Pihkalan paluu: luterilais-ortodoksinen kristinoppi ja kolmas dialogi Esko Valtaojan kanssa

EMIL ANTON

Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.

Tässä katsauksessa tartun kahteen uudehkoon kirjaan, nimittäin vuonna 2017 julkaistuun erinomaiseen ekumeeniseen kristinoppiin nimeltä Uskon ja rakkauden tie: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi (Kirjapaja 2017) ja kolmanteen keskustelukirjaan tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan kanssa Elämän merkityksen jäljillä: Keskustelukirjeitä (Minerva 2020). (Kahta aiempaa, vuosilta 2004 ja 2010, kommentoin kokonainen vuosikymmen sitten vanhalla blogillani.)

Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.

Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.

Dialogin taustoja ja tuloksia

Pihkala pohjustaa luterilais-ortodoksista kristinoppiaan kahdella erinomaisella taustaluvulla, joista ensimmäinen käsittelee ekumenian välttämättömyyttä ylipäätään ja toinen Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisiä neuvotteluja. Pihkala muistuttaa mm. katolis-ortodoksisesta unionista, joka hyväksyttiin Konstantinopolissa vain noin vuosi ennen kaupungin hävitystä ja joutumista turkkilaisten haltuun vuonna 1453 (jolloin siitä tuli Istanbul). ”Tähän katastrofiin raukesi myös juuri saavutettu unioni.”

Toisessa luvussa Pihkala valottaa suomalais-venäläistä luterilais-ortodoksista dialogia Neuvostoliiton aikaisessa kontekstissa. ”Kun Venäjän ortodoksinen kirkko halusi opillisen teeman ohella keskustella sosiaalieettisistä kysymyksistä ja niiden aihepiiri kerta toisensa jälkeen kohdentui rauhaan, oli helppo ymmärtää, että se oli – – niin sanotusti viisumin saamisen lähes välttämätön ehto kahden vuosikymmenen ajan.” Minusta rauhan teologiaa käsitelleet teesit olivat itse asiassa monesti hyvin mielenkiintoisia ja jopa tavallaan aika tuoreita.

Pihkala kertoo myös, että suomalaiset ortodoksit toimivat neuvottelujen yhteydessä tulkkeina ja teologisina asiantuntijoina, joilta saatiin merkittävää ekumeenista tukea. Joskus haasteena oli se, että kun dialogiryhmän kokoonpano muuttui, vanhat jo kertaalleen käsitellyt asiat nousivat taas uudelleen esille. Eli vaikka dialogiosapuolet pääsevät jostain asiasta yhteisymmärrykseen, tämä ei vielä riitä, vaan molemmin puolin tarvitaan myös kirkkojen sisäistä ekumeniaa ja reseptiota eli dialogitulosten vastaanottoa.

Pihkala valottaa myös dialogin teologianhistoriallisesti merkittävimmän tuloksen taustaa. Vaikeimpana erona luterilaisten ja ortodoksien välillä oli pidetty pelastusoppia, jossa luterilaiset uskoivat forenssiseen vanhurskauttamiseen (Jumala lukee ihmisen syyttömäksi Kristuksen tähden), ortodoksit taas jumalallistumiseen (ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta elämästä). Tämän pohtimisesta syntyi Tuomo Mannermaan suuri löytö ja suomalaisen Luther-tutkimuksen kansainvälistä mainetta niittänyt koulukunta, jonka mukaan Lutherin teologiasta löytyy leikkauspiste ortodoksisen käsityksen kanssa: uskossa Kristus itse on läsnä (in ipsa fide Christus adest) ja hänessä kristitty on osallinen jumalallisesta luonnosta.

Yhteinen dogmatiikka

Kirjan varsinainen ydin eli yhteisen luterilais-ortodoksisen kristinopin esitys sisältyy kolmanteen lukuun eli sivuille 57-103. Tämä osa on kirjan parasta antia: se on oivallinen ekumeeninen ”katekismus”, jota voin laajasti suositella. Jonkinlaisena vastakohtana mainittakoon toinen suunnilleen samaan genreen kuuluva kirja, jota luin Pihkalan kanssa rinnakkain, nimittäin reformoidun Wayne Grudemin (ja hänen poikansa Elliot Grudemin) vuonna 2015 julkaistu Kristillinen uskonoppi (Kuva ja Sana). Se oli todella huono eikä oikeastaan ansaitse tämän enempää kommentointia.

