25 comments

1. Kiitos Eetu!

   Jos olen mitenkään oikein hahmottanut, niin katolilaisen vaalikäyttätymistä määrittelevät ainakin nämä kaksi kysymystä: 1) Onko kirkon moraaliopetuksilla arvohierarkia, joka tulee ottaa huomioon äänestettäessä, ja 2) onko katolilainen velvoitettu edistämään kirkon moraaliopetuksen mukaista yhteiskuntajärjestystä äänestämällä?

   Käsittääkseni vastaus molempiin on myönteinen. Tällöin katolilaisen vaalikäyttäytymistä säätelisivät niin selkeät ja rajoittavat reunaehdot, että käytännössä oma ehdokas valikoituu jo sillä (Suomessa joku abortin vastainen poliitikko, joita on ehdokaslistalla ehkä yksi), eikä talouskysymyksille jää juurikaan painoarvoa.

   Näin siis syntyisi tilanne esim. USA:n presidentinvaaleissa, että hyvin informoidun ja kirkon opin kohtalaisesti tuntevan katolilaisen pitäisi hyvän omantunnon mukaisesti äänestää republikaaniehdokasta tyhjän tai demokraattiehdokkaan sijaan.

   Jos taas kysymykseen 1) vastattaisiin kielteisesti, esim. ”seamless garment”-logiikalla, niin talouskymykset voidaan nostaa vaalikäyttäytymisen keskiöön ja ilmaisu ”pro life” voidaan tulkita omien mieltymysten mukaisesti tarkoittamaan esim. taloudellista tasa-arvoa, joka olisi tässä viitekehyksessä yhtä tärkeä tai tärkeämpi moraalinen teema kuin abortinvastaisuus.

   Henkilökohtaisesti koen, että eläisin mieluummin ilman sosiaalista turvaverkkoa rutiköyhässä maassa, jossa ei tehtäisi abortteja, kuin rikkaassa hyvinvointivaltiossa, jossa niitä tehdään, riippumatta millaista talousmallia maa noudattaa. Käytännössä kaikenlaiset talous-istit rakentavat yhteiskuntajärjestyksiä, jotka pyrkivät tukahduttavasti vaikuttamaan katolisen opin mukaiseen perhe-elämään. Tästä syystä keisarista on tullut minulle käärme, kun se ennen katolilaisuuttani oli kyyhkynen, ja suhtaudun kaikenlaiseen sekulaariin yhteiskuntasuunnitteluun erittäin epäilevästi.

   En tiedä olenko tulkinnut tilannetta oikein. Äänestyspaikalla kaipaisin kyllä lisää selkeyttä ymmärrykseeni siitä mitä olen velvoitettu katolilaisena tekemään.

   TykkääTykkää

   • Kiitos kommentista, Rasmus!

     Ymmärrän toki pointtisi, mutta nähdäkseni asia ei ole ihan noin yksinkertainen. Kuten sanoit, Suomessa ei ole realistinen vaihtoehto, että oikeastaan mikään mahdollinen hallituskoalitio ryhtyisi rajoittamaan aborttioikeutta, mikä käytännössä antaa mahdollisuuden keskittyä muihin kysymyksiin.

     Lisäksi, vaikka itsekin pitäisin USA:n kontekstissa aborttikysymystä tärkeänä, äänestäminen pelkästään tämän kysymyksen perusteella johtaa siihen, että johtopaikoille valikoituu täysin moraalittomat ja suurilta osin hyvin epäkristillisesti toimivia tyyppejä, kunhan vain muistavat sanoa taikasanat ”vastustan aborttia”.

     Lisäksi, vaikka periaatteessa onkin väärin tukea aborttia, edes Amerikan kontekstissa tuo asetelma, että republikaanit = ei tehdä abortteja, demokraatit = tehdään abortteja, ei pidä paikkansa. Se, mitkä tekijät vaikuttavat aborttien yleisyyteen, on monimutkainen sosiologinen kysymys, mutta uskoisin että isossa roolissa on myös se, tarkoittaako lapsen saaminen köyhälle äidille taloudellista perikatoa vai voiko hän luottaa yhteiskunnan tukeen. Näin ollen jo pelkästään aborttikysymys on huomattavasti monimutkaisempi kuin miltä äkkiseltään saattaa näyttää.

     TykkääTykkää

     • Kiitos Eetu! Yritän tähän vastata.

       – ”oikeastaan mikään mahdollinen hallituskoalitio ryhtyisi rajoittamaan aborttioikeutta”

       Tätä olen itsekin pohtinut. Yksiselitteistä vastausta en tähän ongelmaan tunne ja mielelläni tietäisin asiasta lisää, mitä ajatusta/logiikkaa katolilaisen tähän ongelmaan pitäisi soveltaa. Ehkä siitä olemme samaa mieltä, että suinkaan mitä tahansa katolilainen ei voi vaaliuurnalla tehdä. Joitain periaatteita tulisi soveltaa. Mielellään mahdollisimman hyvin perusteltuja, joiden pohja ei lepää relativismissa.

       – ”kunhan vain muistavat sanoa taikasanat ’vastustan aborttia'”

       Ymmärrän, jos USAn poliittinen todellisuus hahmottuu näkökulmistamme eri tavalla, aika vaikea sitä on hahmottaa rapakon tältä puolen selkeästi. Itse hahmotan sikäläisen poliittisen tilanteen niin, että käytännössä tuollainen tokaisu, ”vastustan aborttia”, estää ehdokkuuden ja väittäisin että nykyään jopa jäsenyyden toisessa pääpuolueessa ja vähintään vahingoittaa menestysmahdollisuuksia toisessa. Se on omaan jalkaan ampumista, eikä sitä siksi voisi soveltaa ilman negatiivisia seurauksia vain äänestäjien hämäämiseksi, varsinkaan istuvana presidenttinä toiselle kaudelle pyritäessä, jos konkreettiset näytöt asian eteen ponnistelusta puuttuisivat.

       – ”republikaanit = ei tehdä abortteja, demokraatit = tehdään abortteja”

       Siitä olen täysin samaa mieltä, ettei tällaista asetelmaa ole olemassa. Tarkoitukseni oli vain ohimennen viitata yhteen lähitulevaisuuden konkreettiseen vaalitilanteeseen, joissa katolilaiset tulevat kohtaamaan mielestäni poikkeuksellisen korostuneesti tämän äänestysongelman (aivan toisella tavalla kuin me täällä Suomessa) ja jossa monien katolilaisten kommentaattorien mielestä on vain yksi mahdollinen vaihtoehto. Vältin puhumasta poliittisista henkilöistä, siksi valitsin nimetä osapuolet puolueen mukaan.

       TykkääTykkää

     • Kiitos vastauksesta, Rasmus!

       Mielestäni on selvää, että erään rapakontakaisen valtion istuva nimeltä mainitsematon presidentti osallistuu abortinvastaisiin tapahtumiin ja poseeraa Raamattu kädessä nimenomaan vankistaakseen tukeaan evankelikaalien ja katolilaisten parissa. Se ei ole ”omaan jalkaan ampumista” vaan laskelmoivaa äänten kalastelua.

       Itse olen lukenut tämän kyseisen maan vaalitilanteeseen liittyviä katolisia kommentaareja, joissa mielestäni ihan fiksusti myös kritisoidaan pelkkään aborttikysymykseen keskittymistä. Asiassa on muitakin puolia, vaikka abortti tärkeä kysymys onkin. Vaikea yhtälö joka tapauksessa on, sitä en kiellä. Onneksi emme ole amerikkalaisia!

