EMIL ANTON

Kävin muutamassa kauniissa joulukonsertissa. Niissä laulettiin Jeesuksesta. Tuli ihmeellinen olo. Se ei oikein sopinut yhteen sen todellisuuden ja ilmapiirin kanssa, jossa Suomessa noin muuten eletään. ”Sisäpiiriläisenä” tykkäsin konserteista paljon, mutta samalla mietin kasvavan ”ulkopuolisten” joukon tuntemuksia. Jospa laulujen kauneus herättäisi joissakuissa kiinnostuksen sitä tyyppiä kohtaan, josta niistä lauletaan?

”Kuka on Jeesus Kristus” ei ole tänä päivänä kovin mielenkiintoinen kysymys. Sitä pidetään ehkä uskonkysymyksenä, josta saa ajatella mitä lystää ja johon ei ole mitään yleispätevää oikeaa vastausta. Voivoi, mistä jäädäänkään paitsi. Kysymys on itse asiassa yksi maailman mielenkiintoisimmista. Kristillisessä kirkossa Euroopassa, Afrikassa ja Lähi-idässä ei juuri muusta väännettykään noin kolmeensataan vuoteen 300-600-luvuilla. Valitettavasti kristikunta myös hajosi tuolloin pysyvästi kolmeen osaan tämän takia (se siitä ”jakamattomasta kirkosta” vuoteen 1054 asti…).

Asiaa on siis mietitty perusteellisesti pitkin vuosisatoja, ja historiasta on paljon opittavaa. Toki viime aikoina on nähty myös kolme modernin historiallisen Jeesus-tutkimuksen aaltoa. Yksi varmaan aika yleinen moderni mielipide on sellainen, että Jeesus oli ihan hyvä lähimmäisenrakkauden opettaja, mutta tuskin mikään Jumala tai Jumalan poika, joka olisi syntynyt neitseestä ja noussut kuolleista. Tällä näkemyksellä suostutaan Jeesuksen historiallisuuteen (josta kirjoitin vuosi sitten) ja ”hyvätyyppiyteen” muttei yliluonnollisuuteen.

Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että oikeastaan kukaan Jeesuksen aikalainen ei ajatellut Jeesuksesta näin. Se ei ollut osa hänen välitöntä ”vaikutushistoriaansa”. Sen sijaan reaktioita oli lähinnä kaksi: jumalanpilkkaaja, väärä Messias, tai sitten Jumalan poika, Messias. Nämä olivat vaihtoehdot. Jos emme halua valita ensimmäistä, niin valitsemme sitten toisen. Mutta tämäkään vastaus ei ole yksiselitteinen. Mitä ihmettä tarkoittaa ”Jumalan poika”? Jumalan siittämä ihminen? Jumalan pojakseen ”adoptoima” ihminen? Vai onko tämä vain mytologista kieltä? Ja jos ei, niin mitä sitten?

Johdatus kristologiaan Juha Pihkalan kanssa

Ensin seuraa mainos. Kevyesti (tai painavasti!) paras suomenkielinen oppikirja kristologiasta eli siitä oppialasta, joka tutkii kysymystä ”Kuka on Kristus?”, on dogmatiikan dosentin (ja Tampereen emerituspiispan) Juha Pihkalan vähän yli 300-sivuinen Yksi kahdessa: Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana (Yliopistopaino 2004). Se nojaa pitkälti saksalaisen Alois Grillmeierin järkälemäiseen, useampiosaiseen opukseen samasta aiheesta.

Sain luettua Pihkalan kirjan jokin aika sitten, ja tykkäsin siitä paljon. Kerrankin kunnon teologiaa suomeksi. Pihkala on ihan maamme huippua. Suomalaisten dogmaatikkojen tutkimusmatkani jatkuukin nyt Pietilän ja Tiililän jälkeen Pihkalaan. Sellaisen varoituksen sanan kuitenkin sanon, ettei ko. kirja ole ihan helppo: eräs kaverini yritti lukea sen teologianopintojensa alussa mutta joutui keskeyttämään, kun ei tajunnut siitä mitään. Minulle taso oli sopiva nyt jatko-opintojen päätösvaiheessa. Yritän siis seuraavassa vähän popularisoida (omalla vastuullani).

Jumalan poika ja Jumala?

Palataan kysymykseen: Mitä tarkoittaa ”Jumalan poika”? Sen voi tosiaan ymmärtää aika monella tavalla. Jotkut varhaiset Jeesukseen uskovat mielsivät tämän adoptianistisesti, eli että Jumala oli ”adoptoinut” mahtavan hienon tyypin nimeltä Jeesus pojakseen ja asettanut hänet Herraksi ja Vapahtajaksi. Suunnilleen näin ajatteli esimerkiksi Antiokian piispa Paavali (t. Paulos) Samosatalainen, mutta tämä näkemys torjuttiin Antiokiassa 260-luvulla pidetyssä kirkolliskokouksessa. Näkemys ei tehnyt oikeutta sille vakaumukselle, että Jeesus oli itse asiassa ihmiseksi tullut Jumala.

