Kirjoittaja: Eetu Manninen

Tutustumassa Neitsyt Mariaan

Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi Pompeo Batonin (1708-1787) maalaamina

Martti Lutherin on perinteisesti ajateltu aloittaneen reformaation naulaamalla teesinsä Wittenbergin kirkon oveen lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 1517, joten muistovuoden kohokohta alkaa lähestyä.

Monien protestanttien silmissä mariologia eli oppi Neitsyt Mariasta on muodostunut käytännössä yhdeksi merkittävimmistä katolilaisia ja protestantteja erottavista tekijöistä. Aihe on reformaation merkkivuodden lisäksi ajankohtainen myös sikäli, että lokakuu on katolisessa perinteessä ruusukon kuukausi.

En tässä artikkelissa pyri puolustamaan mitään tiettyä katolista Maria-dogmia, vaan lähestyn aihetta henkilökohtaisemmasta näkökulmasta. Ennen katoliseen kirkkoon liittymistäni olin nimittäin luterilainen, ja kääntymisprosessissani yksi isoista kysymyksistä oli juuri Neitsyt Marian asema.

Kokemuksistani käsin ymmärrän hyvin niitä luterilaisia ja myös muita protestantteja, joiden on vaikea ymmärtää katolista mariologiaa ja joista katolisessa kirkossa Mariaa kohtaan osoitettu hartaus näyttää yliampuvalta ja epäilyttävältä. Käsittelen siis niitä asioita, jotka olivat omasta mielestäni vaikeita ymmärtää ja jotka näyttivät ensi alkuun arveluttavilta. Toivon tällä tavoin auttavani niitä, jotka kenties painivat samojen kysymysten ja tuntemusten kanssa. (lisää…)

Mainokset

Nuoren paavin kätketty kirkko

The Young Pope-sarjan juliste. Kuva: Wikipedia

Tänä kesänä Yle esitti TV1-kanavalla alun perin syksyllä 2016 ilmestyneen TV-sarjan The Young Pope. Paolo Sorrentinon ohjaama sarja kertoo repäisevään tyyliinsä tarinan nuoresta ja komeasta, mutta samalla hyvin arvaamattomasta kirkonmiehestä, joka yllättäen valitaan paaviksi. Pääosaa esittää Jude Law.

Kun katsoin ensimmäisen jakson, en pitänyt siitä ollenkaan. Sarja vaikutti sekä mauttomalta että tylsältä. Juonena tuntui olevan lähinnä se, että nuori ja röyhkeä paavillisessa toimistossaan tupakkaa polttava ja kirsikkakokista himoava ateistipaavi tylyttää Vatikaanin palvelusväkeä ja stereotyyppisiä vallanhimoisia kardinaaleja. Tämän vuoksi en aikonut katsoa sarjaa ensimmäistä jaksoa pidemmälle.

Sarja herätti kuitenkin laajasti kiinnostusta ja blogiltamme kyseltiin, teemmekö siitä arviota. Kun siis olin jo yhden jakson katsonut, päätin uhrautua ja katsoa lisää. Sain kuitenkin pian huomata, että sarja ei vastannut lainkaan ensimmäisen jakson herättämiä negatiivisia odotuksia, vaan muuttui jakso jaksolta mielenkiintoisemmaksi. Sarjan puolivälissä huomasin jo odottavani perjantaita, jolloin The Young Popen seuraava jakso tulisi telkkarista. Lukijoillemme kuuluu siis kaunis kiitos tästä positiivisesta TV-sarjalöydöstä! (On kuitenkin syytä huomauttaa, että alaikäisille ja herkemmille katsojille sarja ei sovi, sillä siinä on silloin tällöin varsin rohkeita seksikohtauksia.)

Toisin kuin ensimmäinen jakso antaa ymmärtää, sarjan keskiössä ei ole katoliselle kirkolle irvailu tai arvokkaalla paaviusinstituutiolla pilailu, vaan se keskittyy päähenkilön arvoitukselliseen sielunmaisemaan. Nuori paavi on vanhempiaan etsivä orpo, jolla on varsin iso ego ja epäilyksiä Jumalan olemassaoloa kohtaan. Kuitenkin hänellä on toisaalta hyvin intiimi jumalasuhde, mistä on osoituksena hänen rukoustensa saamat ihmeelliset vastaukset. (lisää…)

Seuraa Kristusta, niin maailma pelastuu!

”Hei, mies! Mitäs sä oikein teit? Haluutsä löytää huomenna kuolleita ketunpoikasia säilykepurkit päässä? Hä? Metsän eläimet saa tuollaisista purkeista kuolettavia haavoja: valtimo poikki, kanttuvei! Vie roskat mukanas, niin maailma pelastuu!”

