Jumalan vihan ongelma

JOONA KORTENIEMI

James Tissot: Rikas mies ja Lasarus (Kuvaa rajattu)

Jumalan viha on nykykristitylle haastava aihe. Nyky-yhteiskunta edellyttää tunteidenkäsittelytaitoja sekä hillittyä ja kohteliasta käytöstä. Tässä kontekstissa puhe Jumalan vihasta näyttäytyy usein primitiivisenä. Jumalan vihaan läheisesti liittyvä oppi synnin rangaistuksista – helvetistä ja katolisessa teologiassa myös kiirastulesta – tuntuu myös hankalalta modernin ihmisoikeusajattelun valossa.

Siinä missä sata vuotta sitten suuri osa suomalaisista sanoitti eksistentiaalisen etsintänsä araksi kysymykseksi, ”mistä löytäisin armollisen Jumalan”, nykyihminen ajattelee pikemminkin: ”Jos Jumala on olemassa, hänen tulee vähintäänkin kunnioittaa ihmisoikeuksia. Hänellä ei ole oikeutta kiduttaa ketään helvetissä”. Aihe on vaikea myös monen kristityn hengellisen elämän kannalta: vihaista ja siten pelottavalta tuntuvaa Jumalaa voi olla vaikea rakastaa. Samalla Raamattu ja kirkon traditio puhuvat Jumalan vihasta sen verran konstailematta, ettei käsitettä voi ihan kevyesti ohittaakaan.

Miten löytää Jumalan vihalle rakentava ja samalla uskottava paikka hengellisessä elämässä? Jaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia, osin keskeneräisiä ajatuksiani tästä aihepiiristä.

Ongelman filosofista taustaa

Karkeasti yleistäen vaihe, jolloin Jumalan viha korostui läntisessä teologiassa, oli keskiajan loppu sekä uuden ajan alku (1300-luvulta 1500-luvun alkuun). Tuolloin nominalismin ja voluntarismin läpitunkema via moderna-koulukunta pyrki (sinänsä katolisen kirkon opin mukaisesti) turvaamaan Jumalan tahdon absoluuttisen vapauden korostamalla Jumalan tahtoa Jumalan olemuksen sijaan.

Aiemmassa, metafyysistä realismia edustaneessa teologisessa ajattelussa Jumalan tahto oli yhtä kuin Jumalan absoluuttisen hyvä olemus. Luodessaan Jumala, joka on itse Hyvyys, tahtoo hyvää, joten hän luo kaiken hyväksi, heijastamaan analogisesti itseään. Näin Jumalan tahdon ja ihmisen subjektiivisen hyvän välillä ei voi olla todellista ristiriitaa: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, heijastamaan Jumalaa, joten hän toteuttaa todellista itseään, omaa hyväänsä, kun hän noudattaa Jumalan tahtoa.

Jos ihminen valitsee pahan, hän jollain tavalla ”nyrjähtää” pois itsestään, rikkoo itseään, rappeutuu ja sen myötä kärsii. Näin Jumalan ei tarvitse erikseen ulkopuolelta käsin ”kostaa” ihmiselle syntiä. Synnin rangaistus sisältyy syntiin itseensä, kun se erottaa ihmisen Jumalasta ja siten hänen todellisesta hyvästään.

Jumala saksalaisessa rukouskirjassa noin vuodelta 1486. Kuva: Wikipedia

Sen sijaan nominalistisessa ajattelussa (jälleen karkeasti yleistäen) edes Jumalan olemus ei ”rajoita” Jumalan tahtoa. Näin ollen luotu todellisuus ei välttämättä heijasta Jumalan olemusta. Sen järjestys ja lainalaisuudet perustuvat ainoastaan siihen, että Kaikkivaltias Jumala on absoluuttisessa vapaudessaan päättänyt asettaa ne sellaiseksi. Niin ikään Jumalan Raamatussa ilmoittama tahto ei nouse välttämättä hänen olemuksestaan. Myös sen auktoriteetti perustuu ainoastaan Jumalan suvereeniin tahtoon: Kaikkivaltiaalla Jumalalla on oikeus asettaa juuri sellaisia käskyjä ja säädöksiä kuin häntä miellyttää.

