Tunnustusten voima

EETU MANNINEN

Viime aikoina olen väitöskirjatyöni vuoksi käynyt läpi Augustinuksen (354–430) Tunnustuksia. Teosta pidetään yleisesti klassikkona ja mestariteoksena, ja sitä se todellakin on. Teos on laaja, kaikkiaan 13 luvusta tai ”kirjasta” koostuva opus. Teksti on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Siinä on kosolti kauniita ja hengellisesti inspiroivia Jumalalle osoitettuja rukousosioita, mieleenpainuvia kohtauksia, koskettavien ihmiskohtaloiden kuvauksia ja tarkkasilmäistä sieluntilojen analyysiä.

Ary Scheffer: Augustinus ja Monica, 1846. Kuva: Wikipedia

Augustinus tuo esiin kertomuksensa hänen hengellisestä matkastaan eri vaiheiden kautta tunnustavaksi kristityksi taitavasti suurena dramaattisena narratiivina.  Tutkijat ovatkin jo pitkään tähdentäneet, että vaikka Augustinus kertoo Tunnustuksissa omasta elämästään, niitä ei pidä ottaa kaikin puolin historiallisesti tarkkana kuvauksena hänen varhaisista vaiheistaan: teoksen ytimessä oleva ”sisäinen minä” ja sen kehityskaari ovat Augustinuksen kirjallisia luomuksia.

Tutkijat ovat myös kiinnittäneet huomiota Augustinuksen kerronnan epäsuhtaisuuksiin: Augustinuksen suhde hänen äitiinsä on Tunnustusten elämänkerrallisen osion keskiössä, kun taas sisaruksia hädin tuskin edes mainitaan. Augustinus kuvailee pitkään ja hartaasti esimerkiksi nimettömän nuoruudenystävän kuoleman hänessä aiheuttamaa surua, mutta mainitsee oman isänsä kuolemasta ohimennen sivulauseessa.

Joka tapauksessa teokseen tämänkertainen lukeminen vahvisti mielipidettäni, että Tunnustuksilla voisi olla paljonkin annettavaa nykyihmisille. Kaikilla meillä on kokemusta oman itsensä ja/tai hengellisen tiensä etsimisestä, mikä tekee Augustinuksen kertomuksesta samaistuttavan. Tekstiin on myös upotettu sivurönsyjä eri aiheisiin, kuten Jumalan aineettomaan olemukseen ja pahan alkuperään, joiden lukeminen olisi varmasti hyödyllistä klassisesta kristinuskosta vieraantuneille nykyihmisille.

Samalla Tunnustukset on monella tapaa myös haastava teos. Narratiiviosio loppuu yhdeksänteen kirjaan, ja kirjat 10–13 ovat toisinaan melko raskassoutuista filosofista pohdintaa eri aiheista, kuten muistista (kirja 10), ajasta (kirja 11) ja luomisesta (kirjat 12–13). Peter Brown huomauttaakin osuvasti, että Augustinus kenties yliarvioi (myös alkuperäiseen kohderyhmäänsä kuuluvaa) lukijaansa olettamalla, että tämä on yhtä perillä uusplatonistisesta filosofiasta kuin hän itse (Brown, Augustine of Hippo, 160–161). Samalla teoksessa on myös useita eri aikakauteen ja mielenmaisemaan kuuluvia tekijöitä, jotka tekevät sen nykyihmiselle ainakin jossain määrin vieraaksi.

Tässä kirjoituksessa haluankin arvioida, millä tavoin ja miltä osin Tunnustusten kirjallista tehoa voitaisiin parhaiten käyttää uuden evankeliumin apuvälineenä aikanamme, jossa ihmiset kuumeisesti etsivät omaa itseään ja elämän syvempää merkitystä sitä kuitenkaan löytämättä.

Hengellistä draamaa

Ajassa, jossa uskonasioita pidetään pitkälti makuasioina, jo Tunnustusten narratiivin peruslähtökohta voi olla syvästi evankelioiva: ihmisen sisäinen suhde Jumalaan on koko ihmiselämän punainen lanka, jonka ympärille kaikki rakentuu. Tunnustuksissa ihmisen henkilökohtaiset uskonnolliset ideat eivät todellakaan ole yhdentekeviä, vaan väärät käsitykset esimerkiksi Jumalan tai pahan olemuksesta vievät ihmisen syvään hengelliseen ahdinkoon, josta vain kristillinen usko ja sakramentit voivat hänet pelastaa.