Pihkalan katekismusta voisi käsitellä perusteellisemminkin, mutta tyydyn seuraavassa muutamaan poimintaan. Ensiksikin Pihkala aloittaa esittelemällä yhteisen uskon auktoritatiivissen, kolmijäsenisen perustan: Raamattu, alkukristillinen eli apostolinen perinne ja jakamattoman kirkon tunnustukset. Näistä kirkko ei saa irtaantua. Erityisesti Uusi testamentti on kristillisen uskon ja opin tärkein lähde, sillä se on koottu Jeesuksen lähettämien apostolien ja heidän opetuslastensa kirjoituksista. Jeesuksen taas lähetti Isä Jumala, joten Raamatun arvovalta juontuu näin Jumalalta itseltään. Samalla tarvitaan kuitenkin myös apostolisen perinteen mukaista tulkintaohjetta, sillä pelkkä teksti voi monitulkintaisuutensa vuoksi johtaa harhateille.

Jumalakäsityksessä Pihkala esittelee ortodoksisen näkemyksen, jonka mukaan Jumalan olemus (ousia) on ihmismielen tavoittamattomissa, mutta Jumala vaikuttaa maailmassa energioidensa välityksellä. ”Luterilaisessa teologiassa on totuttu lausumaan tämä asia niin, että transsendenttinen Jumala elää ja vaikuttaa luodussa maailmassa Sanansa välityksellä. Pyhtitsan neuvotteluissa osapuolet toteavat, että käyttäessään näitä toisistaan poikkeavia ilmaisutapoja molempien perinteien tarkoitus on sama.”

Syntikäsityksessä ollaan yhtä mieltä siitä, että ihmisen ja Jumalan alkuperäinen yhteys on katkennut (sen aikaa ja paikkaa ei ole tarpeen eikä ehkä mahdollistakaan määritellä) ja että ihmistä ei synnin, kuoleman ja kadotustuomion alaisuudesta voi vapauttaa muu kuin Jumalan armo. Armo ei ole vain syntien anteeksiantoa vaan myös jumalayhteyden konkreettista uudistumista ja kasvua Kristuksen kanssa, joka on tosi Jumala ja tosi ihminen, uusi Aadam. Kristus on myös kirkon pää, ja Kristuksen ruumiina kirkko on jumal-inhimillinen todellisuus.

Kristuksen ja kirkon välisen yhteyden syvin ilmenemismuoto on eukaristian eli ehtoollisen sakramentti, jonka vietossa yhdistyvät taivas ja maa. Siinä ovat läsnä ihmiset ja enkelit, nyt elävät ja ennen eläneet kirkon jäsenet. Ehtoollisen voi toimittaa vain papiksi vihitty henkilö eikä sen pätevyys riipu papin hengellisistä ominaisuuksista vaan ainoastaan vihkimyksen ja itse toimituksen oikeellisuudesta. Pappisvihkimys on ainutkertainen tapahtuma, jota ei saa toistaa.

Vanhurskauttaminen tapahtuu ”rakkauden kautta vaikuttavassa eli pelastavassa uskossa, johon liittyy katumus”. Vanhurskautettu lähtee uudelle tielle, joka johtaa jumalallistumiseen. Se on prosessi, jossa kasvetaan pyhyydessä ja jossa lähestytään Jumalaa. Pyhitykselle välttämättömiä aineksia ovat rukous ja uskossa vastaanotettu Jumalan sana. Katekismuksen jälkisanoissa Pihkala toteaa, että moni ”mahdottomalta tuntunut asia on avautunut mahdollisuuksien oveksi”. Toisaalta vanhojen kiistojen ratketessa esiin pulpahtaa uusia ongelmia (mm. avioliittokysymys).

”Nöyryyttä siis tarvitaan paljon – ja kärsivällisyyttä.”

Pihkala ja Valtaoja elämän merkityksen jäljillä

Jos tykkäsin Pihkalan minidogmatiikasta, niin valitettavasti joudun sanomaan, että kolmas keskustelukirja Esko Valtaojan kanssa oli pettymys. Elämän merkityksen jäljillä on kyllä oiva esimerkki kunnioittavan ja ystävällisen dialogin mahdollisuudesta hyvinkin eri lailla ajattelevien ihmisten välillä. Enää ei olla nyrkkeilykehässä vaan kahden ystävystyneen eläkeläisen kesämökeillä. Mutta kirjan genren vuoksi miehet yrittivät kuitenkin alussa vähän provosoida toisiaan, ja valitettavasti he epäonnistuivat siinä heti kättelyssä. He puhuivat toistensa ohi, ja juna meni raiteiltaan.

