EETU MANNINEN

Olen käsitellyt tällä blogilla jo Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistuksia. Nyt on vuorossa ainakin nimeltä hyvin kuuluisat Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut viisi tietä, eli hänen viisi argumenttiaan Jumalan olemassaolon todistamiseksi. Tuomas esittää tiensä suurteoksensa Summa Theologiae alussa (ST I,2,3), ja esimerkiksi Augustinuksen epäsystemaattisesta tyylistä huomattavasti poiketen latoo argumenttinsa tiskiin napakasti ja siistissä järjestyksessä.

Tuomaan argumentit ovat saaneet modernina aikana osakseen paljon kritiikkiä. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että ne nojaavat pitkälti aristoteeliseen metafysiikkaan ja terminologiaan. Tässä piileekin mielestäni viiden tien suurin haaste, ainakin nykyihmisen näkökulmasta katsottuna: kuinka esittää ne ymmärrettävästi niiden monessa mielessä vanhentuneesta terminologiasta huolimatta?

Mielestäni tämä on vaivan arvoista, sillä Tuomaan jumalatodistukset ovat ydinpointeiltaan oikein hyviä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Lisäksi ne tarjoavat meille kiehtovan näkymän klassisen teismin jumalakuvaan, joka on mielestäni monessa suhteessa kiehtovampi ja ongelmattomampi kuin monien nykyfilosofien suosima antropomorfinen ideaaliolio.

Ensimmäinen tie

Tuomaan mukaan ”ensimmäinen ja ilmeisin tapa” todistaa Jumalan olemassaolo perustuu ”liikkeeseen”. Argumentti kuuluu:

1. Asiat maailmassa liikkuvat.
2. Kaikkea liikkuvaa liikuttaa jokin toinen.
3. Toissijaiset liikuttajat eivät liiku, ellei ensimmäinen liikuttaja niitä liikuta.
4. On siis välttämättä päädyttävä johonkin ensimmäiseen liikuttajaan, jota ei liikuta mikään. Ja sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi.

Toisin kuin moni nykylukija saattaa ajatella, tämän argumentin pointtina ei ole, että kaikella on alkusyy (tämä näkökohta tulee esille vasta toisessa tiessä). Sen tarkoituksena ei ole myöskään osoittaa, että maailmankaikkeudella on ajallinen alku ja siten myös luoja, kuten kosmologinen argumentti, jota käsittelen jumalatodistussarjassani tuonnempana.

Tuomas ei tarkoita argumentillaan, että kaikki maailmanhistorian tapahtumat ovat lähteneet dominorivin tavoin liikkeelle ensimmäisen liikuttajan aloitteesta: sen sijaan hän ymmärtää tämän Jumalaan asti ulottuvan syiden mahdollistavan kaiken tapahtumisen joka hetki, tässä ja nyt.

Kaikki liike ja tapahtuminen on siis joka hetki viime kädessä Jumalan mahdollistamaa ja ylläpitämää. Jos ei olisi liikuttajaa, mikään ei liikkuisi eikä mitään tapahtuisi! Tuomaan kielenkäytössä ”liike” tarkoittaakin muutosta ylipäätään.

Tämä ajatus tuntuu erikoiselta, koska se on vahvasti sidottu aristoteeliseen metafysiikkaan. Tuomas kirjoittaa: ”liikuttaminen on jonkin saattamista potentiaalisesta aktuaaliseksi”. Tämän aristoteelisen ajatuksen mukaan jokaisessa olennossa paitsi Jumalassa, joka on puhtaasti aktuaalinen (actus purus), on sekä potentiaalisuutta että aktuaalisuutta.

Tuomaan mukaan potentiaalisuus ei voi aktualisoitua itsestään, sillä hänen ajattelunsa taustalla olevan aristoteelisen metafysiikan mukaan kaikki potentiaalisen muuttuminen aktuaaliseksi vaatii jonkin ulkoisen liikuttajan. Esimerkiksi siinä yksinkertaisessa toiminnossa, jossa nostan kahvikupin huulilleni, tämän liikkeen aktivoivat erilaiset käsivarteni jänteet ja lihakset, jotka toimivat samanaikaisesti ja mahdollistavat toistensa toiminnan.

