Pyhä Lars Levi Laestadius? 160 vuotta lestadiolaisuuden isän kuolemasta

EMIL ANTON

Lars Levi Laestadius: Huutavan ääni korvessa

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

Salaiset paheet ja suloinen avioliitto

Lars Levi Laestadius syntyi Ruotsin Arjeplogissa tasan vuonna 1800 (helppo muistaa) ”kylmässä ja kurjassa mökissä”. Omaelämäkerta ei juuri kerro lapsuudesta, vaan siirtyy melkein heti käsittelemään yllättävänkin avoimesti nuoruuden himoja ja paheita. 17–21-vuotiaana Laestadius oli rakastunut erääseen tyttöön, mutta ”vaikka vietti toista sukupuolta kohtaan oli sekä varhain että korkealle kehittynyt – – ei se kuitenkaan koskaan saattanut häntä pitemmälle kuin peuhakoimiseen ja n. s. vuodeyhteyteen, ilman mitään säädytöntä tekoa”.

Vuodeyhteys ei siis sisältänyt seksiä, vaikka tämä ”kuulustaa uskomattomalta Tukholman huorapukeille, jotka pitävät mahdottomana, että kaksi nuorta henkilöä kumpaakin sukupuolta saattavat maata siivosti yhdessä”. Tämä ulkoinen siveys johtui kuitenkin Laestadiuksen mukaan ”kunnianperkeleestä” eli siitä, että ”huorana olemista” pidettiin maaseudulla häpeänä. 19-vuotiaana Laestadius kertookin alkaneensa harjoittaa pahetta ”paljon alhaisemmalla ja häpeällisemmällä tavalla” ja yrittäneensä vieläpä ”peittää häpeänsä raamatunlauseilla”.

Tässä Laestadius siteeraa 1800-luvulla yleisesti raamatulliseksi luultua lausetta ”parempi on vuodattaa siemenensä porttoon kuin maahan” (jota ei oikeasti ole Raamatussa) ja sanoo yhden päättelevän, ”ettei siemenensä vuodattaminen porttoon ole mikään synti”, ja toisen, ”että silloinkin on ollut tapana vuodattaa siemenensä maahan”. Kaikesta päätellen Laestadius puhuu tässä omalla kohdallaan itsetyydytyksestä, sillä aiemmin hän on kieltänyt tehneensä huorin ja myöhemmin hän kirjoittaa, että ihmiset pitivät häntä hyveiden esikuvana, vaikka hän ”salaa harjoitti mitä riettaimpia paheita”.

Tämä on aika paljon myönnetty ja aika avoimesti sanottu 1850-lukulaiselta kuuluisalta herätysliikejohtajalta. Ehkä se voi toimia myös jonkinlaisena pastoraalisena eli sielunhoidollisena lohtuna nykyajankin kristityille nuorille, varsinkin lestadiolaisille mutta myös muille, jotka ovat langenneet tähän syntiin. Laestadiuskin lankesi ja varmasti moni muukin suuri hengenmies nuoruudessaan.

Brita Laestadius. Kuva: suonttavaara.se

Mitä vaimon löytämiseen tulee, Laestadiuksen ihanteena oli aina ”kristitty, todella lempeä, nöyrämielinen ja armoitettu nainen”. Semmoista ei voinut löytää sivistyneistöstä, jonka kasvatus oli ”täynnä turhuutta ja maailmallisuutta” ja ”uskonnon ylönkatsetta”. Siispä ”rakkauden esine [siis kohde] oli etsittävä rahvaan tytärten joukosta”.

Suoritettuaan papintutkinnon ja saatuaan nimityksen Kaaresuvannon, Ruotsin pohjoisimman kunnan kirkkoherraksi, Laestadius sai useita naimatarjouksia, mutta ”selittämätön vastenmielisyys kaikkia n. s. fröökynöitä ja mamselleja kohtaan teki hänen sydämensä kylmäkiskoiseksi”. Lopulta se oikea kuitenkin löytyi, nimeltään Brita. Laestadius kirjoittaa vaimonsa ”sulostuttaneen” hänen vaellustansa läpi elämän niin, ettei siinä suhteessa jää enää mitään toivomisen varaa. ”Viisikolmatta-vuotinen [25-vuotinen] aika tässä onnellisessa avioliitossa tuntuu nyt ainoalta todelliselta elämän unelmassa.”

Jesuiitta-Laestadius ja herätyksen alku

”Kaikki nämä lemmenjutut eivät oikeastaan kuuluisi tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen”, Laestadius kirjoittaa. Varsinaisena aiheena ovat Tornion Lapissa syntyneet herätykset ja se, että kirjoittaja on joutunut ”oikeauskoisten luterilaisten vihan alaiseksi, hän kun heidän mielestänsä on aikanen tekopyhä ja jesuiitta”.

