EMIL ANTON 

Tässä kirjaesittelyssä yhdistän kolme kirjaa, jotka sain arvostelukappaleina esiteltäviksi. Ne ovat keskenään jonkinlaisessa jatkumossa. Ensinnäkin Norman Tannerin Uusi lyhyt katolisen kirkon historia (Katolinen tiedotuskeskus 2025) esittelee nimensä mukaisesti katolisuuden historian. ToiseksiPetra Kuivalan, Mikko Ketolan ja Jyri Komulaisen toimittama Roomasta maailman ääriin: Globaali katolisuus (Gaudeamus 2025) käsittelee nimensä mukaisesti globaalia katolisuutta eli nykykatolisuuden ilmiöitä ympäri maailman.  

Jyri Komulainen jatkaa vielä globaalin kristinuskon, mukaan lukien katolisuuden tutkimusmatkoja henkilökohtaisella välintilipäätöskirjallaan Kristinuskon muuttuva kartasto: Matkoja maailmanlaajaan kirkkoon (Suomen lähetysseura 2025). Lyhyt arvioni kaikista edellä mainituista kirjoista on se, että ne ovat ihan asiallisia opuksia ja lukemisen arvoisia. Toisaalta mikään niistä ei lukukokemuksena ollut mitenkään mullistava tai poikkeuksellisen innostava tai inspiroiva. Arvo(stelu)n ansaitsevat kuitenkin. 

Katolisuuden historiaa

Aiemmin suomeksi on ollut saatavilla lyhyehkö José Orlandis: Katolisen kirkon historia vuodelta 1999. Norman Tannerin (s. 1943) kirja on paksumpi, 344 sivua, vaikka sekin “lyhyt”. Tanner on erikoistunut ekumeenisiin kirkolliskokouksiin ja keskiaikaan, ja ne saavat kirjassa paljon näkyvyyttä. Teksti on akateemisesti pätevää, ja samalla välillä rivien välistä paljastuu jesuiittaprofessorin uskon perspektiivi.

Minulle uuden ja mielenkiintoisen tuttavuuden tässä kirjassa muodostivat begiinit, jotka olivat yhdessä kaupunkitaloissa eläneitä hurskaita maallikkonaisia, jotka pukeutuivat beigeen, hupulliseen (béguin) pukuun, mutta eivät olleet sääntökuntanunnia. Begiiniyhteisöt kukoistivat erityisesti nykyisen Belgian ja Hollannin (mutta myös Saksan ja Ranskan) alueilla 1200-1300-luvuilla, mutta Viennen kirkolliskokous kielsi heidän elämäntapansa, vaikka sitten ei kieltänytkään (ks. epämääräinen julistus s. 171), ja begiinitalojen määrä laski rankasti.

Törmäsin begiinipihaan vieraillessani viime kuussa Amsterdamissa. Viimeinen begiini kuoli siellä vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla, ja pihan taloissa asuu edelleen vain naisia. Taloihin sisältyy myös vanha kappeli, jossa muistetaan Amsterdamissa vuonna 1345 tapahtunutta eukaristista ihmettä. Oma kokemukseni muuten niin maallistuneen Amsterdamin keskustassa oli, että tämä on pyhä paikka. 

Tanner käy läpi keskiajan sääntökuntia ja suuria teologeja. Fransiskaaniteologi Duns Scotuksesta Tanner kirjoittaa, että hän korosti rakkauden ja tahdon ensisijaisuutta tietoon ja älyyn nähden – ehkä vähän niin kuin myöhemmin Pohjoismaisessa herätysliikekontekstissa Laestadius. Arkkitehtuurimaininnoista vierailukohdelistalle voi lisätä goottilaisista katedraaleista Reimsin ja Amiensin, romaanisista Lundin ja Durhamin. Mielenkiintoinen nippelitieto oli kapusiinien sääntökunnan yleisesimiehen Bernardino Ochinon kääntyminen luterilaisuuteen ja koko sääntökunnan hetkellinen lakkauttaminen 1500-luvulla.

Kirjassa tulee tietysti ilmi myös kaikenlaista vähemmän mairittelevaa, kuten että paavi salli keskiajalla kidutuksen ja että kymmenysten ajateltiin olevan jumalallisen lain vaatimus. Samoin sapatin lepo- ja jumalanpalvelusvaatimusten siirtyminen sunnuntaille aiheutti varhaiskirkossa varauksellisuutta, mutta myöhemmin siitä tuli valtakunnallinen ja oletetusti jumalallinenkin laki. Historia ei ainakaan helli uskon “muuttumattomuuden” kannattajia. 

Kirja ansaitsee kiitosta kansanuskon huomioimisesta virallisen tason rinnalla, mutta kritiikkiä se ansaitsee globaalin perspektiivin heikkoudesta. Toki joitain esimerkkejä lähetystyöstä eri puolille maailmaa mainitaan, ja todetaan katolisuuden muuttuneen modernina aikana maailmanuskonnoksi. Vatikaanin II kirkolliskokouksen tuoma radikaali muutos asenteissa muita kristittyjä ja uskontoja kohtaan tulee esille. Mutta globaalin perspektiivin heikkoutta tässä kirjassa paikkaavatkin sitten seuraavat esiteltävät kirjat. 

