Naiseuden SOS – kirje sinulle nuori nainen

TEA LAURILA

Roberto Ferruzzi: Katujen Madonna, 1897. Kuva: Wikipedia.

Tunnetko kuten minä, että olet yrittänyt kaikkesi miellyttääksesi maailmaa ja tehdä niin kuin populaari kirjallisuus ja ympäröivä kulttuuri kehottavat, mutta sisälläsi on vain jatkuvasti kasvava tyhjyys? Jokin kumma ääni huutaa hätähuutoa, mutta et oikein osaa tai tahdo tai – mikä yleisintä – et ehdi kuunnella tuota ääntä.

Luukutat menemään uusia ohjeistuksia parempaan elämään. Kiiruhdat vaihtamaan joogatyylisi uusimman Anna-lehden ohjeistuksen mukaisesti. Poistat dieetistäsi gluteiinin, koska se luultavasti on ongelma, jonka ratkaistuasi löydät onnen. Etenet urallasi ja olet itsenäinen, et tarvitse kenenkään apua – ja olet ylpeä siitä. Deittailet miehiä, mutta kukaan heistä ei oikein taivu vaatimuslistaasi. Onhan heistä jotain iloa ja apua johonkin sisällä huutavaan yksinäisyyteen, jota et oikein tunnista – tai niin luulet, mutta jokaisen kierroksen jälkeen jatkat matkaa kuitenkin hitusen rikkinäisempänä. Uusi ihmissuhde laastaroi haavan hetkeksi, mutta itse kipu vain pahenee. Et tätä tiedosta tai myönnä, koska kulttuuri rummuttaa, että ihmissuhteiden kuuluu olla ”hetken huumaa” ja ”minun ehdoillani”, eikä saa myöntyä mihinkään, mikä on vähemmän kuin se ”unelmasi”, josta saamme käsityksen elokuvien ja TV-sarjojen kautta.

Minulla on sinulle hyvä uutinen, Elämällä (Joh 14:6) on sinulle vaihtoehto! Et joudu ”luopumaan” mistään tai ”antamaan periksi”. Sen sijaan sinusta, ystäväni, tulee iloinen, ulkoisista olosuhteista riippumatta tyytyväinen, ja voit aloittaa todellisen seikkailun! Et sitä tylsää tarinaa, jossa sinä olet käsikirjoittaja, ohjaaja ja päähenkilö, vaan sellaisen, joka tarjoaa paljon enemmän kuin mitä itse pystyisit pienessä päässäsi ikinä keksimään. Tiellä on paljon suruja ja myrskyjä, mutta niiden kautta – ja vain niiden kautta, tämä on elämän totuus – löytyy jotain elämääsi suurempaa. Jotain, jonka puolesta olet iloiten valmis kärsimään ja jopa kuolemaan.

Inspiraatio

Joona Korteniemen kirjoittama nuorelle miehelle suunnattu kirje innosti minut ottamaan kynän käteeni – tai näppäimistön syliini. Heräsi nimittäin kysymys, että miksi vain miehelle. Vastauksena voisi olla, että he ovat erityisen vaikea kohderyhmä. Omien havaintojeni perusteella kuitenkin juuri nuoret miehet ovat olleet yliedustettuina kirkkoon otettavien riveissä ja arkipäivän messuissa. Miksi näin? Perinteisestihän kirkossa istuminen on mielletty lähinnä vanhojen naisten ydinosaamiseksi.

Uskon oman elämäni tuovan näkökulmia. Olen täydellinen esimerkki varhaiskeski-ikäisestä naisesta, joka yrittää toipua suorittamisen oravanpyörästä ja löytää sen rauhan, jonka yhteys Jumalaan meille antaa (ks. Eetu Mannisen artikkeli 25.1.2021). Tämä muutos näkyy myös ulkoisesti, mutta ennen kaikkea kyse on sisäisestä transformaatiosta. Mentorina tielläni on ollut Taivaallinen Äitini Maria, jonka nimeä kannan vahvistuksen sakramentin muistona. Fiat – tapahtukoon minulle Sanasi mukaan! Aamen uudelle seikkailulle. Suuri kiitos kuuluu myös täällä maan päällä tallusteleville ja Taivaassa Herran edessä rukoileville sielunsisarille ja -veljille.