Tästä seuraa, että ihmisen subjektiivinen hyvä ja Jumalan ilmoitettu tahto eivät välttämättä ole sama asia: sinänsä vaikkapa valehteleminen ei itsessään vahingoita ihmistä, mutta se on väärin, koska Jumala on niin säätänyt. Synnin rangaistus ei siis välttämättä sisälly itse syntiin. Näin ollen Jumalan on aktiivisesti, ulkopuolelta, rankaistava ihmistä, ”kostettava” hänelle, jos hän valitsee Jumalan tahdon vastaisesti, vaikkapa onnettomuuksilla, katastrofeilla, sodilla tai helvetin tulella. Näin nominalismi johti Jumalan aktiivisen vihan korostumiseen.

Nominalististinen jumalakuva on sinänsä sisäisesti looginen, mutta sen pastoraaliset haasteet ovat ilmeiset: Kun edellä todettuun lisätään vielä se, että jokainen synti, pieninkin, on majesteettirikos Jumalaa kohtaan ja siten äärimmäinen loukkaus, Jumala alkaa muistuttaa klassista epävakaata vanhempaa: hän asettaa mielivaltaisia säädöksiä, joiden pienimmästäkin loukkaamisesta hän raivostuu silmittömästi ja rankaisee äärettömän ankarasti. Tällaista olentoa voi olla ymmärrettävästi vaikea rakastaa. Rakkaus kun edellyttää luottamusta ja turvallisuutta.

Erfurtin yliopisto, jossa Luther sai koulutuksensa, oli via modernan ja siten nominalistisen filosofian hallitsema. Luther sai siis nominalistisen koulutuksen. Luterilaisuus ja protestantismi ylipäätään on perinyt enemmän tai vähemmän nominalistisen jumalakuvan. Myös itse sisäistin sellaisen vanhoillislestadiolaisuudessa, ja kieltämättä se on rasittanut omaakin hengellistä elämääni.

Nykykatolinen vastaus

Kuten tunnettua, tomismi ja sen mukana metafyysinen realismi sai takaisin hallitsevan asemansa katolisen kirkon teologiassa katolisen vastareformaation aikana (alkoi Trenton konsiilista 1545-1563). Sitä vahvisti Vatikaanin II kirkolliskokousta edeltänyt lisääntynyt kiinnostus kirkkoisiin, joka – enemmän tai vähemmän – jatkuu katolisessa teologiassa edelleen.

Katolilainen voi siis vastata Jumalan vihan ongelmaan yllä kuvatulla tavalla. Jumala on yksinkertainen, joten hänen tahtonsa on yhtä kuin hänen täydellisen hyvä olemuksensa. Jumala on absoluuttisen vapaa, mutta hänen vapautensa on sitä, että hän voi minkään rajoittamatta toteuttaa hyvää olemustaan (kuten hyvän ihmisen vapaus on sitä, että hän voi toteuttaa jaloa olemustaan, ei sitä, että hän voi tehdä sekä hyvää että pahaa ja pysyä silti hyvänä, mikä olisi ristiriitaista).

William Blake: Jumala siunaa seitsemännen päivän, 1805.

Jumalan tahto ei ole siten mielivaltainen. Jumala on Rakkaus, joten hän tahtoo rakkautta, hän on Totuus, joten hän tahtoo totuutta, hän on Elämä, joten hän tahtoo ”yltäkylläistä elämää” (Joh. 10:10), hän on Kauneus, joten hän tahtoo kauneutta. Ihminen on puolestaan luotu Jumalan kuvaksi, joten ihmisen hyvä ja Jumalan tahto eivät voi olla todellisessa ristiriidassa. Ihminen voi toki rajallisuutensa ja langenneisuutensa erehdyttämänä kuvitella niin, mutta silloin hän erehtyy. Ihmisen persoona kukoistaa, kun hän elää lähellä Jumalaa ja pyrkii hyvään. Hänen persoonansa aina jollain tavalla vaurioituu ja rappeutuu, jos hän antautuu pahalle.