       TykkääTykkää

2. Ehkä yrityksen tasolla lähimmäs Rerum novarumin ”ohjelmaa” on pyrkinyt toisen maailmansodan jälkeinen keskieurooppalainen järjestelmä, jota on nimitetty ainakin ordoliberalismiksi, ”Reinin kapitalismiksi”, kristillisdemokratiaksi (sanan keskieurooppalaisessa merkityksessä) tai sosiaaliseksi markkinataloudeksi. On hyvä kysymys, missä ja miten tällainen ”ordoliberaali hyvinvointivaltio” poikkeaa lopulta pohjoismaisesta sosiaalidemokratiasta muutoin kuin olemalla julkisen tunnustuksen tasolla ei-sosialistinen, mutta näillä tuntuu olevan erilaisesta historiastaan ja kulttuuripiireistään johtuen muitakin eroja painotuksissaan. Suhtautumista uskontoon ja perheinstituutioon voisi pitää yhtenä näistä.

   Kuten blogissakin on noteerattu (https://hapatusta.net/2019/11/11/ratzinger-ja-eurooppa/), kuvatun kaltaista politiikkaa vahvasti ajaneiden Keski-Euroopan jälleenrakennuspolven päättäjien ja vaikuttajien ajatteluun vaikutti myös näiden henkilökohtainen katolinen usko tai ainakin kulttuuritausta ja trion Adenaeur, Schuman ja de Gasperi lisäksi voisi mainita varmaan Jean Monnet’n, Otto von Habsburgin, Adenauerin aisaparin Ludwig Erhardin, joka oli baijerilainen joskaan ei katolilainen ja Schumanin ystävä Jacques Maritainin. Koko Euroopan Unioni näyttäisi olleen ainakin perustamisaikoihinsa ”katolisempi kuin luulit” (kuten täällä on tapana sanoa) sitä myöten, että sen lippu on täynnä mariaanista symboliikkaa.

   TykkääTykkää

   • Kiitos kommentista, Andreas!

     Itse en tunne keskieurooppalaista mallia tarpeeksi arvioidakseni sitä kunnolla. Toki tarkoituksenikaan ei ollut osoittaa, että nimenomaan pohjoismainen malli olisi ”katolisin” mahdollinen. Keski- ja Länsi-Euroopassa sosialismi on tosiaan usein asemoitunut kristillisdemokratian vastavoimaksi (esim. Saksassa), mistä johtuen se voi näyttäytyä korostetun sekulaarina. Toisaalta, tämä tehnee myös kristillisdemokratiasta pykälän verran oikeistolaisempaa (?).

     TykkääTykkää

3. Kiitos Eetu mielenkiintoisesta kirjoituksestasi.

   ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” (Luuk. 3:11)

   Perinteistä tulkintaa vastannee ajatus, että 10 paidasta tulisi antaa yksi sille, jolla ei ole yhtään. Sosiaalidemokratian myötä tulkinta on, että jolla on 10 paitaa, antakoon kolme sille, jolla on vain kaksi.

   TykkääTykkää

4. Hei! Voiko kaikkia blogejanne seurata osoitteessa hapatusta.net ilman että varastoi niitä omaan sähköpostiin? Pekka Rasku

   TykkääTykkää

   • Hei, Pekka!

     Kaikki blogitekstit ovat luettavissa osoitteessa hapatusta.net. Ei tarvitse varastoida.

     TykkääTykkää

5. Lähivastuun periaatteen mukaan jokaisen kansalaisen tulisi lähtökohtaisesti huolehtia itse omasta ja perheensä hyvinvoinnista, mikäli se vain suinkin on mahdollista. Apua tarvitsevien ensisijaisten auttajien tulisi olla perhe, suku ja naapurusto, sen jälkeen yksityinen hyväntekeväisyys. Mikäli nämä eivät kuitenkaan riitä, myös hallinnolliset ratkaisut voivat tulla kyseeseen. Niiden ei kuitenkaan koskaan tulisi syrjäyttää oma-aloitteellisuutta ja yksityistä hyväntekeväisyyttä. Hallinnollisissa ratkaisuissa luonnollisesti etusijalla olisi kunnallinen hallinto, vasta sen jälkeen valtio, ja viimeisenä liittovaltiotason hallinto (kuten EU tai USA).

   Sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio ei kuitenkaan pyri tähän, vaan sen tavoitteena on ulkoistaa vastuu ihmisten hyvinvoinnista valtion harteille. Sosialidemokratia vastustaa periaatteellisella tasolla kansalaisten ensisijaista vastuuta omasta ja perheensä hyvinvoinnista, puhumattakaan ykislöiden oma-aloitteellisuudesta hyväntekeväisyyden saralla. Lisäksi sosialidemokratian vaatimus tasa-arvosta on täysin moraaliton ja perustuu kateuteen (mitä he kutsuvat ”oikeudenmukaisuudeksi”). Sosialidemokraatille on itseisarvisesti ongelma, mikäli jollakin ihmisellä menee taloudellisesti paremmin kuin toisella. Tätä ”ongelmaa” sitten pyritään ratkaisemaan tekemällä rikkaamista ihmisistä vähemmän rikkaita verotuksen avulla, jotta näin saavutettaisiin ”oikeudenmukaisempi” yhteiskunta. Tärkeää ei siis ole ainoastaan auttaa huonompiosaisia saavuttamaan parempi elintaso, vaan myös tyydyttää kateuden (”oikeudenmukaisuuden”) tunne rikkaita rankaisemalla.

   Käytännössä sosialidemokratia johtaa laiskuuden, ahneuden ja kateuden paheisiin. Ihmiset eivät halua ponnistella hyvoinvoinnin eteen, vaan odottavat, että hyvinvointivaltio keksii ratkaisut heidän ongelmiinsa, jonkun toisen kustannuksella. Demokraattinen prosessi onkin lähinnä johtamisen irvikuva, jossa äänestäjät pyrkivät hyötymään toistensa kustannuksella poliitikkojen luvatessa ilmaisia ratkaisuja arjen ongelmiin.

   Perinteisen moraalin mukaisesti vastuunsa kantavaa kansalaista ei enää pidetä tavoitteena, päinvastoin ihmisten omasta vastuusta ei saisi edes puhua. Perinteisen moraalin tilalle sosialidemokraatit pyrkivät (yleensä huonolla menestyksellä) luomaan uudenlaisen moraalin. Tämän keskiössä on ideaali Neuvostoihminen, joka ulkoistaa oman hyvinvointinsa hyvinvointivaltion harteille, mutta on vastineeksi valmis ponnistelemaan yhteisen hyvän (hyvinvointivaltion) eteen.

   Näkisin siis, että katolilainen ei missään tapauksessa voi kannattaa sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota. Katolilainen voi kuitenkin joissain tilanteissa kannattaa jotain yksittäistä talouden sääntelytoimenpidettä tai sosiaalipoliittista ohjelmaa, mikäli (1) on olemassa legitiimi ongelma, (2) jota ei voida ratkaista millään alemmalla tasolla, (3) mutta joka voidaan ratkaista kyseisen toimenpiteen avulla (4) ilman että sivuvaikutuksena aiheutetaan yhtä suuria tai suurempia ongelmia. Näiden ehtojen toteutuminen on harkinnanvarainen eikä opillinen kysymys, joten siitä voi luonnollisesti olla katolilaisten kesken erilaisia mielipiteitä.