Teoksessa Augustinuksen omia aiempia vaiheita manikealaisena ja skeptikkona kuvataan haudanvakavina erehdyksinä: tuhlaajapoika on eksynyt kauas isänsä kodista, johon kuitenkin nääntyen sisimmässään kaipaa takaisin. Kun Augustinus kertoo nuorena miehenä sairastuneensa vakavasti ja käyneensä kuoleman porteilla (Tunnustukset 5,9,16), helvetin liekit kuumottavat jo pelottavan lähellä.

Augustinus asettaa omien harharetkiensä rinnalle hänen äitiinsä Monicaan keskittyvän sivujuonteen, jossa rakastava ja suorastaan pyhimysmäinen äiti lakkaamatta kyynelsilmin rukoilee eksyneen poikansa kääntymyksen puolesta. Kun mitään toivoa ei ole näkyvissä, Jumala itse lohduttaa häntä antamalla enneunia (3,11,19) ja profeetallisia sanoja papin välityksellä (3,12,21), mikä antaa kertomukselle jopa raamatullista sävyä.

Klassisen kirjallisuuden asiantuntijana Augustinus on myös ammentanut teokseensa aineksia tunnetuilta antiikin mestareilta. Tutkimuksessa on esimerkiksi pantu merkille yhtäläisyys Vergiliuksen (70–19 eKr.) kohtauksen, jossa Aeneas jättää Didon Karthagoon rannalle ruikuttamaan lähtiessään Italiaan, ja Tunnustuksen viidennen kirjan välillä, jossa Augustinus lähtee Karthagosta Roomaan salaa murheen murtamalta äidiltään (5,8,15).

Fra Angelico: Augustinuksen kääntymys. Kuva: Wikipedia

Augustinuksen kuvaamalla suurella draamalla on syvällinen hengellinen ja antropologinen perusta: Jumala on syvemmällä ihmisessä kuin hän itse ja kutsuu häntä luokseen (ks. 3,6,11; 4,12,18). Ihminen kuitenkin etsii Jumalaa tästä maailmasta, ”ulkoa”, kuitenkaan koskaan löytämättä päämääräänsä ja sitä myötä todellista lepoa ja rauhaa (ks. esim. 9,4,10). Tämä teema määrittää Tunnustuksia sen ensi lehdiltä alkaen, joilla Augustunus esittää kuolemattomat sanansa levottomasta sydämestä:

Ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, tahtoo kiittää Sinua. Sinä innoitat hänet iloiten itseäsi kiittämään, sillä Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon. (Tunnustukset 1,1,1, suom. Otto Lakka.)

Hengellisen etsinnän kuvaaminen näin eeppisessä valossa voi parhaassa tapauksessa saada nykyajan länsimaisen lukijan näkemään sen ihan uudessa valossa: hän voi nähdä itsensä ja oman etsintänsä Augustinuksen suurta kertomusta vasten ja soveltaa sen perusasetelmaa itseensä: kaipaan Totuutta, mutta koen olevani kaukana siitä. Kenties Jumala kutsuu minuakin löytämään hänet ja oman sisimmän itseni.

Ajatonta viisautta

Tunnustuksilla on myös muita kuin edellä mainitsemiani kaunokirjallisia ansioita. Narratiivinsa ohessa ja loppupään teologis-filosofisille pohdinnoille omistetuissa kirjoissa Augustinus esittää eri asioita koskevia argumentteja, jotka ovat siitä huolimatta, että teos alkaa olla jo 1620 vuotta vanha, edelleen hämmästyttävän relevantteja.