Kuten katekismus opettaa (KKK: 1472), synnin rangaistusta, niin ajallista kuin iankaikkista, ei tule ymmärtää kostoksi, jonka Jumala panee toimeen ulkopuolelta käsin, vaan synnin olemuksesta nousevaksi. Jos ihminen valitsee pahan, Jumala kunnioittaa hänen valintaansa ja antaa hänen kärsiä sen seurauksen, joka sisältyy synnin olemukseen. Hyvyys palkitsee itse itsensä ja synti rankaisee itse itsensä.

 C.S. Lewisin klassikkoteos ”Suuri avioero – Uni” on kaunis kaunokirjallinen kuvaus edellä sanotusta. Taivas on siinä kaunis, avara ja valoisa maailma. Siellä asuvat vanhurskaat henget elävät Jumalassa. He ovat rakastavia, totuudellisia ja oikeamielisiä, ja siitä johtuen onnellisia ja vapaita, persoonia sanan täydessä merkityksessä. Helvetti on puolestaan sateinen, pimeä ja rappeutuva kaupunki. Sitä kansoittavat surkeat haamut. Jokainen heistä on takertunut epäterveellä tavalla johonkin katoavaan ja käpertynyt sen seurauksena itseensä – omaan vihaansa, turhamaisuuteensa, tekopyhyyteensä. He elävät säälittävää, kuihtunutta, rappeutunutta elämää.

Mielestäni tämä on hyvä vastaus kysymykseen Jumalan vihasta. Se on merkinnyt paljon itselleni. Mielestäni se on myös oikea, nykyihmiselle ymmärrettävä tapa puhua aiheesta nykypäivänä. Se on myös psykologisesti uskottava: vaikuttaa selvältä, että paha – ylpeys, epärehellisyys, ahneus, väkivaltaisuus, toisten käyttäminen välineenä – jollain tavalla aina haavoittaa pahantekijää itseään, estää hänen persoonallisuuttaan ja luonnettaan kehittymästä. Vastaavasti hyvyys – rakkaus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus – näyttävät myös käytännössä tekevän ihmisestä kukoistavan, sisäisesti kauniin ja vapaan.

Silti todellista

Yksityiskohta Michelangelon freskosta Viimeinen tuomio (1536–1541)

Edellä sanottua ei pidä mielestäni kuitenkaan ymmärtää siten, että puhe Jumalan vihasta ei viittaisi johonkin Jumalassa todella olevaan. Käsitys Jumalan vihasta ei nimittäin palaudu vain johonkin keskiajan teologian nominalistiseen harharetkeen vaan ennen kaikkea Raamattuun. Siitä puhuu ennen kaikkea Vanha testamentti mutta myös evankeliumit ja apostolit (esim. Joh. 3:36; Room. 1:18).

Myös traditio – esimerkiksi pyhimykset – puhuvat Jumalan rakkauden ohella runsaasti myös hänen vihastaan. Esimerkiksi Jumalan laupeuden apostolina tunnettu pyhä Faustyna Kowalska (1905-1938) painottaa useita kertoja päiväkirjassaan (tai pikemminkin Jeesus hänen kauttaan), että hänelle ilmoitetun Jumalan laupeuden ruusukon yksi tehtävä on ”lepyttää Jumalan vihaa”, jotta hänen laupeutensa pääsee toteutumaan.