   TykkääTykkää

   • Kiitos kommentista, Heikki!

     On ihan totta, että jokaisella on velvollisuus pyrkiä elättämään itsensä ja perheensä. Uskon, että suurin osa ihmisistä haluaakin näin tehdä. Myös hyväntekeväisyys on tärkeää, ja sitä on hyvä kaikkien tukea varojensa mukaan. Kuitenkaan en jaa näkemyksiäsi edellä kuvaamasi amerikkalaistyyppisen minimaalisen hallinnon siunauksellisuudesta. Läheisten apu ja yksityinen hyväntekeväisyys yhdistettynä niukkaan sosiaaliturvaan eivät yksinkertaisesti riitä pitämään ihmisiä poissa kodittomuudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä. Jopa lyhyet konferenssimatkani Yhdysvaltoihin ja (valitettavasti myös) Britanniaan ovat osoittaneet tämän minulle henkilökohtaisesti: ei nimittäin ole liioittelua sanoa, että Chicagon keskustassa suunnilleen joka kadunkulmassa istuu joku kerjäämässä.

     Mielestäni sinulla on hiukan vääristynyt käsitys sosiaalidemokratiasta, heidän pyrkimyksistään ja motiiveistaan. Mielestäni on ihan oikeasti ongelma, että varallisuus kertyy yhä suuremmassa määrin yhä harvempien taskuihin, kuten paavimmekin sanoo. Siinä ei ole mielestäni mitään väärää, että valtio suuntaa tätä rahavirtaa alaspäin, varsinkin kun se olisi muutenkin rikkaimpien moraalinen velvollisuus.

     Lisäksi on mielestäni väärin yhdistää tietty poliittinen järjestelmä tiettyihin paheisiin. Kyllä ne ahneus ja kateus asuvat siellä ihmisen sydämessä ilman sosiaalidemokraatteja ja hyvinvointivaltiotakin. En nimittäin ole ollenkaan vakuuttunut siitä, etteiväkö ahneuden ja kateuden paheita esiintyisi vähintään yhtä suurissa määrin myös yhteiskunnissa, joita määrittää minimaalisesti säännelty kapitalismi.

     Vaikka siis arvoja, jotka ovat selvästi kristinuskon vastaisia (esim. materialismi) ja selvää epäoikeudenmukaisuutta pitää vastustaa, mielestäni koko yhteiskuntajärjestelmän ehdottomassa tuomitsemisessa katolisen uskon nimissä tulee olla melko varovainen.

     TykkääTykkää

     • Kiitos vastauksesta!

       Kommentissani en missään kohtaa maininnut ”amerikkalaistyyppistä minimaalista hallinntoa”. Kirjoitin ainoastaan lähivastuun periaatteesta niin kuin sen itse ymmärrän. Jos ymmärrän sen väärin, niin voisitko korjata missä kohtaa näkemykseni oli virheellinen.

       Ongelma sosiaalidemokratiassa ei ole ainostaan se, että sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa esiintyy tiettyjä paheita. Sosiaalidemokratia vastustaa lähivastuuta ja tuloeroja periaatteellisella tasolla. Kateuteen perustuva retoriikka ja valtion roolin nostaminen lähivastuun edelle tuntuvat olevan Suomessa hyvin syvälle levinneitä, erityisesti SDP:n piirissä. Toki jos sosiaalidemokratialla ymmärretään jotain muuta kuin edellä mainittujen arvojen vaalimista, asia ei ole niin mustavalkoinen.

       Mitä taas tulee varallisuuden kertymiseen yhä harvempiin käsiin, viimeaikainen ”rikkaiden rikastuminen” johtunee sijoituskohteiden hintojen noususta, joka on seurausta alhaisista koroista ja muista keskuspankkien elvytystoimista. Kun arvopaperien ja muiden sijoituskohteiden hinnat inflatoituvat, tulee niiden omistajista tietenkin rikkaammpia, ainakin paperilla. Työttömyys ja matalapalkkaisuus taas johtuvat alhaisesta työn tuottavuudesta. Voidaan argumetoida, että työn tuottavuuden kasvaattomuus on nimenomaan seurausta valtion sääntelytoimista ja verotuksesta. Nämä ovat toki harkinnanvaraisia asioita, eivät opillisia kysymyksiä.

       TykkääTykkää

     • Kiitos sinullekin vastauksesta!

       Mielestäni Janne M ilmaisee kommentissaan asian oikein hyvin: lähivastuun periaate ei tarkoita ”jokainen vastaa lähtökohtaisesti itsestään”, vaan kehottaa hallitsevaa yhteisöä pidättäytymään ”turhasta puuttumisesta sille alisteisen yhteisön asioihin ja varsinkin olemaan estämättä pienemmän yhteisön piiristä nousevan luovuuden ja asiantuntemuksen hyödyntämistä yhteisissä asioista.” Edelleen, ”Periaatteen mukaan yhteisöllisen ja jaetun hyvän rakentamisessa ihmiselämää ei tule kahlita turhan yksityiskohtaisilla hallinnollisilla säännöillä ja byrokratialla.”

       Lähivastuun periaate ei siis implikoi mitään tiettyä poliittista systeemiä, vaan ilmaisee, millaisia periaatteita hyvä hallinto noudattaa. Toki lähivastuun periaatteen näkökulmasta voidaan kritisoida esim. stalinismia, jossa yhteiskunnan asioista pyritään päättämään viimeistä piirtoa myöten ylhäältä käsin, mutta käsittääkseni suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ei ole samanlaista ongelmaa. Suomessa hallintoa on hajautettu, ja kunnallistasollakin on melko paljon valtaa. Kuten artikkelissani sanoin, sosiaalidemokratiassa on ongelmia, mutta ne eivät liity tulonjakoon.

       En ole taloustieteilijä, mutta jos katsotaan esim. Amerikkaan, jossa kuilu superrikkaiden ja muiden välillä on kenties selkeimmin nähtävillä, en pidä uskottavana, että tämä ilmiö johtuisi valtion liiasta sääntelystä. Ainakin paavi Franciscus (ja moni paavi ennen häntä) pitää tätä oikeudenmukaisuuskysymyksenä, johon tarvitaan poliittisia ratkaisuja.

       TykkääTykkää

   • Olipa hyvä kommentti! Selvensi paljon. Taloudessakin on siis kyse katolilaisen kannalta moraalisesta ongelmasta eikä pelkistä makuasioista.

     Olisi hyvin mielenkiintoista lukea tuollainen selkeä analyysi katolisten kouluinstituutioiden isoista ongelmista nykypäivänä, kun ne maallistuvat ja omaksuvat radikaalivasemmistolaisia piirteitä (esim. kaikki on konstruktiota: ihmiselämän alku, avioliitto, sukupuoli jne.). Siinäkin tuntuu olevan kyse lähivastuun periaatteen vastaisesta kehityksestä, kun mahdollisesti valtion, tai jonkun ylikansallisen tahon, rahahanat siirtävät katolisten koulujen arvomaailmaa sekulaariin suuntaan.

     TykkääTykkää

   • Mielenkiintoista keskustelua, kiitos kaikille siihen osallistuneille! Pari kommenttia.

