JOONA KORTENIEMI

Satuin viime lauantaina kulkemaan ratikalla eduskuntatalon ohi. Huomasin, että eduskuntatalon portailla pieni ryhmä osoitti mieltään Päivi Räsäsen puolesta, valtakunnansyyttäjän hänelle nostamaa syytettä vastaan (ks. siitä isä Oskari Juurikkalan analyysi). Banderolleissa luki: ”Kaikki tuki Räsäselle” sekä ”Miesten kanssa makaavat miehet eivät peri Jumalan valtakuntaa” (joka viitannee 1. Kor. 6:9).

Hajosin totaalisesti jälkimmäiseen. Harmitti monta tuntia, vasta ruusukon rukoileminen illalla vapautti siitä. Ei siksi, että olisin itse asiasta eri mieltä – arvostan paljon Räsästä, pidän hänen iloaan ja valoisuuttaan kohtuuttoman kohtelun keskellä kristitylle esimerkillisenä, ja voisin hyvin osallistua hänen tukimielenosoitukseensa (itse asiassa tänään, jolloin Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynti Helsingin käräjäoikeudessa alkaa, Sanan- ja uskonnonvapaus ry järjestää tukimielenosoituksen heidän puolestaan oikeustalon edessä klo. 8.30 alkaen). Häntä vastaan nostetut syytteet edustavat mielestäni oikeuslaitoksen politisoitumista ja ideologisoitumista, jollaista en olisi uskonut joutuvani Suomessa todistamaan. Kirkon poikana allekirjoitan katolisen kirkon virallisen opin seksuaalimoraalista.

Miksi sitten hajosin? Siksi, että mielestäni raamatunjakeiden lätkiminen asiayhteydestään irrotettuna sekulaarien ihmisten silmille, joilta ei voi edellyttää kykyä ymmärtää niitä, on vastuutonta ja potentiaalisesti vahingollista. Minulle Raamattu on Jumalan sanaa, kuten kirkko opettaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa raamatunkohta olisi sopiva mihin tahansa kontekstiin.

Herkkiin ja intiimeihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen, liittyvät raamatunkohdat sopivat käsiteltäväksi esimerkiksi ripissä, hengellisessä ohjauksessa tai luottamuksellisessa keskustelussa läheisten kanssa. Tai vaikkapa aihepiiriä käsittelevässä hyvässä kristillisessä kirjassa. Siten ne pääsevät ilmentämään sitä, mitä ne on tarkoitettu ilmentämään, eli Jumalan rakkautta. Jos niitä huudellaan eduskuntatalon portailta, ne vaikuttavat helposti kovilta, karkeilta ja käsittämättömiltä ja kääntyvät siten tarkoitustaan vastaan. Tällaisesta ”hengellisestä möykkäämisestä” meidän kristittyjen olisi korkea aika päästää kokonaan irti.

Homosuhteiden hyväksyminen ei ole enää mikään juttu

Pelkään banderollin päinvastaisesta tarkoituksesta huolimatta aiheuttaneen huomattavaa vahinkoa myös Räsäsen asialle. Syytteestä huolimatta hänen tilanteensa on ollut sikäli hyvä, että hän on saanut laajaa tukea eri kansankerroksista. Myös monet uskonnottomat liberaalit – esimerkiksi Setan hallituksen entinen jäsen Jarkko Tontti (ks. 1, 2 ja 3) – ovat ilmaisseet Räsäselle tukensa, koska he kokevat, että valtakunnansyyttäjän toiminta horjuttaa liberaalin yhteiskunnan perusprinsiippejä.

Ratikka jatkoi matkaa, joten en tiedä, kuinka kauan mielenosoitus kesti. Jos tunteja, banderollin saattoivat nähdä jopa tuhannet Mannerheimintietä edestakaisin kulkeneet ihmiset. Voi hyvin kuvitella, miten moni suhtautumisessaan Räsäseen ehkä epävarma helsinkiläinen banderollin nähdessään ajatteli: ”Ei hyvää päivää! Onhan Räsäsen kurittaminen ongelmallista liberalismin näkökulmasta, mutta on tuo touhu niin sairasta, että pakko kai siihen on jotenkin puuttua.”