Miten käsite sitten tulisi ymmärtää? Klassisen analogia entis eli olemisen analogia – opin mukaan kaikki puhe Jumalasta on ”analogista” eli samankaltaista tai verrattavaa. Ei univookkista eli samanlaista mutta ei myöskään ekvivookkista eli täysin erilaista. Täydellisenä ja äärettömänä Jumala on mysteeri, salaisuus. Hänestä voidaan silti puhua, kunhan muistetaan kunnioittaa mysteeriä eli muistetaan, että eroavaisuus suhteessa meihin on aina vastaavuutta suurempi, nimittäin ääretön. ”Erilaisuus säilyy äärettömästi suurempana kuin samanlaisuus, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen asti, jossa menetetään analogia ja sen kieli”, kuten paavi Benedictus XVI mestarillisesti määritteli kuuluisassa Regensburgin puheessaan.

Soveltaen käsiteltävään aiheeseen voimme sanoa, että Jumala on Rakkaus muistaen, että se Rakkaus, joka Jumala on, jotain äärettömästi suurempaa, kauniimpaa ja hienompaa kuin puhtainkaan inhimillinen rakkaus. Sama koskee Jumalan vihaa. Se on tietysti jotain äärettömän paljon puhtaampaa ja jalompaa kuin inhimillinen viha, mutta se viittaa silti johonkin Jumalassa todella olevaan – siihen äärettömään vierauteen ja vastenmielisyyteen, jota Jumala täydellisessä hyvyydessään tuntee hänen luomistyötään korruptoivaa pahaa kohtaan.

Ei ristiriitaa

Se, että myös Jumalan viha on jotain hänessä todella olevaa, ei ole nähdäkseni millään tavalla ristiriidassa edellä kuvatun nykykatolisen (ja samalla perinteisen) käsityksen kanssa. Eiväthän rakkaus ja viha ole ristiriidassa arkielämässäkään. Rakkauden vastakohta ei nimittäin ole viha vaan välinpitämättömyys. Tietyssä mielessä rakkaus ja viha ovat jopa toistensa kääntöpuolia. Juuri ihmiset, joita rakastamme, joista välitämme kaikkein eniten, herättävät meissä todennäköisesti eniten myös vihan tunteita, aiheuttaessaan meille surua ja pettymyksiä.

Samalla tavoin Jumala voi tuntea meitä kohtaan myös vihaa juuri sen vuoksi, että hän rakastaa meitä. Koska hän rakastaa meitä, hän on surullinen ja pettynyt, jos me vahingoitamme itseämme ja toisiamme valitsemalla pahan. Ja koska hän rakastaa meitä, hän on rakentanut todellisuuden sellaiseksi, että synti rankaisee itse itseään. Siten se tarjoaa meille, jos otamme sen nöyrästi vastaan, tilaisuuden puhdistumiseen ja kääntymykseen.

Fra Angelico: Helvetti, n. 1431

Tämä pätee ehkä myös helvettiin. Helvetin kärsimys on äärimmäistä ja kauhistuttavaa. Silti ihmisen jättäminen helvettiin on ehkä Jumalan viimeinen rakkauden osoitus ihmistä kohtaan, vaikka se samalla ilmentää myös Jumalan oikeudenmukaista vihaa. Ihminen, joka valitsemalla peruuttamattomasti pahan, on tehnyt itsensä kykenemättömäksi taivaaseen, joten voi olla, että hän kärsisi taivaassa vielä enemmän kuin helvetissä.

Analoginen vastine voisi olla tilanne, jossa jätämme omiin oloihinsa vihaansa ja katkeruuteensa sulkeutuneen läheisemme, joka ei enää halua olla tekemisissä kanssamme. Näemme, että hän kärsii ja haluaisimme auttaa häntä, mutta emme voi, koska hän ei ota rakkauttamme vastaan. Niinpä kunnioitamme hänen päätöstään ja jätämme hänet yksin, vaikka hänen päätöksensä onkin meidän mielestämme väärä päätös.

