EETU MANNINEN

Sain joululahjaksi Jaakko Tahkokallion mainion kirjan Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus, 2019). Kirjan alaotsikon mukaisesti kirjoittaja murtaa kymmenen myyttiä keskiajasta osoittaen ihailtavaa historian ja jopa teologian tuntemusta.

Tuore teos on saanut positiivisia kirja-arvioita/esittelyitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Myönteisen arvion teoksesta esitti myös Helsingin Sanomat, jonka ainakaan itse en olisi odottanut kehuvan keskiajasta ja myös sen ajan katolisesta kirkosta varsin myönteisen kuvan antavaa teosta. Kehut eivät ole tuulesta temmattuja. Kyseessä on nimittäin paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut.

Tahkokallion käsittelemät myytit ovat: 1) Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan, 2) Kirkko hallitsi ihmisten elämää, 3) Keskiaika hävitti antiikin perinnön, 4) Kirkko esti luonnontieteen kehityksen, 5) Ihmiset uskoivat, että maa on litteä, 6) Kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa, 7) Keskiaika oli julmuuden aikakausi, 8) Keskiajalla poltettiin noitia, 9) Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia, 10) Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritareiden rynnököintiä.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että kuva pimeästä keskiajasta on renessanssin ja etenkin valistuksen ja 1800-luvun oppineiden kehittelemä myytti, jolla he halusivat alleviivata oman aikansa ja omien aatesuuntaustensa paremmuutta heitä edeltäneisiin vuosisatoihin ja niinä vallinneeseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin nähden.

Alkumaistiaisiksi hieman Tahkokallion esiintuomia faktoja: 1) Feodaaliherrojen ns. ensiyön oikeus alaistensa morsiamiin on mielikuvituksen tuotetta. 3) Keskiaika ei hävittänyt antiikin perintöä, vaan päinvastoin mahdollisti sen säilymisen. 4) Kirkko ei estänyt luonnontieteen kehitystä vaan pikemminkin tarjosi sille institutionaalisen perustan. 5) Keskiajan ihmiset eivät uskoneet, että maa on litteä. 7) Keskiajalla ei juurikaan poltettu noitia, ja uuden ajan suurten noitavainojenkin aikaan noidiksi epäiltyjä poltettiin enimmäkseen protestanttisella saksankielisellä alueella.

Tahkokallio kirjoittaa vakuuttavasti ja tyylillisesti nasevasti. Filosofian tohtorin ja historiantutkijan rautainen ammattitaito näkyy tekstistä selvästi, mutta yllätyin iloisesti, kuinka hyvin hän ymmärtää myös kristillistä teologiaa. Tämä ei nimittäin ole mikään itsestäänselvyys.

Tässä kirja-arviossani keskitynkin Tahkokallion kirjan katolisuuden kannalta relevanttiin ja erityisesti teologiseen sisältöön. Ritareista ja linnanherroista voit lukea tarkemmin muista arvioista tai – vielä parempaa –  itse kirjasta. Teoksessa niin ikään käsitellyistä keskiajan pahamaineisesta inkvisitiosta ja litteän maan myytistä voit lukea suomeksi myös esimerkiksi Areopagilta.

Alkukirkon suvaitsemattomat kirkkoisät?

Keskiajan kristillisen kulttuurin juuret ovat myöhäisantiikin varhaisessa kirkossa. Monille tämä aikakausi näyttäytyykin juuri pimeän keskiajan alkusoittona, jonka aikana antiikin sivistys ja uljaat perinteet rappeutuivat ja jäivät vuosisadoiksi unholaan. Populaarissa historiankirjoituksessa alkukirkko ja kirkkoisät esitetään yleensä hyvin negatiivisessa valossa. Varhaiset kristityt kuvataan ahdasmielisinä fanaatikkoina, jotka vihasivat filosofiaa ja ylipäätään kaikkea rationaalista pohdiskelua.