     Kirkon yhteiskunnallista opetusta sovellettaessa on minusta tärkeä muistaa,

     A) että tiettyä periaatetta ei tule noudattaa yksinään, muista eristettynä, vaan yhdessä muiden periaatteiden kanssa,

     B) ja että kirkon yhteiskunnallinen opetus, kuten katolinen teologia ylipäätään, ei ole jäykkä, staattinen monoliitti vaan osa kirkon elävää, jatkuvasti kehittyvää traditiota (joka tietysti kehittyy jatkumossa aiemman kanssa, kuten elävä organismi).

     On esimerkiksi tärkeä muistaa, että katolisen sosiaaliopin tärkein periaate on – ymmärtääkseni -ihmispersoonan arvo. Myös lähivastuun periaate nousee siitä ja on sille alisteinen. Lähivastuuperiaatteen päämäärä on varmistaa, ettei ihmisiä kohdella kasvottomana massana – ja siten välineinä – vaan persoonina, päämääränä sinänsä. Jos näyttää siltä, että lähivastuu ei enää palvele ihmisarvoa, silloin ihmisarvosta kiinnipitäminen on tietysti tärkeämpää kuin lähivastuu.

     Käytännössä tämä tarkoittaa minusta esimerkiksi sitä, että niin tärkeää kuin perheiden autonomia ja yksityinen hyväntekeväisyys ovatkin, kenenkään hengen ja terveyden ei pitäisi olla niiden varassa. Suku- ja perhepiirissä tapahtuva auttaminen sekä yksityinen hyväntekeväisyys ovat luonteeltaan vapaaehtoista ja ammatilliselta tasoltaan vaihtelevaa. Jos ihmisen henki ja terveys olisi niiden varassa, on todennäköistä (kun ihmistä – katolisen opin mukaan – rasittaa vahva taipumus itsekkyyteen), että joku korvaamaton ihmispersoona jäisi apua vaille ja menettäisi henkensä tai terveytensä.

     Tästä syystä on minusta oikein varmistaa kaikille riittävän tasoiset peruspalvelut verovaroin julkishallinnon puolelta. Toisaalta lähivastuu palvelee mielestäni hyvin ihmisarvoa siinä, että peruspalvelut pyritään – mikäli mahdollista – järjestämään kunnallisesti (kuten Suomessa tapahtuu) eikä keskitetysti keskushallinnon puolesta. Tämä mahdollistaa paikallisten olojen paremman huomioonottamisen.

     Myös kohta B (kirkon tradition elävyys) on tärkeä muistaa. On totta, että moraaliajattelu on perinteisesti lähtenyt vahvasti ihmisen tahdon vapaudesta ja siitä vastuusta, joka ihmisellä siten on oman elämänsä suhteen. Taustalla on muun muassa Aristoteleen filosofia. Ja tietysti oppi ihmisen tahdon vapaudesta ja siten moraalisesta vastuusta on luovuttamaton osa katolista teologiaa.

     Samalla olisi minusta väärin jättää huomiotta nykyisen psykologian tutkimustulokset siitä, kuinka paljon esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden kiintymyssuhteet vaikuttavat ihmisen kykyyn säädellä omia tunteitaan ja siten hallita omaa käyttäytymistään. Sen valossa on selvää, että kaikki eivät lähde tekemään moraalisia valintojaan samalta viivalta. Tämä ei kumoa perinteistä oppia tahdon vapaudesta mutta täydentää sitä.

     On erilaista kantaa vastuuta omasta ja perheensä elämästä, jos on kasvanut tasapainoisessa ja suhteellisen varakkaassa perheessä kuin että on viettänyt lapsuutensa kadulla rikollisuuden riivamassa slummissa. Siksi ei ole mielestäni kyse kateudesta vaan oikeudenmukaisuudesta siinä, että esimerkiksi kaikille lapsille pyritään järjestämään verovaroin riittävä koulutus. Sillä pyritään varmistamaan nimenomaan se, että ihmiset pystyvät tekemään valintojaan mahdollisimman vapaasti ja vastuullisesti.

     Yleisesti painottaisin vielä sitä, kuinka tärkeää on, että katolilainen ei liian vahvasti identifioi itseään mihinkään poliittiseen ideologiaan. Olemme ennen kaikkea Jumalan lapsia ja Jeesuksen ystäviä. Tehtävämme on rakastaa hyvyyttä ja totuutta ja olla sille avoimia, missä muodossa sen sitten kohtaammekin, ei voittaa väittelyitä ja nöyryyttää muita.

     Nykyisessä kulttuurisotailmapiirissä on tavallista suhtautua vastapuoleen halveksivasti ja ylimielisesti. Katolilaisen – äänesti hän sitten oikeisto tai vasemmistopuolueita – tulisi minusta sen sijaan pyrkiä olemaan nöyrä ja kuunteleva ja pitää aina mahdollisena, että toiselta voi oppia jotain. Toki ymmärrän, että se on vaikeaa. Se on sitä itsellenikin.

     TykkääLiked by 2 people

     • Kiitos Joona!

       Jäin miettimään, että miten estetään esittämäsi kohdan A) käyttäminen perusteena mille tahansa subjektiiviselle mieltymykselle kuten ”Äänestin ehdokasta X ottamalla katolisen yhteiskuntaopetuksen kokonaisuudessaan huomioon painottaen siinä itselleni tärkeitä asioita, eikä siten ole ongelma, että ehdokas kannattaa aborttia, koska hän ruokkii köyhiä.”

       Kirjoitat yksityisestä auttamisesta ”… kenenkään hengen ja terveyden ei pitäisi olla niiden varassa.” Siitä seuraa siirtymä oletukseen, että terveyden tulisi olla valtion varassa. Ymmärrän perustelusi, mutta olennaisesti niissä on kyse valinnoistasi painottaa tiettyjä asioita. Vastaavasti voitaisiin muotoilla asiat perheen eduksi ja todeta valtio kyvyttömäksi kantamaan vastuuta ihmisten terveydestä. Niinpä palataan tuohon kohdan A) ongelmaan: miten kirkon yhteiskuntaopetuksesta saisi sitovan ankkurin. Nyt se tuntuu taipuvan joka suuntaan. Jopa kommunismiin, jos on uskominen piispa Sorondoa, jonka kuuluisan lausahduksen mukaan Kiina toteuttaa tällä hetkellä parhaiten kirkon yhteiskuntaopetusta.

       TykkääTykkää

     • Kiitos kysymyksestäsi, Rasmus! En ole varma, onko se tarkoitettu nimenomaan Joonalle, mutta vastaan kuitenkin.

       Vastaan ensin kohtaan 2: kirjoitat ”Siitä seuraa siirtymä oletukseen, että terveyden tulisi olla valtion varassa. Ymmärrän perustelusi, mutta olennaisesti niissä on kyse valinnoistasi painottaa tiettyjä asioita. Vastaavasti voitaisiin muotoilla asiat perheen eduksi ja todeta valtio kyvyttömäksi kantamaan vastuuta ihmisten terveydestä.” Tässä tulee nähdäkseni miettiä, onko tosiaan niin että yhteiskunnan turvaverkkojen jättäminen lähimmäisten ja yksityisen hyväntekeväisyyden varaan lievittää tehokkaammin äärimmäistä köyhyyttä ja hätää kuin valtion takaama perusturva. Mielestäni on ilmeistä, että näin ei ole (Ks. ylempänä kommenttini, jossa sivuan USA:n ja Britannian tilannetta, ja niissäkin on sentään jonkinlainen sosiaaliturva.)