Lapin Maria -luomukerkkäglögi

Laestadius kertoo hengellisestä heräämisestään, joka tapahtui vuonna 1844 tarkastusmatkalla Åselen Lappiin. Siellä hän tapasi lappalaistytön nimeltä Maria (lestadiolaisuudessa suorastaan legendaarinen ”Lapin Maria”, jonka mukaan on nimetty ”puhdas ja viaton” glögifirmakin). Maria eli Milla Clemensdotter, joka kuului ns. maltillisiin lukijaisiin, ruotsalaiseen pietistiseen herätysliikkeeseen, avasi Laestadiukselle sydämensä.

Tällä yksinkertaisella tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja etsiäksensä valkeutta pimeydessä. – – Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. – – Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän ja toivon kohtaavani hänen kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa.

Tämän jälkeen Laestadiuksen saarnat muuttuivat värikkäämmiksi. ”Siitä syntyi omituinen mystisismi eli salapyhäisyys, mikä teki ihmeellisen vaikutuksen kuulijain sydämiin.” Tässä vaiheessa Laestadius ei saarnannut myöhemmälle lestadiolaisuudelle tyypillistä (ja suorastaan välttämätöntä) synninpäästöä (eikä hän sellaista myöskään Lapin Marialta saanut), sillä hän ei ”uskaltanut sekaantua Pyhän Hengen työhön peljäten, että voisin turmella kaikki, jos edistäisin ylön varhaista päästöä”.

Sen sijaan Laestadius saarnasi lakia ja kuvasi jumalattoman syntisen tilaa ”niin että kukin saattoi tuta itsensä”. Jotkut olivat tämän johdosta ”punaisia naamastaan kuin verileipä”. Ensin syntyi eripuraa ja väittelyitä heränneiden ja ”suruttomien” välille, mutta ”vihdoin talvella vuonna 1846 rupesi kansaa joka suunnalta tulvaamaan kirkkoon”.

Ihmeellinen vaihe: armonmerkit

Tästä alkaa herätysten ”ihmeellinen vaihe”. Kun Laestadius oli saarnannut lakia lähes vuoden, alkoi ilmestyä ensimmäisiä ”armonmerkkejä”. Eräs lappalaisnainen tuli ”sovitetuksi eli armoitetuksi” joulukuun 5. päivänä 1845, ja samalla hetkellä tapahtui maanjäristys. Laestadius tulkitsi tämän merkiksi. ”Äsken mainittu lappalaisnainen hyppäsi ilosta korkealle maasta ja saattoi tuskin selittää sitä taivaallista iloa, jota hän tunsi.”

Armonmerkki on suuri ihme armonvaltakunnassa. Tuntuva sovinto Jumalan kanssa kuuluu siihen suureen salaisuuteen, jota kaikki totiset kristityt ovat saaneet kokea ja tuntea. Ja Luteruskin on saanut kokea näitä armonmerkkejä, kun elävä usko syttyi, jonka kautta taivaan ovi avattiin hänelle, ja juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi olevansa vapahdettu kuolemasta ja perkeleen vallasta. Mutta nykyaikaiset oikeat luterilaiset eivät tunnusta näitä ”sensationes internae” eli sisällisiä tuntemisia, joita he pitävät haaveiluna.

On mielenkiintoista, kuinka Laestadius asettaa uskonkäsityksensä vastapooliksi ”oikeat luterilaisemme”. Hänen näkökulmastaan nämä ”luulevat tulevansa autuaiksi ilman katumusta, ilman parannusta, ilman hengellistä surua, ilman omantunnon levottomuutta, ilman sitä murhetta, joka on Jumalan mielen jälkeen”. Sen tähden ”tuon pyhän inkvisitsionin eli pappisraivon kaikin voimin täytyy vastustaa ja tukahuttaa ’kauheaa haaveilua’ maallisen lain voimalla”. Jesuiitta täällä, inkvisitio tuolla (#katolisempikuinluulit).

Herätyksen alkuun liittyi myös erilaisia näkyjä. Jouluaattona 1847 Laestadiuksen ollessa matkalla kirkkoon hänen sydämeensä sattui ”sisällinen salama”, ikään kuin ”tuulahdus korkeammasta maailmasta”. ”Muutamia sekunteja sen jälkeen näin suuren, kirkkaan liekin nousevan Kaaresuvannon kirkon katosta eteläiseen suuntaan. Samana iltana olivat muutamat seurakunnan jäsenet nähneet pieniä mustia haamuja lentää räpyttelevän kynttiläkruunussa olevain sytytettyjen kynttiläin ympärillä.” Haamut halusivat sammuttaa kynttilät mutta eivät voineet.

