Kirjoittaja: Emil Anton

Kesäloma ja bussipyhiinvaellus

EMIL ANTON

Blogimme jää jälleen kesälomalle heinäkuun ajaksi. Seuraava blogiartikkeli ilmestyy siis 2. elokuuta.

Vuoden 2021 ensimmäinen puolisko (tammi-kesäkuu) sujui blogin kannalta oikein mukavasti: näyttökertoja on kertynyt kokonaiset 50 000, mikä on tähänastinen ennätys puolivuotiskaudella (ja sama määrä kuin koko vuonna 2018). Kävijöitä on ollut reilut 22 000, näyttökertoja on siis keskimäärin n. 2,2 per kävijä.

Vaikka blogimme on heinäkuussa lomalla, emme ole toimettomia. Haluaisin tässä käyttää tilaisuuden mainostaakseni Jaakobin juhlapäivänä 25.7. järjestämääni bussipyhiinvaellusta Helsingistä Renkoon Pyhän Jaakon kirkkoon ja kansanmusiikkimessuun. Xacobeo-juhlavuonna on mitä sopivinta tehdä pieni pyhiinvaellus tähän Hämeen Härkätiellä sijaitsevaan ”Suomen Santiagoon”. Päiväretki ohjelmineen ja ruokailuineen maksaa 87e ja sille voi ilmoittautua mukaan mailitse osoitteeseen happyguidehelsinki@gmail.com. Lisätiedot matkasta täällä.

Lopuksi haluaisin vielä kertoa, että jatkoin juhannuksena UT2020-dialogejani, jotka löytyvät Facebookista, Youtubesta ja podcastmaailmasta. Tällä kertaa teemana oli Juhannusjohannes, lukuina 3. Joh. ja 2. Joh. ja vieraina kansanuskon tutkija TT Risto Pulkkinen ja ex-lestadiolainen prätkäpappi Johannes Alaranta. Upotan keskustelut tähän alle kesäkuuntelemiseksi.

Lopuksi haluaisin muistuttaa vielä siitä, että kaiken maailman kristilliset kesätapahtumat järjestetään nyt suureksi osaksi jälleen etänä, joten jokaisen on helppo osallistua niihin kotoa käsin. Kannattaa seurailla, oppia ja vertailla – palataan sitten kenties arvioihin kesäloman jälkeen. Eilen päättyivät esimerkiksi Evankeliumijuhla, Kansanlähetyspäivät, Herättäjäjuhlat ja Suviseurat ja kaikkien ohjelmaa voi edelleen katsoa tai kuunnella verkossa. Lisäksi kannattaa muistaa toimittamani suomenkieliset Vatikaanin uutiset, jotka eivät jää kesälomalle. Hyvää ja siunattua kesää kaikille!

(PYHÄ?) PAAVO RUOTSALAINEN: HERÄNNÄISYYDEN ISÄ

EMIL ANTON

Aapeli Saarisalo: Erämaan vaeltaja

Aiemmin tänä keväänä olen esitellyt täällä lestadiolaisuuden ja evankelisuuden isät, L.L. Laestadiuksen ja F.G. Hedbergin, ja nyt on vihdoin tullut herännäisyyden eli körttiläisyyden isähahmon, Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) vuoro. Ei kahta ilman kolmatta! Eikä viimeisin ole vähäisin, sillä Ruotsalainen sijoittui vuoden 2004 Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijalle 59. jättäen taakseen mm. Topeliuksen, Svinhufvudin ja Aki Kaurismäen. (Laestadius sijoittui heti Ruotsalaisen jälkeen sijalle 60., vaikkei hän oikeastaan ollut edes suomalainen vaan ruotsalais-saamelainen.)

