JOONA KORTENIEMI

Olen viimeaikaisissa kirjoituksissani pitkälti välttänyt kulttuurisota-aiheita, vaikka se on riehunut kuumana niin ulkomailla kuin Suomessa. Ensimmäinen syy on henkilökohtainen: koen, että liika politiikan seuraaminen (vaikka usein siihen lankean) vie – ainakin minut – helposti syrjään kristinuskon ydinasioista, kuten rukouksesta, eukaristiasta, Jumalan tuntemisesta ja itsensä antavasta rakkaudesta. Toinen syy on totuuskysymys: kristinusko ei minusta pelkisty arvokonservatiivisuuteen, vaan totuuden elementtejä on löydettävissä rintamalinjojen molemmin puolin. Vaikka allekirjoitan katolisen kirkon opin kaikessa, mielestäni se, että esimerkiksi homoseksuaaleihin tai moniin muihin vähemmistöihin suhtaudutaan nykyisin myötätuntoisemmin ja ymmärtävämmin kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, on hyvä asia ja kristinuskon rakkauden logiikan mukaista.

Samalla on sanottava, että olen viime aikoina ollut yhä huolestuneempi kehityksestä, jossa länsimaisten yhteiskuntien liberaali vapauskäsitys korvautuu jollain, joka kulkee ”liberalismin” vaatteissa, mutta on oikeastaan sen suora vastakohta. Ja on alkanut tuntua, että myös vaikeneminen voi olla pelkurimaisuutta, pään pensaaseen pistämistä. Jos tilanne entisestään huononee, harmittaa, jollei tehnyt mitään silloin, kun vielä voi.

Totalitaristinen mentaliteetti

Mitä käytännössä tarkoitan? Kaikkea, mitä olemme nähneet: ihmisten sosiaalista eristämistä, työn ja elinkeinon tuhoamista väärien mielipiteiden vuoksi, absurdeja julkisia irtisanoutumisia vääränlaisista ihmisistä ja anteeksipyyntöjä mitättömistä asioista, fanaattisen tarkkaa oikeiden termien ja kielenkäytön vaatimista, historian poispyyhkimistä ideologisen oikeaoppisuuden nimissä, median vinoutumista ja tiedonvälityksen politisoitumista, ihmisten luokittelemista eriarvoisiin ”kasteihin” sen perusteella, kuka saa sanoa mitäkin ja kenelle, pelkoa ja itsesensuuria, tieteen ideologisoitumista, ihmiselämän pienimpienkin yksityiskohtien politisoitumista. Olemme nähneet myös toisinajattelijoita poliisikuulusteluissa ja oikeuden edessä, esimerkiksi Suomessa kansanedustaja Päivi Räsäsen tapaus, josta olemme aiemmin kirjoittaneet (1, 2, 3). Kiteyttäen tarkoitan hiipivää totalitaristista mentaliteettia, jonka mukaan kaikki on poliittista, kaikkeen on olemassa tietty dogmaattinen oikea vastaus ja yhteiskunnalla on ideologisen puhtauden nimissä oikeus valvoa ihmiselämän pienimpiäkin yksityiskohtia.

Olen kehityksestä huolissani kristittynä, koska mielestäni ihmispersoonan arvokkuuteen Jumalan kuvana kuuluu tietty yksityisyys ja oma tila, jota tulisi kunnioittaa. Kaikki ei ole poliittista. Monet ihmiselämän kauneimmat ja arvokkaimmat asiat, kuten rakkaus, ystävyys, perhe-elämä, taide ja suhde Jumalaan, ovat pääasiassa epäpoliittisia asioita eikä niitä saisi liikaa politisoida. Jos ne alistetaan ideologiseen valvontaan, ne menettävät mielestäni suuren osan potentiaalistaan kaunistaa ihmiselämää ja edistää ihmispersoonan kasvua.

Tasa-arvo- ja ihmisoikeuspuheen alle kätkeytyvä paha

Ensisijaisesti olen kuitenkin huolissani vapaan yhteiskunnan vapaana kansalaisena. Huoli ei koske vain Suomea vaan koko länsimaisen sivilisaation ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Liberaali vapauskäsitys – erityisesti laaja sananvapaus – on taannut meille viimeisen sadan vuoden aikana ennennäkemättömän tieteellis-teknisen kehityksen, materiaalisen hyvinvoinnin, rauhalliset olot ja toimivan yhteiskunnan. Sananvapaus mahdollistaa yhteiskunnan rauhanomaisen itsekorjaavuuden ja sen myötä luottamuksen viranomaisiin ja toisiin kansalaisiin. Mikäli se murennetaan, tulevaisuuden ylle heittyy varjo. Erityisesti yhteiskuntia koossapitävän luottamuksen murtaminen epäreilulla ja epätasapuolisella toiminnalla on vaarallista – luottamus kun on helppo murtaa mutta vaikea palauttaa.