Tämä käsien lihaksissa ja jänteissä olleen potentiaalisuuden taas aktivoi hermojen kautta aivoista välittynyt komento, jonka puolestaan on aktivoinut aivojeni kemiallinen toiminta. (Muista edelleen, että Tuomaan olettaman aristoteelisen systeemin mukaan nämä kaikki toisiinsa vaikuttavat liikuttajat ovat toiminnassa samanaikaisesti.)

Tuomaan mukaan myöskään tämä aivotoiminnassani piilevä potentiaalisuus ei voi aktualisoitua itsestään, vaan tarvitsee jonkun itsensä ulkopuolisen liikuttajan, mikä pätee myös sitä edeltävään ja sitä edeltävään liikuttajaan, ja niin edelleen. Tuomaan argumentti siis on, että tämä ketju ei voi jatkua loputtomiin, vaan sen täytyy saada alkunsa jostain sellaisesta tahosta, joka ei tarvitse mitään itsensä ulkopuolista liikuttajaa, vaan liikuttaa kaikkea muuta.

On helppo ymmärtää, miksi tämä on viiden tien joukossa Tuomaan suosikki: mikäli olisi syytä olettaa, että aristoteelinen jako aktuaaliseen ja potentiaaliseen pitää paikkansa, tämä argumentti epäilemättä todistaisi että Jumala on olemassa. Tuomaan aikana Länsi-Euroopassa vastikään uudelleen löydetty aristotelismi nähtiin yleisesti järkevänä ja ”tieteellisenä” tapana selittää maailmaa. Tästä johtuen on ymmärrettävää, että tuona aikana tämän filosofisen systeemin termeillä ja ajatusrakennelmilla pelaavalla argumentilla nähtiin olevan huomattavaa todistusvoimaa.

Kuitenkin tämä vahva sidoksisuus aristoteeliseen metafysiikkaan ja terminologiaan on mielestäni ensimmäisen tien suuri heikkous: puhe ”liikuttamisesta” ja aktuaalisesta ja potentiaalisesta aiheuttaa sen, että argumentti on suorastaan mahdoton ymmärtää ihmiselle, joka ei lainkaan tunne aristotelismia. Varsinkin ”liike” ja ”potentia” ovat termejä, joiden aristoteelinen merkitys poikkeaa huomattavasti niiden nykyisistä perusmerkityksistä: kuten olemme huomanneet, tässä yhteydessä ”liike” ei tarkoita lokaalista siirtymää paikasta A paikkaan B, eikä ”potentiaalinen” tarkoita samaa kuin ”mahdollinen”.

Mielestäni Tuomaan pointti on kuitenkin ihan oikea: maailmankaikkeus kaikkine olentoineen ja tapahtumineen ei ole jokin itsenäisesti rullaava kone, vaan on joka hetki olemassa ja toiminnassa ainoastaan Jumalan sallimana ja mahdollistamana. On toki myönnettävä, että jotta Tuomaan argumentti voisi vakuuttaa ateistin Jumalan olemassaolosta, tämä periaate vaatisi oman perustelunsa, johon meillä ei tässä artikkelissa ole aikaa (vielä on neljä muutakin tietä käsiteltävänä). Kenties Tuomaan Ensimmäisen tien perusargumentin voisi kuitenkin uudelleenmuotoilla vaikkapa seuraavasti:

1. Maailmankaikkeus ja sen sisältävät olennot eivät ole olemassa omasta itsestään käsin (a se).
2. Ne tarvitsevat joka hetki aikaan ja muutokseen sidotulle olemassaololleen jonkin metafyysisen perustan.
3. Tämän metafyysisen perustan tulee olla sellainen, joka ei itse tarvitse tällaista perustaa, vaan on itse kaiken metafyysinen perusta, eli sanalla sanoen välttämätön.
4. Siispä on olemassa jokin, jonka oleminen on välttämätötä ja joka olemisellaan mahdollistaa kaiken olemisen ja tapahtumisen. Ja sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi.