Minä olen Herran palvelijatar – arvokkuus ja nöyryys

Itseni hyväksyminen ihan vain ihmisenä oli minulle nuorena vaikeaa. Ratkaisu tähän ongelmaan olivat erinäiset saavutukset, joiden kautta ympäröivän kulttuurin kriteerein menestyin, olin ”hyvä ihminen” ja sitä kautta rakastettava. Tämä johti loputtomaan suorittamiseen ja valeidentiteettien rakentamiseen. Elin elämääni muita miellyttääkseni. Heidän hyväksyntänsä kautta hyväksyin myös itseni. Jotenkin onnistuin tämmöiseksi kehittymään, vaikka vanhempani ovat aina arvostaneet minua sellaisena kuin olen ja rohkaisseet toteuttamaan itseäni. Nyt ymmärrän, että tämähän on täysin Jumalan tahdon vastaista. Hän rakastaa meitä juuri sellaisina kuin olemme, emmekä voi omilla teoillamme hänen rakkauttaan ansaita.

Bartolomé Esteban Murillo: Enkelin ilmestys Neitsyt Marialle, 1655–1660. Kuva: Wikipedia

Sain hankittua itselleni ”vahvan naisen” statuksen, mutta nyt kyseenalaistan valintojeni motiivit ja lopputuloksen. Mikä tekee minut onnelliseksi? Näyttää siltä, että juoksin muiden ihmisten ja yhteiskunnan arvostuksen perässä. Yritin tulla sellaiseksi kuin yhteiskunta kuvailee onnellisen ihmisen, mutta kaikessa tohinassa unohdin kuunnella sieluni hiljaista hätähuutoa.

Olen varmaan ihan hyvä luonnontieteissä ja suunnistuksessa, joissa lähdin menestystä erityisesti hakemaan, mutta olen hyvä myös monissa muissa asioissa – kuten sinäkin. Mitä näistä seurata – se on se suuri kysymys. Mikä tekee sinut onnelliseksi? Omasta puolestani voin sanoa, että urani merenalaisen malminmuodostuksen tutkijana, kuten myös suunnistajana, olivat hienoa aikaa. Ne veivät minut monenlaisiin seikkailuihin, joista kiitän Jumalaa. Ylenpalttisesti kiitollisempi olen kuitenkin siitä, että hän vapautti minut kokemusten ja näennäisen menestyksen perässä juoksemisen kahleista. Silloin alkoivat ihan uudet ja mielenkiintoisemmat seikkailut sielun ja ihmisyyden syövereihin.

Nyt yritän oppia mieltämään itseni muiden kuin hyväksynnän hakemiseksi tekemieni asioiden kautta. Jätän vähemmälle juttuja ja pakkomielteitä, joita huomaan tekeväni ainakin osaksi saadakseni ylläpidettyä valeidentiteettejäni, liittyivät ne sitten työhön, urheiluun, syömiseen tai muuhun elämään. Monet näistä asioista ovat kauniita itsessään ja uskon Jumalan iloitsevan saadessani ”toteuttaa itseäni”. Silti hetken paasto joistain asioista (esim. suunnistus, jossa joskus menestyinkin) ja toisaalta paasto itsekeksimistäni paastoista (esim. kasvissyönti) olivat todella hyväksi. Minusta ei tullutkaan luuseria, vaikka en näiden kautta voikaan itselleni olemassaoloani oikeuttaa ja esittäytyä ihmisille. En hukannutkaan ”itseäni”. Päinvastoin, koen olevani entistä vapaampi todella iloitsemaan näistä asioista, kun en suorita niitä pakosta täyttääkseni itsessäni jotain tyhjiötä, vaan silkasta tekemisen ilosta. Toisaalta identifioin ennen itseni ihmiseksi, joka ei osaa laulaa ja tappaa kaikki huonekasvit. Nyt käyn laulutunneilla ja orkideanikin alkoivat kukkia!

Tämä ei tarkoita, että kehotan sinua naisena luopumaan tavoitteista ja unelmista elämässä, päinvastoin! Olet viisas ja kyvykäs, kuuntele sydäntäsi rohkeasti ja kysy, mihin Jumala sinua kutsuu – älä nielaise yhteiskunnan arvoja ja neuvoja pureksimatta. Ehkä sinut on kutsuttu seuraavaksi Jeanne d’Arciksi tai Katariina Sienalaiseksi, en minä tiedä. Mutta on myös ok, jos et halua ryhtyä uraohjukseksi, vaan vaikka lastenhoitajaksi tai ehkä kaikkein eniten haluaisit olla äiti.

