Kirjoittaja: Eetu Manninen

Ignatiaaninen retriitti arjen keskellä

EETU MANNINEN

Jesuiittaveljestön perustajan Ignatius Loyolan (1491–1556) teosta Hengellisiä harjoituksia pidetään yleisesti hengellisen kirjallisuuden klassikkona. ”Hengellisillä harjoituksilla” Ignatius tarkoittaa ”kaikentapaista sielun valmentamista ja valmistamista juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset ja sitten kun ne on juurittu etsimään ja löytämään Jumalan tahto, joka koskee oman elämän avoimuutta sielun pelastumiseen” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Ignatius hahmottelee tätä tarkoitusta varten ohjelman neliviikkoiselle retriitille. Ohjelma sisältää ”kaikentapaista omantunnon tutkiskelua, mietiskelyä, sisäistä katselua, suullista ja henkistä rukoilemista ja muita hengellisiä toimintoja” (Hengellisiä harjoituksia, 1).

Harjoitusten ”viikkojen” ei välttämättä tarvitse kestää juuri seitsemää päivää, vaan niitä voidaan lyhentää tai pidentää tarpeen mukaan. ”Harjoitukset olisi kuitenkin saatava päätökseen 30 päivässä, joko hieman enemmässä tai vähemmässä” (Hengellisiä harjoituksia, 4). Retriittiin osallistujan on ohjelman mukaan ”viivyttävä yhden tunnin ajan jokaisessa viidessä päivittäisessä harjoituksessa tai sisäisessä katselussa” (Hengellisiä harjoituksia, 12).

Mutta entä jos haluaisit syventää hengellistä elämääsi hengellisillä harjoituksilla, mutta elämäntilanteesi ja arjen velvollisuudet eivät salli sinun osallistuvan tällaiseen pitkään ja kokonaisvaltaiseen retriittiin? Tässä tapauksessa voin lämpimästi suositella Hengellisten harjoitusten uutta englanninkielistä editiota, The Spiritual Exercises of St. Ignatius of Loyola: With Points for Personal Prayer from Jesuit Spiritual Masters, joka on varta vasten tehty maallikoille jokapäiväisen hengellisen elämän tueksi.

Kuten teoksen toimittanut jesuiitta ja Notre Damen yliopiston professori isä Sean Salai esipuheessaan kirjoittaa, tämä editio on vastaus tilanteeseen, jossa hengelliset maallikkoliikkeet, kuten Opus Dei, Taizé ja monet muut, ovat vieneet jalansijaa jesuiittojen kaltaisilta perinteisiltä sääntökunnilta. Editio on tarkoitettu maallikoiden yksityiseen käyttöön heidän hengellisen elämänsä avuksi. Toimittajan johdannot ohjaavat lukijaa kädestä pitäen eri harjoituksiin käyttäen hyväkseen eri aikoina eläneiden jesuiittojen oivalluksia ja esimerkkiä. Teos on myös ajankohtainen, sillä Ignatius Loyolan kääntymyksen 500-vuotisjuhlan kunniaksi on parhaillaan meneillään jesuiittojen ignatiaaninen vuosi (ks. lisää täältä).

(lisää…)

Paluu helvettiin – Vastaus Petri Tikalle

EETU MANNINEN

Fra Angelico: Kristus astuu alas tuonelaan, n. 1430. Kuva: Wikipedia.

Kesäkuun lopussa julkaisin kardinaali Walter Kasperin Mercy-teoksen arvioni yhteydessä artikkelin, jossa asetuin puolustamaan perinteistä helvettioppia sitä kritiikkiä vastaan, jota se on – mielestäni usein epäreilusti – saanut osakseen. Yllätyksekseni tämä blogiteksti poiki vastineen: kristillisestä universalismista Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa valmisteleva tutkija ja luterilainen pastori Petri Tikka huomasi kirjoitukseni ja kommentoi sitä perusteellisesti omalla blogillaan.

Heti kärkeen tahdon kiittää Tikkaa tästä vastineesta. Kirjoitus oli mielestäni erinomainen: Tikka vastasi argumentteihini ystävällisessä hengessä, antoi täsmennyksiä kohtiin, joissa tämä oli aiheesta käytävään tieteelliseen keskusteluun perehtymättömyyteni vuoksi paikallaan (tähän tekstissäni kehotinkin) ja, mikä kenties tärkeintä, pyrki vastakkainasettelusta dialogiin.