Vahvistuksen varhaisten kristittyjen tiedevihamielisyydelle tarjoaa monien silmissä itseensä Platoniin asti juurensa juontaneen Ateenan Akatemian sulkeminen vuonna 529. Kristittyjä on toisinaan syytetty myös esimerkiksi Aleksandrian tarunhohtoisen kirjaston tuhoamisesta.

Pitää toki paikkansa, että kirkkoisät vastustivat kristinuskon kanssa kilpailevaa antiikin pakanallista perintöä, mikä sai jotkut heistä tuomitsemaan myös pakanallisen filosofian. Tahkokallio ei kuitenkaan sorru ylikorostamaan kirkkoisien filosofiavastaisuutta tai suvaitsemattomuutta, vaan tiedostaa heidän pääasiallisesti ajatelleen, että ”kristityn pitää ottaa pakanallisesta viisaudesta irti kaikki hyöty mutta varoa sen myrkyllisiä vaikutuksia. Kirkkoisä Augustinuksen (354–430 jKr.) myöhemmän kuuluisan muotoilun mukaan filosofia oli teologian palvelijatar. Tämä näkökulma määritteli filosofian, ja siis myös luonnonfilosofian, paikan seuraavat tuhat vuotta” (s. 96). Teologian palvelijattarena filosofia sai vakituisen institutionaalisen kehyksen, joka kehittyi keskiajalla yliopistolaitokseksi.

Yleisesti vaalittu kuva keskiajan tieteellisestä rappiosta on kuitenkin paljon perustavammalla tavalla virheellinen. Se nimittäin pitää sisällään oletuksen antiikin (luonnon-)tieteellisestä edistyksellisyydestä, mikä vastaa huonosti tosiasioita: ”Rooman valtakunnassa korkeampi koulutus oli ensisijassa kielikoulutusta, ja tämän koulutuksen tärkein päämäärä oli tehdä yksilöstä roomalaisen eliitin täysivaltainen jäsen” (s. 68). Myöskään filosofiset koulukunnat eivät juurikaan harjoittaneet luonnontiedettä. Kuten Tahkokallio kenties turhankin kriittiseen sävyyn mutta kuitenkin osuvasti toteaa:

Antiikissa luonnonfilosofisella ajattelulla ei ollut ollut rajoitteita, mutta sen institutionaalinen pohja oli ollut ohut, yhteiskunnallinen merkitys vähäistä ja harrastaminen vain harvojen varassa. Mielikuvituksen lennon vapaus ei ollut johtanut modernia luonnontiedettä muistuttavan ajatusrakennelman syntymiseen niiden kuuden vuosisadan aikana, jotka jäivät Aristoteleen ja kristinuskon valtaannousun väliin. (s. 97)

Tätä taustaa vasten tulee ymmärtää myös Ateenan Akatemian sulkemisen merkitys:

Filosofikoulujen toiminnan lakkaaminen oli kristillisen kirkon nousun sivuvaikutus. Halutessaan sen symboliarvon voi nähdä suurena, mutta aikalaisperspektiivistä kyse oli mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan marginaalisesta ilmiöstä. Kouluja oli korkeintaan kourallinen. Tieteenhistoriallisesta perspektiivistä on myös hieman vaikeaa ymmärtää, millä tavalla uusplatonistisen ja pythagoralaisen mystiikkafilosofoinnin loppuminen käytännössä vahingoitti ainakaan luonnontieteellisen ymmärryksen kehittymistä. (s. 95)

Entäpä sitten Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen? Tästä syytöksestä suosittelen lukemaan antiikintutkija Roger S. Bagnallin artikkelin ”Alexandria: Library of Dreams,” Proceedings of the American Philosophical Society 146, 4 (2002): 348–362. Artikkelissaan Bagnall argumentoi mielestäni varsin uskottavasti, että kukaan ei varsinaisesti tuhonnut tätä tarunhohtoista kirjastoa, vaan että sen hauraat papyrysrullat todennäköisesti tuhoutuivat Aleksandrian välimerellisessä ilmastossa jo antiikin aikana ajan hampaan jäytäminä. Itse kirjasto puolestaan hiipui ajan mittaan riittävän ylläpidon puutteessa.