Hetkonen – Jumala? Miten voi olla sekä Jumalan poika että Jumala, varsinkin jos on vain yksi Jumala? Mistä ja milloin kristityt saivat päähänsä, että Jeesus olisi Jumala? Nämä ovat hyviä kysymyksiä, eikä vastaaminen ole helppoa. Fakta on kuitenkin se, että jo useat kirjoittajat Uudessa testamentissa ilmaisevat vakaumuksen Jeesuksen jumaluuteen ja pre-eksistenssiin (eli siihen että hän oli olemassa jo ennen ihmiseksi tulemistaan) – eritoten Johannes (”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala, ja Sana tuli lihaksi…”) mutta myös Paavali (”hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon…”), jonka välittämä Kristus-hymni on hyvin varhainen, ehkä 50-luvulta.

Mistä tämä vakaumus syntyi? Jostain, mitä Jeesus itse sanoi itsestään, vai kenties siitä, että hänet kohdattiin kirkkaudessa ylösnousseena Herrana, siis jumaluuden kokemuksesta? Todennäköisesti näiden yhdistelmästä. Ainakin Jeesus kutsui Jumalaa ”Isäksi” (meille on säilynyt Jeesuksen käyttämä aramean sana Abba) ja itseään Pojaksi. Usko Jeesukseen Jumalan Poikana ja usko hänen jumaluuteensa (pre-eksistenssiin, ikuisuuteen) johti päätelmään, että hänen tulee olla Isän Poika jo ennen aikojen alkua. Parin vuosisadan käsitteellisen väännön jälkeen päädyttiin siihen, että jumaluudessa on yksi olemus mutta useampi persoona – Isä ja Poika, ja sitten vielä Pyhä Henki. Pyhä Kolminaisuus.

Tämä selittää siis sen, miten Jeesus voi olla sekä Jumalan Poika että Jumala. Persoonansa puolesta ”Poika”, luontonsa puolesta Jumala, samaa olemusta kuin Isä. ”Jumalan Poika” ei siis enää kristillisessä dogmatiikassa viittaa pääasiassa siihen, että Jeesus syntyi ilman ihmismiehen siementä (tämä ajatus löytyy kyllä Luuk. 1:stä) vaan siihen, että hän on ikuisen Isän ikuinen Poika. Adoptianismi ei siis riittänyt varhaiselle kristikunnalle: Jeesus ei tullut Jumalan pojaksi, vaan se oli hänen olemuksensa alusta asti.

Adoptianismi ja Antiokia; Aleksandria ja apollinarismi

Ei-teologit saattavat yllättyä kuullessaan, että adoptianismi on itse asiassa jossain määrin suosittua Helsingin yliopiston eksegeettien ja joidenkin Suomen ev.-lut. pappien keskuudessa. Aina välillä joulun aikaan joku asiantuntija esittää julkisuudessa, että adoptianismi edusti varhaisinta kristologiaa ja korkeampi kristologia on myöhempää kehitystä.

Onko näin? Asia ei ole yksiselitteinen. Kuten sanottu, myös jumaluus- ja pre-eksistenssiusko on hyvin varhainen. On silti selvää, että kaikki Jeesukseen uskovat eivät jakaneet hänestä samaa kokemusta (ylösnoussut ei esim. ilmestynyt henk.koht. kaikille), eivätkä he muistaneet samoja Jeesuksen opetuksia (myös eri evankeliumit ja UT:n kirjat syntyivät ja levisivät hiljalleen eri puolilla). Siispä jo varhain syntyi erilaisia lähestymistapoja, jotka voi jakaa karkeasti ”alhaalta” ja ”ylhäältä” aloittaviin tarkastelutapoihin.

”Alhaalta” aloittava kristologia oli vahvoilla Antiokiassa (nyk. Turkin Antakya), ensimmäisessä ja tärkeimmässä kristillisessä keskuksessa Jerusalemin jälkeen (ja kun Jerusalem oli tuhottu v. 70, Antiokia rulasi). Antiokian kristologia lähestyi Jeesusta ensin ihmisenä, historiasta käsin, enemmän synoptisten evankeliumien (Matteus, Markus, Luukas) tapaan. Yllä mainittu Paavali Samosatalainen edusti tämän koulukunnan ääripäätä, mutta kuten sanottu, Antiokiassa itsessään pidetty synodi tuomitsi sen.

