EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta.

Lapsuuden teologiaa ja tragediaa

Juha Pihkalan pikkuveli Isto Pihkala muistelee juhlakirjan alussa, kuinka Juha tenttasi pienenä äitiään kysymyksellä ”Mistä me ollaan tultu?” Äiti kokeili kaikkea: äitin masusta, Karjalasta, synnytyslaitokselta, jne., mutta ”mistä”-kysymykset jatkuivat. ”Jossain vaiheessa tuli vastaus, joka pysähdytti kyselyketjun: ’Taivaan varastosta. Jumalan luota.’ Se tuntui olevan ratkaisu. Mielikuvat siirtyivät tuonpuoleisiin tästä materian maailmasta. Näin aloitit teologian opintosi”, Isto kirjoittaa Juhalle.

Isto kertoo myös järisyttävän traagisesta tapahtumasta, kun Juha juoksi kansakoulupoikana suoraan bussin takaa yllättäen tulleen kuorma-auton alle. ”Tapahtumaa seuranneista päivistä muistissani on muutamia selkeitä katkelmia. Olimme kotona ja äiti piti kädessään sinun veristä koulureppuasi. – – Äiti itki ja rukoili, oikeastaan väitteli Jumalan kanssa.”

Juha Pihkala parani, vaikka kivut jatkuivat vielä vuosia. Tragediat eivät kuitenkaan loppuneet. Syvän järkytyksen aiheutti koulukaveri Maurin kuolema välitunnilla aivan Juhan vieressä. Mauri oli ottanut kouluun näytille isän rintamalta kotiin tuoman aseen ja ampunut sillä vahingossa itsensä. ”Tapahtuman jälkeen olit harmaa ja šokissa monta päivää. Kriisiterapiasta ei silloin vielä puhuttu yhtään mitään.”

Huhhuh. Tällaiset tarinat vetävät hiljaiseksi ja herättävät sydämeen voimakkaan sympatian ja suorastaan rakkauden tragedioista kärsineitä henkilöitä kohtaan. Kuvitella: tästä pikkupojasta kasvoi piispa ja neljän tyttären isä.

Tytärten todistus

Kaikkein rakastettavin juhlakirjan artikkeleista oli Emma Pihkalan ”Isän teologiaa”, johon on koottu ajatuksia kaikilta neljältä tyttäreltä Lauralta, Siljalta, Emmalta ja Raunalta. Aivan ensimmäiseksi siinä teki vaikutuksen kuvaus lasten luontevasta (ikään kuin itsestäänselvästä ja samalla tietysti niin ei-itsestäänselvästä) kristillisestä ja liturgisesta kasvatuksesta.

Isän pappeus on ollut perheessämme tietysti aina keskeistä. Jo varhain lapsuudessamme kävimme Riihimäellä ja Lopella jokaviikkoisissa jumalanpalveluksissa. Kirkkoon menimme silloinkin, kun isällä ei ollut omaa työvuoroa. – – Isä näytti arvokkaalta mustassa, ryhdikkäässä papinpuvussaan ja jännittävältä albassaan tai messukasukassaan. Näiden asujen merkitykset isä selitti meille jo hyvin varhain. – – Iltarukoukset, ruokarukoukset, perheen hartaushetket, virret ja hengelliset laulut rytmittivät arkeamme ja juhlaamme. Me tyttäret omaksuimme nämä tavat itsestäänselvyytenä, luonnollisena osana elämää.

Kirkossa toki saattoi joskus olla tylsää. Silloin äiti antoi tytöille näkkileipiä nakerrettavaksi. Sitaatti jatkuu:

Jos joissakin perheissä puhuttiin kiihkeästi politiikasta tai urheilusta, niin meillä puhuttiin uskosta, uskonnosta ja teologiasta, etiikasta ja moraalista. Vaikka meille ei koskaan tuputettu mitään, eivät vanhempamme suinkaan piilotelleet omia näkemyksiään. Meitä ei peloteltu helvetillä tai jollakin muulla Jumalan rangaistuksella, vaan kasvatuksessamme korostuivat Jumalan rakkaus ja armollisuus. Teologia ei jäänyt vain teologiaksi, vaan samalla muistoihimme piirtyi vahvana elävän uskon ja yhteyden kokemus. Ehkä juuri siksi lapsuudenkotimme hengellinen ilmapiiri ei ole tuntunut meistä ahdistavalta, vaan turvalliselta ja vakaalta. Vanhempamme välittivät olemuksellaan meille tyttärille, että he tarvitsevat armoa ja anteeksiantamusta yhtä lailla kuin mekin. Jumala on jotakin, joka on perheyhteytemme ja sen rikkauden ja vaikeuden yläpuolella. Lopullinen turvamme ei ole ihana ja kamala perheemme, vaan rakastava Taivaan Isä, kaikkivaltias Jumala.