Kaaresuvannon kirkko. Kuva: Nicolas Höpfner (CC-BY.SA 3.0)

Laestadius kertoo myöhemminkin olleensa sodassa ”perkeleen kanssa (kuten Luterus ja Paavali)”. Joskus se ”ilmeni karhuna, joka makasi vuoteeni alla ja koetti nostaa vuodetta koholleen, vaikka se ei onnistunut.” Laestadius tiesi kyllä rationalistien reaktiot. ”Aikamme järkeisuskoiset jumaluusoppineet pitävät kristittyin näkyjä ja ilmestyksiä taikauksena, mielikuvituksena ja haaveiluna. – Perkelettä, jonka kanssa Luterus oli niin paljon tekemisissä, ei nyt enään ole olemassa. Hän on kadonnut jumaluusoppineiden tietoisuudesta.”

Viinalohikäärme

Vuoden 1847 paikkeilla alkoi Laestadiuksen sota ”viina-lohikäärmeen kanssa”. Sen sodan etevin sankari oli Juho [Juhani] Raattamaa, josta Laestadius oli tietoisesti kasvattanut katekeetan. Myös tämän veli Pekka Raattamaa oli merkittävä hahmo – hän oli ensin ”sikajuoppo parasta lajia”, joka epäili jopa Jumalan olemassaoloa. ”Kuitenkin hänellä oli siksi suuri järki, että hän ’via causalitatis’ eli siitä että kullakin vaikutuksella on syynsä johti Jumalan olemassaolon.” Maaliskuussa 1846 hänen sydämeensä kävi kävellessä armon sanoja ja hän ”tunsi selittämättömän ilon virtaavan koko hänen sisällisen olentonsa läpi”.

Laestadius kertoo aika mielenkiintoisesti, kuinka hän ja Raattamaan veljekset joutuivat usein heränneiden naisten ”sydämellisten puserruksien esineeksi”, mikä ”maallisissa silmissä näyttää iljettävältä ilveilyltä, vaan itse teossa ovat ne sydämen sisimpiä tunteenpurkauksia” – tietynlaista kansanhurskautta siis. Kyse oli siitä, että Laestadiuksen kautta herätykseen tulleet naiset halusivat hänet nähdessään osoittaa kiitollisuutensa kostuttamalla hänen rintansa ”kiitollisuuden kyyneleillä, niin pian kuin saivat häntä tavata”. Tästä levisi pahantahtoinen huhu, että Laestadiuksella olisi ollut ”huora joka kylässä”.

Mitä viinaperkeleen vastustamiseen eli täysraittiuteen tulee, Laestadius ei esitä sen puolesta ns. kohtuuraittiutta vastaan kovinkaan vakavia argumentteja, mutta sitäkin enemmän värikästä retoriikkaa. Järki ei voi hyväksyä ehdotonta raittiutta, ”koska tuntuu niin hyvältä ruumiissa, kun ottaa ryypyn tai lasin punssia. Ja mikä tuntuu hyvältä ruumiissa, sen täytyy myöskin olla hyödyllistä sielulle. Aivan oikein ja hyvin ajateltu, hyvä herra hekumoitsija!”

Suoranainen klassikko on myös seuraava tarina siitä, kuinka ryypyn ottamista pidettiin ”oikean luterilaisuuden todistuksena”. Anekdootti loppuu aika vavahduttavaan kommenttiin.

Eräs kateellinen henkilö oli antanut ilmi muutamia kerettiläisiä eli lukijaisia Tukholmassa luvattomista seuroista. Viskaali tulee ilmiantajan kanssa osoitettuun huoneeseen. Mutta lukijaiset, jotka aavistivat pahaa, piilottivat tuokiossa kirjat ja asettivat niiden sijaan viinapullon ja kortit pöydälle. Viskaali astuu sisään, katselee ympärilleen eikä huomaa mitään muuta kuin huoneessa olevat henkilöt sekä viinapullon ja kortit pöydällä. Silloin hän kääntyy äkkiä ilmiantajaan päin ja sanoo: ”sinä sen lurjus” – eli mokoma konna tai minkä paksun kiroussanan hän mahtoikaan laskea suustaan – ”sinä olet ilmiantanut kunniallisia ihmisiä; etkö näe, että täällä on oikeita luterilaisia?” Tätä sanoessaan hän osoitti viinapulloa ja kortteja. Ja siitä hetkestä viinapullo ja kortit ovat tulleet oikeauskoisen luterilaisuuden oikeaksi tuntomerkiksi. Kas siinä juuri osuttiin naulan kantaan. Mutta tämä naula tuli myöskin ensimmäiseksi naulaksi luterilaisen kirkon ruumiinarkussa. Eikä aikaakaan niin lyödään siihen viimeinen naula.