Kehotan sinua ”ulkoistamaan” ihmisarvosi teoistasi, uskomaan että riität sellaisena kuin olet – Jumalan kauniina lapsena. Voit olla varma, että Hän jos kuka haluaa, että olet onnellinen. Jumalan ”epäloogisessa” maailmassa nimenomaan yhteiskunnan kammoksuma ”periksi antaminen” eli antautuminen Hänen tahtoonsa – siihen mitä elämä luontaisesti tuo eteemme – on paras keino saavuttaa eniten eli löytää olosuhteista riippumaton onni ja tie Taivaaseen. Ole siis rehellinen omien lahjojesi, mutta myös heikkouksiesi suhteen. Meillä kaikilla on molempia, eivätkä heikkoudet tee meistä yhtään kelpaamattomampia Jumalalle, ehkä juuri toisin päin (2 Kor. 12: 6-7).

Nykykulttuurissa ”naiselliset asiat”, kuten vaikka äitiys tai miehen avaamasta ovesta kulkeminen nähdään usein heikkoutena, esteenä sinun itsenäisyydellesi ja urallesi. Nuorena sain ajo-ohjeena elämään: ”elä, koe ja mene nyt kun olet nuori, vanhana sitten ehdit kutoa sukkaa”. No niin siinä kävi: elin ja koin ja nyt tykkään kutoa sukkia, mutta vierelläni ei ole kumppania tai lapsia. Mietityttää. Nyt antaisin mielelläni pois kaiken ”saavuttamani”, jos Jumala soisi minulle perheen. Jos ristini on tallustella Herran kanssa yksinäni, tapahtukoon näin. Vielä ehdin äidiksikin, ei siinä mitään, mutta onhan se eri olla pienten lasten äiti nuorena ja energisenä kuin vanhana ja raihnaisena. Tämän olen oppinut veljeni lapsien kanssa hääräillessä. Monet tietoisesti lapsia vastustaneet ystäväni ovat lopulta todenneet lapsen olevan ylenpalttisesti parasta mitä heille on koskaan tapahtunut (kuuntelepa vaikka Yön biisi Ihmisen poika).

Tapahtukoon minulle sanasi mukaan – kontrolli ja vastaanottavaisuus

Nykykulttuuri myy kontrollia avaimena onneen. Meitä kehotetaan hallitsemaan jokaista hetkeä päivässämme yhä paremmin, siten voimme olla tehokkaampia ja saavuttaa enemmän. Kontrolloi syömistäsi, liikkumistasi ja niin edelleen. Vanhan sananlaskun sanoin: kiristä vannetta pääsi ympärillä. Itse olen synnynnäinen suorittaja, aikatauluttaja ja kontrollifriikki. Jo pienenä minua puistattivat lohdutusta tarjoavat halausyritykset. Rakensinkin itselleni pienen minä-minä-maailman, jossa on turvallista, menestyin, enkä kaivannut kenenkään apua. Ryhdyin siis anti-Äiti Mariaksi torjumalla itselleni tarjotun avun ja rakkauden. Ehkä koin avun vastaanottamisen heikkoutena, jota piti vältellä. Nyt katson tuolloista ihmisprojektiani sympatiantäyteisellä säälillä.

Murillo: Dolorosa, 1665. Kuva: Wikipedia

Asiaan lienee myötävaikuttanut, että olen luontaisesti jollain tasolla ”poikatyttö”. Jo pienenä rakastin nikkaroida barbitaloa ja korjata autoa isäni kanssa. Veljeäni ei moinen puuha yhtään kiinnostanut. Olen aina rakastanut matematiikkaa, kilpaurheilua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En usko, että nämä ulkoiset asiat sinänsä ovat ristiriidassa naiseuden kanssa. Niiden kautta ystäväpiirini muodostui kuitenkin lähinnä miehistä koostuvaksi, joiden kanssa sitten kävin lenkillä, saunassa ja juomassa kaljaa. Niin minusta tuli hyvä äijä. Tämä eletty elämä on täynnä ihmisten välistä rakkautta, nuoruuden hulluutta ja hauskuutta. Ne ovat osa persoonaani ja olen kiitollinen muistoista. Taisi kuitenkin käydä niin, että ulkoisesti ”äijäjuttujen” tekeminen johti huomaamattani siihen, että unohdin olevani sielultani nainen ja survoin sen luomat tarpeet marginaaliin. ”Pretty woman” -elokuva kuitenkin puhutteli minua aivan eri tavalla kuin miespuolisia lajikumppaneitani.