Esimerkiksi uushenkisyyteen kallellaan olevien ja horoskooppeja tutkiskelevien olisi hyvä lukea vanhan ja viisaan Vindicianuksen nuorelle tähdistä ennustamisesta kiinnostuneelle Augustunukselle osoittamat sanat:

Kun minä olin häneltä kysynyt, mistä sitten johtuu, että monet ennustukset kuitenkin käyvät toteen, vastasi hän, niin kuin häneltä odottaa sopi, että se johtuu koko maailmankaikkeudessa vaikuttavasta sattuman vallasta. Sattumalta saattaa jonkin runoteoksen sivujen välistä aueta esiin sana, joka alkuaan on tarkoitettu merkitsemään jotain aivan toista, mutta joka ihmeellisellä tavalla näyttää käyvän yhteen sen asian kanssa, mikä neuvoa kaipaavan omassa mielessä liikkuu. Tässä ei ole, hän sanoi, mitään ihmeteltävää. Ihmissielussa voi täysin tiedottomasti, aivan kuin jonkin korkeamman vaiston vaikutuksesta, ei minkään harkitun taidon, vaan jonkinlaisen sattuman perusteella, soinnahtaa jotakin, jonka kysyjä voi katsoa vastaavan hänen toiveitaan ja edesottamuksiaan. (Tunnustukset 4,3,6, suom. Otto Lakka.)

Augustinus esittää mielestäni myös erittäin fiksun näkemyksen esimerkiksi Jumalan ja ajan välisestä suhteesta: Jumalan ikuisuus on pysyvä nykyhetki, kun taas aika on hänen luomuksensa. Tämän vuoksi ei oikeastaan ole mitään ”ennen kuin” Jumala loi maailman (11,10,12–13,16).

Myös Augustinuksen uusplatonisteilta oppima näkemys pahan luonteesta ja alkuperästä on mielestäni filosofisesti oikein mielekäs ja kestävä: ”Niinpä kaikki, mikä on olemassa, on hyvää, ja se paha, jonka alkuperää minä tutkin, ei ole mitään tosiolevaista” (7,12,18, suom. Otto Lakka). Koko maailma ja kaikki olennot ovat siis hyviä, koska niiden luoja on hyvä. Jumala yksin on kuitenkin korkein hyvä, kun taas hänen luomuksensa heijastavat Luojansa hyvyyttä.

Luodut voivat turmeltua ja tulla pahoiksi, mutta sikäli kuin ne ovat olemassa, ne ovat aina pohjimmiltaan hyviä. Pahamaineisinkin murhaaja on hyvä sikäli kun on ihminen, mutta paha sikäli kun on murhaaja. ”Murhaajuus” ei kuitenkaan ole mikään Jumalan luomus, vaan hänen hyvän luomuksensa rappiotila.

Niin ikään ”platonistien kirjoista” opittu käsitys Jumalan aineettomuudesta on mielestäni erittäin oleellinen seikka, jonka monen nykyihmisen soisi omaksuvan. Moni voinee nimittäin sanoa samaa kuin nuori Augustinus:

Minä en tiennyt, että paha on vain hyvän häviämistä, siihen asti ettei sitä ole ensinkään. Mistäpä sitä olisin voinut nähdä minä, jonka silmäin ulottuvilla oli vain ruumis ja hengen ulottuvilla vain mielikuvitelma? En tiennyt, että Jumala on henki, eikä mikään sellainen, jonka jäsenten pituutta ja leveyttä mitattaisiin tahi jonka oleminen olisi jotain aineellista. Sillä aineellinen kappale on osissaan pienempi kuin kokonaisuudessaan, ja jos se olisi ääretön, niin jossain osassaan se määrätyn tilavuuden rajoissa olisi pienempi kuin ääretön eikä se olisi kaikkialla kokonaisuus, niin kuin henki on ja niin kuin Jumala on. (Tunnustukset 3,7,12, suom. Otto Lakka.)

Jumala ei siis ole läsnä kaikkialla samalla tavalla kuin esimerkiksi ilma, jota hengitämme, vaan ylittää kaiken olevan aineettomalla, kaikkialla kokonaisena läsnä olevalla olemuksellaan. Tämä oivallus avasi Augustinuksen mielelle tien kohota tämän maailman ja sen pohjalta koostettujen mielikuvien parista kohti korkeampaa todellisuutta, joka on ajasta, materiasta ja kaikesta muusta riippumaton.

