ekumenia

Juha Pihkala: kultakimpaleita kastelukannussa (eli helmiä kirjasta, jota tuskin olet lukenut)

EMIL ANTON

Kuten kristologiaa käsittelevässä kirjoituksessani kerroin, olen viime aikoina perehtynyt Tampereen emerituspiispan, dogmatiikan dosentti Juha Pihkalan tuotantoon. Tänään haluaisin esitellä aivan erinomaisen kirjan, jonka nimi on kuitenkin niin tylsän kuuloinen ja kansi niin hupsun näköinen, ettei juuri kukaan liene sitä lukenut (netistä en löytänyt yhtään esittelyä).

Kirjan nimi on Piispa. Sen kannessa Pihkala pitelee vihreää kastelukannua. Teos on kuitenkin kantensa designia noin kymmenen vuotta nuorempi. Kyseessä on Tampereen hiippakunnan vuosikirja vuodelta 2008. Krooh? Silti yksi parhaita lukemiani suomenkielisiä teologisia kirjoja. Oikeasti.

Samoin kuin toisen suuren suomalaisen dogmaatikkopiispan, Eero Huovisen sukulaiskirja Pappi? (ks. esittelyni täällä), Juha Pihkalan Piispa on otsikostaan huolimatta todella mielenkiintoinen alusta loppuun. Kokosin siitä kuusi A4-sivullista pelkkiä parhaita sitaatteja, jotka olisin tähän esittelyyn halunnut mahduttaa.

Jouduin tiivistämään. Esittelen ensin hieman Pihkalan henkilökohtaista uskonvakaumusta. Sen jälkeen otan käsittelyyn, joskin vain pintapuolisesti, teologisen kysymyksen piispuuden ja piispanvihkimyksen luonteesta (aihe on mielenkiintoisempi kuin kuulostaa). Lopuksi annan perinteistä kirkollista kristillisyyttä puolustavan Pihkalan kertoa, miksi niin kutsuttu rappioteoria kristinuskon historiasta ei toimi. Aloitetaan kuitenkin viisivuotiaiden viisauksilla ja katsauksella kirjahyllyyn. (lisää…)

Toinen pyhiinvaellusmatka Puolaan

JOONA KORTENIEMI

Kuten ainakin uskollisimmat lukijat muistanevat, koimme alkuvuodesta blogikollega Emil Antonin kanssa unohtumattoman pyhiinvaellusseikkailun katolisessa Puolassa. Reissu oli intensiivinen, mutta samalla kävi selväksi, että valtavasti jäi näkemättä ja kokematta: Puolassa riittää tutkittavaa vaikka useamman ihmiselämän ajaksi. Siihen ei ole valitettavasti mahdollisuutta, mutta useampaan matkaan kyllä.

Ryhmäkuva Wawelin pihalla

Toiseen reissuun tarjoutuikin tilaisuus, kun Hämeenkylän ev-lut. seurakunnan kirjallisuuspiiri innostui suunnittelemaan matkaa Krakovaan ja Auschwitziin 6.-8.9. ja pyysi Emiliä oppaaksi. Lisäksi Emil sai kutsun jo viime matkalta tutun lankonsa vauvan kummiksi seuraavaksi viikonlopuksi. Lähdimme matkalle mukaan ystäväni Pekka Palokankaan kanssa, joka on taustaltaan vanhoillislestadiolainen mutta jo vakaasti liittymässä katoliseen kirkkoon.

Pastori Matti Hyryn johtamasta Hämeenkylän seurakunnan ryhmästä yli puolet olivat lestadiolaisia tai lestadiolaistaustaisia (pääosin vanhoillisia, mutta oli mukana joku esikoinenkin). Näin ryhmästä muodostui mielenkiintoinen lestadiolais-luterilais-katolinen kokonaisuus. Koko 26 hengen ryhmä oli yhdessä kolme päivää, kun taas Emilin ja Pekan kanssa olimme Puolassa yhteensä 11 päivää. (lisää…)

Toinen kirje herätysliikkeille (kesäjuhlien jälkeen!)