       Mitä tulee päähuolenaiheeseesi, että ”miten kirkon yhteiskuntaopetuksesta saisi sitovan ankkurin”, en ole varma, tarkoitatko sillä, että 1) miten kirkon yhteiskunnallisesta opetuksesta saisi muodostettua selkeitä kriteereitä, joilla voidaan arvioida eri poliittisia järjestelmiä, kuten kiinalainen kommunismi, suomalainen hyvinvointivaltio, ym. vai 2) miten kirkon yhteiskunnallisesta opetuksesta saisi muodostettua selkeitä kriteereitä, joilla katolilaiset voivat tietää, mitä äänestyskopissa saa tehdä ja ei.

       Mielestäni on hyvä, että kummassakaan vaihtoehdossa ei pyritä laatimaan kovin yksityiskohtaisia sääntöjä, vaan asia jätetään ihmisten oman harkinnan varaan.

       Vaihtoehdossa yksi kirkon opetuksen perusteella voidaan toki tuomita ääripäät, kuten kommunismi ja laissez-faire -kapitalismi (kuten KKK:ssa jo tehdäänkin), mutta muuten yhteiskunta voidaan järjestää monilla eri tavoilla.

       Vaihtoehdossa kaksi taas katolisen tulee pidättyä tukemasta selvästi kristinuskon vastaisia asioita, mutta mielestäni tässäkin on tilaa harkinnalle. Esimerkiksi Suomen kontekstissa on käytännössä mahdollista äänestää myös ehdokasta, joka kannattaa aborttia (koska tämä ei meillä ole enää vuosikymmeniin ollut mikään kiistakysymys). Miten sitten esimerkiksi Jenkkilän tilanteessa, jossa on valittavana vain kaksi huonoa vaihtoehtoa, tulisi tehdä? Rehellisesti, en tiedä.

       TykkääTykkää

     • Kiitos Eetu, tottakai voit vastata!

       Hyvä havainto tuo, että olisi syytä eritellä kysymykset 1) ja 2), niin kuin teet.

       ”[O]nko tosiaan niin että yhteiskunnan turvaverkkojen jättäminen lähimmäisten ja yksityisen hyväntekeväisyyden varaan lievittää tehokkaammin äärimmäistä köyhyyttä ja hätää kuin valtion takaama perusturva[?]”

       Ymmärrän tätä näkökulmaa ja sen miten se istuu omalla tavallaan läheisyysperiaatteeseen. Mielestäni on kuitenkin olennaista huomata, että ratkaiseva peruste pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin puolesta (vain valtio voi toteuttaa sosiaaliturvan ammattimaisesti ja tehokkaasti) ei seuraa kirkon opetuksesta, vaan on yksityinen näkemys tietystä välttämättömyydestä. Peruste jonkin mallin hyvyydelle voisi kuitenkin nähdäkseni seurata kirkon yhteiskuntaopetuksesta, muuten olisi hassua kutsua sitä yhteiskuntaopetukseksi.

       Aborttikysymyksessä koen, että on suomalaisten (mukaanlukien minun) syy, ettei abortti ole täällä kiistakysymys ja se tarkoittaa nähdäkseni sitä, että meillä on itsetutkiskelun paikka. On yhdysvaltalaisten ansio, että heillä tämä debatti on niin vahvasti esillä.

       TykkääTykkää

6. Lienee helppoa langeta Lähivastuun periaatetteen porvarilliseen tulkintaan toteamalla että periaate tarkoittaa samaa kuin että ”jokainen vastaa lähtökohtaisesti itsestään”. Mutta lähivastuun periaate alkuperäisessä muodossaan ei sano näin vaan kehottaa _hallitsevaa yhteisöä_ PIDÄTTÄYTYMÄÄN JOSTAIN (kuten valtaosa kymmenestä käskystä muuten), eli turhasta puuttumisesta sille alisteisen yhteisön asioihin ja varsinkin olemaan estämättä pienemmän yhteisön piiristä nousevan luovuuden ja asiantuntemuksen hyödyntämistä yhteisissä asioista. Periaatteen mukaan yhteisöllisen ja jaetun hyvän rakentamisessa ihmiselämää ei tule kahlita turhan yksityiskohtaisilla hallinnollisilla säännöillä ja byrokratialla.

   TykkääLiked by 1 henkilö

7. 1800-luvulla vakiintuneen sosialismi-käsitteen juuret lienee latinan yhteiskuntaa merkitsevässä societatis -sanassa. Käsitteeseen liitettiin – vastareaktiona liberalismin individualismille ja kapitalismin egoismille – yhteisen edun, yhteisöllisyyden ja yhteisomistuksen merkitykset.
   Tässä merkityksessä Jeesus Nasaretilainen – joka itse ei omistanut mitään – ja seuraajansa yhteisine kukkaroineen (rahasto) olivat ilman muuta kommuunin tapaan eläviä ”sosialisteja”. Jerusalemin alkuseurakunta jatkoi tätä Jeesus-liikkeen viitoittamaa elämänapaa ja talousmuotoa. Kun Kristuksen paluu vain viipyi, oltiin pian puutteessa ja Paavalikin oli organisoimassa keräystä heidän hyväkseen. Mutta toisaalta omaisuudestaan jo kerran luopuneiden kristittyjen perheiden ja sukujen oli nyt paljon helpompi lähteä Juudeasta ennen hirmuista Jerusalemin hävitystä 70 jKr. – Myös luostarilaitoksen yksi idea on kai ollut kristillinen sosialismi.

   Marxilaisuudesta tuli sosialististen aatteiden valtavirtaa vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Marxin mukaan vain aine oli tosi olevaista ja henki vain materian toisin olemista. Historia on Marxin mukaan luokkataistelujen historiaa ja luonnonlain välttämättömyydellä kehitys tulee johtamaan proletaritaatin vallankumokseen ja valtaan nousuun. Tarkalleen ottaen marxilaisessa merkityksessä ”sosialismi” oli kehityksen välivaihe, jossa oli vielä porvarillisen yhteiskunnan jäänteitä. Lopullinen päämäärä oli kommunismi, runsauden sarvi, jossa kaikki tekivät töitä rajoitetusti kykyjensä ja voimiensa mukaan, mutta saivat kaikkea hyvää rajattomasti tarpeidensa mukaan! – Siis paratiisi maan päällä.

   Monissa Euroopan ulkopuolisissa korkeakulttuureissa, mutta myös ”jalojen villien” metsästäjä-keräilijä yhteisöissä oli runsaasti ”sosialismiin” luokiteltuja piirteitä. Oma lukunsa oli katolisten jesuiittojen Etelä-Amerikkaan perustama valtio, josta wikipedia tietää kertoa:

   ”Vuonna 1609 jesuiitat aloittivat valtion alueella voimakkaan lähetystyön ja perustivat sen itäosaan käytännössä oman valtionsa. Sen tarkoituksena oli suojella intiaaneja espanjalaisten siirtolaisten ja virkamiesten hallinnolta ja riistolta. Jesuiittojen hallitsemilla alueilla elinolosuhteet, aineellinen ja henkinen kulttuuri saivat kehittyä, ja jopa jesuiittoja voimakkaasti arvostellut valistusfilosofi Voltaire myönsi, että jesuiittojen avulla oli saavutettu ”sellainen sivilisaation aste kuin niissä oloissa oli mahdollista”.

