neokatekumenaalit

Isät: Neljän katolisen papin tarina

EMIL ANTON

Nyt on kirkkohistoriallinen tapaus. Nyt on ekumeeninen teko. Nyt on syvällistä settiä. Viidesläis-luterilainen toimittaja Danielle Miettinen on kirjoittanut kirjan neljästä Suomessa toimivasta katolisesta papista, ja sen on kustantanut vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö! Isät: Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa (Päivä 2021) on todella viiden tähden kirja ja kosketta samalla taatusti jokaista lukijaansa.

Kirjassa haastatellut papit ovat ruandalainen Jean Claude Kabeza, italialainen Federico Spanò, vietnamilainen isä Tri Nguyên ja suomalainen Oskari Juurikkala. Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra isä Jean Claude ja Tampereen Pyhän Ristin seurakunnan kirkkoherra isä Tri ovat molemmat tulleet Suomeen pakolaisina sisällissodan runtelemista maistaan. Neokatekumenaalisen tien isä Federico puolestaan arvottiin Suomeen lähetystyöhön, ateistitaustainen isä Oskari puolestaan on ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi. Mikä kattaus!

Olin kirjasta niin innoissani, että tein jo sen pohjalta haastatteluvideon toimittaja Danielle Miettisen ja isä Oskari Juurikkalan kanssa. Keskustelussa puhumme kirjasta ja sen taustoista sekä isä Oskarin tarinaan liittyvistä teemoista. Suosittelen katsomaan!

(lisää…)

Katolinen kirje luterilaisille herätysliikkeille

JOONA KORTENIEMI

Sain tähän kirjoitukseen inspiraation osittain blogikollega Emil Antonilta. Hänen arvioimaansa SRK:n opillista julkaisua ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” sekä Raimo Mäkelää ja Olavi Peltolaa yhdistää nimittäin tietty piirre: pyrkimys sanoittaa herätysliiketeologiaa mahdollisimman luterilaisesti. Tuloksena on 1900-luvun alun luterilaista hengellistä kieltä kopioivaa julistusta, joka parhaimmillaan ehkä vastaa tietynlaisiin hengellisiin tarpeisiin.

Lavea ja kapea tie. Suosittu saksalainen pietistinen maalaus, 1866

Toisille – esimerkiksi itselleni – se näyttäytyy kuitenkin kuluneena ja keskustelukyvyttömänä sisäpiirislangina. Suurin ongelma on se, että vaatii kuulijaltaan niin raskaan juridisen apparaatin hahmottamista, että sitä on vaikea hyödyntää 2000-luvun maallistuneen länsimaalaisen evankelioimisessa.

Oikeastihan herätysliikkeet eivät ole kovin luterilaisia, ainakaan puhdasoppisia tai ”tunnustuksellisia” sellaisia, ehkä evankelisuutta lukuun ottamatta. Niin körttiläisyyden, lestadiolaisuuden, rukoilevaisuuden kuin viidesläisyydenkin juuret ovat tunnetusti pietismissä. Pietismin ydinajatus oli se, että kristinuskon ydintä ovat sisäinen ystävyys Kristuksen kanssa, Pyhän Hengen vaikuttama ihmisen reaalinen muutos ja pyhä elämä.

Niiden rinnalla vaikkapa vanhurskauttamisoppi on toisarvoinen. Pietistinen hartauskirjallisuus ammensi tunnetusti Johan Arndtin ”Totisesta kristillisyydestä” alkaen katolisesta, mystisestä ja askeettisesta luostarihurskaudesta. Myöhemmin on oltu tiiviissä yhteyksissä anglosaksiseen pyhityskristillisyyteen ja amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen.

Mielestäni tämä tarjoaa huomattavia mahdollisuuksia ekumenialle. Pietismi oli alunperin eräänlaista paluuta katolisen vision rikkauteen. Näin ollen katolinen teologia voi yhä auttaa herätysliikkeitä syventämään missiotaan ja spiritualiteettiaan sekä perustelemaan kantojaan ajankohtaisiin asioihin. Katolisessa kirkossa on lisäksi omat ”herätysliikkeensä”, joihin luterilaisten liikkeiden kannattaisi rakentaa yhteyksiä. (lisää…)

Neokatekumenaalinen kääntymykseni

OSKARI JUURIKKALA

Neokatekumenaalisen tien perustajan, Kiko Argüellon, maalaama ikoni

Olen viime aikoina saanut eri tilaisuuksissa tutustua lähemmin katoliseen järjestöön tai liikkeeseen, joka tunnetaan yleisesti nimellä Neokatekumenaalit. Sen jäsenet käyttävät ilmaisuja Neokatekumenaalinen Tie tai lyhyemmin vain Tie (ks. säännöt). Neokatekumenaalit ovat kohdanneet arvostelua ja epäilyksiä (ehkä hieman samaan tyyliin kuin Opus Dei, tosin osittain aivan eri syistä, kuten heidän liturgisten käytäntöjensä johdosta). Minä sen sijaan koin kuukausi sitten (hieman leikitellen) eräänlaisen neokatekumenaalisen kääntymyksen.

En toki ollut aiemmin heidän arvostelijansa. Neokatekumenaalien huomattava, jopa sankarillinen lähetysinto vaikutti minusta merkiltä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Samoin se, että heidän joukossaan on useita suurperheitä, jotka pitävät jokaista lasta lahjana ja siunauksena – ja varmasti osittain tästä syystä heidän joukostaan kumpuaa lukuisia kutsumuksia pappeuteen.

En kuitenkaan ollut koskaan tavannut muita kuin heidän pappejaan, joita pidin todella mukavina ihmisinä ja ennen kaikkea hyvinä pappeina – dynaamisina, uskollisina ja elämäniloisina palvelijoina. (Parhaiten tunsin isä Marco Pasinaton, josta on julkaistu hyviä haastatteluja mm. Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä.)

En tuntenut neokatekumenaalista tietä ja myönnän suhtautuneeni siihen varauksella. Olin kuullut ja lukenut epäilyttäviä asioita heidän liturgiastaan. Olin myös saanut vaikutelman, että he ovat jotenkin sisäänpäin kääntyviä ja ikään kuin muusta kirkosta erillisiä. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa kokemuksestani, että aiemmin annoin näiden kritiikkien vaikuttaa huomattavasti käsityksiini. (lisää…)