Toinen tuon ajan suurkaupunki oli Egyptin Aleksandria, jossa vaikutti vahva kreikkalainen ja juutalainen filosofinen oppineisuus. Aleksandrian kristillinen koulukunta aloitti Jeesuksen tarkastelun Johanneksen evankeliumin tapaan ”ylhäältä”, jumalallisesta Logoksesta (”Sanasta”), joka tuli lihaksi. Mutta mitä tarkoittaa se, että Sana tuli lihaksi?

Tämänkin voi ymmärtä monin eri tavoin! Yhdistyikö Jumala-Logos ihmisruumiiseen, niin että Jeesuksella oli ihmisen ”liha” mutta päässään vain Jumala-Logoksen mieli? Jotenkin näin esitti ensimmäisenä Jeesuksen ”psykologiaa” pohtinut Apollinaris (t. Apolinarios) Laodikealainen. Mutta jos näin on, niin silloinhan Jeesus ei ollut todellinen ihminen, kokonainen ihminen, vaan hänellä oli ainoastaan ihmisruumis. Niinpä tämäkin käsitys torjuttiin ja tuomittiin useamman kerran 300-luvulla. Silti tälläkin näkemyksellä on faninsa myös tänään: esimerkiksi johtava kristillinen apologeetta William Lane Craig puolustaa uus-apollinarismia ja esittää, että Jeesuksella oli ihmismielen tilalla jumalallinen Logos.

Yksi kahdessa: Efeso ja Khalkedon

Apollinarismin pöydälle nostama kysymys ei jättänyt kirkkoa rauhaan useampaan vuosisataan. Antiokialaisen ja Aleksandrialaisen lähestymistavan ero leimahti liekkiin 400-luvulla Konstantinopolin patriarkka Nestorioksen ja Kyrillos Aleksandrialaisen välisessä kiistassa. Nestorios kritisoi tuolloin jo perinteistä (muttei ainakaan eksplisiittisesti raamatullista) Mariasta käytettyä nimitystä ”jumalansynnyttäjä”, mihin Kyrillos tarttui syyttäen Nestoriosta adoptianismista.

Nestorios kiisti tämän ja vetosi Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden sekoittamattomuuteen: Kristus kärsi ja kuoli ja imi Marian rintaa ihmisenä, mutta ei voi sanoa, että Jumala imi rintaa ja kärsi ja kuoli; se olisi luontojen sekoittamista. Kyrillos taas sanoi, että Raamatun mukaan ”Sana” eli Jumala tuli lihaksi eli syntyi, siispä myös imi rintaa ja kuoli: Nestorios ei ymmärrä inkarnaatiossa tapahtuvaa luontojen yhdistymistä. Molemmat vetosivat paaviin. Paavi asettui ensin Kyrilloksen puolelle ja auktorisoi hänet johtamaan Efeson kirkolliskokouksen vuonna 431.

Efeson kirkolliskokous oli lopulta aika traaginen. Kyrillos tuomitsi Nestorioksen, ennen kuin Antiokian delegaatio oli ehtinyt edes paikalle. Saavuttuaan myöhässä se pillastui ja piti oman konsiilinsa, joka tuomitsi Kyrilloksen! Keisari vahvisti periaatteessa molemmat tuomiot, mutta lopulta vain Nestorioksen tuomio jäi voimaan. Tähän vaikutti paitsi se, että Kyrillos lahjoi keisarin edustajaa, myös se, että hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin teologiseen sopuun Antiokian patriarkan Johanneksen kanssa. Tämä vuoden 433 unioni loi aleksandrialais-antiokialaisen synteesin ja ennakoi Khalkedonin kirkolliskokouksen kuuluisaa dogmaattista määritelmää vuodelta 451, jonka mukaan Kristus on yksi kahdessa: yksi persoona kahdessa luonnossa, ihmiseksi tullut Logos, tosi Jumala ja tosi ihminen.

Ilmaisu ”kahdessa luonnossa” oli kuitenkin erittäin kiistanalainen. Kyrillos itse (joka ehti kuolla ennen Khalkedonia) puhui ”yhdestä lihaksi tulleen Sanan luonnosta”, ja jotkut häntä seuranneet aleksandrialaiset halusivat pitäytyä tähän terminologiaan. He suostuivat sanomaan ”kahdesta [ek] luonnosta” mutteivät ”kahdessa [en] luonnossa”. Yhden kirjaimen ero. Joidenkin mielestä harhaopin ja oikean opin ero. Toisten mielestä ihan sama.