Globaalia katolisuutta

Roomasta maailman ääriin -kirja oli Vuoden kristillinen kirja -finalistien joukossa. Se sai ajankohtaisuutta paavi Franciscuksen kuolemasta ja paavi Leon valinnasta. Ensimmäiset luvut käsittelevätkin Franciscuksen paavikauden perintöä (Petra Kuivala) ja konklaavia (Mikko Ketola). Konklaavista puheen ollen: katsoin sen leffan, ja se oli minusta huono. Pinnallinen, epäuskottava, modernin median maailman arvojen ehdoilla tehty, ärsyttävä.

Kuivalan ja Ketolan artikkelit sen sijaan ovat asiallisia. Niiden jälkeen Minna Hietamäki jatkaa kertomalla katolisen kirkon ekumeniasta ja Elina Vuola vapautuksen teologiasta. Itsekin katolilainen Vera La Mela esittelee maallikkoliikkeitä, erityisesti Focolare-liikettä, jolla on Mariapoli-kyläyhteisöjä ja joka tavoittaa 182 maassa noin kaksi miljoonaa ihmistä. Suomesakin Focolare on toiminut 1980-luvulta alkaen, ja yli sata ihmistä vastaanottaa kuukausittaista “Sana elettäväksi” -viestiä. 

Jyri Komulainen kertoo katolisista “läsnäolon teologeista” kuten Henri Le Saux ja Charles de Foucauld, jotka omaksuivat lähetystyössäänIntian tai Saharan paikallisväestön elämäntavan. Tämänkaltaisista hahmoista Komulainen kertoo lisää myös toisessa kirjassaan. Jukka Helle kertoo filippiiniläisestä “kaatopaikkaseurakunnan papista” Daniel Pilariosta, Petra Kuivala jatkaa katolisesta kansanhurskaudesta Kuubassa (“nukke ei saa nauttia eukaristiaa!”). Minna Opas kirjoittaa Amazonin alkuperäiskansoista ja Mikko Ketola katolisuudesta Suomessa. 

Kirjan viimeisessä pääosassa Ketola kertoo seksuaalisen hyväksikäytön skandaaleista. Tämä on kirjan luvuista omassa kappaleessani alleviivatuin. Se tarkoittaa sitä, että siinä on paljon arvokasta ja pohdiskelemisen arvoista tietoa, vaikkei kaikista väitteistä ja muotoiluista pitäisikään. Alleviivauksia on melko paljon myös seuraavissa, Juha Ahosniemen salaliittoteorioita (Opus Dei; Johannes Paavali I:n kuolema) ja Elina Vuolan Neitsyt Mariaa ja sukupuolta käsittelevässä luvussa. Osa viivoista on sellaisia kriittisen lainehtivia. 

Kirjan toinen katolinen kontribuutio tulee hiippakuntamme piispan sihteeriltä Alpo Penttiseltä. Luku on hieno katsaus globaaliin katolisuuteen ja positiivisen rohkea (mm. 1800-1900-lukujen katolista apologetiikkaa kutsutaan Trenton ja Vatikaani I:n katolisuuden muodon kuolonkankeudeksi!). Penttinen toteaa Franciscuksen tärkeimmän perinnön olevan synodaalisuus, jossa kaikki ovat Jumalan pyhässä kansassa “kutsuttuja pyhyyteen mutta kukin omalla tyylillään”. Mahtava muotoilu. Penttinen ainakin kirjoittaa raikkaasti “omalla tyylillään”. Hän sanoo kirkon opettelevan nyt kuuntelemaan tuhansien paikalliskirkkojen uskonkokemusta pohtien “mitä Henki sanoo seurakunnille” (Ilm. 3:6). 

Viimeisenä on vielä Jyri Komulaisen loppuluku globaalin katolisuuden muutoksesta ja jatkuvuudesta. Siinä mainitaan myös Vatikaani II -kriittisen traditionalismin ilmiö, joka on ryhmittynyt tridentiinisen (eli trentolaisen) messun ympärille. Suomessa perinteistä latinankielistä messua järjestää Helsingin hiippakunnan piirissä toimiva Gregorius-yhdistys. Sen kauniissa messussa eilen Pyhän Marian kirkossa Helsingissä oli arviolta yli sata henkeä, erityisen paljon uusia nuoria miehiä, ja väkeä tuli eri puolilta maata. Toiminta on kehittynyt ja vahvistunut huomattavasti.

