Melkein kaksi kuukautta sitten, 16. joulukuuta 2022, väittelin kansainvälisellä kaksoistutkinnolla teologian tohtoriksi sekä Helsingin yliopistosta että belgialaisesta KU Leuvenista, eli Leuvenin katolisesta yliopistosta (Katholieke Universiteit Leuven). Työni ohjaajina toimivat dosentti Timo Nisula Åbo Akademista, yliopistonlehtori Olli-Pekka Vainio Helsingin yliopistosta ja professori Anthony Dupont KU Leuvenista. Vastaväittäjinä olivat Eastern Universityn professori Phillip Cary ja KU Leuvenin professori Johan Leemans.

Mutta miksi kaksi vastaväittäjää? Syynä tähän erikoisuuteen oli Helsingin ja Leuvenin perinteiden yhteensovittaminen. Belgiassa väittelevä kohtaa yhden opponentin sijasta useista vastaväittäjistä koostuvan komitean, joista kukin saa vuorollaan osallistua tohtorikandidaatin hiillostamiseen. Koska valmistun kummastakin yliopistossa, kohdallani päädyttiin tällaiseen kompromissiin.

Vaikka vastassani oli siis tuplasti vastaväittäjiä kuin mitä Helsingissä on totuttu, kaikki meni oikein hyvin. Se ei mielestäni edes tuntunut kuulustelulta, vaan miellyttävältä keskustelulta aiheesta, johon olin jo vuosien ajan perehtynyt. Luullakseni tämä on aika tavallinen kokemus, joten jos olet valmistautumassa omaan väitökseesi, älä pelkää!

Väitöspäivä oli unohtumaton ja mahtava kokemus. Hieno tunnustus kovasta työstä ja juhlallinen päätös pitkälle prosessille. Mieleni on täynnä kiitollisuutta tuosta päivästä ja kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat auttaneet minua matkani varrella. Väitöksen päätteeksi ohjaajani Anthony Dupont piti kauniin puheen, jonka yhteydessä sain lahjaksi pienen patsaan, joka esittää Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään. Tämä patsas on nimeltään Sedes Sapientiae, Viisauden istuin, joka on myös KU Leuvenin symboli. Puheessaan professori Dupont sanoi, että tohtorina minut on kutsuttu parhaani mukaan ilmentämään tätä viime kädessä Jumalalta tulevaa viisautta ajattelussani ja toiminnassani.

Tämän kutsun mukaisesti pyrin tässä kirjoituksessani paitsi kertaamaan lyhyesti tutkimustani, myös ja ennen kaikkea viittaamaan sen syvempään hengelliseen merkitykseen ja rohkaisemaan lukijaa löytämään sen sisäisen rauhan Jumalassa, josta tutkimani Augustinuskin kirjoitti.

Sisäinen ja ulkoinen?

Väitöskirjani aiheena on sisäisen ja ulkoisen välisen käsitteellisen erottelun kehitys Augustinuksen varhaisajattelussa. Aikahaarukka ulottuu hänen varhaisimmista säilyneistä kirjoituksistaan, jotka hän kirjoitti kääntymyksensä aikoihin vuonna 386–387, hänen kuuluisaan mestariteokseensa Tunnustuksiin, joka valmistui 300-400-lukujen taitteessa.

Aiheeni saattaa tuntua kuivan tekniseltä, ja monessa mielessä terminologista analyysiä painottava lähestymistapani olikin sitä. Se on kuitenkin tärkeä, sillä sisäisen ja ulkoisen välinen jako strukturoi Augustinuksen ajattelua hyvin laajalti. Tämä erottelu on taustalla, kun hän esimerkiksi lausuu kuuluisat sanansa: ”Sinä [Jumala] olit syvemmällä minussa kuin sieluni syvyys ja korkeammalla kuin korkein mitä tunsin” (Tunnustukset 3,6,11, suom. Otto Lakka). Jumala on ”sisäisintä”, mitä voi olla, mutta syntinen ihminen on ”ulkoisen” maailman pauloissa ja kaukana hänestä.

Summaan keskeisen tutkimustulokseni lyhyyteen ja selkeyteen pyrkien. Tutkimuksessani väitän, että kehityksellä, joka tapahtui Augustinuksen tavassa sanoittaa ihmissielun suhde yhtäältä Jumalaan ja toisaalta häntä ympäröivään maailmaan sisäisen ja ulkoisen välisen jaottelun avulla, oli merkittävä vaikutus hänen suhtautumiseensa aistimaailmaan.

On yleisesti tunnettua, että varhaisimmissa teoksissaan Augustinus suhtautui materiaalisiin asioihin varsin negatiivisesti. Hän esimerkiksi puhui ruumiista platonilasen kielikuvan mukaisesti sielun vankilana (Contra Academicos 1,3,9). Myöhemmissä kirjoituksissa hänen asenteensa oli puolestaan paljon positiivisempi.

Selitän tätä muutosta sisäisen ja ulkoisen jaottelun kehittymisellä. Varhaisimmissa kirjoituksissaan Augustinus ei puhunut ”sisäisestä” ja ”ulkoisesta”, vaan ”paluusta” tai ”kääntymisestä” aistimaailmasta takaisin aineettomaan, henkiseen maailmaan. Tämä asetelma pitää sisällään negatiivisen asenteen näkyvään maailmaan, sillä se käsitteellistetään etupäässä joksikin, joka pitää hylätä. Myöhemmin Augustinus kuitenkin ryhtyi käyttämään ”sisäisen” ja ”ulkoisen” välistä erottelua kuvaamaan ihmismielen suhdetta aistein havaittavaan todellisuuteen. Argumentoin, että tällä oli ratkaiseva merkitys, sillä se mahdollisti aistimaailman kuvaamisen paitsi negatiivisella, myös neutraalilla ja jopa positiivisella tavalla.