Elin hyvissä parisuhteissa, mutta niissä kaikissa ”jokin jäi puuttumaan”. Ehkä juuri se, etten kokenut oikeasti kaipaavani ihmistä tuekseni. Parisuhde oli ”hyödyke”, jolla saavuttaisin yhden tavoitteistani elämässäni eli perheen. Uskoisin tämän asenteen kumpuavan osaltaan heikkouteni kieltämisestä. Ehkä juuri heikkouksien kautta voimme löytää todella toisen ihmisen ja siten yhdessä tulla joksikin suuremmaksi kuin yksittäisten ihmisprojektiemme summa. En pystynyt vastaanottamaan rakkautta, tai siis otin sitä vastaan ”omilla ehdoillani”.

Tilanteen vakavuutta kuvastaa ehkä entisen miesystäväni kommentti siitä, ettei hän voisi ostaa minulle ruusuja, koska kuitenkin haukkuisin hänet rahan tuhlaamisesta ja ilmaston pilaamisesta. Hän oli oikeassa. Kamalaa, mikä ihmishirviö olinkaan. Miten kukaan voi ikinä rakastaa minua, jos olen noin ylpeä ja kovasydäminen? Silti sieluni syövereissä kaipasin läheisyyttä ja vilpitöntä rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Kuinka pahoittaisinkaan mieleni, mikäli minun lahjani torjuttaisiin. Kuinka paha mieli Jumalalla on, kun torjumme Hänen lahjansa? Torjuin ihmiset, mutta myös Jumalan. Samalla olin yksin ylpeyden muurein ympäröidyssä linnassani.

Naiseuden – ja ylipäätään ihmisyyden – keskiössä taitaakin olla juuri kyky vastaanottaa rakkautta. Se ei ole vain jotain tunnehöttöä vaan myös konkreettisia tekoja – olemmehan ruumiillisia olentoja. Voimmeko siis tehdä jotain oppiaksemme pois perisuomalaisesta ”ei tartte auttaa – minä itte” mentaliteetista?

Toivonpilkahdus askeleesta eteenpäin rekisteröityi aivoihini jokunen aika sitten. Pyöräillessä tielleni osui ystäväni, hyppäsin pois pyörän kyydistä ja jatkoimme matkaa yhdessä jalan. Ylämäessä kenkäni alkoivat lipsua ja ystäväni tarjoutui työntämään pyörää puolestani. Otin avun hieman huonolla omallatunnolla ja epäröiden vastaan. Miten hyvä mieli siitä sitten tulikaan! En joutunut lipsuttelemaan, mutta koin myös jotain paljon syvempää iloa. Koin, että minusta välitetään, ehkä Jumala lähetti hänet avukseni. Tässä ei ollut hitustakaan heikkoutta, vaan nimenomaan todellista vahvuutta. Uskallusta tulla autetuksi.

Kehotan kaikkia ihmisiä rohkeasti tekemään samoin! Tässä omien kenkieni kitkakertoimen pienuus verrattuna ystävääni helpotti avun vastaanottamista. Jatkan ihmiskokeita itselläni ja terapian edetessä toivottavasti pystyn vastaanottamaan apua myös askareisiin, jotka voisin yhtä hyvin tehdä itse. En siis kyseenalaistamatta kuuntelisi ympäröivän kulttuurin ohjeita ”itsenäisyyden” tärkeydestä, se ajaa meitä populaationa yhä individualistisempaan ja kylmempään ihmisyyteen.

Lipsutteluepisodissa auttajani oli miespuolinen henkilö, ja huomasin myös pienen Prinsessa Ruususen sisälläni rekisteröineen tapahtuneen. Näin on tapahtunut ennenkin, kun osakseni on kohdistunut jokin kohteliaisuus. En osaa ilmiötä sen paremmin selittää. Kuitenkin havaintojeni perusteella voisin liputtaa vanhojen sukupuoliroolitettujen ”hyvien tapojen” puolesta. Ei niistä ainakaan mitään haittaa ole tasa-arvolle, vaikka niin väittävät.

