paavius

Antti Pietilän dogmatiikka

Kuten viime marraskuussa tulin maininneeksi, yhtenä suurena Suomi100/reformaatio500 -merkkivuoden projekteistani oli tutustua suuriin suomalaisiin dogmatiikkoihin (ja dogmaatikkoihin), joista ensimmäinen on Antti Pietilän (1878-1932) Kristillinen dogmatiikka, osat 1-3 (1930-1932). Kävin myös kursorisesti läpi seuraavan suuren dogmaatikon, Osmo Tiililän (1904-1972), edeltäjästään kirjoittaman kirjan Antti J. Pietilä: kiistelty kirkonmies (WSOY 1972).

Tiililä aloittaa kirjansa toteamalla, että ”noin puolen vuosisadan ajan on maassamme kristillisyyttä ja kirkkoa koskevissa keskusteluissa vedottu Antti J. Pietilään ja yritetty hänen auktoriteetillaan tukea milloin minkinlaisia käsityksiä”. Tämä kuulostaa erikoiselta noin puoli vuosisataa myöhemmin, sillä nykyään Pietilää ei siteerata enää oikeastaan ollenkaan.

Ajankohtaisempi onkin kirjan loppu: ”Sanotaan ehkä: olihan Pietiläkin eräs ajan merkki ajoiltaan – ei muuta. Portailla kopisevat yleensä pian niiden jalat, jotka kiirehtivät kantamaan vainajia pois unohduksiin.” Sitten Tiililä kuitenkin lisää: ”Tämä kirja on kirjoitettu näistä miehistä huolimatta.” (lisää…)

Mainokset

Oikein väärin ymmärretty Luther

Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala ymmärsi vuoden 2017 merkityksen. Häneltä ilmestyi juhlavuoden kunniaksi kaksi kirjaa, jo esittelemäni Suomen tarina ja Vuoden kristillinen kirja -finaalissa kanssani kilpaillut Oikein väärin ymmärretty Luther (Perussanoma 2017). Kumpikaan ei voittanut! Myönteisiä nettiarvioita Junkkaalan Luther-kirjasta löytyy ainakin tästä ja tästä. Kirja onkin helppolukuinen ja sisällöltään monipuolinen.

Se, että seuraavassa kritisoin kirjaa aika napakastikin, ei ole tulkittavissa minkäänlaiseksi kirjoittajan vähättelyksi, vaan pikemminkin arvostuksen merkiksi. Nyt eivät vain tekstillä ja sen lukijalla oikein kemiat kohdanneet.

Suomen tarina -esittelyssä viittasin jo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaisemaan kirja-arvioon Katolisempi kuin luulit -kirjastani. Totesin, ettei Junkkaala kirkkohistorian dosenttina ollut ensisijaista kohdeyleisöäni. Sama ongelma päti nyt toiseen suuntaan. Liian monet kirjan ”väärinkäsityksistä” olivat minulle jo tuttuja nimenomaan väärinkäsityksinä (ainakin luterilaisesta näkökulmasta), joten en sikäli oppinut Lutherista kovinkaan paljon uutta.

Joitain kivoja uusia Luther-sitaatteja jäi kuitenkin käteen. Värikkäästä kielenkäytöstään kuuluisa Luther totesi muun muassa, että siellä missä ei ole evankeliumia, ei ole kirkkoakaan, vaan ”Babylon täynnä aaveita, takkuisia peikkoja, pöllöjä ja pelikaaneja ja muunlaisia hirviöitä eli täpötäydesti eläviä maistereita”. Kuolemastaan Luther totesi: ”Toivoakseni ei maailma huku, vaikka Martti siitä poistuisikin”. No ei hukkunut!