JOONA KORTENIEMI

SRK:n Suviseurat Muhoksella

Kirjoitin heinäkuussa Katolisen kirjeen luterilaisille herätysliikkeille. Siinä kerroin, että minulla ja blogikollega Emilillä oli suunnitelmissa tutustua eri herätysliikkeisiin käymällä niiden kesäjuhlilla. Niin teimme: kävimme SRK:n Suviseuroissa Muhoksella, rukoilevaisten kesäseuroissa Eurajoella, uusheräyksen kesäseuroissa Kangasalla sekä Raamattuopiston Hengellisillä syventymispäivillä. Lisäksi kävin itsekseni Rauhan Sanan Suvijuhlilla Ähtävällä. Esikoislestadiolaisten seurat ja Sley:n tilaisuudet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan.

Tässä kirjeeni kakkososassa jaan osin seurareissuilla, osin jo aiemmin mieleeni nousseita ajatuksia ja havaintoja herätysliikkeistä. Körttiläisyyden jätän tällä erää tarkastelun ulkopuolelle. Se on herätysliikkeenä niin omassa lentokorkeudessaan, että kirjoitan siitä ehkä joskus erikseen.

Herätysliikkeissä minua kiinnostaa ja mietityttää se, missä määrin niissä on nykyään ”herättävyyttä”. Liikkeistä jokaisen alkuperäinen sanoma – eri tavoin sanoitettuna ja painotettuna – oli se, että kristinuskon ei ole tarkoitus olla vain yksi tapa tai ”harrastus” muiden joukossa. Sen sijaan sen tulisi olla koko elämää määrittävää sisäistä ystävyyttä Kristuksen kanssa. Kuten seppä Högman tradition mukaan sanoi Paavo Ruotsalaiselle: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto.” Tähän katolilainen voi mielellään yhtyä: Katekismuksen mukaan ”kirkon salaisuuden ydin” on ”henkilökohtainen, läheinen suhde Kristukseen” (KKK 921).

Mutta miten nykyään? Vieläkö herätyksen tuli palaa? Vai onko se hiipunut tai peräti sammunut? Missä määrin herätysliikkeistä voi nykyisin löytää, pietististä käsitteistöä käyttäen, ”elävää kristillisyyttä”? (lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Osmo Tiililä – melkein katolilainen

EMIL ANTON

Jo yli vuosi on vierähtänyt Antti J. Pietilän teologiaa käsitelleestä artikkelistani, jossa mainitsin seuraavana projektinani olevan hänen seuraajansa Osmo Tiililän (1904-1972), joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939-1967 eli talvisodasta Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan.

Wikipedia kertoo Tiililästä joitain olennaisia seikkoja: hän oli tuottelias kirjoittaja, suosittu puhuja, kirkon konservatiivisen opposition johtohahmo, joka kritisoi erityisesti hengellisen työn laiminlyömistä ja keskittymistä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta vuonna 1962, mikä herätti suurta huomiota, sillä kirkkoon kuulumaton pappien kouluttaja oli uutuus ja outous.

Wikipedian artikkeli sisältää myös laajan luettelon Tiililän teoksista. Artikkelin substanssi jää kuitenkin ohueksi, eikä siinä kerrota esimerkiksi sitä, että Tiililä pyrki myöhemmin vuonna 1967 katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tästä epäonnistuneesta yrityksestä saa nimensä myös tämän blogiartikkelin otsikko veljellisenä vastavetona Timo Junkkaalan kirjoittaman yli 800-sivuisen Tiililä-elämäkerran otsikolle: Osmo Tiililä – protestantti (Perussanoma 2004). (lisää…)

Kissat pöydälle ekumeniassa

OSKARI JUURIKKALA

Olemme juuri keskellä kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa, jota vietetään vuosittain 18.-25. tammikuuta. Vuonna 2019 rukousviikon teema on ”Olkaa rehellisiä ja oikeudenmukaisia”. Sen kunniaksi aion kursailematta kommentoida merkittävää ekumeenista seminaaria, joka järjestettiin Helsingissä 9. tammikuuta.