Toinen tie

Toinen tie on hyvin samantyyppinen kuin ensimmäinen ja perustuu samoihin taustaoletuksiin. Vaikka tämänkin argumentin taustalla epäilemättä piilevät aristoteeliset taustaoletukset, se nähdäkseni voi toimia myös niistä erillään, mikä tekee siitä helpomman käyttää myös nykyään:

1. Aistittavien asioiden joukossa tapaamme aikaansaavien syiden järjestyksen.
2. Ei ole mahdollista, että jokin olisi itsensä aikaansaava syy.
3. Ei myöskään ole mahdollista, että aikaansaavia syitä olisi määrättömästi.
4. On siis välttämättä oletettava jokin ensimmäinen aikaansaava syy, jota kaikki kutsuvat Jumalaksi.

Argumentti on hyvin yksinkertainen ja vaikuttaa toimivalta. Kaikki premissit ovat vedenpitäviä ja argumentin johtopäätös seuraa niistä väistämättä. On kuitenkin syytä pistää merkille, että kuten ensimmäisessä syyssä, tässäkään ei väitetä, että maailmankaikkeudella on oltava ajallinen alku. Pikemminkin Tuomaksella on mielessään luotuihin asioihin nähden ontologisesti ensisijainen syy, joka mahdollistaa ja aiheuttaa niiden olemisen joka hetki.

Jumala ei ole luoja vain siksi, että hän on pistänyt maailmankaikkeuden alulle miljardeja vuosia sitten, vaan myös siksi, että hän joka hetki ylläpitää sitä. Tämä näkökohta sisältyy sekä ensimmäiseen että toiseen tiehen. Lisäksi se kuuluu paitsi klassiseen teismiin, myös katoliseen uskoon: esimerkiksi Katolisen kirkon katekismuksessa sanotaan:

Jumala ei jätä luotujaan luomistyön päätyttyä oman itsensä varaan. Hän ei ainoastaan anna luomakunnalleen sen olemista ja olemassaoloa, vaan jokaisena silmänräpäyksenä pitää sen olemassa, antaa sille mahdollisuuden toimia ja johtaa sen päämääräänsä. (KKK, 301)

Kuitenkin mikäli on hyviä syitä ajatella, että maailmankaikkeudella on alku (kuten uskon että on), Tuomaan argumentti toimii nähdäkseni myös siten, että ensimmäiseen aikaansaavaan syyhyn johtava kausaaliketju ymmärretään myös ajallisesti.

Kolmas tie

Olemme huomanneet, että kaksi edellistä tietä perustuvat ajatukseen, että maailmankaikkeudella ja sen tapahtumilla täytyy olla jokin perusta, joka ei itse tarvitse mitään perustaa. Tuomaan kolmas tie jatkaa samalla linjalla, mutta pureutuu aiempia tietä eksplisiittisemmin tähän välttämättömän ja ei-välttämättömän (kontingentin) väliseen eroon. Argumentti kuuluu seuraavasti:

1. Maailmassa tavataan joitakin, joille on mahdollista olla tai ei-olla
2. Jos kaikille olisi mahdollista ei-olla, toisinaan ei maailmassa olisi mitään.
3. Mutta jos tämä pitäisi paikkansa, ei nytkään olisi mitään, sillä se, joka ei ole ei ala olla muuten kuin jonkin olevan avulla.
4. Kaikki olevat eivät siis ole mahdollisia, vaan on oltava jokin välttämättä oleva asia.
5. Ei ole mahdollista, että välttämättömiä, joilla on välttämättömyydelleen syy, olisi määrättömästi yhtään enemmän kuin aikaansaavia syitä.
6. On siis välttämättä oletettava jokin itsessään välttämätön, jolla ei ole välttämättömyydelleen muuta syytä vaan joka on muiden välttämättömyyden syy. Sitä kaikki sanovat Jumalaksi.

Välttämättömän ja ei-välttämättömän välinen ero on mielestäni oikein hedelmällinen tapa perustella Jumalan olemassaoloa. Tuomaan kolmatta tietä kuitenkin vaivaa eräs ongelma, joka muodostaa tähän päättelyketjuun vähintäänkin ikävän kauneusvirheen. Siinä nimittäin syyllistytään päättelyvirheeseen, jota voisi kutsua suomeksi kvanttoriensiirtovirheeksi (Quantifier shift fallacy). Päättelyvirhe on, että määreen ”kaikki” asema muuttuu virheellisellä tavalla. Siitä, että

a) kaikilla ei-välttämättömillä asioilla on aika, jolloin ne eivät ole olemassa

ei seuraa, että

b) on aika, jolloin kaikki ei-välttämättömät asiat ovat ei-olevia.