Olen lukenut tätä kirjoitusta varten lähemmäs tuhat sivua Paavo Ruotsalaisesta, ennen kaikkea kaksi todella erinomaista elämäkertaa hänestä, Aapeli Saarisalon Erämaan vaeltaja – Paavo Ruotsalainen (WSOY 1969) ja Tapani Ruokasen Ukko-Paavo: Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi (Otava 2002). Molempia kirjoja suosittelen laajasti ja lämpimästi. Lisäksi luin Olavi Tarvaisen lyhyen tutkielman Paavo Ruotsalainen luterilaisen kristillisyyden edustajana (1944) sekä soveltuvia osia Juha Siltalan omalla tavallaan mielenkiintoisesta psykohistoriallisesta teoksesta Suomalainen ahdistus: Huoli sielun pelastumisesta (Otava 1992). Aiemmin olen lukenut myös Paavo Ruotsalaisen kirjeet.

Paavon perintö elää. Sitä vaalii Herättäjä-yhdistys järjestämällä vuosittain Herättäjäjuhlat (tänä vuonna verkossa ja pihoilla) ja julkaisemalla Henki-lehteä (ent. Hengellinen Kuukauslehti). Seuroissa veisataan Siionin virsiä ja Nilsiän Aholansaaressa sijaitsee Paavon pirtti, jonkinlainen herännäisten pyhiinvaelluskohde. Nämä perusasiat herännäisyydestä tiesin etukäteen – vuonna 2017 liityin jopa ekumeenisessa hengessä hetkeksi Herättäjä-yhdistykseen ja tilasin lehden. Paavon elämästä sen sijaan tiesin vähemmän: kuuluisan kohtaamisen seppä Högmanin kanssa (”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”), nousun ”kahden hiippakunnan piispaksi”, eron Hedbergistä, en paljon muuta.

Nyt opin valtavasti lisää kaikenlaista mielenkiintoista tästä miehestä, josta Lönnrot sanoi: ”Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia.”

(lisää…)

Katolinen Turku

EMIL ANTON

Tänään kerron teille katolisesta kaupungista nimeltä Turku. Nimi tulee kauppapaikkaa tarkoittavasta sanasta (samaa juurta kuin ”tori”, eli Turun tori on oikeastaan Turun Turku tai torin tori, oikea torien tori!) ja kaupunki jo 1200-luvulta, jolloin paavi siirsi sen oikealle paikalleen. Turku on Suomen keskiaikapääkaupunki, kirkollinen pääkaupunki, joulupääkaupunki ja muutenkin alkuperäinen pääkaupunki.

Koska rakastan Turkua enemmän kuin mitään muuta (paitsi toivottavasti Jumalaa ja lähimmäistä), päätin lukea siitä kolme kirjaa. Lainasin ne kirjastosta, joka ei tosin ole yhtä hieno kuin Turun kirjasto, johon päivittäin kävelin Kastusta kesällä 2010 lukemaan Turun Sanomat ja fiilistelemään sitä onnea, että sain asua Turussa. Näillä kävelymatkoilla nostin usein käteni ekstaattisesti Tuomiokirkkoa tervehtimään, kun kansallispyhäkkö tuli näkyviin. Mielessäni alkoi muhia palavan katolisromanttinen vieraskynä, josta Turun Sanomat tykkäsi niin paljon, että kirjoitukseni ”Turku ja Rooma” voi lukea lehden nettisivuilta edelleen, 11 vuotta myöhemmin.

Ensimmäinen lukemistani kirjoista alkaa samalla lailla kuin tuo 11 vuoden takainen juttuni. ”Rooma on kuuluisa seitsemästä kukkulastaan, mutta niin on myös Turku.” Näin tosiaan alkaa vuonna 2017 julkaistu Helena Kulmalan, Rauno Lahtisen ja Aleks Talveen erinomainen Turku: Kaupunkiopas. Opin siitä paljon uutta, muun muassa sen, ettei missään muualla Suomessa ole yhtä laajaa arkkitehtonista kattausta kuin Turussa. Ja kukapa komeileekaan kirjan ensimmäisessä sivunmittaisessa henkilökuvassa? Kaupungin kuuluisa katolinen arkkitehti Benito Casagrande, jonka Casagrandentalo Vähätorin kupeessa jokirannassa julistaa ohikulkijoille Omnia vincit amor (Rakkaus voittaa kaiken). Turun katolisuus ei olekaan vain historian havinaa vaan näkyy myös tämän päivän kaupunkikuvassa.