Haluankin tarttua Tikan kädenojennukseen ja osallistua tähän dialogiin. Tämän vuoksi pieni täsmennys lienee heti alkuun paikallaan: sanoin kirjoituksessani apokatastasis-oppia ohimennen varhaiskristilliseksi harhaopiksi, ja Tikka huomautti vastineessaan, että tällainen kielenkäyttö ei ole kovinkaan rakentavaa. Ymmärrän, että termillä on ikävä kaiku, enkä itsekään koe sen käyttöä ekumeenisessa dialogissa mitenkään fiksuna tai mielekkäänä. Käytin sitä lähinnä dogmihistoriallisessa merkityksessä opillisesta näkemyksestä, joka poikkeaa katolisen kirkon ja useimpien muidenkin kirkkojen perinteistä valtavirtaa edustavasta opetuksesta. Tämän negatiivisempaa sisältöä ei tarkoituksenani ollut termiin ladata, joten pahoittelen huonoa sananvalintaa.

Tikan vastineen perusteella en kutsuisikaan hänen edustamaansa kantaa harhaopiksi siinä mielessä, että se pitäisi sisällään jotain kristillistä jumalakuvaa olennaisesti vääristävää. Tiettyjen teologisten erimielisyyksien ohella peruslähtökohdissamme vaikuttaa olevan myös paljon samaa. Tässä vastauksessani haluankin paitsi vastata Tikan vastineeseen ja täsmentää kantaani, myös ekumeenisessa hengessä arvioida meitä yhdistäviä tekijöitä ja pohtia niiden ohella vallitsevien teologisten erimielisyyksien taustalla olevia syitä ja taustaoletuksia.

(lisää…)

”Paavin teologi” ja Jumalan laupeus – osa 2: Helvettiopin puolustus

EETU MANNINEN

Paholainen keskiaikaisessa kuvituksessa. Kuva: Wikipedia

Eilen julkaisemassani arviossa Walter Kasperin kirjasta Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life lupasin käsitellä tärkeää kysymystä Jumalan laupeudesta ja helvetistä. Aihe on tullut viime aikoina esille suurelle yleisölle helposti lähestyttävällä tavalla myös Suomen teologisella kentällä (ks. hyviä puheenvuoroja esim. täältä ja täältä).

Tässä yhteydessä myös varhaiskristillinen harhaoppi apokatastasiksesta, jonka mukaan Jumala lopulta saattaa pelastavaan yhteyteensä kaikki ihmiset, on saanut osakseen kiinnostusta ja sympatiaa samalla kun perinteinen helvettioppi on kohdannut kovasanaista kritiikkiä (ks. esim. täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä).

Tässä Kasperin kirjan arvion kakkososassa lähestyn kysymystä ensin referoimalla hänen esitystään, minkä jälkeen nostan asiasta esiin omia ajatuksiani ja peilaan niitä edellä linkittämiini lähteisiin. Kasperin apokatastasis-opin kritiikki ei nimittäin mielestäni ole niin terävää eikä mene niin syvälle siihen liittyvän argumentaation perusteisiin kuin olisin toivonut.

Olen myös sitä mieltä, että vaikka helvetistä on olemassa paljon hyvää teologiaa, sitä tarvitaan myös lisää. Uskaltaisin nimittäin väittää, että helvettiopin epämuodikkuus johtuu pitkälti pikemminkin niistä mieli- ja kielikuvista, joita siihen liitetään kuin sen varsinaisesta opillisesta sisällöstä. Käykäämme siis pidemmittä puheitta kiinni tähän tulikivenkatkuiseen pihviin!

(lisää…)

”Paavin teologi” ja Jumalan laupeus – osa 1

EETU MANNINEN

Kardinaali Walter Kasper on tunnettu ja vaikutusvaltainen saksalainen teologi, joka toimi Rottenburg-Stuttgartin arkkipiispana vuosina 1989–1999 ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston pääsihteerinä vuosina 1999–2001. Kasper on kannattanut näkyvästi sallivaa kantaa eronneiden ja uudelleen avioituneiden pääsyä sakramenteille ja oli aiheen tiimoilta paljon esillä vuosien 2014–2015 perhesynodien aikana.