Lämmöllä muistan miten isoisäni vielä viimeisillä päivillään, yli 85-vuotiaana, ponnahti pystyyn rollaattoriltaan, jotta sai autettua takin päälleni. Tämä operaatio oli hänelle kunnia-asia ja sen epäkäytännöllisyydestä huolimatta en tietenkään voinut papaltani sitä riistää. Itsekin opin nauttimaan lehahduksesta ”entisten aikojen herrasmiesmäisyyttä”. Herrasmiehiä syntyy vain ympäristössä, jossa heille annetaan mahdollisuus olla herrasmiehiä. Se on meidän naisten tehtävä. Sukupuolilla on toisiaan täydentävä rooli – naiseus ja miehyys tyypillisesti puhkeavat täyteen kukoistukseen toistensa rinnalla. Tulkitsen tämän positiivisesti tuottoisana ja mutuaalisesti tyydyttävänä tiimityötä, mutta nykymaailman silmin se lienee riippuvaisuutta, jota pitäisi vältellä.

Kehotan sinua siis Ystäväni, oletpa sitten nainen tai mies, rohkeasti kyseenalaistamaan ympäröiviä odotuksia, kokeilemaan erilaisiin rooleihin tekeytymistä ja tunnustelemaan millaisia tunteita niihin asettuminen sielussasi herättää. Ole rehellinen, jaa kokemuksesi Jumalan kanssa ja kysy, mitä kokemukset kertovat sinulle todellisesta itsestäsi. Ole valmis yllättävään ja maailmankatsomusta avartavaan seikkailuun! Nämä eksperimentit eivät maksa mitään, etkä voi niillä juuri mitään muutakaan hävitä, paljon voit voittaa. Rohkeutta tarvitset, aidoin suojellusta minä-minä-maastamme on yleensä vaikea astua ulos. Kutsu ystävä kanssakulkijaksi ja turvaksi matkallesi!

***

Kirjoittaja Tea Laurila on Helsingissä asuva malmigeologian tohtori. Hän on seurannut Jeesusta katolisen kirkon jäsenenä vuodesta 2016. Hän on tuttu messussakävijä Helsingin Pyhän Marian kirkossa.

7 comments

  1. Todella hienosti kirjoitettu artikkeli!! Kiitos Tea, että otit sen kynän käteesi. Allekirjoitan kaikki nuo kuvaamasi tunteet suomalaisena naisena. On ollut hienoa löytää maailma, jossa sinua arvostetaan ja rakastetaan juuri sellaisena kuin olet mitään ulkoisia vaatimuksia. Ja on ihan ok jos mies avaa oven sinulle. :) Tuo kuvaamasi “periksi antaminen”, antautuminen on ollut sitten vaikeampaa, mutta se on tuonut minunkin elämääni syvää aitoa onnellisuutta. Toivottavasti saan lukea lisää kirjoituksia sinulta joku päivä.

    Tykkää

    1. Kiitos Katja 😊
      Niin, periksi antaminen oman laiskuuden tai ”normaalien” vastoinkäymisten takiahan ei ole hyve, mutta kykeneväisyys muuttaa suunnitelmia ja adaptoitua tilanteen mukaan on. Näiden kahden erottaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta ilman Jumalan apua ja helppoa on jäädä kiukkuisena jumiin ”toteutumattomiin unelmiin”.
      Artikkelia tiivistäessä roskapöntötin yli puolet tekstistä. Sen kohtalosta olen rukoillut, ja ajatus Hapatuksen ”naisversiosta” – Höpötyksestä (haha) – on liikkeellä.
      Siunausta Sinulle 🙏

      Tykkää

      1. Näin on. Höpötys blogi kuulostaa oikein hyvältä idealta. Meillä katolilaisilla suomalaisilla naisilla olisi varmasti paljon höpöttämistä. :) Voit ottaa yhteyttä minuun myös suoraan:
        katjailowe@gmail.com

        Tykkää

  2. Hyvä naiset!

    Tuollainen vahvan naisen naisihanne, josta olette kärsineet, on vallinnut maassamme jo ainakin sodasta lähtien, ja lienee maaseudulla ollut ennenkin.

    Taivaan Isä teitä ja muita nuoria naisia eteenpäin auttakoon!