   Jesuiittojen hallinnoimaa Paraguayta on kuvattu ”kristillis-sosialistiseksi” ja ”puolikommunistiseksi”. Suurin osa viljelymaasta ja koko karja pidettiin yhteisomistuksessa, vaikka intiaanien sallittiinkin omistaa pieniä maapaloja. Yhteisomistuksen piiriin luettiin myös varastoitu ruoka, jota jaettiin kulloisenkin tarpeen mukaan sillä edellytyksellä, että saaja oli myös tehnyt työtä.

   Jesuiitat opiskelivat itsekin intiaanien äidinkieltä. Intiaaneille taas opetettiin espanjaa ja hiukan myös latinaa. Jumalanpalvelukset olivat kansankielellä. Hallinnon osalta kyseessä oli jonkinasteinen demokratia, sillä intiaanit saivat äänestää keskuudestaan ”pormestarin” ja muita virkamiehiä. Jesuiitoilla oli kuitenkin valtaa ehdokkaiden valintaan liittyen.

   Espanjalaisia kehitys ei miellyttänyt. Jesuiittojen johtamia alueita kadehdittiin muun muassa niiden paremman taloudellisen tilanteen takia. Niinpä lopulta yli 150 vuotta kestäneen suotuisan kauden jälkeen Espanjan kuningas Kaarle III karkotti jesuiitat koko valtakunnasta. Intiaanien omistuksessa olleet maat ja omaisuus ryöstettiin.”

   Vaikka kristinuskoa on käytetty niin paljon Amerikassa alkuperäiskansojen riistämiseen ja alistamiseen, on jesuiittapaavi Fransiscuksella tässä suhteessa poikkeava tausta. – Ja kun huomiodaan historiallinen konteksti kuten Marxin ja Engelsin kommunistinen manifesti, maanajakokysymys, bolsevistisen Neuvostoliiton perustaminen, maailman vallankumoukseen tähdännyt Komintern eli kommunistinen internationaali 1919-1943, New Deal, kansandemokratiat… niin mielestäni nuo Eetun ansiokkaasti esittelemät paavien kriittiset kommentit ovat suurelta linjaltaan olleet ymmärrettäviä, rohkeita ja jopa erinomaisia.

   Viime vuosikymmenien erään suomalaisen valtapuolueen perustaja Santeri Alkio kumppaneideen oli 1900-luvun alussa etsimässä kolmatta tietä materiaan toivonsa asettavien kapitalismin ja marxilaisen sosialismin väliin, tavoitteena oli kohtuullisuus, ekologisuus ja henkinen ihminen kristillis-tolstoilaisin vaikuttein. Piti torjua ateistinen materialismi, mutta myös se että ”ihminen joutuu kapitalistisen ansaitsemishalun itsetiedottomaan pakkovaltaan”. – Puolue on nykyisin liberaali porvaripuolue, mutta alkiolainen aate olisi kova juttu nykymaailmassa, jonka ryöstökapitalismi on ajanut ekologisen romahduksen partaalle; ilmastonmuutos, lajien kuolema ja kun maat ja meret täyttyvät tavarasta ja muoviroskasta. Ja yhä vaan hallitusherramme laittavat toivonsa tuotannon ja kulutuksen jatkuvaan kasvuun…

   Eetu on oikeassa siinä, että USA:n nykyinen presidentti Trump hyödyntää kristillisiä äänestäjiä, vaikka itse on valtakunnan oikeuden ansainnut rietastelija, veronkiertäjä ja valehtelija. Saman tekee Venäjän presidentti Putin, joka on täysverinen diktaattori, tsetseenien murhaaja ja machiavelliläinen myrkyttäjä, jonka oikea paikka olisi Haagin kansainvälisessä oikeudessa. Objektiivisesti on kuitenkin positiivista, että sekä Trumpin että Putinin toimien seurauksena miljoonat lapset jäävät abortoimatta ja miljoonat nuoret säästyvät gender-ideologian aivopesulta.

   Suomalaiseen järjestelmään verrattuna USA:n demokraatit vastannevat sosiaaliselta ja taloudelliselta linjaltaan Kokoomuksen sosiaaliliberaalia siipeä, mutta nykyisessä vastaikkainasettelussa puolue lienee naulinnut linjaansa siinä määrin niin abortti- kuin gender-ideologian, että jättäisin kristittynä äänestämättä heitäkin. Suhtaudun kriittisesti myös esim. siihen, että koti-Suomessamme lestadiolainen kristikansa äänestää vaaleista toiseen perinteen pohjalta kaksinaismoralistisesti puoluetta, joka Euroopan liberaalidemokraattisen liiton jäsenenä näyttää vähintäänkin vaikenemisella tukevan täysillä niin 10 000 suomalaislapsen vuosittaista abortointia kuin kaikkea mahdollista monisukupuolisuushuuhaata! – Kuten Rasmus, olen tyytynyt äänestämään ehdokkaita ja/tai puolueita, jotka uskaltavat sanoa ja seisoa vastavirtaan ajan aaltoa ja sokaisevaa henkeä!

   TykkääLiked by 1 henkilö

   • Mielenkiintoista!

     Ainakin lausut kohtalaisen selkeät syyt sille miksi et pidä Trumpista, se on enemmän kuin mitä yleensä kuulee. Itse pidän hänestä ja ennen kaikkea siitä miten Jumala käyttää häntä. Jumalahan käyttää ketä haluaa. Trumpilla ja hänen hallinnollaan on kiistattomat abortin vastaiset ansiot, ei sotaan lähtemisiä (republikaanien sotahullu neocon-siipi on hävinnyt kuvioista kuin tuhka tuuleen), puheet Puolassa ja YK:n päämajassa retorisesti ja sisällöllisesti aivan omaa luokkaansa tämän päivän politiikassa. En näe paljon hänen ansioidensa rehellistä tunnustamista. Sen sijaan hänen puutteitaan ylikorostetaan. Putin hän ei ole, mutta sitä ei onneksi kukaan väitäkään. Byrokraattiseen prosessiin lukkiutunut Eurooppa ei häntä äänestäisi, mutta USAssa on vielä tiettyä tilausta voimakkaasti antibyrokraattiselle hahmolle. Toivottavasti hän kääntyy jonain päivänä katoliseen uskoon ja pelastuu, se on tietysti toive kenen tahansa kohdalla. Paikallisten kristillisten medioiden perusteella hän vaikuttaisi saavansa osakseen paljon rukouksia. Ehkä siinä olisi hyvä tavoite itsellenikin, rukoilla säännöllisemmin esivallan puolesta, oli se miellyttävää tai ei.

     TykkääTykkää

8. Rasmus, aluksi en aikonut vastata, koska en millään halua lähteä politiikkaa koskevaan väittelyyn Trumpista. Koen kuitenkin aiheelliseksi sanoa yhden asian:

   Abortti on katolisen opetusviran tuomitsema synti. Kirkon yhteiskunnallinen opetus tuomitsee kuitenkin myös köyhien riistämisen ja ihmisarvoa polkevan riistokapitalismin, kuten artikkelissani siteeraamat paavilliset dokumentit selkeästi osoittavat.

   Ymmärrän sen, että aborttikysymyksen vuoksi katolilainen ei voi äänestää demokraatteja, mutta en voi mitenkään ymmärtää, miten katolilainen voi fanittaa tai sympatiseerata Trumpia ja republikaaneja, jotka edistävät demokraatteja huomattavasti selkeämmin kirkon tuomitsemaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta (vaikka demokraatitkin ovat Suomen mittapuulla hyvin oikeistolaisia).