Katolisen kirkon katekismuksessa tällaista rukousta kutsutaan kontemplaatioksi, eli sisäiseksi rukoukseksi. Se on ”liiton suhde, jonka Jumala on asettanut syvälle olemuksemme perustaan.” Se on ”yhteyttä, jossa Pyhä Kolminaisuus muovaa ihmisen, Jumalan kuvan Jumalan ’kaltaiseksi’”. (KKK, 2713.) Tässä Augustinus siis edustaa ajatonta viisautta, jota voi suositella kaikille kaikkina aikoina.

Oman aikansa tuote

Mennään kehujen jälkeen haasteisiin. Vaikka Augustinus onkin suuri pyhimys ja hänen tekstinsä vaikuttavaa, Tunnustuksia ei mielestäni voi tuosta noin vain antaa kenen tahansa käteen. Kaikesta hyvästä huolimatta siinä on myös kosolti sellaista, jonka nykyihminen kokee itselleen vieraana ja arveluttavana. Esittelen joitain esimerkkejä.

Esimerkiksi nuoren ”täti-Moonikan” kasvatusmenetelmät eivät menisi enää läpi, ja hyvä niin:

Sen vuoksi myös talon tyttärien hoito oli hänelle uskottu, Hyvin hän tehtävänsä suorittikin. Kun tarvittiin, hän pyhässä vakavuudessa kuritti heitä ja heidän kasvatuksessaan hän osoitti raitista ymmärtäväisyyttä. Hän ei esimerkiksi sallinut heidän muulloin kuin yhteisillä, yksinkertaisilla aterioilla vanhempiensa kodissa juoda vettä, niin janoisia kuin he saattoivat ollakin, koska hän pelkäsi pahaa tapaa, ja sanoi ymmärtäväisesti kyllä: ”Nyt te juotte vettä, koska teillä ei ole tilaisuutta juoda viiniä. Mutta kun joudutte miehelään ja pääsette itse vallitsemaan varastohuoneita ja kellareita, ei vesi enää maistukaan. Juomatapa kuitenkin yhä säilyy.” (Tunnustukset 9,8,17, suom. Otto Lakka.)

Niccolò di Pietro: Monica vie nuoren Augustinuksen kouluun, 1413–1415. Kuva: Wikipedia

Tunnustusten yhdeksännen kirjan Monican elämän kertaavassa osiossa annetaan myös ymmärtää, että väkivaltaisille miehilleen vastaan sanovat vaimot saavat syyttää itseään siitä, että joutuvat miestensä mukiloimiksi (9,9,19).

Kenties kiusallisin Tunnustusten historialliseen ympäristöön liittyvä yksityiskohta, jonka historiallista taustaa tunteva tarkkasilmäinen lukija voi havaita, on maininta tuolloin kolmekymppisen Augustinuksen avioliittojärjestelyistä. Augustinukselle kaavailtiin avioliittoa, jota ei kuitenkaan ehditty panna täytäntöön, koska ennen hänen kääntymystään hänelle järjestetty morsian oli tuolloin vielä kaksi vuotta alle laillisen avioiän (6,13,23). Augustinus ei Tunnustuksissa eksplisiittisesti mainitse tytön ikää, mutta ajan yleisen käytännön huomioon ottaen hän on mitä ilmeisimmin ollut korkeintaan varhaisessa teini-iässä.

Vaikka edellä esitettyjä Augustinuksen ajan historialliseen kulttuuriin liittyviä yksityiskohtia voi hyvällä syyllä kritisoida, on kuitenkin pitäydyttävä liiallisen tuomitsevasta asenteesta. Historiallisia teoksia ja menneinä vuosisatoina eläneitä ihmisiä ei voida täysin arvioida ja tuomita meidän aikamme standardien mukaan: tuolloin nämä toimintatavat ja periaatteet olivat syöpyneet syvälle ihmisten mielenmaisemaan, eivätkä he välttämättä edes osanneet kyseenalaistaa niitä. Ajat ovat muuttuneet, ja monessa suhteessa parempaan suuntaan.

