälle jo pelkästään sen vuoksi, että hänen vaikea ymmärtää seurapuheiden kieltä. Suomen uuden evankelioimisen lippulaivoiksi niistä ei tällä hetkellä taida oikein olla.

Missionaariset viidesläiset ja Sley

Elävän kristillisyyden tuntomerkkeihin kuuluvaa evankelioivaa ja missionaarista henkeä tuntuu sen sijaan löytyvän eniten Sley:n ja viidesläisten ryhmien piiristä. Erilaisia työmuotoja kokeillaan ennakkoluulottomasti, teologiaa ja apologiaa osataan hyödyntää ja ilmapiiri on iloisen positiivinen.

Jos minun pitäisi lähettää ateisti jonkun herätysliikkeen hoiviin, laittaisin hänet varmaan Raamattuopistolle tai sunnuntai-illan messuun Kampin Luther-kirkkoon. Siellä hän ei tarvitsisi avukseen suomi-kaanaankieli-suomi-sanakirjaa.

Ihan kaikki ei tunnu kuitenkaan olevan kohdallaan näissäkään liikkeissä. Lapsia ja nuoria toki on, mutta osallistujien keski-ikä näyttää, ainakin minun silmääni, usein aika korkealta. Lestadiolaisuuden tapainen suurperhekulttuuri puuttuu ja jostain syystä missionaarisuus ei realisoidu, ainakaan suuressa määrin, kääntymyksiksi.

Traditionaalinen rukoilevaisuus

Herätyssaarnaajien tuntomerkki kautta historian on ollut rohkeus puhua suoraan, kohti ihmisten omiatuntoja. Siitä saimme Emilin kanssa ehkä eniten esimakua Länsi-Suomen rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella. Siellä kuulimme Elias Rantasen jylisevän parannussaarnan, jossa saivat kuulla kunniansa niin media, eduskunta kuin yleinen mielipide. Suomen kansalle ennustettiin kovia aikoja sen jumalattoman elämän vuoksi.

Arvostan puhujan rohkeutta. Asiatasolla hän oli mielestäni oikeassa. Oli kuitenkin hieman sääli, että kääntymiskehotus kohdistui ehkä enemmän yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja instituutioihin – mediaan ja poliitikkoihin – kuin kuulijoiden sydämiin ja omiintuntoihin. Tässä suhteessa se oli mielestäni enemmän poliittinen kuin hengellinen puhe. Siinä ehkä tultiin taas herätysliikkeiden yhteen tämänhetkiseen haasteeseen: miten puhua ajankohtaisista aiheista siten, että fokus säilyy Kristuksessa eikä mene liikaa politiikan puolelle?

Rukoilevaisuuden vahvuutena voi pitää traditiota, yhteyttä omiin juuriin. Juuri heidän seuroistaan löysinkin myyntikojulta kauan etsimiäni pietistisiä klassikoita: Arndtin, Francken, Scriverin, Nohrborgin ja Wegeliuksen hartauskirjoja. Jos törmäätte, ostakaa ihmeessä: niissä on paljon hengellistä viisautta, jos sen vain osaa kuoria esille vanhan ilmaisutavan alta!

Toisaalta voinee kysyä, meneekö tradition arvostaminen rukoilevaisuudessa jopa negatiivisen traditionalismin puolelle? Onko liike vähän liikaakin kiertynyt vanhojen laulukirjojensa ja tapojensa ympärille? Näilläkin kesäseuroilla väen vähyys ja erityisesti nuorisokato pistivät silmään.

Kakkurin analyysi

Kokonaisuutena voi siis todeta, että kaikissa liikkeissä on oikeansuuntaisia elementtejä, mutta jokaisella ryhmällä on myös heikkoutensa. Toivottavaa olisi, että nämä kaikki ”elämän elementit” olisivat yhdessä eivätkä erillään eri liikkeissä: avoimuus elämälle avioliitossa, syntien tunnustaminen, oikeanlainen rohkeus ja suorapuheisuus, missionaarinen avoimuus, pitkä traditio sekä teologian ja apologian arvostaminen.