Tuomaan kolmannen tien toinen premissi on siis samalla tavalla virheellinen kuin väite: ”kaikilla on äiti, siispä joku on kaikkien äiti” (ks. Feser 2009, 93). Parhaillekin meistä tulee joskus huteja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itse argumentti olisi epäonnistunut. Sen perusteella, että maailmankaikkeus on ei-välttämätön, voi hyvin argumentoida, että sillä täytyy olla jokin välttämätön syy (googlaa esim. Leibnizin kosmologinen argumentti). Itse asiassa Tuomaan kolmas tie on tämän hetken johtavan katolisen somepiispan Robert Barronin suosikki (ks. esim. tästä, 2:22-3:50).

Neljäs tie

Mielestäni neljänteen tiehen sisältyy samankaltainen hankaluus kuin ensimmäiseen tiehen: se perustuu filosofis-teologiseen tausta-ajatukseen, jonka tulisi olla yleisesti hyväksytty ja itsestään selvä, jotta se voisi toimia todistuksena ihmiselle, joka ei jo valmiiksi hyväksy Jumalan olemassaoloa. Argumentti kuuluu:

1. Maailmassa on enemmän ja vähemmän hyviä, tosia ja jaloja asioita ja muita sellaisia aste-eroja.
2. Mutta eri asioiden sanotaan olevan enemmän tai vähemmän aina sen mukaan, miten ne ovat eri etäisyydellä siitä, joka on suurin.
3. On siis jokin, joka on todellisin ja paras ja jaloin ja sen myötä eniten oleva.
4. Mutta se, jota sanotaan suvussaan suurimmaksi, on kaikkien sensukuisten syy.
5. On siis jokin kaikkien olevien olemisen ja hyvyyden ja jokaisen täydellisyyden syy, ja sitä sanomme Jumalaksi.

Tämä argumentti vaatii taustalleen ajatuksen olemisen hierarkiasta: Tuomaan mukaan mikään luotu, mikä on hyvää tai olemassa olevaa, ei voi olla sitä omassa itsessään, vaan ottamalla osaa varsinaiseen hyvyyteen ja olemiseen, jotka ovat täydellisinä Jumalassa. Koska kaikki muut olennot osaavat myös olemassaolonsa osallistumalla Jumalan olemiseen, tämä ”eniten oleva” on myös kaikkien olevien syy.

Mielestäni tämä teologinen malli on kyllä puoleensavetävä ja tosi, mutta kuten sanoin, sitä on hankala käyttää todistuksena jollekin, joka ei ole valmis hyväksymään sen peruspremissejä.

Viides tie

Myös viides ja viimeinen tie olettaa aristoteelisen metafysiikan, mutta on tästä huolimatta mielestäni sellaisenaankin erittäin kiinnostava argumentti. Viides tie kuuluu:

1. Tietämiskykyä vailla olevat luontokappaleet toimivat päämäärän vuoksi ja aina tai useimmiten toimivat samalla tavalla saavuttaakseen sen, mikä on parasta.
2. Ne eivät päädy päämäärään sattumalta vaan tarkoituksella.
3. Tietämiskykyä vailla olevat eivät suuntaudu päämäärään, ellei joku tietävä ja ymmärtävä ohjaa niitä.
4. On siis joku ymmärtävä, joka ohjaa kaikki luontokappaleet päämäärään, ja häntä sanomme Jumalaksi.

Aristoteelisen metafysiikan mukaan jokaisella olemassa olevalla asialla on neljä syytä: 1) materiaalinen, 2) formaalinen eli muodollinen, 3) effektiivinen eli aikaansaava ja 4) finaalinen eli lopullinen syy. Se, mikä on olennaista tämän argumentin kannalta, on finaalinen syy (loput kolme voit halutessasi vaikka googlettaa).

Finaalinen syy tarkoittaa sitä syytä, jota kohti tietty asia on suuntautunut. Esimerkiksi vesi on ”suuntautunut” kiehumaan sadassa asteessa ja jäätymään nollassa asteessa. Tuomaan mukaan nämä olosuhteet saavat aina aikaan saman lopputuloksen, koska niissä vaikuttavat nämä finaaliset syyt, jotka suuntaavat asiat tiettyihin päämääriin.

