Kirjoittaja: Eetu Manninen

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Viinilakossa paruusiaan asti?

EETU MANNINEN

Evankeliumeissa Jeesus esittää kosolti kryptisiä lauseita, joiden merkitystä lukija jää pohtimaan. Eräässä tällaisessa arvoituksellisessa lausumassa Herra sanoo viimeisellä ehtoollisellaan opetuslastensa kanssa, että hän ei siitä lähtien maista viiniköynnöksen antia, ennen kuin hän juo uutta viiniä Jumalan valtakunnassa (Mark. 14:25). Matteuksen versiossa Jeesuksen sanoihin on lisätty ”teidän kanssanne” (Matt. 26:29). Luukkalla Jeesuksen viininkulutus taas jatkuu silloin, kun ”Jumalan valtakunta on tullut” (Luuk. 22:18).

Leonardo Da Vinci: Viimeinen ehtoollinen, n. 1495

Itse olen ainakin jäänyt miettimään näiden sanojen merkitystä usein, kun olen lukenut ne tai kuulut ne luettavan. Tarkoittaako Jeesus kirjaimellisesti, että viimeisellä ehtoollisella hän joi viiniä viimeisen kerran ennen aikojen lopulla koittavaa uutta luomakuntaa? Miksi hän koki tämän kertomisen tarpeelliseksi? Miten nämä sanat suhteutuvat viimeisen ehtoollisen ja hänen lähestyvän kuolemansa kontekstiin?

Tässä kirjoituksessa pureudun näiden sanojen syvempään merkitykseen. Vaikka Jeesuksen viinilakko ei ensisilmäyksellä ehkä näytä kovin merkittävältä, tämä lupaus kertoo jotain hyvin syvällistä ehtoollisesta ja lunastuksen salaisuudesta. (lisää…)

Kirkkoisä Cyprianus kuolemantaudista

EETU MANNINEN

Nykyään koronavirukseen liittyvää uutisointia ja analyysia pukkaa joka tuutista. Välillä on kuitenkin hyvä hieman loitontaa perspektiiviä, jotta myös nykytilanne näyttäytyisi sopivassa mittakaavassa. Tällä kertaa peruutetaankin saman tien lähes parin tuhannen vuoden päähän varhaisen kirkon aikaan, tarkemmin sanottuna kirkkoisä Cyprianukseen (200–258).

Cyprian von Karthago2.jpg

Cyprianus oli Karthagon piispa ja yksi varhaisen kirkon merkittävimpiä pohjoisafrikkalaisia teologeja. Häntä kunnioitetaan myös marttyyrinä, sillä hänen maallinen vaelluksensa päättyi keisari Valerianuksen (keisarina 253–260) vainoihin.

Cyprianus lienee Suomessa suuremmalle yleisölle vähemmän tunnettuja kirkkoisiä, mutta ilokseni voin sanoa, että hänen tuotantoaan löytyy myös suomeksi: Tomi Vuolteenaho on kääntänyt kolme hänen teostaan, De dominica oratione, Ad Demetrianum ja De mortalitate, ja julkaissut ne omakustanteena vuonna 2008.

Kokoelman viimeinen osa on nykyajan kannalta erityisen relevantti, sillä siinä Cyprianus kohdistaa sanansa laumalleen, joka on huolissaan Karthagoon rantautuneesta tappavasta kulkutaudista. Cyprianuksen tyyli oli tilanteeseen nähden ainakin ensialkuun mielestäni yllättävän ankara ja jopa kova, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, havaitsin hänen sanoissaan yhä enemmän hyvää psykologista silmää sekä lämpimiä ja yhä päteviä kristillisiä rohkaisun sanoja. (lisää…)

Paasto – omavanhurskasta itsensä rääkkäämistä vai hengellisen kasvun väline?

EETU MANNINEN

Helsingin katolisen hiippakunnan vaakuna

Paaston aika alkoi viime keskiviikkona. Helsingin hiippakunnan piispanistuin on tällä hetkellä tyhjillään, minkä vuoksi normaalisti piispan antaman paastokäskyn julkaisi tänä vuonna hiippakunnan asiainhoitaja isä Marco Pasinato.

Paastokäskyyn sisältyy (1) kaikkia yli 14-vuotiaita uskovia tuhkakeskiviikkona, pitkänäperjantaina ja vuoden jokaisena perjantaina (jollei silloin ole juhlapyhä) velvoittava abstinenssi eli liharuoasta pidättäytyminen, joka voidaan korvata myös muilla kieltäymyksillä, (2) 18–60-vuotiaita velvoittava paasto tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina, jolloin nautitaan ainoastaan yksi täydellinen ateria ja muista aterioista vähän yli puolet tavallisesta, ja (3) katumus, jota voi toteuttaa kieltäytymällä jostain nautinnosta.