Herätysliikkeistä väitellyt kirkkohistorioitsija Teemu Kakkuri esitti nelisen vuotta sitten Raamattuopiston Teologisilla opintopäivillä viiltävän analyysin herätysliikkeiden nykytilasta. Hänen mukaansa herätysliikkeet ovat tällä hetkellä kuin jääkiekkojoukkue, joka ”laittaa pitkän kiekon vastustajan päätyyn, mutta kukaan ei lähde perään tekemään maaleja”. Eli saarnoissa aina silloin tällöin perinteen vuoksi kehotetaan epäuskoisia kääntymykseen tai päivitellään yhteiskunnan maallistumista.

Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti edes oleta, että siitä seuraisi sen kummempia herätyksiä. Sen sijaan keskitytään paljolti olemassa olevan kannattajakunnan turvallisuudentunteen vaalimiseen. Sen vuoksi ”säilyttämisestä on tullut hyve ja ilmapiiristä uninen”. ”’Saamme ystävät kalliit jäädä turvallisesti armon suojaan’, voisi olla minkä tahansa liikkeen puhetta.”

Kieltämättä kesän herätysliikekierros vahvisti samaa vaikutelmaa: joka liikkeessä, kussakin omalla tavallaan, ilmapiiri on vähän paikalleen pysähtynyt ja ”uninen”. Toisaalta minulla on vaikutelma, että ongelma kyllä tiedostetaan liikkeissä ja sitä yritetään myös ratkoa. Miksi se ei sitten tahdo korjaantua?

Pouken profetia

Ehkä seuraava anekdootti tuo kysymykseen valoa. Palaan uusheräyksen kesäseuroihin Kangasalle 26.-28.7. Saimme heti ensimmäisenä iltana seurata mielenkiintoista paneelikeskustelua evankelioinnin tulevaisuudennäkymistä. Keskustelu oli tasokasta: analysoitiin kulttuuri-ilmastoa, kartoitettiin haasteita, pohdittiin miten hengellistä kieltä pitäisi uudistaa ja millaisilla kikoilla nuoretkin saisi mukaan tilaisuuksiin. Kaikki sinänsä erittäin tärkeitä asioita.

Itselleni suurin ahaa-elämys oli kuitenkin uusheräyksen toiminnanjohtaja Eeva Pouken yleisökeskustelussa käyttämä spontaani, profeetallinen puheenvuoro, jossa hän muistutti rukouksen merkityksestä: kaikki herätykset ovat alkaneet ennen kaikkea rukouksesta. Polvistuessamme rukoukseen antaudumme Pyhän Hengen johdatukseen, ja hän voi johtaa meitä yllättäviä teitä, aivan toisenlaisia kuin olemme suunnitelleet. Tilaisuuden juontaja tuntui hieman vaivaantuneen Pouken puheesta ja yritti lopettaa sen lyhyeen.

Tulisiko tässä esille meidän nykykristittyjen keskeinen ongelma ja samalla ratkaisu siihen? Kun havahdumme siihen, että ihmiset elävät kaukana Jumalasta, meillä on taipumus järjestää ensimmäiseksi seminaari ja laatia niiden pohjalta uusi viestintästrategia tai organisaatiouudistus ja muutama uusi työmuoto. Eikä siinä mitään – varmaan niistäkin on usein hyötyä. Ongelma on vain siinä, että toimimalla näin herkästi hahmotamme kristinuskon ideologiaksi ja Jumalan tuotteeksi, joita meidän tehtävämme on markkinoida ihmisille.

Kuten Pouke muistutti, meidän olisi kuitenkin hyvä palata siihen, mistä herätykset aikoinaan alkoivat. Kaikissa tuntemissani herätyksissä niin Suomessa kuin ulkomailla on ollut läsnä ennen kaikkea kolme elementtiä – rukous, syntien tunnustaminen ja ”maailman turhuuden” hylkääminen. Kaikki ne ovat eleitä, jotka ilmaisevat Jumalan ”tuotteistamisen” sijaan antautumista, täydellistä jättäytymistä Jumalan johdatukseen. Ja oikeastaan juuri mitään sen kummempaa herätyksissä ei ole sitten ollutkaan.