Kirjan suurin ongelma on se, että aivan liian suuri osa sen ”väärinkäsityksistä” ei oikeasti ole mitään Lutheria koskevia väärinkäsityksiä. Monet niistä eivät koske Lutheria vaan luterilaisuutta, jotkut eivät koske edes luterilaisuutta vaan kristinuskoa ylipäätään. Monesti Junkkaala vain argumentoi sellaisia kristinuskoa koskevia väitteitä vastaan, jotka Lutherin tai hänen itsensä mielestä eivät ole tosia. Kirja ei siis oikein täytä tehtäväänsä. (lisää…)

Kasvavaa yhteyttä – mutta kenen kanssa?

Viikko sitten julkistettiin luterilais-katolinen oppikeskusteluraportti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. (Lataa virallinen versio englanniksi tästä. Käännös suomeksi ja saksaksi on tekeillä.) Kyseessä on teologisesti erittäin merkittävä dialogiraportti, johon on syytä molemmilla puolilla paneutua huolella.

kardinaali-kurt-koch-2015-saarna

Kardinaali Koch pyhän Henrikin katedraalissa

Dokumentti on tulosta lähes puhtaasti suomalaisesta työstä, mutta se on kirjoitettu englanniksi, jotta se toimisi pohjana laajemmalle ekumeeniselle keskustelulle sekä yhteiselle julistukselle. Se on jatketta oppikeskusteluille, joiden välittömin tavoite oli löytää ratkaisuja vanhojen oppituomioiden ongelmaan. Prosessin huomattavin askel oli Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV, 1999), joka pyrki ylittämään aiemman käsityksen ratkaisevasta erimielisyydestä hyödyntäen ns. differentioidun konsensuksen menetelmää (ks. lopullinen ehdotus suomeksi tästä, englanniksi Vatikaanin sivuilla tästä, tai Emil Antonin esittely tästä).

Siinä missä YJV pureutui keskeiseen periaatteelliseen ongelmaan, Kasvavaa yhteyttä käsittelee laajempaa joukkoa kysymyksiä, jotka ovat ratkaisevia kirkollisen yhteyden (mukaan lukien ehtoollisyhteyden) mahdollisuuden kannalta. Taustalla on kardinaali Kurt Kochin vierailu Suomessa huhtikuussa 2015 ja hänen toiveensa, että saataisiin aikaan yhteinen julistus näistä kolmesta teemasta: kirkko-oppi, eukaristia eli ehtoollisen sakramentti sekä ordinoitu virka. Kasvavaa yhteyttä noudattaa samaa differentioidun konsensuksen menetelmää kuin YJV, mutta sisällöllisesti se on aiempaa kunnianhimoisempi: YJV oli pituudeltaan tuskin 30 pienehköä sivua, kun taas nyt julkistettu raportti on pituudeltaan yli 150 laajaa sivua täynnä teologisesti tuhtia tavaraa. Pituutta epäilemättä karsitaan, jos raportin pohjalta saadaan aikaan laajemmin hyväksyttävä yhteinen julistus.

Kasvavaa yhteyttä -raportti tulee mielestäni nähdä ensisijaisesti merkittävänä teologisena työnä. Vaikka se keskittyykin siihen, mikä näyttäisi olevan yhteistä, se ei kuitenkaan ole diplomaattinen julistus, vaan huolellisesti nootitettu ja teologisesti perusteltu tutkielma. Tämä on arvokasta ja tärkeää. Kummallakaan osapuolella ei normaalisti ole riittävästi aikaa ja osaamista toisen osapuolen teologian syvälliseen tutkiskeluun. Raportti helpottaa suuresti niiden työtä, jotka haluavat tarkemman kuvan toisen osapuolen opeista ja käytännöistä suhteessa omaan perinteeseen. (lisää…)

Nuoren paavin kätketty kirkko

The Young Pope-sarjan juliste. Kuva: Wikipedia

Tänä kesänä Yle esitti TV1-kanavalla alun perin syksyllä 2016 ilmestyneen TV-sarjan The Young Pope. Paolo Sorrentinon ohjaama sarja kertoo repäisevään tyyliinsä tarinan nuoresta ja komeasta, mutta samalla hyvin arvaamattomasta kirkonmiehestä, joka yllättäen valitaan paaviksi. Pääosaa esittää Jude Law.