Kirkkoa on toisinaan kritisoitu tästä käytännöstä. Eikö Raamatussakin sanota, että ”kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä?” (Kol. 2:16.) Eivätkö käskyt, kuten ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa” tule pahaenteisiltä maailman alkuvoimilta, eivätkä suinkaan Jumalalta? (Kol. 2:21.) Eikö tällaisten ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativien käskyjen” sanota olevan vain viisailta näyttäviä, mutta todellisuudessa arvottomia ja vain ihmisen ylpeyttä tyydyttäviä? (Kol. 2:23.)

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kysymystä, miksi kirkko velvoittaa katolilaisia paastoamaan. En lähesty kysymystä velvollisuuden problematiikasta käsin (vrt. esim. aiempaan kirjoitukseeni sunnuntaivelvollisuudesta), vaan pohdin paastoa hengellisestä näkökulmasta. Miksi paasto kuuluu kristinuskoon ja miksi kirkko katsoo sen olevan hyväksi kristityille? Pyrin osoittamaan, että kyseessä ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, kysymys vain ulkonaisista säännöistä, vaan kristinuskon ytimeen kuuluvasta hengellisyydestä. (lisää…)

Miten yksi voi olla kolme?

EETU MANNINEN

Kuinka yksi Jumala voi olla samaan aikaan kolme persoonaa? Tämä kysymys menee kristillisen jumalakuvan ytimeen.

Hendrick van Balen: Kolminaisuus, 1620

Luullakseni suurin osa niin kristityistä kuin ei-kristityistäkin ymmärtää kolminaisuusopin jotenkin seuraavasti: on vain yksi Jumala, joka koostuu kolmesta eri toimijasta (”persoonista”), jotka ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.

Tässä ratkaisussa on kuitenkin se ongelma, että se tekee kristinuskosta jonkinlaisen monoteismin ja polyteismin välimuodon. Toisaalta uskotaan yhteen Jumalaan, mutta toisaalta myös kolmeen erilaiseen toimijaan, joista tämä jumaluus koostuu. Esimerkiksi jesuiittateologi Karl Rahner (1904–1984) kutsui tätä ajatusmallia osuvasti ”vulgaariksi kolmijumalaisuudeksi” (Karl Rahner, The Trinity, Transl. Joseph Donceel (New York: Crossroad, 1997), 42–43). (Ks. myös aihetta sivuava aiempi artikkelini.)

Millä muulla tavalla kolminaisuusoppi pitäisi sitten muotoilla? Kuinka sen edellyttämät kolme erillistä persoonaa pitäisi ymmärtää? On tärkeää pyrkiä esittämään tämä kristillisen jumalakäsityksen keskiössä oleva oppi selkeästi ja johdonmukaisesti, sillä ulkopuolisille sen pimentoon jääminen saa pahimmillaan koko kristinuskon näyttäytymään naurettavalta.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten edesmennyt maineikas eksegeetti Heikki Räisänen (1941–2015), hämmästelee kirjassaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (Helsinki: WSOY, 2011), että ”useimmat teologit pitänevät edelleen kolminaisuusoppia ja inkarnaation realistista ymmärtämistä luovuttamattomina, vaikka maallikot ovat usein hämmentyneitä ja ulkopuoliset huvittuneita” (s. 203). Tässä hän on luultavasti (ja valitettavasti) oikeassa.

On siis aika tarttua härkää sarvista. (lisää…)

Pimeä aika – vai oliko sittenkään?

EETU MANNINEN

Sain joululahjaksi Jaakko Tahkokallion mainion kirjan Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus, 2019). Kirjan alaotsikon mukaisesti kirjoittaja murtaa kymmenen myyttiä keskiajasta osoittaen ihailtavaa historian ja jopa teologian tuntemusta.

Tuore teos on saanut positiivisia kirja-arvioita/esittelyitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Myönteisen arvion teoksesta esitti myös Helsingin Sanomat, jonka ainakaan itse en olisi odottanut kehuvan keskiajasta ja myös sen ajan katolisesta kirkosta varsin myönteisen kuvan antavaa teosta. Kehut eivät ole tuulesta temmattuja. Kyseessä on nimittäin paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut.

Tahkokallion käsittelemät myytit ovat: 1) Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan, 2) Kirkko hallitsi ihmisten elämää, 3) Keskiaika hävitti antiikin perinnön, 4) Kirkko esti luonnontieteen kehityksen, 5) Ihmiset uskoivat, että maa on litteä, 6) Kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa, 7) Keskiaika oli julmuuden aikakausi, 8) Keskiajalla poltettiin noitia, 9) Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia, 10) Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritareiden rynnököintiä.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että kuva pimeästä keskiajasta on renessanssin ja etenkin valistuksen ja 1800-luvun oppineiden kehittelemä myytti, jolla he halusivat alleviivata oman aikansa ja omien aatesuuntaustensa paremmuutta heitä edeltäneisiin vuosisatoihin ja niinä vallinneeseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin nähden. (lisää…)

Kosmologinen argumentti

EETU MANNINEN

Tänä syksynä olen käynyt tällä blogilla läpi kasan erilaisia jumalatodistuksia: Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistukset, sekä Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) viisi tietä. Nyt päätän tämän sarjan kosmologiseen argumenttiin, joka pyrkii osoittamaan Jumalan olemassaolon maailmankaikkeuden olemassaolosta käsin.