Koska varsinkaan elottomissa asioissa ei itsessään ole mitään kykyä suuntautua yhtään mihinkään, tämän on täytynyt tehdä joku älykäs, luontokappaleiden taustalla vaikuttava taho, joka Tuomaan mukaan on mitä ilmeisimmin Jumala.

Tässä kohtaa ilmeinen vastaväite on, että luonnossa tapahtuvat asiat eivät tarvitse finaalisia syitä, koska niiden taustalla vaikuttavat yksinkertaisesti niiden kemialliset ominaisuudet ja luonnonlait. Tässä kohtaa Occamin partaveitsi näyttäisi siis leikkaavan Jumalan siististi pois kuviosta.

Kuitenkin viides tie pitää sisällään enemmän kuin ensisilmäyksellä saattaa näyttää. Tuomaan argumentti ei nimittäin perimmiltään edes pyri selittämään, miksi jokin tietty asia (esim. veden höyrystyminen) toteutuu jonkin toisen asian (100 °C) seurauksena.

Sen sijaan pointtina on, että emme voi ymmärtää asioiden luonnetta ylipäätään, jos emme tiedä mitä varten se on: esimerkiksi sydämen tarkoitus on pumpata verta, omenapuun tarkoitus on tuottaa omenoita, jne. Itse asiassa tämä tarkoituksenmukaisuus on niin arkisen kokemusmaailmamme ytimessä, että otamme sen itsestäänselvyytenä. Tuomaan mukaan tämä tarkoituksenmukaisuus ei kuitenkaan olisi mahdollista, ellei joku älykäs taho olisi ”koodannut” sitä kaikkeen olevaan.

Lopuksi vielä huomautettakoon, että Tuomaan argumentti ei ole sama kuin niin sanottu design-argumentti, jonka mukaan maailmassa havaittava hienosyisyys ja monimutkaisuus tekevät todennäköiseksi älykkään suunnittelijan olemassaolon. Tuomaan mukaan luonnossa havaitsemamme älykkyys ja tarkoituksenmukaisuus eivät olisi lainkaan mahdollisia, ellei olisi olemassa häntä, joka on varsinaisessa mielessä älykäs. Design-argumentista poiketen Tuomaan argumentti pyrkii siis osoittamaan, että on välttämätöntä, että Jumala on olemassa.

Lopuksi

Nyt olemme viiden tien maratonimme lopussa. Tuomaan argumenttien tarkastelun jälkeen on mielestäni harmi, mutta toisaalta myös ymmärrettävää, että niitä ei nykyään juurikaan käytetä kristillisessä apologetiikassa. Ne nimittäin pelaavat pitkälti aristoteelisen filosofisen systeemin ehdoilla, mistä johtuen monet niistä ovat sellaisenaan melkein käsittämättömiä keskiverrolle kaduntallaajalle. Tosin jotkut, kuten Edward Feser, jonka teokseen Aquinas: A Beginner’s Guide olen pitkälti nojannut tässä Tuomaan argumenttien esittelyssäni, tarttuvat härkää sarvista ja pyrkivät parhaansa mukaan puolustamaan ja popularisoimaan sekä argumentteja että niiden taustafilosofiaa.

Joka tapauksessa Akvinolaisen perusargumentit ovat oikein toimivia. Ne ohjaavat ajatuksemme pohtimaan suuria kysymyksiä, kuten: ”Mitä oikeastaan on olemassolo?” ”Mikä on kaiken olevaisen perusta?” ”Mistä kumpuaa kaiken olevaisen kauneus ja tarkoituksenmukaisuus?” ”Onko itsestäänselvyys, että pystyn ylipäätään elämään ja ajattelemaan näitä asioita?”

Kirjallisuus

Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae (Helsinki: Gaudeamus, 2002).

Edward Feser, Aquinas: A Beginner’s Guide (London: Oneworld, 2009).

P.S. Jos Tuomas Akvinolaisen filosofinen ajattelu kiinnostaa laajemminkin, katso myös Petri Hännisen blogi Symphonia Altissimi, jossa on useita aihetta käsitteleviä pitkiä ja perusteellisia kirjoituksia.