Kun katsoin ensimmäisen jakson, en pitänyt siitä ollenkaan. Sarja vaikutti sekä mauttomalta että tylsältä. Juonena tuntui olevan lähinnä se, että nuori ja röyhkeä paavillisessa toimistossaan tupakkaa polttava ja kirsikkakokista himoava ateistipaavi tylyttää Vatikaanin palvelusväkeä ja stereotyyppisiä vallanhimoisia kardinaaleja. Tämän vuoksi en aikonut katsoa sarjaa ensimmäistä jaksoa pidemmälle.

Sarja herätti kuitenkin laajasti kiinnostusta ja blogiltamme kyseltiin, teemmekö siitä arviota. Kun siis olin jo yhden jakson katsonut, päätin uhrautua ja katsoa lisää. Sain kuitenkin pian huomata, että sarja ei vastannut lainkaan ensimmäisen jakson herättämiä negatiivisia odotuksia, vaan muuttui jakso jaksolta mielenkiintoisemmaksi. Sarjan puolivälissä huomasin jo odottavani perjantaita, jolloin The Young Popen seuraava jakso tulisi telkkarista. Lukijoillemme kuuluu siis kaunis kiitos tästä positiivisesta TV-sarjalöydöstä! (On kuitenkin syytä huomauttaa, että alaikäisille ja herkemmille katsojille sarja ei sovi, sillä siinä on silloin tällöin varsin rohkeita seksikohtauksia.)

Toisin kuin ensimmäinen jakso antaa ymmärtää, sarjan keskiössä ei ole katoliselle kirkolle irvailu tai arvokkaalla paaviusinstituutiolla pilailu, vaan se keskittyy päähenkilön arvoitukselliseen sielunmaisemaan. Nuori paavi on vanhempiaan etsivä orpo, jolla on varsin iso ego ja epäilyksiä Jumalan olemassaoloa kohtaan. Kuitenkin hänellä on toisaalta hyvin intiimi jumalasuhde, mistä on osoituksena hänen rukoustensa saamat ihmeelliset vastaukset. (lisää…)

Top 5 paavit

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

Pietari ottaa Jeesukselta vastaan taivasten valtakunnan avaimet. Pietro Peruginon (n. 1446–1523) maalaus

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan. (lisää…)

Kirkkoisien teesejä kirkosta: ekumenian avain?

laatoPerussanoma on julkaissut reformaation merkkivuoden kunniaksi kahdeksanosaisen sarjan Uskonpuhdistuksen sanoma tänään. Siinä eri asiantuntijat esittävät teesinsä siitä, mikä yhä pitää paikkansa. Sarjan avaa Anni Maria Laaton kirja Teesejä kirkosta (2016, 80 s.).

Åbo Akademissa dogmatiikan dosenttina työskentelevä Laato on Suomen keskeisiä varhaisen kirkon asiantuntijoita ja Suomen patristisen seuran puheenjohtaja. Hän on tutkinut kirkkoisiä ja kirjoittanut ns. kirkkoäideistä. Tämä tausta selittää käsillä olevan kirjan yllättävää metodia. Laadon teesit kirkosta eivät nimittäin ole reformaattorien teesejä, vaan kirkkoisien teesejä.

Tarkennan hieman. Teos ei toki ole vain patristisen ekklesiologian eli kirkko-opin esitys. Johdannossa kirjoittaja selittää, että kirkkoisien ajatuksista löytyy kaikkien vanhojen kirkkojen yhteistä perintöä, joka tarjoaa arvokkaita näkökulmia tänäänkin. Myös Luther ja muut reformaattorit tunsivat näitä ajatuksia ja viittasivat niihin usein. Laato on ottanut teesien alkuun sitaatteja luterilaisista tunnustuskirjoista osoittaakseen, että he olisivat ilmeisesti olleet samaa mieltä. Pääpaino on kuitenkin varhaisen kirkon teologialla.

Laaton kymmenen teesiä ovat seuraavat: (lisää…)