Supersankari Ekomies

Näin ojensi 1990-luvun TV-ohjelma Ekoistista tuttu Ekomies (Timo Vottonen) luontoon säilykepurkin heittänyttä miestä. Ekomies esiintyi lyhyissä humoristisissa ympäristövalistuspätkissä, joissa joku toimii ympäristön kannalta väärin, minkä jälkeen Ekomiehellä on sanottavanaan pari valittua sanaa.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet 1990-luvusta – maailma (tai luonto) nimittäin tarvitsee pelastusta vielä enemmän kuin silloin. Maailman pelastamisessa tarvitaan kuitenkin muutakin kuin Ekomiehen kaltaisia valistajia. Tarvitaan ekologista kääntymystä, ja tässä katolisella kirkolla ja sen rikkaalla perinteellä on paljon annettavaa. (lisää…)

Silence – marttyyrius ja Jumalan hiljaisuus

Silence-elokuvan juliste

Muutama viikko sitten sain viimein katsotuksi loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Silence, joka kertoo kahdesta portugalilaisesta jesuiittapapista Sebastião Rodriguesista (Andrew Garfield) ja Francisco Garupesta (Adam Driver). He lähtevät etsimään kadonnutta opettajaansa isä Ferreiraa (Liam Neeson) 1600-luvun Japaniin, jonka ankarissa kristittyjen vainoissa hänen huhutaan luopuneen uskostaan. Elokuva perustuu Shūsaku Endōn (1923–1996) samannimiseen romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 1966.

Elokuva on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Se käsittelee nimensä mukaisesti kysymyksiä, jotka heräävät Jumalan hiljaisuuden kokemuksista ahdistusten keskellä, mutta antaa aihetta myös vaikeille eettisille pohdinnoille. Elokuvan päähenkilöiden valinnat kidutuksen ja marttyyriuden edessä ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon keskustelua ja jakaneet katsojien mielipiteitä.

Marttyyrius on hiukan kuumottava aihe teoreettiselle spekulaatiolle, sillä paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, siihen liittyy myös suurta fyysistä ja henkistä tuskaa. Eikä kyseessä ole edes pelkästään menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan kristittyjä vainotaan edelleen jopa siinä määrin, että kristinusko on nykyään maailman vainotuin uskonto. Aihetta tulee siis lähestyä asianmukaisella kunnioituksella ja varovaisuudella. (lisää…)

Paavi Franciscus sateenkaaren väreissä

Paavi Franciscus on ollut tänä vuonna virassaan neljä vuotta. Hänen kautensa on osoittanut, että hän on monella tapaa hyvin erikoinen paavi. Hän on pyrkinyt uudistamaan kirkon ilmettä ja rikkonut monia rajoja. Franciscus on suuren yleisön rakastama, mutta hän on toisaalta saanut eräissä piireissä osakseen myös ankaraa vastustusta. Ainakaan tämä paavi ei tunnu jättävän ketään kylmäksi.

Franciscuksen pontifikaatin aikana monet ovat tehneet omia analyysejaan ja tulkintojaan tästä tunteita herättävästä kirkonmiehestä. Tähän joukkoon kuuluu myös Italiassa asuva ruotsalaistoimittaja Kristina Kappelin, jonka Franciscusta käsittelevä kirja Påven som kom ner på jorden (Brombergs 2016) ilmestyi tänä vuonna Kirjapajalta suomenkielisenä käännöksenä otsikolla Franciscus: Uuden ajan paavi (Kirjapaja 2017, 261 s.).

Teos on kirjoitettu dekkarimaisen mukaansatempaavasti, ja varsinkin Franciscuksen, eli Jorge Mario Bergoglion, varhaisista vaiheista kertovat luvut ovat erittäin mielenkiintoisia. Kuitenkin hänen paaviuttaan käsittelevät osiot jättävät paljon toivomisen varaa: Kappelinille teoksen suomenkielisessä otsikossa mainittu ”uusi aika” tarkoittaa nimittäin lähinnä homoliittoja ja naispappeutta.

Tämä näkyy hyvin hänen esittämässään ja myös sekulaarin median tutuksi tekemässä narratiivissa, jossa kiltti Franciscus kyllä kannattaisi näitä asioita, mutta Vatikaanin pahat kardinaalit pistävät vimmatusti hanttiin. Kappelinin teos on siis parhaimmillaan mehevä kirkkopoliittinen trilleri, mutta vakavasti otettavaa analyysia Franciscuksesta joutuu kyllä etsimään jostain muualta. (lisää…)

Top 5 kirkkoisät: kolminaisuus

Lyonin piispa Irenaeus

Tällä viikolla esittelen Top 5 kirkkoisät. Kaikista kirkkoisistä vain viiden valitseminen on kuitenkin vaikeaa, joten keskityn tällä listalla kolminaisuusopin muotoutumiseen kannalta merkittäviin kirkkoisiin.

1. Irenaeus (n. 135–n. 202). Varhaisista kirkkoisistä Irenaeuksen teologia ennakoi hämmästyttävän selvästi kolminaisuusoppia. Hän kuvaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta metaforalla, jossa Sana ja Viisaus, eli Poika ja Pyhä Henki ovat Isän kädet. Irenaeuksen jumalakuvan trinitaarisuudesta kertoo muun muassa se, että hän ei useimpien muiden varhaisten kirkkoisien tavoin samaista Sanaa ja Viisautta toisiinsa, vaan kutsuu Henkeä Viisaudeksi. Näin ollen kaikki persoonat toimivat yhdessä sekä maailman luomisessa että ihmisen pelastamisessa. (lisää…)

Top 5 paavit

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

Pietari ottaa Jeesukselta vastaan taivasten valtakunnan avaimet. Pietro Peruginon (n. 1446–1523) maalaus

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan. (lisää…)