Tunnustukset tarjoaa mielenkiintoisia ikkunoita Augustinuksen aikaan myös muilla tavoin. Tällä lukukerralla minua suorastaan hätkähdytti, kuinka usein teoksessa kerrotaan jonkun kuolemasta äkillisen sairastumisen johdosta: Augustinuksen isä Patricius (3,4,7), Augustinuksen nimetön nuoruudenystävä (4,4,8), Augustinuksen ystävät Verecundus (9,3,5) ja Nebridius (9,3,6), Augustinuksen teini-ikäinen poika Adeodatus (9,6,14) ja lopulta Augustinuksen äiti Monica (9,11,28).

Kaikki edellä mainitut kuolivat korkeintaan keski-ikäisenä ja suurin osa noin kolmekymppisenä tai nuorempana. Kuten sanottu, Augustinus kertoo itsekin sairastuneensa ja käyneensä kuoleman porteilla nuorena aikuisena. Tämä kuoleman ainainen läheisyys myöhäisantiikin ihmisten elämässä olkoon hyvänä muistutuksena nykylääketieteen siunauksellisuudesta (ks. myös taannoinen kirkkoisä Cyprianusta käsittelevä blogitekstini).

Pureskeltavaa

Tunnustusten historialliseen taustaan liittyvien tekijöiden lisäksi myös Augustinuksen ajattelussa on elementtejä, joita ajan hammas ei ole kohdellut yhtä hellästi kuin edellä suitsuttamiani oivalluksia. Tämän vuoksi teoksessa on paljon materiaalia, jota antiikin ajatteluun perehtymättömän on hyvin vaikea ymmärtää.

Tunnustusten kirjat 12–13 ovat sen ehdottomasti vaikeimpia. Kirjat käsittelevät luomista, mutta tavoilla, jotka lienevät hyvin vaikeaselkoisia nykylukijalle. Kirjassa 12 Augustinus keskittyy Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisiin jakeisiin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä”.

Hänen näiden jakeiden tulkintansa keskittyy täysin hänen oman aikansa teorioihin koskien näkymätöntä ja (filosofisessa mielessä) muodotonta alkumateriaa. Tämän ajatuksen mukaan Jumala on luonut ”alussa”, eli ennen ajan alkua, ”taivaan ja maan”, eli hengellisen ja materiaalisen todellisuuden. Hengellisestä todellisuudesta tulee taivas (”heaven”, ei ”sky”) ja materiaalisesta näkyvä maailma.

Tämä ”alkumateria”, joka Augustinuksen tulkinnassa on Raamatussa mainiut ”syvyydet”, joiden päällä Jumalan Henki liikkui, ei kuitenkaan ole ”materiaa” siinä mielessä, kun me sen ymmärrämme, eli jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa. Sillä ei ole ”muotoa”, joka tekisi siitä havaittavan tai hahmotettavan asian.

Tämä johtuu siitä, että tämä alkumateria on olemassa ennen aikaa. Muoto ja havaittavat ominaisuudet tulevat kuvaan vasta ajallisesti. Augustinus havainnollistaa asiaa vertauksella: laulu tarvitsee olemiseensa ääntä, joka edeltää sitä loogisesti. Ellei ole ääntä, ei ole laulua. Kun kuitenkin kuulemme laulun, emme erota toisistaan ”ääntä” ja ”laulua”, sillä ne ovat yksi ja sama asia. Augustinuksen ajattelussa alkumateria suhteutuu ajassa hahmonsa saaneeseen luomakuntaan niin kuin ääni lauluun (12,29,40).

Jos tämä on vaikeaa, ei se mitään. Tämä selitysyritys luullakseni kuitenkin riittää osoittamaan, että Tunnustukset ei kaikilta osin ole mitään helppoa luettavaa.

Kirja 13 jatkaa luomiskertomuksen läpikäymistä, mutta siinä esitetty allegorinen tulkinta ei ole sitä, mitä nykylukija luultavasti odottaa: Augustinus tulkitsee eri luomispäiviä Jumalan pelastustyön valossa: esimerkiksi jakeessa 6 mainittu taivaankansi edustaa pyhiä kirjoituksia, jotka on levitetty meidän yllemme, taivaankannessa olevat valot (1. Moos. 1:14) hengellisiä ihmisiä, merenelävät (1. Moos. 1:20) sakramentteja ja niin edelleen.

