OSKARI JUURIKKALA
Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Viime viikko on meni ylösnousemuksen iloisessa mietiskelyssä. Sen lisäksi olen käyttänyt aikaa uuden podcastin perustamiseen. Sen nimi on Hetki Jeesukselle. Voit kuunnella ensimmäisen suomenkielisen jakson ”Ylösnousemus ja sakramentit” tästä linkistä.
Englanniksi löytyy puolestaan mietiskely ”Resurrection and our faith”. (lisää…)
Kuva: Wikipedia
OSKARI JUURIKKALA
Viime aikoina on taas ollut vastenmielisiä uutisia katolisen kirkon seksuaalikriisistä. Ärsyttää. Turhauttaa. Väsyttää. Ei tekisi mieli kirjoittaa mitään.
Mutta tuntuu siltä, että vaikeneminen olisi myöntymistä muiden tulkintoihin. Ja moni niistä on ala-arvoisia. En ryhdy niitä ruotimaan. Lihallinen ihminen tulkitsee kaikkea lihallisesti.
En toki tarkoita, että kaikki kriittiset näkemykset olisivat lihallisia. Aiheellinen huomio on se, että katolisen kirkon on aika katsoa peiliin. Varmasti. Keskiössä on tietenkin selibaatti.
Mutta mitä peiliin katsominen tarkoittaa? Riittääkö hätäinen ensivaikutelma, vai tarvitaanko syvällistä paneutumista rukouksen, katumuksen ja hengellisen uudistumisen merkeissä?
Selitän mitä tarkoitan. (lisää…)
OSKARI JUURIKKALA
Olemme juuri keskellä kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa, jota vietetään vuosittain 18.-25. tammikuuta. Vuonna 2019 rukousviikon teema on ”Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”. Sen kunniaksi aion kursailematta kommentoida merkittävää ekumeenista seminaaria, joka järjestettiin Helsingissä 9. tammikuuta.
Keskustelun kohteena oli runsaan vuoden vanha luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Paikalla olivat lähes kaikki luterilaisen kirkon piispat, ja puhujien ja osallistujien joukossa oli laaja kirkon ekumeenisen keskustelun suuria nimiä ja asiantuntijoita. Katolista kirkkoa edustivat hiippakunnan yleisvikaari, Pietarin primaatista aikanaan väitellyt Raimo Goyarrola sekä kirkon apostolisuudesta ja apostolisesta suksessiosta hiljattain väitellyt teologian tohtori Tri Nguyen.
Kirjoitin dialogiraportista blogissamme heti sen ilmestyttyä (lue tästä). Olin mielenkiinnolla seuraamassa myös seminaaria. Useat puheenvuorot herättivät ajatuksia ja keskustelua. Erityisesti jäi mieleen Miikka Ruokasen esitys, jossa hän ylisti maasta taivaisiin katolisen Brant Pitren kirjaa Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist (2016). Teologisesti merkittävän analyysin esitti myös Jari Jolkkonen otsikolla ”Kohti ehtoollista koskevien oppituomioiden kumoamista?” (voit katsoa pääpiirteet tästä lehtijutusta, vaikka Jolkkosen koko esitys oli kyllä parempi).
Päivän paras esitys oli kuitenkin mielestäni isä Raimo Goyarrolan rohkea puhe, jossa hän huumorin siivittämänä kannusti luterilaisia veljiä ja sisariaan ottamaan lisää askelia ja olemaan valmiita etsimään täyttä yhteyttä katolisen kirkon kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä että Suomi menee edellä ilman muita luterilaisia. Tunnepitoisen puheen taustalla oli aito kokemus siitä, että Suomen tilanne on poikkeuksellinen, eikä meidän tule jäädä jumiin esimerkiksi saksalaisten takia.
Nostan seuraavassa esille kolme ekumenian haastetta keskustelujen pohjalta. Nämä ovat (1) yksimielisyyden illuusio, (2) tunnustuskirjaparadoksi ja (3) pappeuden teologia. (lisää…)
OSKARI JUURIKKALA
Kävin joulun alla Ruotsissa retriittiä alustamassa. Adventtiajan kunniaksi luin sen aikana Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI) vastasuomennetun teoksen Mitä on olla kristitty (KATT 2018, suom. Jarmo Kiilunen). Se on pieni ja kaunis kirja, joka koostuu kolmesta Joseph Ratzingerin adventtisaarnasta. Ne esitettiin alun perin joulukuussa 1964 Münsterin tuomiokirkossa katoliselle opiskelijaseurakunnalle.
Saarnat ovat nuorehkon Ratzingerin tuotantoa, mutta niistä välittyy erityisen hyvin se hengellinen ja teologinen asenne, josta Ratzinger tuli myöhemminkin tunnetuksi. Hän esittää haasteita, nostaa niin sanoakseni kissoja pöydälle, analysoi niitä rauhallisesti ja lopuksi esittää ratkaisunsa, jotka ovat samaan aikaan yllättäviä ja hämmästyttävän yksinkertaisia.