Mercy
Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life, Transl. William Madges (New York/Mahwah: Paulist Press, 2014)

Etenkin paavi Franciscuksen kauden alkuaikoina Kasperia kutsuttiin myös usein ”paavin teologiksi”. Kasper lahjoitti vuoden 2013 konklaavissa kirjansa Barmherzigkeit: Grundbegriff des Evangeliums – Schlüssel christlichen Lebens käännöksen tulevalle paaville, joka myöhemmin kommentoi lukukokemusta positiivisesti: ”Kirja on tehnyt minulle paljon hyvää, Kasper on hyvä teologi”. (ks. Tiina Huhtanen, ”Radikaalia armoa armottomaan aikaan: Walter Kasperin ilmoitusteologian ajankohtaisia painopisteitä,” Teologinen Aikakauskirja 1/2017: 64–65. Ks. myös taannoinen TA-katsaukseni.)

Nämä Franciscuksen sanat (“This book has done me so much good”) komeilevat myös teoksen englanninkielisen laitoksen Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life etukannessa, ja tämän paavillisen suosituksen siivittämänä tartuin itsekin tähän kirjaan.

Lukukokemus oli itsellenikin positiivinen. Kasperin tyyli on mielestäni kuitenkin varsin oppikirjamainen, mikä on ehkä pääsyynä siihen, etten voi paavin tavoin sanoa kirjan varsinaisesti ravinneen minua, kuten esimerkiksi aiemmin esittelemäni kardinaali Carlo Maria Martinin rukouskirjan. Tämä onkin hyvä muistutus siitä, että hyvä teologi ei välttämättä ole myös hyvä hengellinen kirjailija (sama pätee tietenkin myös toisin päin). Kasper myös käsittelee varsin laajaa aihekirjoa ja ikään kuin pikakelaa monet teemat nopeasti läpi tuomatta niihin kovin olennaista kontribuutiota.

Tässä arviossani keskityn Kasperin kirjan ydinteemaan, joka on laupeuden (Barmherzigkeit, mercy) käsitteen teologinen merkitys ja asema. Mielestäni Kasper esittää tähän aiheeseen liittyen paljon teologisesti oivaltavia näkökohtia, joiden johdosta yhdyn ainakin paavin lausunnon jälkimmäiseen osaan. Kirja antaa myös tilaisuuden poiketa nykyään Suomessakin pinnalle tulleeseen keskusteluun helvetistä ja apokatastasis-opista, joka vaatii ihan oman jatko-osansa.

(lisää…)

Matkalla rukouksen tiellä jesuiittakardinaalin kanssa

EETU MANNINEN

Milanon arkkipiispana vuosina 1980–2002 toiminut, jesuiittaveljestöön kuulunut kardinaali Carlo Maria Martini (1927–2012) tunnettiin yhtenä aikansa johtavista progressiivisista kirkonmiehistä. Hän oli sallivalla kannalla esimerkiksi eronneiden ja uudelleen avioituneiden sakramenteille pääsyn, naisdiakonien ja homoseksuaalien siviiliavioliittojen suhteen (ks. esim. täältä ja täältä).

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 800px-CardinalCMMartini.jpg
Kardinaali Carlo Maria Martini, S.J. Kuva: Wikipedia

Viimeisessä haastattelussaan vuonna 2012 Martini valitti katolisen kirkon olevan 200 vuotta ajastaan jäljessä ”ikääntyneine kulttuureineen, isoine, tyhijne kirkkoineen, nousevine kirkollisine byrokratioineen ja mahtipontisine rituaaleineen ja kaftaaneineen” (ks. täältä).

Hän oli myös yksi päätekijä 1990-luvulta vuoteen 2006 kokoontuneessa niin sanotussa St. Gallenin ryhmässä, joka oli pienehkö liberaalien piispojen ja kardinaalien sisäpiiri. Sen yhtenä tavoitteena oli saada Jorge Mario Bergoglio seuraavaksi paaviksi yleisesti konservatiivina pidetyn kardinaali Joseph Ratzingerin sijaan. Kuten tiedämme, ryhmä epäonnistui vuoden 2005 konklaavissa, jossa Ratzingerista tuli paavi Benedictus XVI, mutta sai ikään kuin lohdutuspalkinnon vuonna 2013, kun Bergoglio lopulta valittiin paaviksi.