Jos haluat lukea tasokkaan ja valaisevan analyysin siitä, mitä yhteiskunnissamme on nyt tapahtumassa, suosittelen kulttuurihistorioitsija Jacob Talmonin (1916-1980) kirjaa The Origins of Totalitarian Democracy vuodelta 1960. Se on vuosikymmeniä vanha, mutta hämmästyttävän ajankohtainen (referoin sitä laajemmin tässä puheenvuorossani, jonka pidin aikoinaan Uskontojen Uhrien Tuki ry:n seminaarissa vl-puhujana). Mutta lyhyesti sanoen, meidän on länsimaissa korkea aika herätä siihen, että paha voi kätkeytyä myös valistustraditiosta nousevan tasa-arvo-, vapaus- ja ihmisoikeusretoriikan alle. Niin se on tehnyt lukemattomia kertoja aiemminkin.

Ranskan vallankumous vannoi ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” nimiin, mutta ajautui nopeasti hirmuvaltaan ja giljotiinikomentoon, jossa kukaan ei ollut varma hengestään. Neuvostoliitto oli omasta mielestään maailman tasa-arvoisin ja edistyksellisin maa, jonka yhteiskuntajärjestys perustui marxilaiseen ”tieteelliseen menetelmään” – ja jossa miljoonia murhattiin, kidutettiin, näännytettiin nälkään ja lähetettiin pakkotyöleireille. Samoin Maon Kiina ja punakhmerien Kambodza, jonka virallinen nimikin oli komeasti Demokraattinen Kamputsea. Eräs planeettamme julmimmista diktatuureista on myös omasta mielestään maailman vapain ja tasa-arvoisin maa, nimikin on juhlavasti Korean demokraattinen kansantasavalta.

Jostain syystä meille ei ole kuitenkaan kehittynyt herkkyyttä edistys- ja tasa-arvoretoriikan alla vaanivalle sorrolle. Tiedostamme yleisesti uskonnollisen ja oikeistokonservatiivisen kielen alle kätkeytyvän pahan vaarat, ja hyvä niin. Mutta kun joku vetoaa tasa-arvoon, vapauteen ja ihmisoikeuksiin, näytämme hämmästyttävän naiivisti olettavan, ettei siinä voi piillä mitään vaaraa, vaikka niiden varjolla on miljoonia kertoja loukattu ihmispersoonan arvoa ja oikeuksia. Ja valitettavasti niin näyttää tapahtuvan myös nykypäivänä.

Edistyksellisyyden erehtymättömyysoppi

Mihin ongelma palautuu? Erinomaista filosofista analyysia löytyy esimerkiksi yllä mainitsemastani Talmonin kirjasta. Käytännön sosiaalisella tasolla näen juurisyynä kuitenkin tietynlaisen mentaliteetin, jota voisi kutsua vaikkapa ”liberaaliksi ylimielisyydeksi” tai ”edistyksellisyyden erehtymättömyysopiksi”.

Se on yleinen sosiaalinen konsensus, jonka mukaan liberaali ja edistyksellinen on aina oikeassa. Hän on itsestään selvästi fiksuin, sivistynein ja älykkäin. Niinpä hänen – kärjistäen – ei tarvitse aidosti kuunnella kritiikkiä tai ottaa huomioon vasta-argumentteja. Keskustelua tarvitaan lähinnä maaperän muokkaamiseksi ”edistyksen” eteenpäin menemiselle – sen lopputulos on siis valmiiksi määritelty. ”Liberaalilla” ei ole opittavaa muilta, koska eri mieltä olevat ovat joko sivistymättömiä reppanoita tai pahoja tai hulluja vallankäyttäjiä.

Esimerkiksi ehkä käy vaikkapa Juha Hurmeen Niemi-kirjassa käyttämä retoriikka, jota blogistikollega Emil taannoin referoi.  Hauskaa mutta aika itsetyytyväisen oloista retorista ilotulitusta, jossa muutamalla kappaleella tai lauseella mitätöidään niin Tuomas Akvinolaisen viisi jumalatodistusta kuin kirkkoisä Augustinuksen massiivinen tuotanto.