Wau. Tässä on kaunis esimerkki kristillisestä kasvatuksesta ja sanoisinko siitä, millaista nimenomaan suomalainen luterilaisuus on parhaimmillaan. Eikä kahta sitaattia ilman kolmatta:

Meidät tytöt vietiin ehtoolliselle jo hyvin pieninä. Jos isä oli sitä jakamassa, koetimme päästä hänen puolelleen alttaria. Siinä koimme jotakin selittämätöntä: vaikka isä oli pappi ja meitä paljon isompi ja aikuinen, myös hän kumarsi ja polvistui Taivaan Isän edessä – – Emme tuolloin välttämättä osanneet nimetä kokemustamme, mutta aistimme isästä niissä tilanteissa syvää nöyryyttä Jumalan pyhyyden ja ehtoollisen mysteerin äärellä.

Tässä ei paljon kommentaaria tarvita. Tällainen on mahdollista. Tällainen kasvatus on tapahtunut ja onnistunut meidän aikanamme. Ja sama jatkuu intellektuaalisella puolella:

Muistamme työhuoneen tunnelman ja rauhan, ja isän lukemassa paksua kirjaa. Olemme vasta viime aikoina ymmärtäneet, miten valtavasti hänen on täytynyt lukea kaunokirjallisuutta, historiaa, psykologiaa, filosofiaa, kirkkohistoriaa, teologiaa, vanhoja historiankirjoituksia kreikaksi tai latinaksi, tekniikan ja luonnontieteiden julkaisuja, tähtitiedettä ja taidekirjoja saavuttaakseen sen valtavan tietomäärän, joka hänellä on. Isä on loputtoman kiinnostunut ihmiskunnan historiasta ja maailmankaikkeudesta, mikrotasolta galaksien äärettömyyksiin. – – Elävästi meidän mieleemme on jäänyt kuva isästä koko perheen Rooman-matkan innostuneena matkaoppaana – muistamme kirkkohistorian oppitunnit, rauniot, basilikat, kylpylät, termit, mosaiikit, joista isä tiesi kertoa enemmän kuin matkatoimiston oppaat yhteensä.

Ja edelleen:

Kun uskonnosta tai kristinuskoon liittyvästä asiasta kysyi isältä, hän aina vastasi mielellään ja perusteellisesti. – – Isä ei kuitenkaan esiintynyt ikään kuin hän tietäisi kaiken. – – Hän käytti vastauksissaan sanoja ”luultavasti” ja ”varmaankin” ja erotteli selkeästi sen, miten hän itse ajattelee ja tulkitsee, miten jotkut muut ajattelevat ja mitkä asiat ovat ikään kuin neutraaleja faktoja. Hyvin usein hän puhui tulkintojen moninaisuudesta. – – Isän teologiaan kuuluu avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus – hän ei ole konservatiivi, muttei liberaalikaan. Kirkko on isälle rakas. – – Opimme jo lapsena, että kaikki kristityt ovat yhtä ja kuuluvat yhteen maailmanlaajuiseen Kristuksen kirkkoon. – – Isän suhde ortodoksisuuteen, katolisuuteen sekä vapaisiin suuntiin on aina ollut kunnioittava – -. Osallistuessaan vuosien ajan ekumeenisiin neuvotteluihin isä on joutunut pohtimaan syvällisesti mm. kaste- ja ehtoolliskysymystä, ja näistä asioista juttelimme kotonakin.

Kasteesta puheen ollen: Pihkalan kasteteologinen tutkimus

Tästä saan sopivan aasinsillan ekskurssiin kasteesta. Mitä Pihkala sanoo kasteesta? Toisin kuin juhlakirja, Pihkalan kastekirja on aika raskasta luettavaa, sellaista kunnon 1980-luvun systemaattista teologiaa, jossa joka toisessa kappaleessa on sana ”ansatsi” (joka musiikissa näköjään tarkoittaa huuliotetta mutta teologiassa lähinnä ”lähestymistapaa”, siis abstraktimpaa ”otetta”). Yli 200-sivuisen analyysiosan jälkeen Pihkala tiivistää kuitenkin tuloksensa 33 pääkohtaan, joten asiasta kiinnostunut – muttei niin kiinnostunut – voi lukea pelkän loppukatsauksen.