Miksi he ajattelivat niin? Sitä analysoimalla pääsemmekin laajempaan ja olennaisempaan pointtiin eli siihen, millaisen kuvan banderollin tapainen ”hengellinen möykkääminen” antaa nykytilanteessa kristinuskosta. Jos emme ole vielä hahmottaneet, nyt viimeistään on korkea aika hoksata, että suomalaisten enemmistölle homosuhteiden hyväksyminen ei ole enää mikään juttu. Varsinkin teineille ja nuorille aikuisille se on niin itsestäänselvyys kuin jokin voi olla.

Eivätkä he ole sitä mieltä ilkeyttään tai tyhmyyttään – päinvastoin, he hyväksyvät homosuhteet pääasiassa juuri sen vuoksi, koska he haluavat olla hyviä ja järkeviä ihmisiä ja tukea kaikkea hyvää. Heillä on omasta näkökulmastaan järkevät syyt olla sitä mieltä kuin he ovat: suurin osa heidän tuntemistaan hyväntahtoisista ihmisistä on samaa mieltä ja heidän näkökulmastaan luotettavat auktoriteetit – koulujen terveystiedon opetus, heidän luotettavina pitämänsä mediat sekä psykologia – tukevat heidän käsitystään.

Tätä taustaa vasten banderollinheiluttajat näyttäytyvät yksinkertaisesti pahoina ihmisinä, ei sen kummempaa. Huonokäytöksisinä, julmina, myötätunnottomina ja järjettöminä. Jotakuinkin samanlaisina kuin meidän näkökulmastamme saatananpalvojat, natsit, ääri-islamistit tai kommunistit.

Joku ehkä ajattelee, että kuvatunlaisten raamatunjakeiden julkinen huuteleminen puhuttelee ihmisten omiatuntoja ja herättää heidät synnintuntoon. Uskallan väittää, että se on harhakuva (jollei Pyhä Henki tee jonkun yksilön kohdalla erityistä interventiota). Se saattoi toimia 1950-luvulla, mutta ei nykytilanteessa.

Suuren enemmistön näkökulmasta se on aika lailla yhtä puhuttelevaa kuin sinun näkökulmastasi olisi se, että muslimi paukuttaisi julkisella paikalla Koraania tai haditheja ja vaatisi Suomeen sharia-lakia tai että jonkun hörhölahkon edustaja omaan pyhään kirjaansa vedoten väittäisi, että naisten kanssa makaavat miehet eivät pääse taivaaseen.

Yleinen kuva kristinuskosta

On myös hyvä huomata, kuinka negatiivinen kuva monella sekulaarilla ihmisellä jo valmiiksi on kristinuskosta. Kohtaamisteni perusteella eritoten teini-ikäisillä ja nuorilla aikuisilla on usein aidosti se käsitys, että kristinusko on ollut historiassa lähinnä paha voima: ennen vanhaan vallankäyttöä, sotia, tieteen tukahduttamista ja noitien polttamista, nykypäivänä lähinnä naisten alistamista sekä homojen ja sukupuolivähemmistöjen obsessiivista vihaamista.

Taustalla on tietysti monia tekijöitä: osin erityisesti valistuksen aikana syntyneet ”mustat legendat”, jotka tutkimus on moneen kertaan osoittanut virheellisiksi, mutta jotka elävät sitkeästi populaarikulttuurissa, mediassa ja jossain määrin myös kouluopetuksessa. Osin epäilemättä meidän kristittyjen aidosti tekemät virheet ja sokeat pisteemme.

Siihen nähden, kuinka kielteinen monen kuva kristinuskosta on, yllättävää ei ole oikeastaan se, että uskonnonvapaus uhkaa Suomessa kaventua. Yllättävämpää on pikemminkin se, kuinka vähän uskonnonvapautta on tähän mennessä rajoitettu. Ja on selvää, että jos käytöksellämme vahvistamme kielteistä kuvaa – käyttäydymme negatiivisten stereotypioiden mukaisesti – ei kannata ihmetellä, jos uskonnonvapautta oikeasti aletaan rajoittaa.