Muistoja Lapin kristillisyydestä

Muistoja Lapin kristillisyydestä

Lestadiolainen herätys alkoi siis 1840-luvun puolivälissä, ja Huutavan ääni korvessa on peräisin 1850-luvun alkupuolelta. Tämän jälkeen Laestadius eli vielä vuoteen 1861 saakka, joten elämäkertaa on täydennettävä myöhemmillä lähteillä. Otan tässä avuksi lestadiolaiset ”Apostolien teot” eli Aatu Laitisen klassikkoteoksen Muistoja Lapin kristillisyydestä (alun perin vuodelta 1918). Kirjan ensimmäinen luku käsittelee tietysti Laestadiusta. Hyppään tarinaan vuonna 1849, jolloin Laestadius piti lähtösaarnansa Kaaresuvannon kirkossa. Täyteen kirkkoon tuli ”suuri itkun ja ilon ääni” ja ”alttarille alkoi vuotaa vettä suuressa paljoudessa kirkonkatosta”. Tämä oli siis jonkinlainen ihme.

”Aina tätä muistellessaan Iespieti, joka myös silloin oli kirkossa ja näki sen, itki niin kuin pieni lapsi. Nuoret miehet menivät katsomaan kirkon välikattoa, vaan ei siellä mitään vettä ollut.” Iespieti (mahtava nimi, eikö!) kommentoi: ”Meille janoisille armon penikoille antoi Jumala rakas Isä selvän todistuksen vielä näyssäkin, että Hän antaa armollisesti elämän veden virran vuotaa Jeesuksesta sydämeemme.”

Vuonna 1849 Laestadius lähti siis Kaaresuvannosta ja siirtyi hieman etelämmäksi Pajalaan, missä hän toimi pappina kuolemaansa (1861 – joko meni muistikeskukseen?) asti. Kun siellä kansa alkoi herätä, tuli paljon äänellisiä liikutuksia, ja heräämättömät tekivät siitä valituksen. Piispan kanssa sovittiin, että Laestadius pitää erikseen kirkonmenot näitä liikutuksia sietämättömille ja sitten heränneille, mutta pian edelliset lopetettiin, kun kaikki tulivat lopulta mieluummin ”heränneiden ja uskovaisten kirkkoon”.

Kun Laestadius lepäsi kuolinvuoteellaan, karhuntaljalla pappilansa lattialla, Juhani Raattamaa tuli häntä viimeistä kertaa tapaamaan. Tuolloin Laestadius sanoi: ”Olen tässä kokenut Jumalan sanan valossa koetella itseäni ja opetuksiani, kestävätkö ne Herran tuomiolla. En ole opetuksistani löytänyt Raamatun vastaista, sitä en voi muuttaa. Vaan kyllä itseni tunnen suureksi syntiseksi vaikka olenkin uskossa.”

Laestadius kiitti myös Jumalaa onnellisesta avioliitosta ja pyysi Raattamaata vielä todistamaan hänelle syntien anteeksiantamisen. Raattamaa kuuli hyvästit sanottuaan eteiseen asti rovastin liikutetun kiitosäänen Jumalalle. Hautajaisissa läsnä olleet ”itkivät ja tunnustivat, että hurskas mies ja Herran palvelija oli ollut heidän keskellään. Hautauspuheesta ei voitu kuulla yhtään sanaa läsnäolleiden itkun vuoksi.”

Pyhä Laestadius?

Katolinen esseisti Antti Nylén, jolta ilmestyi äskettäin mainio kirja Kolme pyhää, totesi Kotimaan haastattelussa, että ”Laestadius ja Paavo Ruotsalainen ovat aika ilmeisiä luterilaisia pyhiä”. Armonkokemuksia, näkyjä ja ihmeitä, hengellisen liikkeen syntyminen, jännite institutionaalisen kirkon kanssa mutta kuitenkin uskollisesti sen piirissä toimiminen, tietoisuus omasta syntisyydestä mutta kuitenkin iloinen, rauhaisa ja kiitollinen kuolema synninpäästön jälkeen sekä hautajaisissa ilmennyt ”pyhyyden maine” – tarinassa on paljon yhteistä monien katolisten pyhimyselämäkertojen kanssa.