(lisää…)

F. G. Hedberg: evankelisen liikkeen isä

EMIL ANTON

Seppo Suokunaan Hedberg- elämäkerta (2011)

Kun evankelisen liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) kuoli, hänen hautajaisiinsa pienessä Kemiössä (nyk. Kemiönsaari) osallistui jopa 4000 henkilöä. Vuonna 1873 perustetun Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) piirissä Hedbergiä luonnehdittiin sellaisilla arvonimillä kuin ”Suomen Paavali”, ”Suomen Luther” ja ”Suomen kirkon mainioin mies”. Lähempänä meidän aikaamme TL Sakari Korpinen on kutsunut Hedbergiä ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi papiksi.

”Emme palvo pyhimyksiä vaan kunnioitamme heitä”, kuuluu tavallinen katolinen vastaus yleiseen väärinkäsitykseen. Jokseenkin samassa hengessä SLEY:n johtaviin pappeihin kuulunut Johannes Bäck totesi Hedbergin kuoleman jälkeen: ”Me emme jumaloi Hedbergiä. Mutta Jeesuksen kiitokseksi me julkitunnustamme, mitä Jeesus on Fredrik Gabriel Hedbergin kautta tehnyt Suomen Siionille.”

Olen tällä blogilla käsitellyt viidennen herätysliikkeen isiä Urho Muromasta alkaen ja viimeksi lestadiolaisuuden isää Lars Levi Laestadiusta. Nyt on vihdoin evankelisen liikkeen isän, ”Kemiön patriarkan”, F. G. Hedbergin vuoro. Taustaksi olen lukenut hänestä noin tuhat sivua: W. A. Schmidtin (1961) ja Seppo Suokunnaan (2011) kirjoittamat elämäkerrat sekä seuraavat Hedbergin suomeksi julkaistut teokset: Uskonoppi autuuteen, Ihmeellinen pyhä kaste, Ainoa autuuden tie ja Hedbergin testamentti.

(lisää…)

Veli Andreas ja Open Doors: Sanan salakuljettajasta vainottujen vahvistajaksi

EMIL ANTON

Joitain vuosia sitten huomasin, että seurakuntalainen.fi -sivustolla Open Doors -niminen järjestö julkaisi artikkeleita Lähi-idän (kuten Syyrian ja Irakin) vainotuista ja kärsivistä kristityistä. Vuoden 2020 alussa tapasin Open Doorsin Suomen-työn aloittaneen Miika Auvisen, ja pian sen jälkeen liityin järjestön puhujalähettiläsrinkiin (korona-ajan takia olen pystynyt toteuttamaan vain yhden tällaisen keikan).

Open Doorsin perustaja on hollantilainen Veli Andreas (s. 1928), josta en kumma kyllä ollut aiemmin kuullut mitään. Hänen uskomattomia kirjojaan on käännetty suomeksi useampiakin kappaleita: yli 10 miljoonaa (!) myynyt Sanan salakuljettaja (aiemmin julkaistu nimellä Piikkilanka ei pidätä) kertoo työn alkamisesta itäblokin maissa, kun taas Veljiä vahvistamassa kertoo työn painopisteen siirtymisestä Lähi-itään. Lähi-idän avaa myös mukaansatempaava puolifiktiivinen Salaiset seuraajat (2018).

Veli Andreaksen kirjojen lisäksi suomeksi on saatavilla nyt myös Miika Auvisen kertomus Open Doorsin työn tulosta Suomeen teoksessa Kun ovet avautuvat (Päivä 2020). Seuraavassa tiivistän kaikkien yllä mainittujen kirjojen annin – sukellamme siis hetkeksi Veli Andreaksen ja Open Doorsin kiehtovaan maailmaan.