Saarnamuotoinen esitystapa tuntuu soveltuvan erityisen hyvin Ratzingerin ilmaisukanavaksi. Teksteissä on teologista syvyyttä, mutta samaan aikaan muoto antaa ajatuksille kepeyttä ja ilmavuutta. Nämä eivät ole herätyssaarnoja, vaan syvämietteisen ja havaintoja tekevän teologin mietiskelyjä, jotka ikään kuin maalaavat kevyin pensselinvedoin ääriviivoja laajoista maisemista, jotka kuulijan tulee täydentää omalla ajattelullaan ja elämällään. (lisää…)
OSKARI JUURIKKALA
Viikon kuluttua vietämme Jeesuksen syntymäjuhlaa, joulua. Adventti päättyy. Se on ollut valvomisen ja valmistautumisen aikaa, uuden kääntymyksen aikaa. Monet katolilaiset ovat käyneet ripittäytymässä viime päivinä, tai tekevät niin tällä viikolla. Minäkin ripittäydyn tällä viikolla, mutta toisaalta teen niin joka viikko. Kannustan muitakin käymään usein tässä Jumalan laupeuden suihkussa, niin kuin joku sitä osuvasti kutsui.
Mutta miten ripillä käymiseen eli parannuksen sakramenttiin tulisi valmistautua? Tätä kysyy moni, ja kysymys on tärkeä. Rippiin tulisi valmistautua omaatuntoa tutkimalla, mutta jos sitä ei ole tottunut tekemään, mikä avuksi?
Viime kuussa julkaisin kirjoituksen Kutsu pyhyyteen: pieni opas. Siinä annoin käytännöllisiä vinkkejä koskien sitä, mikä kristinuskossa on tärkeintä ja miten sitä tulisi elää. Tämä kirjoitus on sille jatkoa. Molemmat tekstit syntyivät osana työtä katolisten nuorten parissa. (lisää…)
OSKARI JUURIKKALA
Mikä on kristinuskon ydin? Mikä on tärkeintä? Usein mietin näitä kysymyksiä jutellessani erilaisten ihmisten kanssa. Tykkään pitkistä ja syvällisistä pohdinnoista, mutta ymmärrän ettei useimmilla ihmisillä ole niihin aikaa ja mahdollisuutta. Tarvitaan myös selkeitä suuntaviivoja, jotka auttavat ohjaamaan arjen valinnoissa. Kristillistä elämää ei voi ulkoistaa, eikä maallistunut yhteiskunta tarjoa opastusta.
Kokosin hiljattain muutamia ajatuksia parin sivun tiivistelmään siitä, mikä on kristillisessä elämässä tärkeintä. Se on ohessa. Kommentoi mieluusti, jos siitä on sinulle apua. Jaa sitä muillekin, jos uskot sen opastavan heitä.
OSKARI JUURIKKALA
Carl Bloch: Vuorisaarna (kuvaa rajattu)
Olin pari viikkoa sitten Arto Antturin vieraana Radio Dein Syventävässä oppimäärässä. Puhuimme pappeuden kriisistä katolisessa kirkossa, erityisesti selibaatista. Syntyi hyvä keskustelu. Se on kuunneltavissa ohjelman arkistossa (päivämäärällä 17.9.18).
Olen paljon miettinyt kysymystä pappien naimattomuudesta eli selibaatista. Niin ovat monet muutkin. Yleisenä kimmokkeena ovat tietysti olleet järisyttävät hyväksikäyttötapaukset (käsittelin asiaa tarkemmin tässä kirjoituksessa). Monien silmissä selibaattiperinne on menettänyt uskottavuutensa. Joidenkin mielestä se pitäisi suorastaan kieltää julkisen vallan toimesta. En tässä kirjoituksessa yritä vastata tähän laajaan kysymykseen, jota jo sivusin aiemmassa kirjoituksessani. Sen sijaan yritän hieman avata asian taustoja. Mistä ihmeestä katolisten pappien naimattomuus on peräisin? Voiko sillä ylipäänsä olla mielekästä teologista perustelua?
Kriisit ovat aina myös uusiutumisen mahdollisuuksia. Tässä se näkyy myös sillä yllättävällä tavalla, että katolisen kirkon ulkopuolella on herännyt viime aikoina keskustelua naimattomuuden teologisesta merkityksestä. Eräs luterilainen pappi pohti asiaa syvällisesti Facebookissa muutama kuukausi sitten, kiinnittäen huomiota siihen, että protestanttinen perinne tuntuu täysin sivuuttaneen Jeesuksen sanat naimattomuuden puolesta (Matt. 19:10-12). Myös uusimmassa Ristin Voitto -lehdessä helluntailainen Sara Saarela pohti asiaa oivaltavasti otsikolla ”Ruumiin ja selibaatin teologia” (jutun voi lukea ainakin Facebook-seinältäni).
Kysymystä voi tarkastella ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Puhtaan inhimillinen näkökulma herättää lukuisia epäilyjä, ja ainakin ensi näkemältä jo ajatus koko elämän kestävästä naimattomuudesta (ja seksuaalisesta pidättyvyydestä!) voi tuntua pähkähullulta. Teologinen näkökulma voi päätyä erilaiseen lopputulokseen. Toisaalta olisi tarpeen jollain tavalla yhdistää näitä näkökulmia, jotta teologia ei täysin erkanisi eletystä todellisuudesta. (lisää…)