Edellä mainitsemani kiistakysymykset liittyen eronneisiin ja uudelleen avioituneisiin katolilaisiin, naisten rooliin kirkossa ja homoseksuaaleihin jakavat edelleen mielipiteitä katolisessa maailmassa (ks. esim. täältä, täältä ja täältä), enkä mene niihin tässä tämän enempää.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: luin Martinin suomennetun kirjan Matkalla rukouksen tiellä (Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa, 1997, suom. Eva Airava) ja vaikutuin teoksesta huokuvasta lämmöstä ja syvällisyydestä. Koin sen hengellisesti ravitsevaksi ja sain siitä joitain oikein hyviä vinkkejä rukouselämääni. Lisäksi moisen läpyskän (88 sivua) lukee kaltaiseni kiireellinen perheenisäkin vaikka yhden vuorokauden aikana.

(lisää…)

Trappistimunkin eväät henkiseen ja hengelliseen kasvuun

EETU MANNINEN

Thomas Keating, O.C.S.O. Kuva: Wikipedia

Luin juuri suhteellisen hiljattain kuolleen amerikkalaisen trappistimunkin ja katolisen papin Thomas Keatingin (1923–2018) kirjan Sisäinen eheytyminen: Ihmisen hengellinen matka (Helsinki: Kirjapaja, 1999, suom. Taisto Nieminen. Alkuteos: Invitation to Love, 1992), joka käsittelee kontemplatiivista rukousta. Ainakin minulle se oli oikein miellyttävä ja antoisa lukukokemus, minkä vuoksi päätin arvioida sen blogillamme – vahvan lukusuosituksen kera.

Kuten mainitsin, Keating kuului trappistien sääntökuntaan, joka tunnetaan tiukasta askeesistaan ja vaikenemissäännöistään, joihin myös hän kirjassaan toisinaan viittaa. Sivuhuomiona mainittakoon, että sääntökunta on tunnettu myös maailman parhaisiin lukeutuvista trappistioluistaan, joita sääntökunnan luostarit valmistavat etenkin Belgiassa.

Luostaritaustastaan huolimatta Keating ei kuitenkaan edusta ryppyotsaisen tiukkaa askeettisuutta, vaan päinvastoin sydämellisen lempeää hengellisyyttä, josta mahdollisimman monen kirkonmiehen soisi ottavan mallia.

(lisää…)

Tunnustusten voima

EETU MANNINEN

Viime aikoina olen väitöskirjatyöni vuoksi käynyt läpi Augustinuksen (354–430) Tunnustuksia. Teosta pidetään yleisesti klassikkona ja mestariteoksena, ja sitä se todellakin on. Teos on laaja, kaikkiaan 13 luvusta tai ”kirjasta” koostuva opus. Teksti on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Siinä on kosolti kauniita ja hengellisesti inspiroivia Jumalalle osoitettuja rukousosioita, mieleenpainuvia kohtauksia, koskettavien ihmiskohtaloiden kuvauksia ja tarkkasilmäistä sieluntilojen analyysiä.

Ary Scheffer: Augustinus ja Monica, 1846. Kuva: Wikipedia

Augustinus tuo esiin kertomuksensa hänen hengellisestä matkastaan eri vaiheiden kautta tunnustavaksi kristityksi taitavasti suurena dramaattisena narratiivina.  Tutkijat ovatkin jo pitkään tähdentäneet, että vaikka Augustinus kertoo Tunnustuksissa omasta elämästään, niitä ei pidä ottaa kaikin puolin historiallisesti tarkkana kuvauksena hänen varhaisista vaiheistaan: teoksen ytimessä oleva ”sisäinen minä” ja sen kehityskaari ovat Augustinuksen kirjallisia luomuksia.

Tutkijat ovat myös kiinnittäneet huomiota Augustinuksen kerronnan epäsuhtaisuuksiin: Augustinuksen suhde hänen äitiinsä on Tunnustusten elämänkerrallisen osion keskiössä, kun taas sisaruksia hädin tuskin edes mainitaan. Augustinus kuvailee pitkään ja hartaasti esimerkiksi nimettömän nuoruudenystävän kuoleman hänessä aiheuttamaa surua, mutta mainitsee oman isänsä kuolemasta ohimennen sivulauseessa.