   Jotta ymmärtäisit täysin, mistä puhun, suosittelen sinua katsomaan Yle areenasta löytyvän ranskalaisen dokumentin, joka on suomeksi otsikoitu ”USA:n sairas terveydenhuolto” (https://areena.yle.fi/1-50510312). Meininki rapakon takana on nimittäin kuin suoraan Aamoksen kirjasta, jonka mukaan rikkaat israelilaiset ajattelivat:

   ”Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla. Näin saamme varattomat valtaamme rahalla ja köyhät kenkäparin hinnalla. Ja akanatkin myymme jyvinä!” (Aam. 8:5-6.)

   Trumpin politiikka on ollut osa ongelmaa, eikä suinkaan sen ratkaisua, ja tässä on vain yksi niistä monista syistä, miksi en ollenkaan tykkää Donald Trumpista (toki toivon hänenkin kääntyvän pahoilta tieltään ja tulevan aitoon kääntymykseen).

   Siksi USA:n poliittista tilannetta arvioitaessa ei pidä suinkaan erehtyä ajattelemaan, että valinta olisi tehtävä katolisen opin mukaisia arvoja kannattavan ja edistävän ehdokkaan (Trump) ja niitä vastustavan ehdokkaan välillä (Biden). Amerikkalaisten uskonveljien ja -sisariemme on pikemminkin tehtävä valinta kahden eri tavoilla huonon vaihtoehdon välillä.

   TykkääTykkää

   • Kiitos Eetu!

     En minäkään halua täällä politiikkaa tehdä, se on selvä. Kuten monessa asiassa vähän liikaakin tuon esille, en ole mikään hääppöinen ajattelija, ihan tavallinen pulliainen. Ja voi olla, että syyllistyin ja syyllistyn silloin tällöin hyvesignaaleihin, joilla vain nolaan itseni. Maan kamaralta kommentoin sekä paheellisessa että yhteiskunta-asemallisessa mielessä vaatimattomilla kyvyilläni.

     Presidentti Trump on tosiaan aika tunteita herättävä aihe, mikä voi helposti vaikeuttaa asian käsittelyä tyynen rationaalisesti enkä halua tuoda tänne sellaisia riitoja.

     Olen sitä mieltä, että tasapainon saavuttamiseksi kolikkoa on tarkasteltava molemmilta puolilta. Trumpin kohdalla koin, että ainut, joka möläyttää jotain sieltä kolikon toiselta puolelta, lienen minä. Se on helposti ainakin Suomessa epämiellyttävä tehtävä, mutta koska nähdäkseni Trumpilla on todella aitoja ansioita, joista katolinen voi olla kiitollinen, niin koin omatuntoni tähden tarpeelliseksi sanoa hänen puolustuksekseen jotain, olkoonkin että ymmärsin sen mahdollisesti johtavan jonkinasteisiin ongelmiin.

     Jos ajatellaan kokonaispalettia, mitä katolinen äänestäjä hakee USA:n presidentinvaaleissa, niin nähdäkseni karkeasti ne olisivat neljä kategoriaa: 1) elämän pyhyys (joskus ehdokkaissa ei ole tässä suhteessa merkittävää eroa, joskus on), 2) ideologiset kolonisaatiopyrkimykset (esim. onko katolisen uskon mukainen ihmiskäsitys valtion virastoissa ja kouluissa vaakalaudalla, saavatko lääkärit omantunnon vapauden tiettyihin toimenpiteisiin, onko nunnien järjestön pakko kustantaa vakuutus, johon sisältyy aborttikulut jne.), 3) talous ja 4) sotaisuus (jos tätä millään tavoin pystyy päättelemään ehdokkaasta).

     On tietysti argumenteista ja todisteista kiinni, mitä Trumpin kohdalla vastaa noihin kategorioihin, enkä ole varma kykenenkö vakuuttamaan ketään niissä, varsinkaan jos tunnelataus asian ympärillä on korkea. Mutta oma rehellinen ja hyväntahtoinen, ei mitenkään ihailun sokaisema mielipiteeni on, että Trump muodostaa aidosti hyvän ehdokkaan kategorioissa 1), 2) ja 4). Voin tietysti yrittää perustella tarkemmin, jos joku sellaista haluaa, mutta nyt lähtökohtaisesti oletan, että tarkemmat perusteluni eivät ehkä ole kovin kiinnostavia tai toivottuja ottaen huomioon mitä positiota edustan tässä keskustelussa.

     Isoin kysymys tämän blogikeskustelun kannalta on ollut kategoria 3) talous. En suoraan sano, että Trump olisi huono ehdokas siinäkään (tästä vasta-argumenttina koronaa edeltäneet työllisyysluvut), mutta ymmärrän kyllä, että tässä sukset voivat mennä ristiin katolisten kesken. Itse en ole rikas, en ole koskaan äänestänyt oikeistolaisen talouspolitiikan puolesta, kadulla elävien kohtalo riipaisee myös minun sydäntäni.

     Ajattelen kuitenkin niin, että valtaa voi keskittää hyvistäkin syistä liikaa. Esimerkiksi jokin globaali uhkakuva (korona, ilmastonmuutos tms.) mahdollistaa keskitetylle vallalle toimenpiteitä (rajoitukset, velanotto, kansalaisten seuranta, lasten kasvatuksellinen manipulaatio), joita ei olisi voinut perustella ilman uhkakuvaa. Tämä on poliittinen realiteetti, josta tuskin kenenkään kanssa tarvitsee kiistellä. Riippuen siitä, miten sopusuhtaisena näkee ratkaisuehdotuksen (verotus, sosiaaliturva) uhkaan (aineellinen köyhyys) nähden, muodostuu erilaisia näkemyksiä politiikan tarpeista.

     En henkilökohtaisesti pidä suurten yhtiöiden ja bisnesprosessien täyttämästä maailmasta. Olen paljon enemmän viehättynyt menneisiin aikoihin, jolloin käsityötaidot täyttivät maailman kauneudella. Mutta tämän päivän teknokraattisessa paradigmassa, jossa tehokkaat byrokraattiset prosessit voivat hallita yleistä aineellisen köyhyyden tasoa, ymmärrän että yhteiskunnallinen suunnittelu ja sosiaaliturvajärjestelmä saavat kannatusta kristityiltä. Kun Trumpin hallinto alkaa purkamaan byrokratiaa, se voidaan nähdä hyvin negatiivisena asiana.

     Se missä minä näen asiat toisin, on tuon byrokraattisen prosessin mielekkyys. Kyllä, se lievittää aineellista köyhyyttä, mutta se ei tee sitä ilman suurta kustannusta yleiselle henkiselle hyvinvoinnille. Otetaan omakohtainen esimerkki, ei sen tähden, että se voittaisi väittelyitä, vaan jotta se avaisi ikkunaa minun ajatteluuni, jota yritän puolustaa.