Minusta oli todella mielenkiintoista lukea Valtaojan raporttia tähtitieteen edistysaskelista vuoden 2003 jälkeen (s. 23). Tämän jälkeen Valtaoja heitti pallon Pihkalalle ja kysyi, mitä edistystä uskonnon saralla on tapahtunut viimeisen 16,5 vuoden aikana. ”Aika pahalta näyttää”, kirjoitti Valtaoja ja luetteli kirkostaeroamistilastoja, pedofiiliskandaalit ja terrorismin. Olin aivan innoissani siitä, mitä kaikkea Pihkala olisi voinut luetella pelkästään ekumenian saralta, puhumattakaan muusta teologiasta yleisemmin, puhumattakaan uskonnosta laajemmin! Mutta Pihkala ei tarttunut tilaisuuteen ollenkaan vaan ärsyyntyi ja alkoi puhua eksistentiaalisista kysymyksistä.

Tämä on ehkä epäoikeudenmukainen lyhennelmä kirjan alun mahalaskusta, mutta minulle se jäi kirjasta päällimmäisenä mieleen. Myöhemmin kirjassa on toki useampiakin koskettavia kohtia molemmin puolin. Tulee sivistyneitä lukuvinkkejä. Tulee harvinaisen selväksi, että Pihkala on temperamentiltaan pessimisti ja Valtaoja optimisti. Tässä mielessä olikin aika hauskaa samaistua paljon enemmän Valtaojaan, vaikka maailmankatsomuksellisesti olinkin enemmän Pihkalan puolella. Tosin siinä vaiheessa, kun Valtaoja alkoi julistaa koronavirusta jo voitetuksi, pessimisti-Pihkala vei voiton.

Otan tämän jutun päätteeksi kirjasta vain yhden sitaatin, sen, jota pidin kirjan parhaana. Se tulee Esko Valtaojalta:

Ilman uskontoa inhimillisen kulttuurin kokonaiskirjo kapenisi tavalla, josta koituva vahinko olisi, niin arvelen, suurempi kuin hyöty. Tässä eroan jyrkästi monessa suhteessa suuresti arvostamastani Dawkinsista ja muista uusateisteista, ja kaipa myös yhtä lailla arvostamastani Kari Enqvististä. — Vuosien mittaan moni on tullut kertomaan minulle lukeneensa kaikki kirjani, jotkut useaankin kertaan, paitsi ”niitä piispakirjoja, ne eivät kiinnosta”. Hymyilen kyllä kohteliaasti, mutta hivenen surumielisesti: jälleen yksi ihminen, joka aivan turhaan sulkee osan maailmasta oman todellisuutensa ulkopuolelle, ei halua tai ei kykene keskusteluun eri lailla ajattelevien ja maailman kokevien ihmisten kanssa.

4 comments

  1. Kiitos kerta toisensa jälkeen laadukkaasta sisällöstä kaikille kirjoittajille yleisesti ja tänään erityisesti Emilille!

    Jälkimmäisen arvion keskivaiheilla kirjoitat: ”Olin aivan innoissani siitä, mitä kaikkea Pihkala olisi voinut luetella pelkästään ekumenian saralta, puhumattakaan muusta teologiasta yleisemmin, puhumattakaan uskonnosta laajemmin!”
    Voin hyvin kuvitella törmääväni Valtaojan esittämään kysymykseen arjessanikin ja lähtisin luultavasti puhumaan uskonnon ja tieteen eroavista olemuksista. Sinun tulokulmasi vaikuttaa kuitenkin erilaiselta ja olisin kiinnostunut kuulemaan ajatuksiasi tästä aiheesta pitemmältikin.

    Mainiota viikon alkua itse kullekin!

    Tykkää

  2. ”Syntikäsityksessä ollaan yhtä mieltä siitä, että ihmisen ja Jumalan alkuperäinen yhteys on katkennut (sen aikaa ja paikkaa ei ole tarpeen eikä ehkä mahdollistakaan määritellä) ja että ihmistä ei synnin, kuoleman ja kadotustuomion alaisuudesta voi vapauttaa muu kuin Jumalan armo. ”

    Jumala loi ihmisen kuvaksensa, ja sittemmmin lähetti täydellisessä jumalyhteydessä maallisen elämänsä eläneen Poikansa esimerkiksi meille ihmisille. Kristus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä ja kertoi että ainoastaan häntä seuraamalla voi päästä Taivaallisen Isän luokse.