Kuten Tahkokallio (joka muuten syyttää kirjaston tuhosta Julius Caesaria) kirjassaan mainitsee, ”ensimmäinen, joka keksi väittää kristittyjen tuhonneen Aleksandrian kirjaston, oli englantilainen Edward Gibbon, jonka Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776–1788) oli katolista kirkkoa vastaan suunnattu propagandateos” (s. 94).

Ajan hampaan papyrusta ja pergamenttia tuhoavaan vaikutukseen liittyy myös kirkon merkittävä rooli antiikin perinnön säilyttäjänä. Antiikin kirjallisuus olisi kokonaan tuhoutunut varhaiskeskiajan kuluessa, ellei sen teoksia olisi kopioitu ja säilötty luostareissa. Myytti kirkosta antiikin perinteen tuhoajana ei siis voisi olla kauempana totuudesta.

Myöhäiskeskiajan hengellisyys

Koska oma tieteellinen asiantuntijuuteni koskee juuri myöhäisantiikkia, mikään edellä mainitusta ei tullut minulle uutena tietona. Tahkokallion kirjan itselleni opettavaisin anti liittyy tuhat vuotta myöhempään ajanjaksoon, eli myöhäiskeskiaikaan (n. 1250–1500). Ihan pätevistäkin yleisesityksistä olen saanut tästä ajanjaksosta varsin negatiivisen kuvan aikakautena, jona mustan surman ja ilmaston kylmenemisen aiheuttaman sekasorron seurauksena myös katolisessa kirkossa alkoi esiintyä merkkejä rappiosta, jotka johtivat lopulta reformaatioon.

Esimerkiksi dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikan (1923–2006) kuvailee myöhäiskeskiajan tuntoja, joissa elää vahvana tietoisuus kirkon paimenten syntisyydestä, kurjistuneesta moraalista ja pöyristys Lännen Suuren skisman aiheuttamasta skandaalista. (ks. esim. Jaroslav Pelikan, Refomation of Church and Dogma (1300–1700), The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, vol. 4. Chicago: The University of Chicago Press, 1984, 86–87.)

Tahkokallio tarjoaa kuitenkin toisenlaisen, kiinnostavan näkökulman tämän aikakauden mielenmaisemaan. Hänen narratiivinsa on pääpiirteissään seuraavanlainen: varhaiskeskiajalla kirkolla ei ollut keinoja kontrolloida keskusjohtoisesti rivikristittyjen elämää, eikä yksityiskohtaisia ja yleispäteviä kristillistä elämää (esim. messua ja rippiä) koskevia sääntöjä ollut. Myöhemmin keisariksi kruunattu Kaarle Suuri (n. 742–814) määräsi valtakuntansa ideologisen perustan luomiseksi laajassa valtakunnassaan kristillisen elämän correction, jonka tuli parantaa ja systematisoida papiston ja maallikoiden koulutusta. Correction tavoitteisiin pääseminen kesti kuitenkin vuosisatoja, ja vasta myöhäiskeskiajalla paavin johtamalla katolisella kirkolla todella oli pyrkimys kontrolloida tavallisten kristittyjen käyttäytymistä ja uskonnollista ajattelua.

