EMIL ANTON

Nyt on kirkkohistoriallinen tapaus. Nyt on ekumeeninen teko. Nyt on syvällistä settiä. Viidesläis-luterilainen toimittaja Danielle Miettinen on kirjoittanut kirjan neljästä Suomessa toimivasta katolisesta papista, ja sen on kustantanut vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö! Isät: Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa (Päivä 2021) on todella viiden tähden kirja ja kosketta samalla taatusti jokaista lukijaansa.

Kirjassa haastatellut papit ovat ruandalainen Jean Claude Kabeza, italialainen Federico Spanò, vietnamilainen isä Tri Nguyên ja suomalainen Oskari Juurikkala. Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra isä Jean Claude ja Tampereen Pyhän Ristin seurakunnan kirkkoherra isä Tri ovat molemmat tulleet Suomeen pakolaisina sisällissodan runtelemista maistaan. Neokatekumenaalisen tien isä Federico puolestaan arvottiin Suomeen lähetystyöhön, ateistitaustainen isä Oskari puolestaan on ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi. Mikä kattaus!

Olin kirjasta niin innoissani, että tein jo sen pohjalta haastatteluvideon toimittaja Danielle Miettisen ja isä Oskari Juurikkalan kanssa. Keskustelussa puhumme kirjasta ja sen taustoista sekä isä Oskarin tarinaan liittyvistä teemoista. Suosittelen katsomaan!

Teoksen suurina ansioina voidaan pitää henkilökuvausten lisäksi sitä, että sen välityksellä avautuu monille suomalaisille aivan tuntemattomia maailmoja kuten Ruanda ja Vietnam. Tarinat vievät lukijansa myös muihin maihin kuten Kongoon, Thaimaahan, Ranskaan, Englantiin ja Italiaan. Samalla lukija tutustuu katolisen maailman ilmiöihin, oppii jotain sen tavoista, sääntökunnista ja pyhimyksistä, mutta ehkä ennen kaikkea myös arjesta.

Kirjan ekumeenista painoarvoa lisää entisestään emerituspiispa Eero Huovisen esipuhe. ”Mahdammeko me luterilaiset tietää tai muistaa, missä kaikkialla ja millaisissa oloissa katolinen kirkko elää ja toimii? Värikäs, rikas, häkellyttävä maailma, paljon myös kärsimystä ja koettelemuksia.” Katolisen tiedotuskeskuksen johtajan Marko Tervaportin alkusanoissa puolestaan todetaan: ”Kun uskallamme tutustua toisiimme ja nähdä, kuinka samanlaisia me kristityt lopulta olemme taustastamme riippumatta, saamme vahvan sysäyksen myös tehdä enemmän yhdessä.”

Jean Claude ja Tri

Tunsin entuudestaan ainakin pintapuolisesti kaikki kirjassa esitellyt papit, mutta heidän elämäntarinansa olivat minulle pitkälti tuntemattomia, ja lukiessa nousikin pintaan paitsi suuri sympatia näitä isiä kohtaan, myös ajatus siitä, mitä kaikkia rikkauksia itse kunkin ihmisen elämään sisältyykään! Jos vain jaksaisimme olla kiinnostuneita ja uskaltaisimme kysyä…

Isä Jean Clauden ja isä Trin tarinoita yhdistää paitsi sisällissotapakolaisuus, myös vahva katolinen perhetausta ja jo nuorena koettu pappiskutsumus. Molemmat ovat myös harvinaisia tapauksia sikäli, että heidät lähetettiin pappisseminaariin Helsingin katolisesta hiippakunnasta – Jean Claude Ranskaan ja Tri ensin Lontooseen ja myöhemmin Roomaan. Kummallakin oli kuitenkin aluksi hankaluuksia ylipäätään löytää tietään katoliseen kirkkoon Suomessa (siis ihan konkreettisesti: missä sellainen on ja miten sinne mennään).

Jean Clauden tarinasta minulle jäi päällimmäisenä mieleen hänen perheensä pitkä pakolaisvaellus Afrikan viidakoissa ja se, että vaikka Jean Clauden isä ammuttiin, hän ei koskaan kysellyt länsimaisen epäilijän tavoin, miksi Jumala sallii tällaista, vaan sai uskostaan voimaa jatkaa eteenpäin. Turvapaikan saaminen Suomesta tietysti mullisti elämän.

”Pariisin lentoasemalta Jean Claude ei muista muuta kuin sen, että ilma oli viileää, aivan erilaista kuin Afrikassa.” Suomessa vastassa oli SPR:n vapaaehtoisia ja Vantaalla odotti asunto, jonka jääkaapissa oli juustoa ja leipälaatikossa leipää. ”Tein itselleni juustovoileivän ja ajattelin, että nyt alkaa uusi elämä.”