Mahdollisia vaaranpaikkoja

Tunnustuksissa on ansioistaan huolimatta myös ajatuksia ja painotuksia, jotka saattavat vieraannuttaa modernia lukijaa kristinuskosta entisestään.

Nykylukijaa saattaa oudoksuttaa esimerkiksi Augustinuksen tunnettu seksuaalikielteisyys. Toisaalta aikana, jossa seksiä tihkuu joka puolelta: telkkarista, netistä, mainoksista, jne, hänen edustamansa puhtauden kaipuu voi olla raikas ja ihan terveellinen tuulahdus. Tunnustuksissa luodaan kontrasti Augustinuksen kääntymystä edeltäneen seksuaalisen himon orjuuden ja sen jälkeisen rauhan ja puhtauden välillä. Tämäkin terveellinen muistutus: ”Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja” (Room. 6:12).

Tähän liittyvänä huvittavana sivuhuomiona sanottakoon, että nuoruuden syntejään tunnustaessaan Augustinus kertoo kaveripiiristään, jossa varhaisten seksikokemusten makuun päässeet nuorukaiset kerskuivat saavutuksillaan, ja jos kavereiden hurjasteluista uhkasi jäädä jälkeen, pistettiin juttuihin vähän ”lapinlisää” mukaan (2,3,7). Itsekin yläasteen ja intin läpikäyneenä voin todistaa, että tässä suhteessa ihmiskunta ei ole noista ajoista muuttunut miksikään.

Nykyisessä ilmapiirissä monen lukijan korvaan sen sijaan saattaa särähtää Augustinuksen maininta ”sodomiiteistä”, jotka tekevät syntiä itseään luontoa vastaan, minkä vuoksi heidän tapauksensa eroaa aika- ja kulttuurisidonnaisista moraalikäsityksistä (3,8,15). Tällainen kielenkäyttö on tietenkin tänä aikana äärimmäisen loukkaavaa, mutta se annettakoon vuosisatoja sitten eläneelle Augustinukselle anteeksi. Täytyy lisäksi sanoa, että vaikkei Augustinuksen ja monien muidenkin edustama luonnonlakiperustelu ole mikään knock down -argumentti sekään, on se mielestäni huomattavasti kiinnostavampi tapa lähteä perustelemaan perinteistä kantaa homoseksuaalisuuteen kuin ”mutta kun Raamatussa sanotaan”.

Ei omantunnonvaivaisille

Tunnustusten mielestäni isoimmat ongelmakohdat liittyvät kuitenkin ennen kaikkea askeesiin, jonka suhteen Augustinuksella näyttää meidän näkökulmastamme menneen niin sanotusti överiksi. Tunnustusten kymmenennessä kirjassa Augustinus tunnustaa elämänsä eri osa-alueisiin liittyviä ”syntejä” tavalla, jonka esimerkiksi omantunnonvaivainen lukija saattaa kokea hyvin ahdistavana. Esimerkiksi syömisestä ja juomisesta hän kirjoittaa seuraavasti:

Vaikka ruoan ja juoman tarkoitus on terveys, mukaan liittyy kuitenkin vaarallisena seuralaisena nautinto, joka hyvin usein pyrkii etualalle, niin että se, minkä sanon tekeväni tahi tahdon tehdä terveydekseni, tapahtuukin nautinnokseni. Ja mitta on kummallakin erilainen: sillä mikä on terveydelle kylliksi, nautinto pitää liian vähänä. Myös jää useinkin epävarmaksi, pyytääkö apua välttämätön huolenpito ruumiista vai onko kysymyksessä peitetty nautinnon himon palveleminen. Tästä epävarmuudesta sielu parka saattaa tuntea tyydytystäkin, ja se että ei ole selvää, mikä riittäisi terveyden tarpeiden tyydyttämiseen, ja kätkee nautinnon terveyden huoltamisen varjoon. (Tunnustukset 10,31,44, suom. Otto Lakka)

Sandro Botticelli: Augustinus, 1494. Kuva: Wikipedia

Augustinuksen mukaan herkuttelu on siis syntiä! Ihannetapauksessa ruokailu olisi vain suoritus, jolla kehon välttämättömät tarpeet täytetään. Tämän yli menevä ruoasta nauttiminen taas on ainakin jossain määrin syntistä. Kuten Augustinuksen esimerkkikin osoittaa, tällainen ajattelutapa tarjoaisi rajattomat mahdollisuudet itsensä syyllistämiselle: nautinkohan nyt tästä ruoasta liikaa? Olikohan tämä nyt vain välttämättömimpään tarpeeseen vai nautinnon himosta?