Tämä kehitys voi vaikuttaa negatiiviselta kehityskululta kohti elokuvista tuttua tiukkapipoista ja ahdistavaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset elävät jatkuvassa inkvisition pelossa ja roviot leimuavat. Tahkokallio tuo kuitenkin asiasta esiin toisenlaisen puolen:

Vaikka kehitys oli hidasta varsinkin syrjäseuduilla, monet merkit osoittavat, että maallikoiden uskonnollinen elämä aidosti syventyi 1200–1400-luvuilla. On kuitenkin vaikea sanoa, missä määrin tämä oli seurausta pakosta ja kontrollista. AInakin osittain kirkollisen elämän yhdenmukaistumisen takana oli uskonnollisten sisältöjen saatavuuden paraneminen. Eräs näkyvimmistä myöhäiskeskiajan uskonelämän muutoksista oli kansankielisen kulttuurin nousu. Suomessa ja muissa reformoiduissa [kirjoittajan etsimä sana lienee ”protestanttisissa”] maissa törmää usein käsitykseen, että keskiajalla kirkollisessa elämässä käytettiin vain latinaa ja että tämän vuoksi uskonnon sisältö jäi maallikoille vieraaksi. Tämän harhaluulon takana on katolisuutta vastaan uudella ajalla tehty sinnikäs propagandatyö, jossa kansallisten kirjakielten luominen on haluttu esittää yksipuolisesti reformaation ansiona. (s. 56)

Tahkokallio ottaa myöhäiskeskiaikaisesta maallikkohurskaudesta esille kansankielisen hartauskirjallisuuden räjähdysmäisen leviämisen, uskonnollisten kiltojen perustamisen sekä uskonnolliset kulkueet ja näytelmät. Tämä kaikki on tuskin pakon ja pelon aikaansaamaa, ja on mitä luultavimmin tuonut myöshäiskeskiajan tavalliselle ihmiselle mieltä ja merkitystä hänen elmäänsä. Tahkokallio kuvaa keskiajan hengellisyyttä tavalla, joka osoittaa hyvää ymmärrystä katolisuudesta ja joka mielestäni voisi hyvin kuvata myös nykykatolisuutta:

Myöhäiskeskiajan katolinen seurakuntaelämä tarjosi paljon mahdollisuuksia yksilön omalle aktiivisuudelle. Sen ansiosta oli myös mahdollista kokea oma elämä merkitykselliseksi osana yhteisöä, joka oli sekä paikallinen että kansainvälinen. Katolinen kistikunta oli tässä suhteessa harvinaisen onnistunut ideologinen rakennelma. Se yhdisti kaikki jäsenensä yhteen suureen historialliseen tarinaan, joka alkoi luomisesta ja päättyi viimeiseen tuomioon. Samalla tämä Kristukseen keskittyvä pääkertomus jätti tilaa loputtomalle määrälle erilaisia alemman tason kertomuksia, jotka kuvasivat sitä, miten tietty yhteisö oli tuotu mukaan suureen pelastustarinaan. Näiden paikallisten tarinoiden päähenkilöitä olivat pyhimykset. Myöhäiskeskiajan suomalainen saattoi kiittää mahdollisesta taivaspaikastaan erityisesti kristinuskon Pohjolaan tuoneita pyhimyksiä, kuten Pyhää Olavia ja Pyhää Henrikiä. Tämä paikallinen identiteetti ei mitenkään sulkenut pois yhteyttä saksalaisiin tai espanjalaisiin uskonveljiin, joihin luottaen täkäläinen maallikko saattoi vaeltaa vaikka Santiago de Compostelaan saakka. (s. 58–59)

Mistä sitten kumpusi kaikki se tyytymättömyys, joka purkautui reformaatiossa ja johti läntisen kristikunnan hajoamiseen? Tahkokallion mukaan tämä ei johtunut siitä, että kirkko olisi epäonnistunut pyrkimyksissään syventää maallikoiden kristillistä elämää ja tietämystä kirkon opista, vaan kenties hieman paradoksaalisesti siitä, että se onnistui tässä liiankin hyvin:

Myöhäiskeskiajan kuluessa Euroopan väestön enemmistö kiinnittyi läheisesti kristinuskon sisältöön. Osittain tämä prosessi oli ylhäältä ohjattua mutta osittain myös omaehtoista. Samalla kun ihmiset alkoivat ottaa uskonnon vakavasti, he alkoivat kuitenkin myös tehdä siitä omia tulkintojaan. Kristinuskon saattaminen kaikkien yhteiseksi asiaksi teki siitä suurten intohimojen kohteen. Tämä seikka yhdessä kirkon massiiviseen maaomistukseen kohdistuneiden paineiden kanssa johti lopulta kristillisen Länsi-Euroopan pirstaloitumiseen katoliseen ja lukuisiin reformoituihin kirkkokuntiin. Tässä mielessä katolinen kontrolliprojekti epäonnistui ja päättyi keskiajan loppuun. (s. 59)

Kristinusko kulttuurin muovaajana

Kirjassaan Tahkokallio tuo myös kauniisti esiin kristinuskon roolin eurooppalaisen arvomaailman muovaajana. Konkreettisina esimerkkeinä hän esittää armeliaisuuden nostamisen hyveeksi ja orjuuden lakkauttamisen. Verikosto ja armottomuus vihollisia kohtaan, samoin kuin orjuus, ovat olleet varsin yleismaailmallisia ilmiöitä eri kulttuureissa, joten kyseessä on historiallisesti merkittävä ilmiö.

Tahkokallio selittää tätä kristinuskolla: ”Keskiajan vallitsevaan mieskuvaan (joka ei ole mitenkään keskiajalle ominainen) kuului valmius väkivaltaan. Viime aikojen muoti-ilmausta käyttäen miehisyyteen sisältyi vahva toksisen maskuliinisuuden elementti. Kristus sen sijaan tarjosi rauhaa rakastavan ja kostosta luopuvan mallin” (s. 278).

Tietenkään kristinuskon ihanteet eivät toteutuneet arjessa täydellisesti, mutta kuten Tahkokallio huomauttaa, ”epätäydellisesti toteutunut fasistinen paratiisi näyttää erilaiselta kuin epätäydellinen liberaali paratiisi, ja germaanisen heimokulttuurien ideaaleja epätäydellisesti noudattanut yhteiskunta oli erilainen kuin kristillisen kirkon opetusta epätäydellisesti seurannut kuningaskunta” (s. 278). Tahkokallio tuo esille kristillisen armon ja anteeksiannon sanoman vaikutusta eurooppalaiseen mielenmaisemaan konkreettisen esimerkin avulla:

Esimerkiksi Pyhän Ursmerin ihmeet 1060-luvun Flanderista kertovat siitä, miten anteeksiantoa korostava kristillinen arvomaailma käytännössä laajensi yksilön moraalista liikkumavapautta. 1000-luvun puolivälissä Pyhän Ursmerin luostarin apotti määräsi munkkinsa kiertämään Flanderin kreivikuntaa Ursmerin pyhäinjäännösten kanssa, sillä hän tarvitsi rahaa luostarinsa uudelleenrakentamiseksi. Tällä matkalla pyhimys teki – tai oikeastaan hänen luunsa tekivät – monia ihmeitä. Monet näistä mystisistä tapahtumista olivat yksinkertaisesti aatelissukujen tai aatelismiesten välisiä yllättäviä sovintoja. Miehet, jotka olivat surmanneet toistensa läheisiä ja joiden välejä määritteli verikoston vaatimus, tulivat Ursmerin pyhäinjäännösten luo, usein itkien, ja tunnustivat syntinsä ja anoivat armoa. Epäilemättä monet miehet uskoivat, että pyhimys sai aikaan rauhanteon ihmeen, ja kenties osa heistä todella kaipasi henkilökohtaista vapautusta veriteostaan tuntemastaan syyllisyydestä. On kuitenkin helppo nähdä tapahtuman sosliaalinen funktio. Koston kierre ymmärrettiin tuhoisaksi, mutta siitä luopuminen oli yhtäläisen vaarallista yksilölle ja suvulle. Kun anteeksianto määriteltiin ihmeeksi ja kun siihen yhdistettiin yksilön katumus ja antautuminen Jumalan tuomittavaksi, verikostoasetelma saatettiin purkaa ilman kasvojen menettämistä. (s. 278–279)