    Antropologinen linjaus ihmisen (siis minun, sinun ja jokaisen vastasyntyneen) lähtökohtaisesta turmeltuneisuudesta ja jo syntyhetkellä uupuvasta puhtaasta jumalyhteydesta asettaa haasteen kristilliselle elämälle:
    Miten Kristuksen seuraaminen voi olla mahdollista jos jo ihmiselämän lähtötelineissä olemme eriarvoisessa ja ratkaisevasti huonommassa asemassa kuin mitä Betlehemissä syhtynyt Esimerkkimme oli?

    Tykkää

  3. Esko Valtaoja on oikeassa luterilaisen kirkon suhteen. Sen alasajon alkoi silloin kun liberaalit piirit tulivat mukaan selittämään Raamatun sanaa esim. suhteessa aviolittokäsitykseen. Silloin alistuttiin pitkälti hedonismiin nojaavalle muoti-ideologialle, jossa aistillinen rakkaus pyhittää kaiken käyttäytymisen, ja jolle Raamatun sana on tehty alisteiseksi. Esim. Science 2019 tutkimus kertoi että ei ole olemassa mitään synnynnäistä homogeeniä, vaan kyse on ennenmuuta ympäristön vaikutuksesta, jota siis kirkkommekin on lisäämässä. Em. tutkimusta kirkkomme ei ole ole ollut huomaavinaankaan ja edelleen väitetään että homous on synnynnäinen ominaisuus, vaikka sitä ei ole missään kiistatta todistettu.

    Mutta vaikka kirkkomme on jakautumassa kahtia ja on sen myötä mitä ilmeisemmin uppoava laiva, uskonnollisuus eli hengellisyys ei mihinkään katoa. Tosin suomalaisten nuorten hengellisyys on suhteessa eurooppalaisiin nuoriin melko vähäistä. Mutta mitä ahtaammalle aika käy, sitä hanakammin myös nuoret alkavat kyselemään kaiken tarkoitusta. Korona on jo aiheuttanut ahdistusta ihmisissä. Juuri tämä ahdistus on usein myös tie hengellisyyden nousuun. Onhan todettu että kirkko kasvaa siellä missä uskovien vainot lisääntyvät

    Itse näen että Korona on Jumalan sallimien tuomioiden alkusoittoa. Uhkia tulee nyt joka suunnalta. Amerikan vaalipetoksista käydään juuri tälläkin hetkellä vakavia tutkimuksia, joista valmediamme on ihan hiljaa. Noin puolet amerikkalaisista pitää vaaleja epärehellisinä. Onkin täysin mahdollista että Bidenin voitto vielä hylätään, Miten sitten käy maaiman talouden.

    Myös EU natisee liitoksissaan ja on mahdollista että se ei enää pysy kasassa. Sillä saattaisi olla arvaamattomia vaikutuksia. Venäjänkin toimet voivat vielä yllättää. Ja jotta tämä ei vielä riittäisi, niin hiljattain uutisoitiin (IL 5.3.-21) että suuri Asteroidi uhkaa maatamme v. 2029. Sittemmin Nasa on muuttanut aikaa vuoteen 2060, mutta epäilen että se on tehty tarkoituksella ettei syntyisi paniikkia. Ilmestyskirja puhuu juuri tuollaisesta tilanteesta jossa ”kuin suuri palava vuori” syöksyy maapallolle.

    Nämä kaikki ovat meidän sukupolvemme uhkia, ja nämä ovat Jumalan keino lisätä uskoa Häneen, koska itseriittoisen ihmisen tie näyttää nyt nousevan pystyyn. Ihminen hakee aina turvaa sieltä mistä sitä vielä voi saada. Kristinuskolla on nyt sosiaalinen tilaus, ja sen on osattava vastata aikamme haasteisiin. Ei teorioiden tasolla, vaikka sitäkin tarvitaan, vaan kansankielellä ymmärrettävällä tavalla, ja toivoa esillä pitäen.

    Tykkää

  4. Kun itse olen kunnostautunut lähinnä aivohygieniassa, niin lukematta ovat Pihkalan ja Valtaojan kirjatkin. Mutta jo takavuosina kyllä ärsyynnyin Esko Valtaojasta ”päivystävänä dosenttina” ja populistina, joka paistatteli median suosiossa. Siitä huolimatta, että hän on Peräpohjolan poikia ja Kainuun kävijöitä… Avaruustähtitieteen professorius antoi hänelle ”pätevyyden” antaa poskettoman ylioptimistisia lausuntoja niinkin vastatapahtuneista asioista kuin ihmislajin ja teollistuneen yhteiskunnan historiasta. Mielestäni kosmologian professori Kari Enqvistin näkemykset johdonmukaisuudessaan ovat olleet eri tasoa, vaikka hänkin on langennut kiusaukseen mennä mukaan ”mediapelleksi” radioykkösen kisastudio tms. keskusteluohjelmiin.