Katolilainen voi siis varmasti kunnioittaa Laestadiusta merkittävänä luterilaisena hengenmiehenä. Voimme iloita niistä ilon virtauksista, joita Laestadiuksen välittämän herätyksen piirissä koettiin. Voimme arvostaa viinalohikäärmeensurmaajia, vaikka sanoisimmekin, että tässä suhteessa Laestadiuksella ja kumppaneilla meni välillä vähän överiksi. Voimme myös olla kriittisiä ”oikeiden luterilaisten” tuomitsemista kohtaan. Osa heistä varmaan oli oikeasti suruttomia ja järkeisuskoisia, mutta luultavasti kriitikkojen joukossa oli myös aitoja sydämen kristittyjä, joilla oli uutta herätystä kohtaan aivan perusteltujakin huolia.

P.S. Lopuksi haluaisin muistuttaa siitä, että ylihuomenna (17.2.) on tuhkakeskiviikko ja alkaa suuri paasto. Tuolloin käynnistyy nettiprojektini nimeltä Paastoripari, joka jatkaa siitä, mihin koronakalenteri jäi. Otan siis esiin Luukkaan Apostolien teot uuden UT2020-käännöksen mukaan ja keskustelen sen lukujen äärellä (Zoomin välityksellä) ekumeenisten vieraiden kanssa. Luvassa on mm. lestadiolainen teemaviikko. Jaksoja julkaistaan Facebookissa, Youtubessa ja podcasteina joka arkipäivä vaihtelevaan kellonaikaan niin kauan kuin lukuja riittää eli palmusunnuntaita edeltävään perjantaihin asti. Ota haaste vastaan ja lue itsekin Apostolien teot UT2020:n mukaan paastonaikana! Paastoriparista tulee Suomen eeppisin virtuaaliripari!

5 comments

  1. Hyvin kiinnostavaa. Olisi hienoa lukea jotain myös ”liikkeen” kehittymisestä, eli siitä miten Lestadiuksen persoonaa seurasi harvinaisen tiivis kirkollinen liike (melkein kai voi sanoa eräänlainen kirkko kirkon sisällä). Ilmeisesti Lestadius itse ei pyrkinyt sellaista luomaan, joten miten siinä niin kävi ja miten siitä tuli sellainen, millaisena se tänä päivänä tunnetaan?

    Tykkää

  2. Kiitos! Kyllä, tarkoitus on opiskella herätysliikkeiden perustajien elämien lisäksi myös liikkeiden historiat:)
    Vähän olen jo aloittanutkin – lisää luvassa:)

    Tykkää

  3. Myös Laestadiuksen tytär Sofia Niva kertoo 31.8.1861 päivätyssä kirjeessään rovastin viimeisistä hetkistä. Tässä siitä katkelma:

    ”–Iäisyysasioissa hänen ajatuksensa ja puheensa näinä aikoina vain askartelivat. En minä kuullut hänen suustansa kolmikuukautisen sairastamisensa ajalla maallista puhetta, – Kaikki hänen sanankuulijansa jätti hän Jumalan haltuun. ’Ei tule tunnolleni syytöstä siitä, etten ole heille ahkeroinut ilmoittaa kaikkea Jumalan neuvoa heidän autuaaksitulemiseksi enkä säästänyt ruumiini ja sieluni voimia’, sanoi hän. ’Vaikuttakoon itse Jumala heissä, että he minun kuoltuani ottaisivat paremmin vaaria puheistani ja ymmärtäisivät sen kätkeä sydämeensä.’

    Iloisena ja tyytyväisenä makasi hän tautivuoteellaan. Lujasti ja ankarasti sanoi hän totuuden kaikille suruttomille, mutta heränneitä ja uskovia puhutteli hän rakkaudella. Vaikka tautinsa oli raskas ja tuskallinen, niin ei hän koskaan ollut kärsimätön. Yhtäkaikki anoi hän muutamia päiviä ennen kuolemaansa Mammalta anteeksi tunnustaen silloin, että hän oli jonkun kerran tuntenut häntä kohtaan kärsimättömyyttä. Joku päivä ennen kuolemaansa, kun hänellä vielä oli puhetaito, sanoi hän ensin Mammalle hyvästit ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut heille onnea maailmassa ja siunannut heidän avioliittonsa keskinäisellä rakkaudella ja ilolla.

    Minä sanoin myös hänelle viimeiset hyvästit. Minulle hän ei saattanut sanoa mitään, sillä hän tuli kovin liikutetuksi hyvästelymme aikana. Muuten oli hän sairastusaikana usein liikutuksissa ja halusi, että hänelle luettaisiin saarnojansa, joita hän oli pitänyt kristityille sairaille. Raamattua luki hän usein ja veisaili Siionin virsiä, etenkin semmoisia, joissa puhuttiin kilvoittelijain ja voittajain palkasta. Hän oli niinkuin se, joka jo on voittanut. Hänen silmistään kuvastui ikäänkuin hän katselisi ja nauttisi tulevaisen elämän suloisuutta.