Äärimmäisin yksiluonto-opin eli monofysitismin edustaja oli Eutykhes, jonka mukaan Poika on kyllä samaa olemusta kuin Isä muttei samaa olemusta kuin me. On tärkeää ymmärtää, että tämän varsinaisen monofysitismin torjuvat paitsi Khalkedon (ortodoksis-katolis-protestanttinen kristikunta), myös ennen ”monofysiiteiksi” kutsutut, ei-khalkedonilaiset koptit, syyrialais-ortodoksit ja muut orientaaliortodoksit.

He pitäytyvät Eutykheen sijaan Kyrilloksen kieleen. Tätä näkemystä kutsutaan nykyään teologiassa oikeammin miafysitismiksi. Keskinäisten vainojen ja sitten pitkän mykkäkoulun jälkeen miafysiitit ja khalkedonilaiset ovat päässeet 1980-luvulta alkaen kristologiseen sopuun ja allekirjoittaneet aiheesta historialliset yhteiset julistukset. Sama pätee myös ”nestoriolaisiin” eli idän assyrialaiseen kirkkoon, jonka edeltäjä Persian kirkko ei poliittisista syistä lainkaan osallistunut Bysantissa pidettyihin 400-luvun konsiileihin. 1500-vuotisten kristologisten erojen ratkeamiset lukeutuvat epäilemättä aikamme suurimpien ekumeenisten saavutusten joukkoon.

Ketä kiinnostaa?

On aika jännää, että debatit, jotka velloivat kristikunnassa vuosisatoja, on melkein täysin unohdettu meidän aikanamme. Olen leikkimielisesti testannut eri yhteyksissä Suomen johtavienkin teologien kristologista tuntemusta ja pienellä johdattelulla olen aika lailla poikkeuksetta saanut heidät kaikki kiinni miafysitismistä, jota heidän ei kuitenkaan pitäisi edustaa. Toisaalta voisin varmasti pienellä johdattelulla saada heidät allekirjoittamaan myös nestoriolaisuuden. On myös jännää, että harhaopit, joiden vuoksi tuomittiin ja tapettiin 1500 vuotta sitten, on voitu äkkiä ratkaista ekumeenisilla dialogeilla ja julistuksilla.

Niin. Onko näillä kristologisilla hienosäädöillä mitään väliä? Kirkollisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan nykyään jostain ihan muusta kuin siitä, miten Jeesus voi olla samaan aikaan kokonaan ”Jumala ja ihminen” ja samalla ”yksi ja sama”. Toisaalta kääntäen: ketä meidän aikamme debatit kiinnostavat enää 1500 vuoden päästä, jos maailma vielä niin kauan jatkuu? Tämä antaa perspektiiviä. Oikeastaan minua kiinnostaa kristittynä paljon enemmän yrittää ymmärtää edes vähän sitä, kuka Jeesus oikein on, kuin ottaa kantaa kaiken maailman tämänhetkisiin debatteihin.

Jeesuksen maailmaan tupsahtamisen jälkivaikutus on ollut sellainen, että valtava ihmismäärä on nähnyt hänessä sekä ihmisen että Jumalan. Toisaalta on haluttu pitää kiinni siitä, että hän on ihan oikea tosi ihminen, jolla on ruumiin lisäksi ihan oikean ihmisen järki päässä (”rationaalinen sielu”), vaikka samalla hän olikin myös Jumala – Jumala oli yhdistynyt tähän ihmiseen tai ottanut hänet omakseen (assumptus) alusta asti (Antiokia). Toisaalta on haluttu välttää sitä, että hän olisi jonkinlainen skitsofreeni, siis sellainen tyyppi, jonka pääkopassa on ”kaksi häidyä”, toisaalta Jumalan Poika/Logos ja toisaalta Marian poika/Jeesus. Ei ei, hän on ”yksi ja sama”, lihaksi tullut Sana (Aleksandria).

Miten nämä kaksi puolta saadaan sopimaan yhteen? Aina tuntuu siltä, että kun haluaa pelastaa lihaksi tulleen Logoksen inhimillisen sielunelämän, päätyy kahteen toimijaan, ja kun haluaa pelastaa lihaksi tulleen Logoksen ykseyden, päätyy jättämään sivuun täyden ihmisyyden. Ehkä olemme hamaan tappiin asti ratkaisemattoman mysteerin äärellä. Toisaalta vuosisatojen käsitteellinen työskentely kuitenkin auttaa vastaamaan ainakin pahimpiin väärinkäsityksiin ja edes jonkin verran lähestymään seimen lapsen salaisuutta, joka on Jumala ja ihminen ”sekoittamatta, muuttamatta, erottamatta ja jakamatta”.

Keskellä liljain ja ruusujen
Nukkuu Herra ihmisten
Enkelparven tie
Kohta luokse vie
Rakkautta suurinta katsomaan