William Lane Craig: Valveilla, Helsinki: Uusi Tie, 2012

Itse asiassa tunnettuja kosmologisia argumentteja on ainakin kaksi: Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja niin sanottu kalām-kosmologinen argumentti. Leibnizin argumentti perustuu välttämättömän ja kontingentin väliseen eroon, kuten moni muukin jumalatodistussarjassani aiemmin käsittelemä argumentti (erityisesti Tuomaan kolmas tie). Tämän vuoksi en ryhdy esittelemään sitä tämän seikkaperäisemmin.

Toinen syy kalām-kosmologiseen argumenttiin keskittymiselleni on, että se on mielestäni kenties toimivin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta ja vaatii siksi perusteellisen esittelyn. Tämä argumentti on ollut paljon esillä Jumalan olemassaoloa koskevissa julkisissa debateissa. Argumenttia on tehnyt tunnetuksi erityisesti William Lane Craig, joka on erikoistunut siihen filosofian väitöskirjassaan 1970-luvulla.

Esityksessäni seuraankin pitkälti Craigin esitystä, joka löytyy kansantajuisessa ja helposti lähestyttävässä muodossa hänen suomeksikin julkaistussa teoksessaan On Guard (suom. Valveilla). Kalām-kosmologinen argumentti kuuluu seuraavasti:

Kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy.
Maailmankaikkeus on saanut alkunsa.
Siksi maailmankaikkeudella on alkusyy. (lisää…)

Löytöretki belgialaiseen katolisuuteen

EETU MANNINEN

Lokakuun alussa aloitin tohtoriopinnot belgialaisessa Leuvenin katolisessa yliopistossa (KU Leuven). Suoritan siis jatko-opintoni sekä Helsingin yliopistossa, että KU Leuvenissa ja valmistun aikanaan teologian tohtoriksi molemmista (jos Jumala suo).

Leuvenin pääkirkko Sint Pieterskerk

Olen tästä innoissani ja kiitollinen, sillä KU Leuven on korkealle arvostettu eurooppalainen huippuyliopisto (sijalla 45 tuoreessa THE World University -rankingissa) ja maailman vanhin yhä toiminnassa oleva katolinen yliopisto.

Asun perheeni kanssa edelleen Oulussa, mutta teen Leuveniin aika ajoin lyhyitä, korkeintaan kuukauden mittaisia matkoja. Ennen lokakuista reissuani olin yhteydessä sikäläisten augustinolaisveljien kanssa, ja sovimme että voin majoittua tällä ja tulevilla Belgian matkoillani heidän Leuvenin kupeessa Heverleessä (noin puolen tunnin kävelymatkan päässä Leuvenin keskustasta) sijaitsevassa konventissaan.

Elämä augustinolaiskonventissa on antanut mielenkiintoisen näköalapaikan belgialaiseen katolisuuteen, josta minulla oli kokemusta jo ennestään keväiseltä vaihtojaksoltani Leuvenissa. Tässä matkakertomuksessani haluankin jakaa kokemuksiani ja havaintojani. Huomaa kuitenkin, että kokemukseni Belgiasta rajoittuvat lähes yksinomaan maan hollanninkieliseen pohjoisosaan, eli Flanderiin, joka poikkeaa huomattavasti sen ranskankielisestä eteläosasta, eli Valloniasta. (lisää…)

Tuomas Akvinolaisen viisi tietä

EETU MANNINEN

Joos van Wassenhove: Tuomas Akvinolainen, 1475

Olen käsitellyt tällä blogilla jo Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistuksia. Nyt on vuorossa ainakin nimeltä hyvin kuuluisat Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) niin sanotut viisi tietä, eli hänen viisi argumenttiaan Jumalan olemassaolon todistamiseksi. Tuomas esittää tiensä suurteoksensa Summa Theologiae alussa (ST I,2,3), ja esimerkiksi Augustinuksen epäsystemaattisesta tyylistä huomattavasti poiketen latoo argumenttinsa tiskiin napakasti ja siistissä järjestyksessä.

Tuomaan argumentit ovat saaneet modernina aikana osakseen paljon kritiikkiä. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että ne nojaavat pitkälti aristoteeliseen metafysiikkaan ja terminologiaan. Tässä piileekin mielestäni viiden tien suurin haaste, ainakin nykyihmisen näkökulmasta katsottuna: kuinka esittää ne ymmärrettävästi niiden monessa mielessä vanhentuneesta terminologiasta huolimatta?

Mielestäni tämä on vaivan arvoista, sillä Tuomaan jumalatodistukset ovat ydinpointeiltaan oikein hyviä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Lisäksi ne tarjoavat meille kiehtovan näkymän klassisen teismin jumalakuvaan, joka on mielestäni monessa suhteessa kiehtovampi ja ongelmattomampi kuin monien nykyfilosofien suosima antropomorfinen ideaaliolio. (lisää…)