Tutkimus on perusteellinen esitys siitä, miten luterilaiset ovat 400 vuoden aikana tulkinneet Augsburgin tunnustuksen sanoja per baptismum offeratur gratia Dei. Peruskysymys kuuluu: Tarjotaanko vai annetaanko kasteessa Jumalan armo? Pihkalan analyysin mukaan Luther ja varhainen Melanchthon käsittävät kasteen täysin effektiivisesti: Jumala antaa kasteen kautta armonsa, ja Augsburgin tunnustuksen offerre on tulkittava konkreettiseksi antamiseksi.

Augsburgin tunnustuksen jälkeen Melanchthonin teologia kuitenkin kehittyi reformoidumpaan suuntaan, ja hänen jälkeensä luterilainen ortodoksia kallistui enemmän melanchthonilaisen tulkinnan puolelle. Sittemmin pietismi erotti uudestisyntymisen kasteesta ja valistusteologia torjui kokonaan kasteen armonvälineluonteen.

Pihkala edustaa siis suhteellisen samanlaista kokonaisnäkemystä kuin toinen piispallinen kasteteologi Matti Väisänen: myöhäinen Melanchthon on syypää myöhemmän luterilaisen tradition turmiolliseen kehitykseen. Uudestisyntyminen tapahtuu Pihkalan mukaan kasteessa, ”jonka ei tarvitse olla kastettavalle psykologisesti kuvailtavissa oleva kokemus” – kääntymyskokemuksesta tulisi käyttää jotain muuta nimitystä (kuten vaikkapa ”kääntymiskokemusta”). Kasteen eli syntymisen jälkeen seuraa kuitenkin kasvu – ja kasvattaminen. Siispä palaan Pihkalan tyttäriin.

Lopuksi: Takaisin tyttäriin – ja kristittyjen yhteyteen

Ajattelin alun perin esitellä tarkemminkin Pihkalan kastekirjaa, mutta Pihkalan tytärten kirjoituksessa oli niin paljon siteeraamisen arvoista, että jätän kastekäsittelyn tyttärien todistusta vähemmälle (Pihkala tuskin siitä pahastuu). En nimittäin keksi piispalle tai kenelle tahansa muullekaan kristitylle vanhemmalle kauniimpaa kunnianosoitusta kuin tällaiset kypsät kristityt aikuiset lapset. Kommentaarien sijaan tarvitsemme esimerkkejä, ja tässä on sellainen:

Kodin perintönä on tullut laaja perustietous on auttanut meitä suhtautumaan moniin kohtaamiimme ilmiöihin kriittisesti – -. Isän saarnat ovat aina puhutelleet meitä, vaikka nykyisin kuuntelemme niitä tietysti kriittisemmin kuin lapsena, oman henkilökohtaiseksi muodostuneen jumalakuvamme ja uskonkäsitystemme pohjalta. – – Meitä tyttäriä tietysti puhuttelee erityisesti isän puheiden henkilökohtainen ote perhejuhlissa – isä on vihkinyt meidät kaikki tyttäret avioliittoon ja kastanut lapsenlapsensa. Näissä tilanteissa isän pappeus ja isyys on kiteytynyt erityisellä tavalla.

Kaikki me tyttäret olemme ns. tunnustavia kristittyjä ja aktiivisia seurakuntalaisia. Kukaan meistä ei ole kokenut tarvetta kapinoida kodin kristillisyyttä vastaan, ehkä juuri sieltä opitun kriittisyyden ja toisaalta turvallisen hengellisen ilmapiirin tähden. – – Me sisarukset emme ajattele kaikista asioista keskenämme samalla tavalla – niin kuin eivät myöskään vanhempamme. Olemme ymmärtäneet, että ihminen tarvitsee elämänsä eri tilanteissa erilaisia asioita ja ikään kuin eri tavalla hengittävää kristillisyyttä. Myös epäily on osa uskoa. Se, että epäilee, ei tarkoita, että Jumala katoaisi elämästämme.

Lapsuudenkotimme on ensimmäinen paikka, jossa olemme saaneet tuntea todellista kristittyjen yhteyttä – rakkautta, turvaa ja rauhaa. Vaikka olemme lähteneet ja irtautuneet kotoa, vaikka meillä on omat tapamme uskoa ja kokea elämää, voimme palata kotiin yhdessä vanhempiemme kanssa – ei lapsuutemme kotiin, vaan kristittyjen yhteyteen.