(lisää…)

Juho Nikon muistoksi ja kunniaksi: Johdatus Puolaan

EMIL ANTON

Tämän artikkelin taustana on kaksi vaikutinta. Ensimmäinen tuli keskustelussa erään toimittajan kanssa jokin aika sitten. Hän totesi, ettemme (me suomalaiset) tiedä Puolasta juuri mitään, vaikka maa on hyvinkin merkittävä (noin Suomen kokoinen pinta-ala mutta kahdeksankertainen väestö), ja se sijaitsee tuossa aivan lähellä (lähempänä kuin vaikkapa Saksa). Yhdessä totesimme ongelman osasyiksi ainakin kielimuurin ja yksipuolisen uutisoinnin.

Tuolloin ajattelin, että minun on suomalaisena polonistina (maisterintutkinto puolan kielestä ja kulttuurista) tehtävä tähänastista enemmän. Keskittyessäni teologiaan olen laiminlyönyt tätä toista akateemisten opintojeni aluetta ja sen popularisoimista. Olen kätkenyt leiviskäni, ja se on huono juttu. Siispä selvitin ensitöikseni, mitä Puolasta on jo suomeksi kirjoitettu, ja löysin Päivi Erolan kirjan Puola: Itämeren rannoilta Tatran vuorille (Helsinki: Tammi 2007). Siitä kohta lisää.

Toinen ja ravistelevampi vaikutin tuli viime tiistaina. Sain tietää, että Juho Nikko, paras puolan kielen oppilaani Helsingin yliopistosta (sijaistin puolan kielen lehtoria syksyllä 2014) ja erittäin aktiivinen Suomi-Puola-toimija, kuoli pyhänä lauantaina 3.4.2021 Covid-19:n murtamana. Viime vuoden loppupuolella Nikko osallistui live-paneelikeskusteluun dominikaani-isä Maciej Biskupin ja Puolan presidenttiehdokkaan Szymon Hołownian kanssa (!), mitä varten hän kyseli minulta teologista sanastoa puolaksi.

Juhon Nikon muisto: ”Valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle”

Juhon äiti Ulla-Maija Nikko kirjoitti Facebookissa julkisen postauksen poikansa kuolemasta antaakseen Covidille kasvot: ”Kun toivo on mennyt, niin pelkokin on poissa. Mitään pahempaa ei enää voi tapahtua. Jäljellä on vain suunnaton rakkaus. Juho oli esimerkki ihmisestä, jolla on parhaat edellytykset selättää koronavirus. Hän oli alle 30-vuotias, terve ja hyväkuntoinen.” Postausta on jaettu yli tuhat kertaa, mikä kertoo jotain siitä, kuinka monia Juho Nikon poismeno on koskettanut.

Juho Nikko

Puolalaiset kommentoivat Facebookissa, että Puola menetti Juhossa tärkeän asioidensa viestittäjän ja puolestapuhujan Suomessa. ”Tämä on valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle. Juholla oli valtavasti energiaa ja intohimoa. Hän rakasti ja ymmärsi Puolaa enemmän kuin moni puolalainen.” ”Hän oli upea ihminen, valoisa, onnellinen, ystävällinen, intohimoinen ja lahjakas.” ”Hän oli erittäin kommunikatiivinen, aina hymy suussa ja vitsikäs. Hän hallitsi puolan kielen erittäin hyvin.”

Meitä suomalaisia polonisteja on kovin vähän (omalla vuosikurssillani meitä oli keskimäärin kolme) – ja nyt vielä vähemmän. Tunsin Juhon FB-muistokirjoituksia lukiessani, kuinka vähän olen itse tehnyt Puolan eteen Suomessa ja Suomen eteen Puolassa verrattuna oppilaaseeni, ”pikkuveljeeni” tällä alalla. Toisaalta tunsin ylpeyttä ja iloa siitä, mitä Juho Nikko on tehnyt, siitä, että hän on ollut minua, opettajaansa, paljon aktiivisempi. Mutta nyt kun hän on poissa (väärä sana – luulen että hän on nyt enemmän ja laajemmin läsnä kuin koskaan aiemmin), minun on ryhdyttävä hommiin.