Jumalan viha käytännössä

Vaikkei Jumalan rakkauden ja vihan välillä olisi periaatteellista ristiriitaa, se voi silti tuntua herkästä ja omantunnonarasta kristitystä yhä pelottavalta. Miten integroida Jumalan viha rakentavaksi, hedelmälliseksi osaksi hengellistä elämää?

Rembrandt: Jeesus puhdistaa temppelin,

Tähänkin ongelmaan paras ratkaisu lienee Kristuksen persoona. Hän on Jumalan kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa kuva (Hepr. 1:3) ja siten ainoa ikkuna Pyhän Kolminaisuuden sisäiseen elämään. Evankeliumeista näemme, että vihakin on läsnä, mutta se ei millään tavalla mielivaltaista ja hallitsematonta.

Suuretkaan synnit eivät sinänsä herätä Jeesuksessa vihaa vaan rakkautta, jos syntinen on valmis kääntymään (aviorikoksesta kiinni saatu nainen Joh. 8:1-11; Sakkeus Luuk. 19:1-10; katuva ryöväri ristillä Luuk. 23:43; Pietari, joka oli kieltänyt Jeesuksen Joh. Joh. 21:15-19). Ainoastaan ylpeys, kovuus ja röyhkeä välinpitämättömyys herättävät Jeesuksessa vihaa (puhe fariseuksia vastaan Matt. 23, opetuslapset estävät lapsia tulemasta Jeesuksen luo Mark. 10:13-15, temppelin puhdistaminen Matt. 21:12-17).

Kristuksesta käsin lähemmin tarkastellen sama pätee mielestäni myös Vanhaan testamenttiin. Vaikka retoriikka on välillä värikästä ja viha tuntuu usein korostuvan suhteettomasti, synnit, jotka herättävät Jumalan vihan, ovat yleensä hyvin vakavia ja ilmentävät pitkäkestoista, röyhkeää katumattomuutta: varkauksia, murhia, aviorikoksia, köyhien sortamista ja epäjumalanpalvelusta, joista Israelin kansa ei luovu, vaikka Jumala uudelleen ja uudelleen varoittaa (esim. Jer. 7).

Silti Jumala on valmis antamaan nekin anteeksi, jos kansa vain katuu: ”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Sillä niin usein kuin minä puhunkin häntä vastaan, alati minä häntä muistan. Siksi minun sisimpäni väräjää hänen tähtensä: minun täytyy armahtaa häntä, sanoo Herra.” (Jer. 31:20)

Mitä tästä voi päätellä? Sen, että lievät synnit tai edes vakavat eivät herätä Jumalan vihaa vaan päinvastoin hänen rakkauttaan, kuten lapsen kompastelut vanhemmassa, jos olemme nöyriä ja valmiita kääntymään. Ja vaikka lankeaisimme syvällekin, ja vaikka se herättäisi Jumalan vihan, senkään ei tarvitse masentaa meitä, koska Jumala on silti valmis antamaan meille anteeksi niin pian kuin käännymme.

Meidän ei siis tarvitse pelätä Jumalan vihaa. Jumalan lapsina voimme päinvastoin rakastaa sitä, kuten kaikkia muitakin Jumalan ominaisuuksia. Se osaltaan ilmentää Jumalan olemuksen kauneutta, Jumalan täydellistä hyvyyttä ja puhtautta.

6 comments

  1. Nominalistisen jumalakuvan sisäisestä loogisuudesta tuli mieleen J. Moltmann, joka kritisoi Barthin jumalakuvaa ja liittoajatusta nominalismista. Barthin mukaan Jumala on täydellisen riittävä itselleen, eikä tarvitse ihmistä, mutta päättää luoda maailman ja sitoutua ihmiseen ja ikään kuin määrää, ettei olekaan enää riittävää itselleen. Moltmannin mielestä siitä seuraa, että pitää puhua Jumalan luonnosta ennen ja jälkeen luomispäätöksen, mikä on tietysti vähän ongelmallista, koska Jumala ei voi olla ja toimia itsensä kanssa ristiriidassa. ”Hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää”(2.Tim. 2:13), mikä taas johti Moltmannin ratkaisemaan nominalistisen jumalakuvan ongelman tavoilla (mm. tuomalla kärsimyksen Jumalaan), jotka puolestaan johtavat uusiin ongelmiin. Ja siihen, että Barth taas ilmeisesti kritisoi Moltmannia siitä, että Jumala tämän visiossa jää vähän surkimukseksi.