    Rakas sisareni! En osaa oikein kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaa sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa syrjällä ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi jo eläissänsä vieraana tälle maailmalle.

    Kolme päivää ennen kuolemaansa menetti hän puhekyvyn. Tyytyväisenä hän siinä makasi kaiken sen ajan katsellen ympärillä seisovia hymyhuulin – iloisena ja onnellisena. Hän olisi halunnut ääneen puhua läsnäoleville, mutta ei ollut siihen voimaa. Loppuhetkensä oli keveä. Ainoastaan muutamia kertoja puhalsi hän syvempään henkeänsä ja niin siirtyi kuolematon osa tästä kuolevaisuudesta kuoleman portin sisäpuolelle.

    Uskollisen sielunpaimenen poissiirtyminen jätti vilpittömän eroikävän ja murheen ei ainoastaan kristittyihin ja heränneisiin, vaan myös siuruttomiin. Silloin vasta tunto soimasi heitä, että olivat sulkeneet korvansa hänen rakkaille varoituksilleen. Nyt he ymmärsivät, että palava kynttilä oli sammunut heidän keskeltään eikä ollut enää sitä, joka olisi iltaisin käynyt heidän pirtissään rukousten pidossa ja etsimässä suruttomia rakkauden hellillä manauksilla heidän pimeässä loukossansa.

    Monta ihmistä on tämän tapauksen johdosta herännyt ajattelemaan vakavasti sielunsa pelastusta tässä Pajalan kylässä, mutta etenkin muissa kylissä. Veljellinen rakkaus, hartaus ja yksimielisyys on tullut kristittyjen kesken suuremmaksi, kun ei ole enää kuka heitä opettaisi ja ruokkisi rieskalla, kuten äiti lastansa. –”

    Tykkää

  4. Kiitos Eemil erittäin hyvästä rovasti Laestadiuksen esittelystä!

    Päivämies ei näytä tätä 21.2. 2021 Laestadiuksen ”kuolemasta 160 vuotta” -päivää noteeravan. Tosin viime vuosi oli ”220 vuotta Laestadiuksen syntymästä”, ja kyllä silloin oli PM:ssäkin useita Laestadiusta koskevia juttuja. Mutta kyllä lestadiolaisuuden perustaja on jonkilainen kuuma peruna, jonka kirjoituksia lainataan hyvin valikoiden ja suurempia muistajaisia pidetään vain kerran sukupolvessa eli noin 50 vuoden välein. – Ja ilman muuta Laestadiuksen monet pietistiset näkemykset saarnoissa julistettuina johtaisivat liikkeen nykyisessä pääuomassa saarnakieltoon ja hoitotoimiin :)

    Usein aktiivisesti yritetään unohtaa, että Laestadius oli niin sukutaustaltaan kuin identiteetiltään ainakin osin saamelainen. Itse olen tuntenut aina saamalaisuuteen suurta empatiaa ja nuorena opiskelijana iskelmätähtien sijaan seinälläni oli kuvat sellaisista idoleista kuin Laestadiuksesta, Antin Pietistä, Ies-Pietistä… He edustivat ihailemaani ehdotonta ekologistakin yksinkertaisuutta ja fransikaanista uskollisuutta Jeesuksen seuraamisessa, mutta heissä oli myös usean kielellisen kulttuurin jäseninä aimo annos avartavaa kosmopoliittisuutta.

    Tietysti Emilin kirjoituksesta tuli mieleeni myös oman isäni saarnat, hän oli kotoisin Pajalan naapurikunnasta Pellosta ja jo nuorena miehenä vaikuttunut niin Laestadiuksen edustamasta ”elävästä uskosta” kuin hänen retorisesta puhetaidostaan. Laestadiuksen kielenkäyttö oli värikästä, iskevää, tunteisiin vetoavaa ja hän käytti myös satiirista huumoria erityisesti tekopyhyyden paljastamisessa. – Ikämiehenä isäni toimitti suomeksi Laestadiuksen kasvikirjan ”Loca parallela plantarum” (1839/2001) ja aluepoliittisen kannanoton ”Uudisviljely Lapissa” (1824/1999).