Olisiko niin, että me kristityt nykyään tietyssä mielessä yritämme liikaa, tietyssä mielessä yritämme liian vähän? Yritämme turhaan omin voimin keksiä hienoja ja fiksuja temppuja, joilla saisimme kristinuskon kelpaamaan ihmisille. Toisaalta liian vähän rukoilemme Pyhän Hengen lahjoja itsellemme ja toisillemme, olemme liian arkoja tunnustamaan vilpittömästi syntimme ja liian mukavuudenhaluisia luopumaan kaikesta turhasta? Entä jos palaisimme niihin toden teolla?

Herätyskristillistä katolisuutta

Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta uskallan väittää, että katolisessa kirkossa Suomessa on tällä hetkellä enemmän herätyskristillisyyttä kuin monessa perinteisessä herätysliikkeessä. Tätä kirjoittaessani olen juuri tullut iltamessusta Pyhän Henrikin katedraalista. Tutustuin siellä nuoreen mieheen, jolla kerrottavanaan huikea, koko elämän muuttanut kääntymiskertomus ateistista kristityksi.

Näin on asian laita monella muullakin katolilaisella ystävälläni ja myös itselläni: vaikka olen ollut kristitty koko ikäni, katolilaiseksi kääntyminen oli minulle todellinen kääntymys, joka muutti koko elämäni suunnan. Elämänlaatuni on parantunut aiemmasta monikymmenkertaisesti.

Tätä puolta katolilaisten kannattaisi pitää enemmänkin esillä. Kävimme katolis-lestadiolaisella kaveriporukalla myös katolisen kirkon hiippakuntajuhlassa Lohjalla 17.8. Juhlan kohokohta oli keskiaikaisessa kivikirkossa vietetty piispanmessu. Paluumatkalla mietimme, että juhlan ohjelmaa rikastuttaisi, jos messun jälkeen vaikkapa jotkut sinä vuonna kirkkoon liittyneet katolilaiset kertoisivat kääntymyksestään.

Monelle olisi varmasti vahvistavaa nähdä ja kuulla, miten todella ”evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän. Ne, jotka suostuvat hänen pelastettavikseen, tulevat vapaiksi synnistä, surullisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä, eristyneisyydestä.” (Evangelii Gaudium 1) 

Katolisessa täyteydessä kaikki hyvä ja oikea löytää paikkansa. Myös herätyskristillisyys. Oletteko huomanneet, miten kauniin ”herätyskristillinen”, ”evankelinen” ja ”pietistinen” dokumentti on vaikkapa paavi Franciscuksen Evangelii Gaudium? Annetaan sille viimeinen sana:

Kutsun jokaista kristittyä, missä ja millaisessa tilanteessa hän onkin, uudistamaan henkilökohtaisen kohtaamisensa Jeesuksen Kristuksen kanssa, tai ainakin päättämään antaa hänen kohdata itsensä, etsiä häntä joka päivä lakkaamatta. Ei ole syytä kenenkään ajatella, että tämä kutsu ei ole häntä varten, koska ”ketään ei ole suljettu pois Herran tuomasta ilosta” Herra ei petä sitä, joka ottaa riskin; kun joku ottaa pienen askeleen kohti Jeesusta, hän saa huomata, että Jeesus jo avosylin odotti hänen tuloaan. Nyt on aika sanoa Jeesukselle Kristukselle: ”Herra, olen antanut pettää itseäni, tuhansin tavoin olen paennut rakkauttasi, mutta olen jälleen tässä uudistaakseni liiton kanssasi. Tarvitsen sinua. Lunasta minut uudestaan, Herra, hyväksy minut vielä kerran lunastavaan syleilyysi.” (EG: 3)