Tässä kohtaa Augustinus on mielestäni aivan liian tiukka. Tietysti on pysyttävä kohtuudessa, eikä elämän onnea tule etsiä hedonismista, mutta on myös niin, että voimme myös kiitollisina nauttia Jumalan lahjoista. Kaikelta varalta sanottakoon siis: hyvän ruoan syöminen myös sen maun takia tai ravitsemuksellisen näkökulman kannalta epäolennaisten herkkujen syöminen ei ole syntiä, kunhan asenne Jumalaa ja hänen lahjojaan kohtaan on oikea.

Augustinuksen vuodatus ei kuitenkaan rajoitu vain makuaistiin: hän on huolissaan myös esimerkiksi siitä, että kaunis kirkkomusiikki saa sen sanallisen sisällön ohella liian suuren huomion ja tämän vuoksi toivoneensa toisinaan siirtymistä psalmien laulamisesta niiden lausumiseen. Tässä hän tosin myöntää itsekin menneensä liialliseen ankaruuteen. (10,33,49–50.)

Näköaistin kohdalla Augustinuksen skrupulositeetti keulii kenties pahiten: ”Minä en enää mene sirkukseen katselemaan, kuinka koira juoksee jäniksen perässä. Mutta jos minä sattumalta näen ne kedolla, niin tuo metsästys vetää ehkä vakavistakin asioista ajatukseni puoleensa, eikä kysymyksessä ole enää silmien eikä jalkojen vaan sydämen lankeemus. Ja jollet Sinä nopeasti muistuta minua heikkoudestani ja anna minulle kehotusta kohottaa ajatukseni Sinun puoleesi, minä voin tylsänä jäädä tuota joutavaa näytelmää katselemaan.” (10,35,57, suom. Otto Lakka.)

Tässä on Augustinuksen mukaan kyse uteliaisuuden synnistä. Mitähän Augustinus olisi sanonut somen selaamisesta tai TV:n katselemisesta?

Toisaalta Augustinusta täytyy myös puolustaa: askeesissaan hän ei ole yksin, vaan edustaa patristista valtavirtaa. Tunnustukset on siis oman aikansa tuote tässäkin suhteessa. On myös totta, että maailmallinen nautinnonhaluisuus on syntiä: varsinkin näin paaston aikana meitä kutsutaan miettimään omaa sidoksisuuttamme maallisiin hyvyyksiin, jotka ovat Jumalan lahjaa. Saanko onneni Jumalasta, vai olenko niin kiinnittynyt tiettyihin mukavuuksiin, että en kestäisi ilman?

Totuuden etsijän opas

Miten Tunnustusten kiistattomat ansiot voisivat siis parhaalla tavalla palvella aikamme länsimaiden kasvatteja? Teosta voi mielestäni suositella sekä niille, jotka ovat kristinuskon suhteen jo kokeneita konkareita, että maallistuneessa kulttuurissa kasvaneille totuuden etsijöille.

Suomen kontekstissa harmillisen lisäongelman tosin tuo Otto Lakan suomennoksen vanhahtava kieli, joka syö mielestäni huomattavasti tekstin tehoa. Jos siis vain suinkin haluaa, kannattaa lukea se englanninkielisenä käännöksenä. Itse luin tällä kerralla Maria Bouldingin käännöksen, joka on mielestäni oikein sujuva.

Myöhäisantiikin yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvät erikoisuudet voivat kummastuttaa, mutta luullakseni suurin osa kyllä ymmärtää, että näin erilaisena aikakautena kirjoitetulta tekstiltä ei voi vaatia 2020-luvun Suomen kanssa identtistä mielenmaisemaa. Toki esimerkiksi vaimon hakkaamisesta puhuvasta kohdasta voi mainita kriittiseen sävyyn.