    Tästä kuitenkin päästään siihen, että olisi ehkä
    olennaista myös kysyä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Jumalan tunteista. Tunteeko Jumala todella ja jos, niin millä tavalla? Tässähän tullaan impassibiliteetti-kysymykseen. Jeesushan toki voi tuntea kaikenlaista, koska ihmisellä on ruumis ja psyykkiset ominaisuudet, jotka mahdollistavat erilaiset mielen liikeet ja tunnetilat. Nykyihmiselle ajatus, että Jumala ei tunne, kuulostaa ehkä herkästi siltä, että Jumala ei myöskään rakasta ja on kylmä ja staattinen, etäinen jne. Tätähän Jumalan impassibiliteetistä kiinni pitävät eivät tietenkään tarkoita ja esim. Akvinolainen ymmärtääkseni lähtee siitä, että Jumalan kohdalla ei voida puhua passioista, koska Jumala on ruumiiton, yksinkertainen, muuttumaton jne. Niinpä puhe esim. Jumalan surusta viittaisi hyvän puutteeseen Jumalassa, siis että Jumalassa olisi joku ”osa”, josta puuttuisi hyvää ja joka voisi täydellistyä. Näin ei tietenkään voi olla, koska Jumala on täydellinen. Eli jäin miettimään sitä, voiko Jumala todella vihata. Minusta on mielenkiintoinen ajatus, että viha on rakkauden kääntöpuoli. Mutta onko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta rakkaudesta, joka meille vain ”näyttäytyy” vihana, johtuen esim. ihmisen ja maailman rajallisuudesta ja syntisyydestä vai onko viha todella Jumalassa?

    Liked by 2 people

  2. Jäin vielä miettimään tuota analogiaa ja vihan määrittelyä. Kuvasit minusta osuvasti nominalistisen teologian ongelmaa, siis sitä että Jumalasta tulee eräänlainen epävakaan vanhemman arkkityyppi, jonkinlainen taivaallinen despootti, joka suurinpiirtein iskee salaman taivaasta ihmisiin, jotka tekevät virheitä. Selvää on, ettei se voi niin olla, ja siinähän se vihan tai vihastumisen ongelma onkin. Ihmisten kohdalla viha on jotain, mikä helposti sumentaa järjen. Toisaalta positiivinen puoli vihan tunteessa on se, että se on usein reaktiota epäoikeudenmukaisuuteen, siis hyvän puutteeseen. Toki ihmisen kohdalla se voi myös olla reaktiota kuviteltuun epäoikeudenmukaisuuteen ja siitä voi seurata väärinmitoitettua toimintaa, mutta Jumalan kohdalla, koska Jumala on täydellisen hyvä, näin ei voi olla. Tämä on vielä keskeneräinen ajatus, mutta jäin miettimään, voisiko Jumalan vihaa lähestyä hyvyyden puutteen näkökulmasta. Eli että se on ikään kuin Jumalan hyvyyden osumista siihen, mikä ei ole hyvää.. vähän samaan tapaan kuin Ristin Johannes puhuu jumalallisen valon osumisesta sieluun, joka on vielä epäpuhdas, ja aiheuttaa siten kärsimystä ja ahdistusta.