Isä Trin tarinassa teki vaikutuksen vietnamilaisen ”vinosilmän” (kuten järvenpääläiset koulukaverit joskus kiusasivat) uskomaton ahkeruus ja sopeutuminen uuteen kotimaahan. Tri pärjäsi koulussa erinomaisesti, sai pelkkiä kymppejä (paitsi fysiikasta ysi!), voitti 9. luokalla Apu-lehden kirjoitukilpailun ja oli ihmeissään kirjastosta löytämästään sensuroimattomasta Vietnamin historiaa käsittelevästä kirjallisuudesta.

Ei siis ihme, että isä Tri halusi opiskella pappisvihkimykensä jälkeen teologian tohtoriksi. Aiheeksi piispa Teemu Sippo neuvoi katolis-luterilaisen ekumenian ja kirkko-opin. ”Analysoin kaikki pappeuteen, piispuuteen ja paaviuteen liittyvät katolilais-luteirlaisen vuoropuhelun asiakirjat. Väitöskirjasta tuli lopulta yli 800-sivuinen.” Tri selostaa näkemyksiään tutkimustyön jälkeen:

Luterilaisuudessa on paljon erilaisia tulkintoja johtajuudesta, ja siksi koko kirkko on ihan sekaisin. Luterilaiset etsivät uusia hallinollisia rakenteita, joilla johtamista voitaisiin parantaa. Katolinen kirkko ei koskaan ajattele näin. Magisterium eli opetusvirka tulee suksessiosta eli piispuuden välittymisestä aikaisempien piispojen kätten päälle panemisen kautta. Katolinne kirkko on hierarkia, joka on annettu lahjaksi ylhäältä. — Luterilainen yhteys eri kirkkojen välillä on federaatio, kuten EU tai Yhdysvallat. Katolinen kirkko ei ole federaatio, vaan kommuunio. Se tarkoittaa yhteyttä eukaristian ja piispojen kautta.

Federico ja Oskari

Jean Claude ja Tri ovat ns. tavallisia hiippakuntapappeja. Isä Federico ja isä Oskari sen sijaan kuuluvat omanlaisiinsa katolisiin liikkeisiin tai järjestöihin, neokatekumenaaliseen tiehen ja Opus Deihin. Oikeat tekniset termit näistä ovat ”kristillisen initiaation tie” (neokatekumenaalit) ja ”personaaiprelatuuri” (Opus Dei). Edellisessä taputetaan käsiä ja tanssitaan alttarin ympärillä juutalais-romanivaikutteisen musiikin tahdissa, kuten Danielle Miettinen sai itsekin kokea.

Neokatekumenaalisen tien synnystä kertoo mukaansatempaavalla tavalla suomeksikin käännetty kirja Keerygma: Hökkelikaupungissa köyhien parissa. Opus Dein perustajasta Josemaría Escrivásta sen sijaan voi lukea elämäkerran Jumalan tahdissa.

Isä Federico kertoo, kuinka neokatekumenaalinen tie muutti hänen Roomassa asuneen nimellisesti katolisen perheensä elämän. ”Uusi hengellinen elämä pelasti vanhempieni avioliiton. Aloimme käydä koko perhe yhdessä kirkossa ja sunnuntaiaamuisin rukoilimme kaikki yhdessä laudeksen. Kotimme täyttyi innokkaasta rupattelusta, ja iloitsimme armon läsnäolosta.”

Isä Oskari puolestaan löysi Opus Dein netin kautta. Hän yllättyi Fredrikinkadulla sijainneen Opus Dein keskuksen kodikkuudesta ja innostui hyvejohtajuusguru Alexandre Havardin hänelle antamasta uskonopin kurssista. ”Kukaan ei ollut koskaan ennen kertonut minulle Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä, enkeleistä eikä kirkosta. Eteeni oli avautumassa valtava panoraama, ja sain paitsi ihailla sitä, myös sukeltaa siihen sisälle.”

Oskari avaa tarinaansa vaikuttavan rehellisesti ja avoimesti. Takki auki ja housut pois, niin kuin sanotaan. ”Ennen kuin minut kastettiin, sain ohjausta kristittynä elämiseen. Kuulin silloin ensimmäistä kertaa jonkun sanovan, että itsetyydytys on syntiä. — Yllätyin siitä, miten helppo minun oli ymmärtää tämä, vaikka näkökulma oli aivan uusi. Kannoin huonot lehdet roskikseen. Kun ne kolahtivat jäteastian pohjalle, huokasin helpotuksesta. Tai oikeastaan vielä enemmän: hengitin sisään vapautta ja iloa.”

Lisää Oskarin tarinasta voi kuulla tämän artikkelin alussa linkatusta videosta, mutta ennen kaikkea kannattaa hankkia kirja ja lukea se itse. Ei tällaisessa esittelyssä voi tehdä sen syvyyksille ollenkaan oikeutta. Tämä on varmasti yksin tämän vuoden vaikuttavimmista kristillisistä teoksista Suomessa. En tiedä, onko Vuoden kristillinen kirja -kilpailua enää, mutta tässä olisi kyllä kova ehdokas.