    Laestadius ei siis ollut ääriekslusiivinen, mutta hyvin kriittinen jo silloista Ruotsin luterilaista kirkkoa kohtaan, mitä hän sanoisikaan sitten sen nykyisestä tilasta? Laestadius taisteli ”peruukissa” olevaa valistuksen järkiuskoa ja fariselaista tekopyhyyttä vastaan. Toisaalta hän taisteli jumalattomuutta eli maailmallisuutta ja aivan erityisesti ”viinalohikäärmettä” vastaan. Hän oli nähnyt niin omassa perheessään kuin yleisemmin saamelaisten keskuudessa, minkä rappion viinapannulla tislatut ja väkevöitetyt paloviinat (brännvin) eli väkiviinat saivat aikaan. Äsken kääntyneiden ehdottomuudella kielteinen suhtautuminen tuli tavaksi myös mietojen viinien ja olueiden suhteen, vaikka Jeesuksen aikana viini – tosin usein vedellä sekoiettu – oli arkijuomaa myös Jeesuksen ja apostolien keskuudessa. – No isäni ratkaisuyritys oli selittää alkoholin täyskieltonormi uudeksi suomalaisille tuunatuksi ilmoitukseksi geeniperintömme huomioiden, mistä hän mahtoi saada lunta tupaan 1970-luvulla… Tavaksi oli näet tullut lukea viinistä UT:ssa ikäänkuin näkemättä, mitä tekstissä lukee :)

    Rovastin arvo myönnettiin Laestadiukselle jo 1842 – myöntäjänä Suomesta Ruotsiin siirtynyt ja Härnösandin piispaksi nimitetty professori ja Ruotsin Tiedeakatemian jäsen Franz Mikael Franzen. – Kielinerona Lars Levi oli melkein Emilin mittainen :) Hän oli tornionsaamen kirjakielen isä, lisäksi osasi piitimensaamea, luulajansaamea, eteläsaamea, ruotsia, norjaa, suomea, ranskaa, latinaa ja jopa saksaa, kreikkaa ja hepreaa. Kasvitieteellisesti ansioistaan ja palveluksistaan ranskalaisille tutkimusretkikunnille ”Ranskan kunnialegioonan ritari kuten myös Upsalan kuninkaallisen Tiedeseuran jäsen. Euroopan hullun vuoden jälkimainingeissa 1856 Laestadius kirjoitti latinankielisen yhteiskuntakriittisen pastoraalikirjoituksen ”Carapula mundi eli maailman kohmelo”.

    Toisena paastonajan sunnuntaina 1849 – siis lähes tasan 172 vuotta sitten Laestadius päättää jäähyväispuheensa Kaaresuvannon kirkossa ennen Pajalaan lähtöä:

    ”Ja koska nyt se aika lähesty, että meidän pitää erkaneman ja minun täytyy mennä…, niin täytyy minun jättää nämä armonpenikat Isän haltuun siinä uskalluksessa, ettei hän anna heidän nälkään kuolla. Jos hän antaa ruuan tiaisille, pääskynpojille ja armonpenikoille, koska he nälän tähden vinkuvat. Jääkää siis hyvästi Isän haltuun armonpenikat! Jääkää hyvästi kaikki tiaiset ja pääskysen pojat…

    Armollinen Herra Jeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä! Jääkää hyvästi Jeesuksen karitsat, jotka ylimmäinen paimen on temmannut raatelevaisen suden hampaista!… Amen, halleluja! Vaarat ja pahdat vastatkoon: amen, halleluja! Antakoon armollinen Herra Jeesus armonsa, että saisimme nähdä toisemme ja siellä veisata: amen, halleluja iankaikkisesti. Amen.”

    Liked by 1 henkilö

  5. Kiitos hienosta kirjoituksesta!

    Emil: ”Tässä Laestadius siteeraa 1800-luvulla yleisesti raamatulliseksi luultua lausetta ”parempi on vuodattaa siemenensä porttoon kuin maahan” (jota ei oikeasti ole Raamatussa)”

    Ensi alkuun perin yllättävä lause ja nykyihmisen mieleen pöyristyttävä ajatus. Lausahdus lienee kuitenkin tulkinta 1. Moos. 38 kertomuksesta, jossa Onan kuolee ja Juuda saa elää.

    Kertomuksessa Juudan poika Onan antoi siemenensä mennä maahan veljensä lesken Tamarin kanssa maatessaan, ettei antaisi jälkeläisiä veljelleen. Herran silmissä Onanin teko oli paha, ja siksi Herra antoi hänen kuolla. Juuda sen sijaan ostaa muina miehinä portolta seksiä. Juuda ei tiedä, että portto onkin valepukuinen miniänsä Tamar, joka sitten tuleekin raskaaksi. Juuda kaksinaismoralistisesti tuomitsee Tamarin poltettavaksi huoruuden tähden, kunnes selviää, että hän onkin itse lapsen isä ja hän on itse toiminut väärin Tamarin suhteen.