Ja tähän taas on suhteutettava se, mitä kristinuskon on oikeasti tarkoitus olla: ilosanoma täydellisestä Rakkaudesta, joka koskee erottelematta jokaista, joka haluaa opettaa meidätkin rakastamaan, tehdä jokaisesta meistä aitoja, kukoistavia persoonia ja viedä meidät lopulta ikuiseen iloon ja valoon. Sitä vasten voimme miettiä, haluammeko omalla käytöksellämme vahvistaa negatiivista karikatyyria vai aitoa kuvaa kristinuskosta.

Mitä on rakkaus?

Ymmärrän, että eduskuntatalon portailla näkemäni käytös palaa tiettyihin teologisiin prinsiippeihin ja on siten ennen kaikkea totuuskysymys. Taustalla on ehkä vahva käsitys Raamatusta Jumalan ilmoituksena, jonka pohjalta ajatellaan, että Raamatun jakeiden julkisella toistamisella sellaisenaan on itseisarvo.

Taustalla voi olla myös protestanttinen oppi lain ja evankeliumin erottamisesta. Sen pohjalta ajatellaan ehkä, että totuus tulee tuoda esille jopa karkealla ja kuulijoita loukkaavalla tavalla, koska ennen kuin ihminen voi ottaa vastaan evankeliumin, lain tulee herättää hänet. Tässä ajattelussa se, että joku loukkaantuu, voi olla jopa tavoiteltava asia, merkki siitä, että lain saarna on sattunut hänen omaantuntoonsa.

Taustalla voi vaikuttaa myös Lutherin ja joidenkuiden muiden protestanttisten hengellisten suurmiesten jälkeensä jättämä jossain määrin ongelmallinen pyhyyden esikuva (ks. isä Oskarin taannoinen kirjoitus, jonka loppupuolella on pohdintaa aihepiiristä). Sen valossa tosikristityn jopa suoranaiseksi tuntomerkiksi voidaan nähdä konfliktiherkkyys ja äkkiväärä luonne. Eikä siinä mitään, ymmärrän tämän kaiken. Ennen katoliseen kirkkoon liittymistäni se vaikutti vahvasti myös minun ajatteluuni.

Kaikista näistä opinkohdista olisi sinänsä paljon sanottavaa, mutta en lähde käsittelemään niitä tässä sen enempää. Nimittäin kaikki mielestäni palautuu vielä olennaisempaan kysymykseen, minkälaiseksi ymmärrämme rakkauden. Huomaan, että katoliseen kirkkoon liityttyäni minulle on tullut yhä tärkeämmäksi se ajatus, että rakkauteen kuuluvat hyvin olennaisesti kunnioitus ja hienotunteisuus.

Tärkein yksittäinen ”opettaja” Jumalan rakkauden hienotunteisuuden löytämisessä on ollut minulle katolisen kirkon eukaristia. Koska Jumala on täydellinen Rakkaus, hän on myös hyvin kunnioittava ja hienotunteinen: ”Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta…” (Jes. 42:2-3). Jumala kohtaa meidät ennen kaikkea sydämessämme, syvimmässä intimiteetissämme, jossa asuu myös meidän haurautemme ja haavoittuvuutemme. Sitä haurautta meissä Jumala kohtelee hyvin lempeästi ja kunnioittavasti.

Kun ihmistä kohdellaan rumasti ja karkeaksi, hän oppii näkemään itsensä rumana ja karkeana ja käyttäytyy sen mukaisesti. Kun ihmistä kohtelee kunnioittavasti ja hienotunteisesti, hän oppii näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana ja käyttäytyy sen mukaisesti. Kun Jumala pääsee kohtelemaan meitä kunnioittavasti ja hienotunteisesti, opimme tunnistamaan kutsumuksemme Jumalan lapsina ja alamme vähitellen käyttäytyä sen mukaisesti.

Tästä syystä huomaan suhtautuvani nykyisin aiempaa epäilevämmin ajatukseen, että karkeasanainen ”hengellinen möykkääminen” toisi ihmisiä lähemmäs Jumalaa. Pelkään, että se voi synnyttää pahasti vääristyneen kuvan Jumalasta ja viedä ihmisiä kauemmas siitä hiljaisesta, kunnioittavasta ja hienotunteisesta rakkaudesta, joka on Jumalassa.