(lisää…)

Raamatun perusasiat katolilaisille ja muillekin: John Bergsma ja ”Uskon ydin”

EMIL ANTON

John Bergsma

Sainpa taas innostua, kun huomasin, että professori John Bergsman kirja Bible Basics for Catholics: A New Picture of Salvation History (2015) on ilmestynyt suomeksi. Tapasin John Bergsman ja hänen läheiset kollegansa Scott Hahnin ja Brant Pitren vuonna 2009 USA:ssa pidetyssä raamattukonferenssissa, missä sain kuulla mm. Bergsman esitelmän käsillä olevan kirjan aiheesta. Sen teema oli kylläkin minulle jo tuttu katolisen teologian ”ensirakkauteni” Scott Hahnin kirjasta A Father Who Keeps His Promises (1998). Bergsma kuitenkin esitti asian omaperäisesti hauskoilla tikku-ukoilla. Kyse on katsauksesta koko Raamatun pelastushistoriaan liittoteologian näkökulmasta. Bergsma myöntää avoimesti oppineensa Hahnilta, ja Hahn (joka puolestaan sanoo oppineensa kirkkoisiltä) on kirjoittanut esipuheen Bergsman kirjaan.

Hahnilla ja Bergsmalla on paljon yhteistä. He ovat molemmat yhdysvaltalaisia käännynnäisiä kalvinismista katolisuuteen. Hahn oli ensimmäisiä katolisuuteen kääntyneitä protestanttipastoreita 1980-luvulla (hän kertoo uskomattoman tarinansa tässä, tässä ja tässä), minkä jälkeen vastaavia tapauksia on seurannut sadoittain. Bergsma on yksi heistä (hän kertoo tarinansa tässä, tässä ja tässä). Hahn ja Bergsma käännyttivät nuoruudessaan katolilaisia kalvinisteiksi, mutta nykyään he ovat molemmat katolisia teologian professoreita Steubenvillen fransiskaanisessa yliopistossa Ohiossa.

John Bergsma ja Scott Hahn keskustelevat Bergsman kirjan Bible Basics for Catholics aihepiiristä

On aika hauskaa, että kunnianarvoisat luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M. V. Heikkinen ovat innostuneet Bergsman kirjasta ja päättäneet kääntää sen suomen kielelle. Nimi on muuttunut luterilaista yleisöä silmällä pitäen muotoon Uskon ydin: Mukaansa kutsuva pelastushistoria (Väyläkirjat 2021). Suomenkielisen laitoksen painoarvoa lisää kirjan alussa oleva Oulun piispan Jukka Keskitalon kiittävä puheenvuoro. Toisaalta sitä laskee käännöksen heikohko laatu (puhumattakaan parista todella nolosta virheestä), johon palaan kirjoituksen loppupuolella.

(lisää…)

Pihkalan paluu: luterilais-ortodoksinen kristinoppi ja kolmas dialogi Esko Valtaojan kanssa

EMIL ANTON

Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.

Tässä katsauksessa tartun kahteen uudehkoon kirjaan, nimittäin vuonna 2017 julkaistuun erinomaiseen ekumeeniseen kristinoppiin nimeltä Uskon ja rakkauden tie: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon dialogin pohjalta hahmottuva yhteinen oppi (Kirjapaja 2017) ja kolmanteen keskustelukirjaan tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan kanssa Elämän merkityksen jäljillä: Keskustelukirjeitä (Minerva 2020). (Kahta aiempaa, vuosilta 2004 ja 2010, kommentoin kokonainen vuosikymmen sitten vanhalla blogillani.)

Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.

Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.

(lisää…)

Pyhä Lars Levi Laestadius? 160 vuotta lestadiolaisuuden isän kuolemasta

EMIL ANTON

Lars Levi Laestadius: Huutavan ääni korvessa

Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.

Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.

Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).

(lisää…)