    Koska Onan kuolee ja Juuda saa elää, lienee päätelty, että ”parempi on vuodattaa siemenensä porttoon kuin maahan”.

    Tiedä vaikka tulkinta olisi vanhaakin perua ja olisi saanut tukea myös kirkkoisien ajattelusta?

    Augustinus on esimerkiksi opettanut, että aviovelvollisuus ulottuu ainoastaan luonnolliseen kanssakäymiseen eli vaimo ei saisi suostua ehkäisyyn taikka luonnottomana pidettyihin seksuaalisen kanssakäymisen muotoihin silläkään uhalla, että mies kääntyisi prostituoidun puoleen. Valitettavasti en tähän hätään muista tarkkaa lähdeviitettä Augustinuksen tekstiin.

    Krysostomos taas on saarnannut alla esitettyyn tyyliin katkelmasta Room. 13:11-14. Alla oleva teksti ei ole mikään tarkka ja ammattimainen käännös alkukielestä vaan itse tekemäni suomennos kahden erilaisen englanninkielisen käännöksen perusteella. Tulkinnat poikkeavat oleellisesti parissa kohdassa ja erilainen tulkinta on suluissa.

    Krysostomos: ”Miksi kylvät sinne, missä pelto on halukas tuhoamaan hedelmän? Sinne, missä on steriloivia rohtoja (tai: pyritään aborttiin)? Sinne, missä on murha ennen syntymää? Et anna edes huoran pysyä pelkkänä huorana vaan teet hänet myös murhaajattareksi. Huomaatko, että juopumuksesta seuraa huoruus, huoruudesta aviorikos, aviorikoksesta murha. Oikeastaan se on jotain pahempaa kuin murha, enkä tiedä miksi sitä kutsuisin; koska hän ei tapa sitä, mikä on muodostunut, vaan estää sitä muodostumasta (tai: ei ota pois syntynyttä vaan estää sitä syntymästä). Mitä sitten? Halveksitko Jumalan lahjaa ja taistelet Hänen lakejaan vastaan? Etsitkö kirousta kuin se olisi siunaus? Teetkö elämän eteisestä teurashuoneen? Opetatko tappamista naiselle, joka on annettu sinulle lapsia varten? Jotta hän saa aina olla kaunis ja rakastettava hänen rakastajilleen, ja jotta hän voi haalia kokoon lisää rahaa, hän ei kieltäydy tekemästä tätä ja näin kerää päällesi tulisia hiiliä; ja vaikka rikos onkin hänen, sinä olet syy. Näin syntyvät myös epäjumalanpalvelukset. Näyttääkseen kauniilta monet näistä naisista käyttävät loitsuja, litkuja, rakkausjuomia ja rohdoksia ja lukemattomia muita keinoja. Kuitenkin sellaisen turmeluksen jälkeen, murhan jälkeen, epäjumalanpalveluksen jälkeen, asia näyttää yhä yhdentekevältä monille miehille – jopa monille miehille, joilla on vaimo. Tässä naimisissa olevien miesten välinpitämättömyydessä on suurempi saastaisuus; sillä tällöin myrkkyjä valmistetaan prostituoidun kohdun sijasta sinun vahingoitettua vaimoasi vastaan. Häntä vastaan ovat nämä lukemattomat temput, pahojen henkien kutsumiset, kuolleiden loitsut, päivittäiset sodat, loputtomat taistelut ja lakkaamattomat riidat.”

    Krysostomoksen saarnasta voi saada sellaisen kuvan, että ehkäisy (vrt. siemenen vuodattaminen maahan) on jopa suurempi synti kuin murha. Vertaus saattaa tietysti olla vain erinomaisena puhujana tunnetun Krysostomoksen tehokeino seurakunnan herättelemiseksi ajattelemaan asiaa. Nykylukijoiden täytyy toki ottaa huomioon myös se, että käsityksemme lisääntymisbiologiasta on oleellisesti muuttunut kirkkoisien ajoista ja myös Laestadiuksen ajoista.

    Joka tapauksessa em. Augustinuksen ja Krysostomoksen ajatukset, jotka luultavimmin ponnistavat luonnonoikeuden näkökulmasta, voisivat hyvinkin tukea tuota Laestadiuksen siteeraamaa, nykynäkökulmasta perin yllättävää lausahdusta.

    (Suomennos ja osa tekstistä ovat kierrätysmateriaalia, kirjoitin aiheesta aikoinaan Joonan ylläpitämään Hulluinhuonelainen -blogiin, artikkeliin Syksy koittaa mutta päivä sarastaa)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s