Toinen huomattava kulttuurinen murros, johon Tahkokallio kiinnittää huomiota, on orjuuden katoaminen Euroopasta sydänkeskiajalla. Orjuus oli ollut Rooman valtakunnassa hyvin arkipäiväinen ilmiö, ja Tahkokallion mukaan ehkä jopa neljännes koko imperiumin väestöstä oli orjia. Orjuutta oli myös varhaiskeskiajalla, mutta sydänkeskiajalla, noin 1000–1100-luvulla sitä alettiin yleisesti pitää ei-hyväksyttävänä.

Tämä muutos oli tapahtunut suhteellisen nopeasti, 1000-luvun alusta alkaneen ritariuden nousun ja yhteiskunnan kristillisen reformin myötä. Sen syistä ei edelleenkään ole täyttä yhteisymmärrystä. Kristillisten ajattelijoiden vuosisatoja jatkunut orjuuden ja etenkin orjakaupan paheksuminen alkoi kenties vaikuttaa sitä mukaa kuin kirkon asema kulttuuristen normien asettajana vahvistui. Samalla muutoksen taustalla oli luultavasti taloudellisia tekijöitä, sillä kehittyvät työmarkkinat vähensivät orjatyön houkuttavuutta. Syistä riippumatta kyseessä oli kuitenkin ennen muuta arvomaailman muutos. (s. 262)

Lopuksi

Kuten kaikkiin aikakausiin, myös keskiaikaan liittyi epäilemättä paljon kurjuutta ja kärsimystä. Kaikki edellä sanottu kuitenkin osoittaa, että on harhaanjohtavaa pitää sitä erityisen pimeänä aikakautena verrattuna esimerkiksi sitä edeltävään antiikin aikaan ja sitä välittömästi seuraaviin vuosisatoihin. Tämä on myös Tahkokallion keskeinen teesi.

Vaikka Tahkokallio ei kirjoita kristillistä apologetiikkaa, hänen kirjansa tuo mielestäni kauniisti esille myös kristinuskon ja katolisen kirkon aseman monien yleisesti arvostamiemme länsimaisten arvojen, kuten lähimmäisenrakkauden ja jakamattoman ihmisarvon, muovaajana. Tämän tunnustaminen ei ole ”katolista hapatusta”, vaan historiallisten tosiasioiden huomioon ottamista.

Lopuksi otan Tahkokalliolta vielä yhden mehevän kommentin, joka tiivistää hyvin hänen kritiikkinsä keskiajan yksisilmäistä ja harhaanjohtavaa morkkaamista kohtaan. Teoksessaan hän opponoi moneen otteeseen Steven Pinkeriä, joka Areiopagillakin arvioidussa kirjassaan The Better Angels of Our Nature (2011) kannattaa perinteistä näkemystä keskiajasta pimeänä aikakautena. Puhuessaan orjuuden loppumisesta sydänkeskiajalla Tahkokallio tarjoaa osuvan piikin juuri Pinkeriä kohtaan, mutta sama kritiikki pätee myös muihin yksinkertaistaviin esityksiin keskiajasta, joita hän asettuu tällä erittäin suositeltavalla kirjallaan vastustamaan.

Ihmisen jalostumisen tarinan moderni esitaistelija Steven Pinkerkin kuittaa ilmiön yhdellä epämääräisellä lauseella, jossa hän selittää sen aikakauden taloudellisella takaperoisuudella. Keskiajantutkijalla herää epäilys, että kyseessä taitaa olla uskon voitto tiedosta. Koska keskiaika oli pimeää ja väkivaltaista aikaa, silloin ei määritelmällisesti voinut tapahtua mitään hyvää. Ei kannata katsoa kaukoputkeen, jos tietää etukäteen, miltä taivaankappaleet näyttävät. (s. 262)