”Edistyksellisyyden erehtymättömyysoppi” näyttää valitettavasti johtavan siihen, ettei edistyksellisten piireissä ja yhteiskunnassa laajemmin uskalleta olla eri mieltä, koska pelätään, että leimaudutaan epäliberaaliksi ja sen myötä tyhmäksi ja naurettavaksi. Siitä taas seuraa, että melkein mikä vain voi mennä läpi, jos se esiintyy liberalismin varjolla – myös hyvin epäliberaalit asiat, kuten olemme nähneet. Ihmiset eivät usein näytä muodostavan mielipiteitään niinkään liberalismin filosofisten prinsiippien pohjalta, vaan seurailevat sitä, jolla saavat säilytettyä ”liberaalin” sosiaalisen imagon. Mekanismi muistuttaa erehdyttävästi monissa lahkotyyppisissä yhteisöissä, esimerkiksi minulle tutussa vanhoillislestadiolaisuudessa, esiintyvää painetta sosiaaliseen yhdenmukaisuuteen (erona tosin se, että ainakin minun kokemukseni mukaan vanhoillislestadiolaiset ovat nykyisin usein kykenevämpiä itsekritiikkiin kuin vaikkapa woke-henkiset feministit).

Edistyksellisyyden Vatikaani II?

Haluan korostaa, etten suhtaudu millään tavalla vihamielisesti edistyksellisyyteen. Päinvastoin: olen nauttinut sen hedelmistä monin tavoin koko ikäni ja pidän itseäni monin tavoin hyvin liberaalina ja edistyksellisenä ihmisenä. Kritiikkini päämääränä on toive, että valistustraditio tulisi tietoisemmaksi omista pimeistä puolistaan niin, että sen positiiviset hedelmät voisivat säilyä.

Hyvä vertailukohta voisi olla katolinen kirkko. Vuosina 1962-1965 katolinen kirkko järjesti niin sanotun Vatikaanin II konsiilin eli kirkolliskokouksen. Siinä katolinen kirkko otti osin uuden paradigman ja yksipuolisten tuomioiden julistamisen sijaan suostui dialogiin eri mieltä olevien – modernin maailman, muiden kristillisten yhteisöjen ja uskontojen sekä uskonnottomien – kanssa. Sillä ollut valtava vaikutus katoliseen kirkkoon (mitä länsimainen kulttuuri ei ole läheskään riittävässä määrin huomannut, ehkä muun muassa edellä mainitusta ylimielisyydestä johtuen). Virheitä on tunnustettu ja pyydetty anteeksi ja vaikka paljon lienee yhä tehtävänä, valmiudesta dialogiin ja itsekritiikkiin on tullut katolisen teologian valtavirtaa.

Kysyisinkin, olisiko valistusajattelulla jo korkea aika pitää oma ”Vatikaanin II konsiilinsa”? Olisiko senkin aika yksipuolisten tuomioiden sijaan suostua dialogiin eri mieltä olevien – uskovaisten, konservatiivien ja vaikkapa niiden hirveiden keski-ikäisten heteromiesten – kanssa? Voisiko myös edistyksellisyys myöntää virheitään ja pyytää niitä anteeksi? Voisiko silläkin olla jotain opittavaa muilta? Voisiko se ”canceloinnin” sijaan tunnistaa muissa traditioissa ja yhteisöissä hyvyyden ja totuuden elementtejä ja etsiä yhteyttä niihin? Voisiko se ottaa tavaksi harjoittaa kollektiivista, syvällekäyvää itsekritiikkiä? Usein nimittäin tuntuu siltä, että katolinen kirkko (ja moni muu kristillinen yhteisö) on ajat sitten ohittanut valistustradition valmiudessa dialogiin ja itsekritiikkiin, ja että edistyksellisyys on nykyisin paljon vahvempi uskossaan omaan erehtymättömyyteensä kuin moni kristillinen yhteisö.

Ei masennusta tai epätoivoa

Kristittyjä sekä muitakin hyvän tahdon ihmisiä, jotka ovat kanssani huolissaan nykyisestä kehityksestä, kehotan säilyttämään oikean tasapainon. Ei masennuta, ei vajota epätoivoon eikä anneta valtaa vihalle tai katkeruudelle. Ei myöskään samaisteta kristinuskoa kulttuurisotakonservatismiin vaan annetaan evankeliumin olla evankeliumia, ilosanomaa. Pidetään huoli hengellisestä elämästämme, jättäydytään Isän käsiin ja rukoillaan, että hyvyys, totuus ja rakkaus voittaisivat Suomessa ja koko maailmassa.

Mutta ei myöskään olla mukavuudenhaluisia pelkureita ja pistetä päätä pensaaseen. Käytetään sanan- ja uskonnonvapauttamme. Ollaan tarpeen vaatiessa valmiita avaamaan suumme nöyrästi mutta selkeästi ja iloisin mielin myös kärsimään niin Jeesuksen kuin vapaan ja reilun yhteiskuntajärjestyksen puolesta.