    T. Kaisamarjatta, 70: n toiselta puolen

    Tykkää

    1. Kiitos Kaisamarjatta tästä elämänkokemuksen tuomasta näkemyksestä 😊
      Itse arvostan esim. Lottien toimintaa sodassa ihan hirmuisesti, hyvä Suomen naiset! Preferenssejä voi olla suuntaan ja toiseen, että naisia ei sotaan, mutta pakon edessä tietysti venytään.
      Sieluaan ei silti tarvitse ”miehistää”.
      Itseäni on helpottanut ajatella että ulkoinen tomeruus ei ole ristiriidassa ”sisäisen” naiseuden kanssa (esim Sananlaskujen 31:10-31 nainen ei ole mikään nyhverö), vaikka nämä kaksi asiaa onkin helppo mieltää menevän käsi kädessä.

      Tykkää

  3. Teksti oli mielenkiintoisia näkökulmia täynnä, ja oli mukava lukea elämäntarina, josta selvästi huomaa, että olet tyytyväinen ja onnellinen nykyisessä tilanteessa!

    Lopussa puhe naiseudesta ja miehyydestä jäi mietityttämään itseäni. ”Perinteiset” sukupuoliroolit ovat olleet monille myös hyvin ahdistavia asioita, ja itse olen sitä mieltä, että niiden kyseenalaistaminen on hyvä asia. Toki on totta, että toiselta avun vastaanottaminen on hyvä taito. En vain näe miksi näitä pitää tarkastella sukupuolen kannalta? Itse ainakin tarjoan poikaystävälleni kahvilassa, sekä pidän ovea auki. Poikaystäväni tekee samat asiat vastavuoroisesti minulle. Olen samaa mieltä, että hyvät tavat ovat hieno asia, ja on toki totta, että nainen saattaa tarvita useammin apua kauppakassien kantamisessa kuin mies. Koen kuitenkin, että se tuo ihmisille todellista ilmaisun vapautta ja vahvuuksia esiin, kun tiettyjä asioita tai kilttejä eleitä ei niputeta vain toisen sukupuolen tehtäväksi.

    En tarkoita, että olisin tulkinnut tekstiä niin, että nämä mahdollisuudet olisi siinä yritetty mitenkään rajata pois. Koin vain tärkeäksi kertoa oman mielipiteeni siitä, että nykyajattelu, joka on laajentanut käsityksiämme siitä millainen naisen tai miehen pitää olla, tuo mukanaan myös paljon hyvää.

    Tykkää

    1. Kiitos näistä kommenteista!
      Olet täysin oikeassa. Olisi myös mieheltä epäkohteliasta kieltäytyä vastaanottamasta kaunista elettä, ”torjua” toinen ihminen. ”Auttaa väkisin” ei ole auttamista, avun tarpeen täytyy lähteä sen tarvitsijasta. Itse katson asiaa naisena enkä osaa kommentoida miten vaarallista moinen käyttäytyminen olisi miehen ihmisprojektille. Itse niputan asian osaksi naiseutta koska koen näiden asioiden kytkeytyvän toisiinsa, mutta kuten myös kirjoitan, Jumalalta avun vastaanottaminen on yksi ihmisyyden tärkeimmistä kyvykkyyksistä (vrt. Marian fiat). Esim kahvilassa tarjoaminen on mielestäni eri juttu, jos kumpikin on taloudellisesti suunnilleen samalla tasolla, puokkiin tietysti laskut, mielestäni kaunista että maksatte vuorotellen (ei kumpikin itse).
      Kirjoituksessani teen useita muitakin yleistyksiä ja useiden asioiden perustavanlaatuinen käsittely monesta kulmasta jää uupumaan. Mm. On myös paljon naisia joilla on perhe ja he katuvat etteivät menneet ja kokeneet nuorina enemmän. On myös naisia jotka ovat todella tyytyväisiä elämään yksin ja ”loistamaan maailman silmissä” (toivottavasti ei ole väheksyvästi sanottu, tarvitsemme myös näitä naisia!).
      tarkoitus ei kuitenkaan ollut kirjoittaa kirjaa vaan lyhyesti pohtia kokemuksiani ja niiden vaikutusta minulle naisena. Hienoa että herätti ajatuksia suuntaan ja toiseen! Kirjoita ihmeessä oma pohdintasi, olisi mielenkiintoista kuulla enemmän 😃

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s