Sisäinen matka

Väitöskirjani otsikko on The Inner Journey from Cassiciacum to Hippo: The Development of the Relation between the Inner and the Outer in the Early Thought of Augustine. “Sisäisellä matkalla” viittaan sekä väitöskirjani aiheeseen, että Augustinuksen ajatteluun kehittymiseen, mutta tutkimuksen tekemisen aikana kävin läpi melkoisen sisäisen matkan itsekin.

Matkan varrelle mahtuu monia unohtumattomia kokemuksia ja kohtaamisia. Yksi tällainen oli ensimmäinen matkani Belgiaan alkuvuodesta 2019. Olin ostanut lentolipun Helsingistä Tukholman kautta Brysseliin. Tarkoituksena oli ehtiä Leuveniin ennen iltakymmentä.

Helsingin yllä oli kuitenkin sankka lumipyry, minkä takia lentoni lähtö myöhästyi 45 minuuttia, mikä puolestaan johti siihen, että myöhästyin jatkolennoltani Brysseliin. Minulle buukattiin toinen lento Kööpenhaminan kautta Brysseliin, mutta en mitenkään ehtinyt enää majapaikkaani, joka meni kiinni kymmeneltä.

Olin siis matkalla öiseen Brysseliin ypöyksin ilman majapaikkaa. Hotellin tai minkään muunkaan yösijan järjestyminen parin tunnin varoajalla oli kaikkea muuta kuin varmaa. Tässä kohtaa johdatus kuitenkin astui peliin. Matkalla Kööpenhaminaan satuin istumaan erään latvialaisen biokemistin viereen, jonka kanssa puhe kääntyi teologiaan ja kristinuskoon, joista keskustelukumppanini oli erittäin kiinnostunut.

Kun Kööpenhaminan lentokentällä tuli ilmi, että jäisin ilman yöpymispaikkaa, työnsä puolesta Brysselissä usein vieraillut matkakumppanini ystävällisesti soitteli useita hotelleja läpi ja lopulta löysi yhden, jossa oli vielä tilaa. Pääsin myös päämäärääni Brysselin lentokentältä hänen kyydillään. Seuraavana aamuna jatkoin Brysselistä kohti määränpäätäni Leuvenia.

Maallisesti katsottuna katseltuna kyseessä oli vain onnellinen sattuma, mutta itse en voi olla näkemättä tätä kohtaamista osoituksena Jumalan kaitselmuksesta ja huolenpidosta hädän hetkenä. Kyseessä on eittämättä vain anekdotaalinen yksittäistapaus, mutta haluan kuitenkin rohkaista sillä lukijaani (ja myös itseäni): vaikka tilanne näyttäisikin synkältä ja toivottomalta, luota Jumalaan! Pahastakin tilanteesta voi löytyä ulospääsy tavalla, jota emme osaa odottaa.

Lopuksi

Mutta palatakseni väitökseeni: mitä syvempää merkitystä Augustinuksen ajattelun kehittymisellä on? Eikö tutkimukseni lopputulosta voi pitää aatehistoriallisena kuriositeettina, jolla ei ole sen suurempaa tai tärkeämpää annettavaa? Kieltämättä sen tarkoituksenakin on tutkia Augustinuksen ajattelua eikä toimia hengellisenä virikekirjallisuutena, mutta uskaltaisin silti väittää, että Augustinuksen ”sisäisellä matkalla” voi olla annettavaa myös syvällisemmällä tavalla.

Kuten väitöskirjani johtopäätösosiossa kirjoitan, Augustinuksen sisäisen ja ulkoisen välinen erottelu voi olla käyttökelpoinen työkalu myös meille modernin maailman kasvateille. Tekemällä eron oman ”sisimmän” itsemme ja ”ulkoisten” ärsykkeiden ja huolenaiheiden välille, voimme edistää hyvinvointiamme ja välttää sitä, että kyseenalaistamatta samaistuisimme omaan ahdistukseemme ja identifioituisimme täysin omaan väliaikaiseen tilanteeseemme.

Sisimmissäni olen minä, arvokas Jumalan lapsi, en sairas, työpaineiden ylikuormittama, työtön, läpikäymässä tuskallista avioeroprosessia tai kroonisesti yksinäinen. Tämä ei tarkoita, että ongelmat pitäisi mitätöidä ja jättää ne korjaamatta. Oman elämänsä syvimmän aspektin muistaminen voi kuitenkin auttaa näkemään, että pahatkin ongelmat voivat olla vain väliaikaisia ja ratkaistavissa.

Uskon, että tämä ei ole ristiriidassa Augustinuksen alkuperäisen ajatuksen kanssa. Kristittyinä voimme kuitenkin häpeilemättä omaksua myös sisäisen ja ulkoisen välisen erottelun syvimmän teologisen merkityksen, jonka mukaan ”levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa [Jumala] löytää levon” (Tunnustukset 1,1,1, suom. Otto Lakka).