    Liked by 2 people

    1. Kiitos, Eini, todella hyvistä, selventävistä kommenteista!

      Ymmärtääkseni Jumalan tunteista voidaan puhua analogisessa mutta ei univookkisessa mielessä. Eli jos käsitteellä ”tunne” tarkoitetaan täsmälleen samanlaista vaihtelevaa tunnetilaa kuin ihmisellä on (joka ilmaisee yleensä jonkin puutetta ja siitä johtuvaa haluamista), Jumalalla ei ole tunteita, sen enempää rakkauden kuin vihan tunteita. Analogisessa mielessä voidaan kuitenkin puhua sekä Jumalan rakkaudesta, vihasta, surusta että ilosta. Muistaen, kuten Ratzinger sanoo, että ”erilaisuus säilyy äärettömästi suurempana kuin samanlaisuus, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen asti, jossa menetetään analogia ja sen kieli”.

      Kuten sanoit, tämä ei tietenkään tarkoita, että Jumala on todellisuudessa jokin kylmä ja liikkumaton möhkäle ja että hän ei ”oikeasti” rakasta. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että käsite ”rakkaus” (kuten kaikki sanat) on lopulta aivan liian köyhä kuvaamaan sitä ääretöntä hyvyyttä, joka Jumala on. Siksi se johtaa harhaan, jos käsite ymmärretään univookkisesti.

      Koska Jumala on yksinkertainen (hänessä ei ole reaalisia distinktioita muuten kuin Kolminaisuuden persoonien välillä), kaikki Jumalan ”tunteet” ovat tietysti identtisiä Jumalan täydellisen olemuksen kanssa, ja siten myös toistensa kanssa. Siten Jumalan vihakin on pohjimmiltaan todella rakkautta (tai Jumalan viha ja rakkaus ovat pohjimmiltaan sama asia). Tai tarkemmin sanoen: rakkaus ja viha valottavat molemmat analogisesti sitä samaa, täydellistä hyvyyttä, joka Jumala on.

      Näin ymmärrettynä voidaan mielestäni sanoa, että kuten rakkaus, myös viha viittaa analogisesti johonkin sellaiseen, joka Jumalassa todella on (tärkeää vain, että sanaa ”todella” ei ymmärretä univookkisesti). Eli se hyvyys, joka Jumala on, todella jollain tavalla ”vierastaa” suunnattomasti pahuutta, tuntee vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Se vieraus ja vastenmielisyys ei kuitenkaan pyri tuhoamaan ja vaurioittamaan vaan kutsuu kääntymykseen, pyrkii parantamaan, hoitamaan ja korjaamaan.

      Voidaan myös mielestäni sanoa, että Jumalan viha on ikään kuin Jumalan parantavan hyvyyden ”osumista” meidän puutteisiimme ja vaurioihimme. Se on hyvä ilmaus. Kun niin tapahtuu, meidän täytyy ratkaista, sulkeudummeko siltä vai otammeko sen nöyrästi vastaan, jolloin se pääsee hoitamaan, eheyttämään ja parantamaan meitä.

      Liked by 2 people

  3. Niin, kyllähän tässä, tai oikeastaan aina Jumalan olemuksesta puhuttaessa törmätään kielen ja ymmärryksen rajallisuuteen. (Yritys on silti aina kova. :D) Erityisesti sellaisten tunteiden kohdalla, jotka ehkä jo sisällöltään vaikuttavat olevan jollain tavalla ristiriidassa Jumalan olemuksen kanssa tai jotka eivät sisällöltään sovi kuvaamaan Jumalaa.

    Tykkää

    1. Kiitos kiinnostavista pohdinnoista! Todella herättävää luettavaa nominalistiseen jumalakuvaan kasvaneelle. Olen iloinen siitä, että yritys on kova. :D Minulle, protestanttiselle maallikkolukijalle, tämä oli yksi tämän blogin vaikeimmista teksteistä (jouduin lukemaan monta kertaa). Mutta yksi kauneimmista teksteistä myös.

      Liked by 1 henkilö

  4. Tämä John Piperin saarna havainnollistaa kauniisti ja henkilökohtaisesti niitä juttuja, josta tuossa tekstissä kirjoitan! Suosittelen todella!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s