Tavalliselle lukijalle teosta kannattaa kuitenkin suositella vain sen narratiiviosion, eli kirjojen 1–9, osalta ja sanoa, että kirjat 10–13 ovat Augustinuksen pohdintaa, joka voi olla mielenkiintoista antiikin kristillisestä filosofiasta erityisesti kiinnostuneille, mutta ei välttämättä niin ajatonta ja mielenkiintoista, kuin mitä niitä edeltävissä kirjoissa on jo tullut esille. Näin vältetään sekä tikkuiset pohdinnat alkumateriasta ynnä muusta, että kymmenennen kirjan askeettiset ylilyönnit.

Näin Tunnustukset voivat toimia hyvänä totuuden etsijän oppaana ja parhaassa tapauksessa inspiroida häntä seuraamaan Augustinuksen esimerkkiä hänen matkallaan kohti Jumalaa.

Kirjallisuus

Augustinus, Tunnutukset. Suomentanut Otto Lakka, suomennoksen tarkistanut Yrjö-Otto Lakka. Helsinki: Aurinko Kustannus, 2010.

Saint Augustine, The Confessions. The Works of Saint Augustine: A Translation for the 21st Century, I/1, introduction, translation and notes: Maria Boulding, O.S.B., editor: John E. Rotelle, O.S.A. New York: New City Press, 1997.

Antti Arjava, Women and Law in Late Antiquity. Oxford/New York: Oxford University Press, 1996.

Peter Brown, Augustine of Hippo: A Biography, New Edition, with an Epilogue. Berkeley/Los Angeles: University of California Press, 2000.

Philip Burton, Language in the Confessions of Augustine. Oxford/New York: Oxford University Press, 2007.

Katolisen kirkon katekismus. Helsinki: KATT, 2005.

James J. O’Donnell, “Augustine: His Time and His Lives” in The Cambridge Companion to Augustine, ed. Eleonore Stump and Norman Kretzmann. Cambridge: Cambridge University Press, 2001.

One comment

  1. Kiitos Eetu johdatuksesta Augustinuksen tunnustuksiin!

    Kymmenkunta vuotta itse luin suomennoksen, ja tosiaan; kun olin itsekin innoittunut ja koukuttunut Augustinuksen elämänhistoriasta ja uskonkokemuksista, niin kertomus katkeaa kuvailemiisi hiukan hatusta temmatuilta vaikuttaviin teologisfilosofisiin pohdiskeluihin. Luomiskertomus allegoriana on kuitenkin lähempänä totuutta kuin fundamentalistisena luonnonhistoriana. Ja allegoriat mielivaltaisinakin ainakin parhaassa tapauksessa kuvastavat ennen muuta vilpitöntä uskoa Kaikkivaltiaaseen, joka olisi voinut kaiken luoda toisinkin.
    – ”Lausu vain sana niin minä paranen.”

    Jos Augustinus katsoisi omaa aikaamme eettiseltä kannalta, olisi hänellä hyvä syy ihmetellä ja kauhistua montaa omituista asiaa. Meillä on viimeisen päälle hienoja eettisiä julistuksia ja sopimuksia, mutta siihen toteutumaan; siis maailmantilaan verrattuna ero on jyrkempi kuin ehkä milloinkaan. Sanon toistamiseen. Kaikesta julkilausutusta hyvästä huolimatta, jopa me kristityt olemme sokeutuneet kulutuskeskeiselle tehotaloudelle ja elämäntavalle, joka maailman mittakaavassa vaatisi lähes kymmenen maapallon luonnonvarat, miljardeihin abortteihin, mitä tuhovoimaisimpiin (ydin)aseisiin, mitä raaimpaan väkivaltaviihteeseen… Uhrin asema on heikompi kuin pahantekijäin. Koskelan murhasta tuomittavatkin ovat vapaalla jalalla pian muutaman vuoden päästä.

    Mutta muutamia rohkaisevia iltahartauksia ylenykköseltä:

    https://areena.yle.fi/audio/1-50716493

    https://areena.yle.fi/audio/1-50731571

    Ja paavi Fransiscus paljon kärsineiden irakilaisten parissa:

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s