    Valtaojalta tuntui puuttuvan – ainakin alunperin – mm. kyky nähdä kuinka epätodennäköinen kosmoksemme on; siis että ilman lukuisia ”säätöjä” alkuräjähdys olisi tuottanut tupsahduksen, jossa kaikki olisi levinnyt laajenevaan maailmankaikkeuteen tuottamatta sen enempää tähtijoukkoja, lopulta elämää kuin ihmistäkään. – No ehkä keskustelut Pihkalan kanssa on kuitenkin laajentanut hänen näkökulmaansa myös transsendentin mahdollisuudesta positiivisesti. Maailmankaikkeudessa riittää arvioituksia; kuten pimeä aine, pimeä energia, kiihtyvä laajeneminen, elämän yleisyys… ja se mitä oli ennen alkua jäänee täysin uskon asiaksi! – Ehkäpä Emil vielä vääntää rautalangasta meille, mitä hän olisi Pihkalan sijaan Valtaojalle vastannut :)

    Emilin referoimana ja nostoina Pihkalan katekismus kuulostaa hyvältä. Itse esitän kuitenkin varauksen kohtaan: ”Ehtoollisen voi toimittaa vain papiksi vihitty henkilö eikä sen pätevyys riipu papin hengellisistä ominaisuuksista vaan ainoastaan vihkimyksen ja itse toimituksen oikeellisuudesta.” – Kyllä kai alunperin lähtöoletus oli, että papiksi vihitty on tietysti myös sydämen kristitty – mutta on tietysti ymmärrettävää, jos sakramentin nauttijan ”tuoteturvallisuuden kannalta” korostettiin ”viran” tuottamaa valtuutusta. Mutta kontekstistaan irroitettuna ja laajennettuna tällainen ”virkateologia” voi viedä kyllä syteen ja saveen ja varsin tuntemattomille vesille apostolisen opetuksen ja tulkinnan kannalta… Ja sen suhteen mielestäni ei ainakaan suurempi paha ole ollut ”protestanttisten yhteisöjen” kuten vaikkapa helluntaikirkon tai länsilestadiolaisten oma ehtoolliset.

    Pekka Mäkisen kommenttiin ja analyysiin luterilaisen kirkkomme ja maailmamme heikosta hapesta kyllä yhdyn. Mutta veronkiertäjä, rietastelija ja kapinaan yllyttäjä Trump sai kyllä mennä. Tosin itse en olisi äänestänyt liberaalikatolisen Bideninkään puolesta. Hän on kai toinen USA:n historian katolinen presidentti – siis 1963 salamurhatun John F. Kennedyn jälkeen. Putinin fasistinen diktatuuri murhaa omia kansalaisiaan ja vainoaa mm. Jehovan todistajia https://yle.fi/uutiset/3-10654660 Minulle Putin antoi selkeät merkit tulevasta linjastaan jo osana presidentinkampanjaa kevättalvella 2000 aloittamallaan Tsetsenian toisella sodalla. Länsivaltojen 1800-luvulla kurmuuttama Kiina pyrkii revanssiin ulottomalla globaalin valvontajärjestelmänsä Suomea myöten ja tähän ovat jotkut politiikkommekin haksahtaneet mukaan pieneksi rattaaksi. – Sekä Putin että Trump ovat hyväksikäyttäneet kristittyjä kannatuspohjanaan ja siinä asemassa ajaneet läpi joitakin hyviäkin lakeja. Mutta se on sitten eri asia.

    Ylen radioykkösen sunnuntaisessa Horisontti-ohjelmassa oli tänään ihan hyvä keskustelu ”Vanhoillislestadiolaisuuden mysteeri” https://areena.yle.fi/audio/1-50748624

    Areenassa on kuunneltavissa vielä myös Tiedeykkösen lähetys aiheena ”Suomi sijaitsi katolisen maailman äärilaidalla, mutta keskiajalla täältäkin lähdettiin pitkille pyhiinvaelluksille”
    https://areena.yle.fi/audio/1-50673029

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Janne M Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s