     Olen elämässäni kokenut ihan aitoa epätoivoa siitä, riittävätkö rahat jossain vaiheessa enää ruokaan. Se on ällöttävä olotila, mutta näin katolilaisena ymmärrän, että se oli ennen kaikkea hengellinen tila. En yksinkertaisesti luottanut, tai edes uskonut Jumalaan. Jälkeenpäin katolilaisena en ole edelleenkään rikastunut ja olen ollut taloudellisen avun tarpeessa. Olen silti hämmästyksekseni saanut kokea, kuinka taloudellinen apu on aina saapunut kuin kreivin aikaan mitä erilaisimpia reittejä pitkin. Olen saanut duunipätkän, olen saanut stipendin, olen saanut veronpalautusta, olen saanut lähimmäisteni avokätistä avustusta jne. Olen lakannut murehtimasta, kun olen omakohtaisesti kokenut, miten luottamus Jumalan johdatukseen kantaa. Toisin sanoen olen huomannut olevani taivaan lintuja arvoisampi ja saavani jyväni ajallaan. Yksi merkille pantava asia kuitenkin on, että tämä apu ylhäältä on noudattanut aina lähivastuun periaatetta tietyllä tapaa siinä muodossa, kuin Heikki sen viestissään ilmaisi. Samalla olen kietoutunut kiitollisuuden velkoihin pahemmin kuin koskaan, mikä on hyvä asia, sillä se herättää minut ymmärtämään vastuuni vastata uhrauksiin, joita toiset ovat tehneet auttaakseen minua.

     Koen, että katolinen usko velvoittaa meidät auttamaan muita, konkreettisesti, ja jos jokin järjestelmä rajusti vähentää avun antamisen tilaisuuksia, henkilökohtaisuutta ja suoruutta, niin sellainen järjestelmä ryöstää ihmisiltä mahdollisuuden kasvaa kristillisissä rakkauden ja kiitollisuuden hyveissä. Siinä mielessä ajattelen, että mitään orgaanista yhteisöllistä toimintaa ei pitäisi mekanisoida liikaa, enkä siksi ole byrokraattisten prosessien fani. Nyt meillä Suomessa, ja oletettavasti jokseenkin verrannollisesti USA:ssa, on yhteiskunta, joka täyttyy sinkkutalouksista, joiden työuran alku ja joskus jopa koko elämänkaari on mahdollinen vain valtion tuen turvin. Tilanne on luonnoton ja pyrkii tekemään tyhjäksi luonnollisten yhteisöjen kuten perheen roolin ihmisten ensisijaisina lojaaliuden ja kiitollisuuden kohteina. Tällaisessa yhteiskunnassa seksuaalivallankumouksesta on tullut rakenteellista. Ehkäisy mahdollistaa sinkkuuden. Abortit mahdollistavat sinkkuuden. Elämme sosiaaliturvajärjestelmässä, joka luo ja ylläpitää mahdollisimman pitkälle irrallista, atomistista elämäntapaa.

     Nähdäkseni siis ei ole aivan yksiselitteistä, että köyhistä välittäminen on toteutettava keskitetyn tulonsiirtojärjestelmän kautta nykyisellä mallilla, tai sellaisella mallilla, jota Bidenin hallinto ajaisi. Uskomme kannalta ideaaleintahan olisi, että USA:n kadut olisivat täynnä vapaasta tahdostaan lupaukset antaneita sääntökuntaveljiä ja -sisaria, jotka ruokkisivat sekä apua tarvitsevien ruumiit että sielut. Sellaista ratkaisua ei tietenkään äänestämällä voi koskaan saavuttaa, vaan se on Jumalan lahja. Mutta siihenkin liittyy vahvasti tuleva USA:n vaali. Trumpin hallinto on pyrkinyt mahdollistamaan Little Sisters of the Poor -instituutin auttamistoiminnan vanhusten parissa lisäämällä poikkeuspykälän Obamacare-pakettiin. Ilman tätä järjestön olisi pitänyt laittaa lappu luukulle, sillä he eivät voi toteuttaa Obamacaren vaatimuksia sellaisenaan. Biden on taas suoraan luvannut purkaa Trumpin hallinnon tekemät poikkeukset, jos hänet valitaan presidentiksi.

     En tällä viestillä halua synnyttää eripuraa enkä oikeastaan väitelläkään. Eikä välttämättä ole huono asia, että keskustelu viritti näin konkreettisia linjoja päivänpolttavasta aiheesta, vaikka politiikkaa emme ole tänne tulleet ajamaankaan. Yritän vain puolustaa sikseen kuin osaan näkökantaa, että tälläkin puolella kolikkoa voi olla hyvästä tahdosta, ei sydämettömyyttään. Toivottavasti viestini oli tyyni ja tasapainoinen ja vältin suurimmat ylilyönnit. Ihailen Eetu kykyäsi olla aina kunnioittava ja hillitty osapuolia kohtaan kirjoituksissasi ja vastauksissasi. Se on aidosti jotain, jota katson ylöspäin kunnioituksella.

     TykkääTykkää

     • Kiitos tyynestä ja tasapainoisesta vastauksestasi, Rasmus!

       Kuten sanoin, epäröin pitkään lähteä keskustelemaan tällaisesta ajankohtaisesta (maailman-) poliittisesta aiheesta, joka aiheuttaa suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Olet tosiaan rohkea, kun uskallat pitää rehelliseen omantunnon harkintaasi perustuvaa mielipidettäsi esillä, vaikka odottaisitkin sen tuovan vastustusta. Niin sen pitääkin olla! Vaikka olen Trumpista, politiikasta ja taloudesta eri mieltä kanssasi, pidän itsekin esimerkiksi pinnallista Trumpin älynlahjoille ja ulkonäölle irvailemista ongelmallisena. On myös totta, että täkäläinen media tykkää nostaa hänestä esille lähinnä negatiivisia asioita (tosin Amerikassa esim. Foxilla näyttää taas olevan ihan päinvastainen agenda).

       Kiitos positiivisista sanoistasi koskien kommentointityyliäni. Arvostan sanojasi, todella. Itse nimittäin usein pelkään, että ilmaisen eriävän mielipiteeni liian kovasti ja kärsimättömästi. Pahoittelenkin, jos olen onnistunut tällä tavoin pahoittamaan mielesi. Se ei ole ollut tarkoitus. Mielestäni on mukavaa, että asioista voi keskustella (jopa netissä!) hyvässä hengessä, vaikka onkin niistä eri mieltä. Vaikka poliittiset näkemykset voivatkin erottaa katolilaisia, kuitenkin yhteinen usko yhdistää.

       TykkääTykkää

     • Kiitos Eetu!

       Et ole pahoittanut mieltäni ollenkaan. Olen aina kokenut, että olet esimerkillinen kommentoija. Päinvastoin, toivottavasti minun pahimmat tölväisyni on annettu anteeksi.

       Jo pelkkä vastaus kommenttiin on empaattinen teko, vaikkei se myötäilisi kaikessa viestiä johon vastataan. C. S. Lewis, joka pyrki aidosti vastaamaan jokaiseen saamaansa kirjeeseen, on äärimmäinen esimerkki sellaisesta kunnioituksesta kirjeenvaihtoa kohtaan. Hän käytti varmasti todella paljon aikaa elämästään moiseen urakkaan, mutta hyötyi siitä kenties yhtä paljon itse kuin tuli antaneeksi itsestään. Vastaavalla tavalla on inspiroivaa lukea täällä aina kun blogistit jaksavat antaa itsestään myös kommenttiosiossa. Otan jokaisen vastauksen kiitollisena vastaan. Saan vastauksista tilaisuuden yrittää tarkentaa ajatteluani ja kehittyä kristittynä.

       TykkääTykkää

Kommentointi on suljettu.