Joka tapauksessa teokseen tämänkertainen lukeminen vahvisti mielipidettäni, että Tunnustuksilla voisi olla paljonkin annettavaa nykyihmisille. Kaikilla meillä on kokemusta oman itsensä ja/tai hengellisen tiensä etsimisestä, mikä tekee Augustinuksen kertomuksesta samaistuttavan. Tekstiin on myös upotettu sivurönsyjä eri aiheisiin, kuten Jumalan aineettomaan olemukseen ja pahan alkuperään, joiden lukeminen olisi varmasti hyödyllistä klassisesta kristinuskosta vieraantuneille nykyihmisille.

Samalla Tunnustukset on monella tapaa myös haastava teos. Narratiiviosio loppuu yhdeksänteen kirjaan, ja kirjat 10–13 ovat toisinaan melko raskassoutuista filosofista pohdintaa eri aiheista, kuten muistista (kirja 10), ajasta (kirja 11) ja luomisesta (kirjat 12–13). Peter Brown huomauttaakin osuvasti, että Augustinus kenties yliarvioi (myös alkuperäiseen kohderyhmäänsä kuuluvaa) lukijaansa olettamalla, että tämä on yhtä perillä uusplatonistisesta filosofiasta kuin hän itse (Brown, Augustine of Hippo, 160–161). Samalla teoksessa on myös useita eri aikakauteen ja mielenmaisemaan kuuluvia tekijöitä, jotka tekevät sen nykyihmiselle ainakin jossain määrin vieraaksi.

Tässä kirjoituksessa haluankin arvioida, millä tavoin ja miltä osin Tunnustusten kirjallista tehoa voitaisiin parhaiten käyttää uuden evankeliumin apuvälineenä aikanamme, jossa ihmiset kuumeisesti etsivät omaa itseään ja elämän syvempää merkitystä sitä kuitenkaan löytämättä.

(lisää…)

Jatkuvan suorittamisen uskonto?

EETU MANNINEN

Varhaiskristillinen kuva Jeesuksesta hyvänä paimenena. Kuva: Wikipedia

Katolisen uskon mukaan ihmisen elämä on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa. Ihmisellä tulisi olla pyrkimys kehittää itseään Pyhän Hengen avulla kohti yhä suurempaa Kristuksen kaltaisuutta. Saarnoissa kuulee tyypillisesti tämän kokonaisvision mukaisia kehotuksen sanoja. Tälläkin blogilla on julkaistu juttuja ”hengellisestä fitneksestä”, ”treenistä” ja itsensä kehittämisestä. Tämä on itsestään selvä lähtökohta myös Raamatussa: esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa:

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. (1. Tess. 4:1–3.)

Tähän kuitenkin liittyy kääntöpuoli: ihminen ei ole koskaan niin hyvä, että hän ei voisi enää kasvaa pyhyydessä. Ihminen ei voi myöskään tyystin lopettaa matkaansa tai suhtautua siihen välinpitämättömästi ilman, että hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Kulttuurissamme, jota enenevässä määrin on tullut määrittämään suorittaminen ja kilpailu, tämä saattaa kuitenkin tuntua hyvinkin ahdistavalta. Kun kerran elämä jo muutenkin tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, jotta pysyisi nyky-yhteiskunnan menossa mukana, eikö uskon pitäisi olla vastakohta tälle kaikelle? Eikö hetkeäkään saisi vain olla ja levähtää?

Tähän vastaan: ehdottomasti kyllä! Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Kristinuskoon olennaisesti liittyvän pyhittymisen vaatimuksen ja parannussaarnan lisäksi täytyy siis korostaa ja pitää esillä myös toista puolta, joka kenties paradoksaalisesti on myös olennainen osa kristinuskoa: sinä olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle myös syntisenä, keskeneräisenä, vajavaisena ja omine vikoinesi.

(lisää…)

Katolinen pelastuskäsitys yhtenä kuvana

EETU MANNINEN

Blogikollega Emil kertoi kerran koulutehtävästä, jossa piti esittää katolinen pelastuskäsitys kuvallisesti. Joku opiskelija oli piirtänyt nuolet, jotka johtavat kuolemasta taivaaseen, kiirastuleen ja helvettiin. Ajatus vaikutti hauskalta ja ajattelin tarttua siihen. Olen nimittäin pitänyt piirtämisestä lapsesta asti ja teen sitä edelleen huvikseni silloin tällöin. Joskus kuva voi nimittäin kuuluisan sanonnan mukaisesti kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Julkaisen tämän päivän blogipostauksena tämän kuvan ja avaan sen sanallisesti.

(lisää…)