Keskustelun kohteena oli runsaan vuoden vanha luterilais-katolinen dialogidokumentti Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Paikalla olivat lähes kaikki luterilaisen kirkon piispat, ja puhujien ja osallistujien joukossa oli laaja kirkon ekumeenisen keskustelun suuria nimiä ja asiantuntijoita. Katolista kirkkoa edustivat hiippakunnan yleisvikaari, Pietarin primaatista aikanaan väitellyt Raimo Goyarrola sekä kirkon apostolisuudesta ja apostolisesta suksessiosta hiljattain väitellyt teologian tohtori Tri Nguyen.

Kirjoitin dialogiraportista blogissamme heti sen ilmestyttyä (lue tästä). Olin mielenkiinnolla seuraamassa myös seminaaria. Useat puheenvuorot herättivät ajatuksia ja keskustelua. Erityisesti jäi mieleen Miikka Ruokasen esitys, jossa hän ylisti maasta taivaisiin katolisen Brant Pitren kirjaa Jesus and the Jewish Roots of the Eucharist (2016). Teologisesti merkittävän analyysin esitti myös Jari Jolkkonen otsikolla ”Kohti ehtoollista koskevien oppituomioiden kumoamista?” (voit katsoa pääpiirteet tästä lehtijutusta, vaikka Jolkkosen koko esitys oli kyllä parempi).

Päivän paras esitys oli kuitenkin mielestäni isä Raimo Goyarrolan rohkea puhe, jossa hän huumorin siivittämänä kannusti luterilaisia veljiä ja sisariaan ottamaan lisää askelia ja olemaan valmiita etsimään täyttä yhteyttä katolisen kirkon kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä että Suomi menee edellä ilman muita luterilaisia. Tunnepitoisen puheen taustalla oli aito kokemus siitä, että Suomen tilanne on poikkeuksellinen, eikä meidän tule jäädä jumiin esimerkiksi saksalaisten takia.

Nostan seuraavassa esille kolme ekumenian haastetta keskustelujen pohjalta. Nämä ovat (1) yksimielisyyden illuusio, (2) tunnustuskirjaparadoksi ja (3) pappeuden teologia.

(lisää…)

Uskovia filosofeja

EETU MANNINEN

Kelly James Clark (toim.), Philosophers Who Believe: The Spiritual Journeys of 11 Leading Thinkers (InterVarsity Press, 1993)

Aina toisinaan törmää näkemykseen, että uskonto ja kriittinen ajattelu eivät sovi yhteen. Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat äskettäin julkaisi haastattelun suomalaisesta katolisesta papista monsignore Tuomo T. Vimparista, kommenttipalstan melkein ensimmäisessä kommentissa vaahdottiin jo siitä, että oma ajattelu ja harkinta eivät sovi yhteen uskonnon kanssa. Vaikka tällaisilla foorumeilla törmää harvoin järkeviin mielipiteisiin, tämä kommentti sanoittaa valitettavan yleisen ennakkoluulon.

Tähän harhakäsitykseen hyväksi vastalääkkeeksi sopiikin vaikkapa kokoomateos Philosophers Who Believe: The Spiritual Journeys of 11 Leading Thinkers, jossa nimekkäät filosofit kertovat kristillisestä uskostaan ja siihen johtaneista tekijöistä. Teos on 1990-luvun alusta, joten sillä on jo ikää, mutta sen kirjoittajat ovat edelleen relevantteja ajattelijoita. Kirjan tähtikaartiin kuuluvat esimerkiksi Alvin Plantinga ja Richard Swinburne.

Kokoomateos esittää värikkään kirjon erilaisia persoonia, joilla on erilaiset tunnustukselliset lähtökohdat ja erilaiset henkilöhistoriat. Jotkut ovat kasvaneet sisälle kristinuskoon lapsesta asti, kun taas toiset kertovat vuosikymmeniä kestäneestä älyllisestä matkastaan kristityksi. Tässä artikkelissa tuon esille teoksen mielenkiintoisimpana pitämääni antia. Materiaalia olisi ollut vaikka kuinka, mutta ettei kirjoitukseni venyisi ruokottoman pitkäksi, olen valinnut laajasta kirjosta kaksi kiinnostavana pitämääni ajattelijaa. (lisää…)