Komulainen mainitsee myös Marcel Lefebvren perustaman Pyhän Pius X:n pappisveljestön (FSSPX), jota kirjoittaja kutsuu “kirkon ulkopuolelle ajautuneeksi skismaattiseksi yhteisöksi”. Kirkon ulkopuolisuus lienee liikaa sanottu, mutta skismaattisuus minusta ei (vaikka veljestö itse sen kiistääkin). Myös FSSPX on vuodesta 2024 aloittanut messutoiminnan Helsingissä, ja sillä on suomenkieliset sivut. Tammikuun messussa oli n. 10 henkeä, pääasiassa nuorempia miehiä ja vanhempia naisia. (Minusta on muuten erikoista tai jopa pienen luokan skandaali, että FSSPX:n YouTube-kanavan kommenteissa Kysy katolilaiselta -kanava toivottaa tälle kirkollisesti laittomalle työlle siunausta.)

Kristinuskon muuttuva kartasto

Näin siis se katolisuuden ja kristinuskon kartasto muuttuu, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Jyri Komulaisen omakohtainen kirja vie tutkimusmatkalle Intiaan ja muihin eksoottisiin paikkoihin. Täytyy sanoa, että tykkään Komulaisen ajatuksesta yhdistää teologista tietoa omaan matkoilta kerättyyn kokemukseen. Tässä mielessä minulla on samat intohimot ja visiot. 

Lukukokemuksena kirja on kuitenkin aluksi ehkä liian teoreettinen ja pienelle piirille suunnattu yltääkseen minkäänlaiseksi myyntimenestykseksi. Komulainen ilmaisee alussa keskeisen lähtökohtansa, jota en kyllä ihan suostu ostamaan: “kaikki ajanmukainen teologinen ajattelu vaatii tänä päivänä ‘jälkikoloniaaliseksi’ kutsuttua näkökulmaa”. Minusta tällainen metodinen eksklusivismi ampuu itseään jalkaan. Sanoisit vain, että itse teet “jälkikoloniaalista” teologiaa, ja antaisit muillekin näkökulmille olemassaolon oikeuden!

Komulainen tekee kirjassa sitä, mitä parhaiten osaa: kertoo hahmoista kuten mm. Roberto de Nobili ja Matteo Ricci, jotka katolisina lähetystyöntekijöinä omaksuivat syvällisesti intialaisen tai kiinalaisen kulttuurin. Samalla esiin tulevat myös paavien ja portugalilaisten virheet Kiinan ja Intian -lähetystyön historiassa. Toisaalta kirjassa käy ilmi mm. sellaisia hämmästyttäviä seikkoja, että Intiassa on enemmän luterilaisia kuin Suomessa. 

Mielenkiintoinen uusi tuttavuus minulle tässä kirjassa oli Vailankanni, intialainen katolinen pyhäkkö, jossa käy vuosittain jopa 20 miljoonaa pyhiinvaeltajaa, mikä on neljä kertaa enemmän kuin esimerkiksi Ranskan Lourdesissa. Vailankannin erikoisuutena on se, että siellä käyvät kristittyjen lisäksi ongelmitta myös hindut kunnioittamassa “Swami Jeesusta” ja Neitsyt Mariaa, jonka taustalla oleva lootuskukka kertoo pyrkimyksestä inkulturaatioon. Komulaisen mukaan tunnelma ja tavat uhreineen ja pään paljaaksi ajamisineen vastaavat täällä hindutemppeleitä, toisaalta mukana ovat myös läntiset katoliset käytännöt kuten eukaristinen adoraatio ja ruusukkorukous. 

Toisaalta Komulainen kertoo myös Stuttgartin lähellä kokemastaan messusta, missä katolinen miespappi ja protestanttinen naispappi toimittivat yhdessä ehtoollisen ja jakoi sen kyläläisille erottelematta katolilaisiin ja protestantteihin. Katolinen pappi “kertoi piispan häntä joskus moittineen, mutta sillä ei kuulemma ole sen suurempaa merkitystä. Seurakuntalaiset säestivät pappia todeten, että näin kylässä nyt vain on totuttu toimimaan”. Näin Saksassa. 

Ja ennen kuin liikaa kauhistellaan Saksaa, voisi lisätä, että Lähi-idän katolisissa kirkoissa ehtoollisen jakaminen kaikille kastetuille kristityille on aivan tavanomaista. Suomessakin noin kuukausittain vietettävään kaldealaiskatoliseen ehtoolliseen voivat aivan hyvin osallistua myös luterilaiset tai muut haluavaiset ristisielut. 

Ekklesiologisesti, soteriologisesti ja sakramentaalis-teologisesti tämä on toki hieman kummallinen tilanne, että roomalaisessa liturgiassa ei saa, mutta kaldealaisessa tai syyrialaisessa saa. Kertoo kuitenkin siitä, että se, mitä monet roomalaiskatolilaiset esittelevät “katolisuutena”, on vain roomalaiskatolisuutta, ei katolisuutta – katolisuuteen mahtuu monenlaista, myös sisäisesti jännitteistä ja keskenään ristiriitaista, sekä ajan että paikan perspektiivistä. Siitä kertovat omalta osaltaan kaikki tänään esittelyssä olleet kirjat. 

Kiitän kustantajia arvostelukappaleista ja lukijat – kirjoittakaa kommenttikenttään oma mielipiteenne kirjoista, jos olette niitä lukeneet.