Kirjaesittelyt ja -arviot

Teinosen pitkä tie katoliseen kirkkoon

ALE_5078

Raine Haikarainen

Tiesitkö, kuka Seppo Teinonen (1924–1995) oli, miten hän mullisti suomalaisen luterilaisuuden ja miksi hän elämänsä ehtoopuolella liittyi katoliseen kirkkoon? Raine Haikaraisen uutuusteos Mystinen maestro – Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus (Kirjapaja ja STKS 2018) johdattaa mestarillisella tavalla tämän suomalaisen teologian suurmiehen elämään ja ajatteluun. Se tarjoaa paljon pureskeltavaa niillekin, jotka tunsivat Teinosen – tai luulivat hänet tuntevansa.

Seppo Teinonen lienee yhä merkittävimpiä katolisuuteen liittyneitä vaikuttajia maassamme, mutta hänen merkityksensä 1900-luvun jälkipuoliskon suomalaiselle kristillisyydelle on monelle tuntematon. Haikaraisen perusteellinen tutkielma on itse asiassa ensimmäinen Teinosta käsittelevä elämäkertateos. Nyt on onneksi saatu kertaheitolla kohteensa arvoinen elämäkerta. Se käsittelee Teinosen elämää ja tuotantoa erittäin perusteellisesti, kunnioittavasti ja innoittavasti. Tässä arviossa nostan esille etenkin hänen suhteensa katoliseen kirkkoon ja perintöön. (lisää…)

Mainokset

Virosta Vatikaaniin: Vello Salon ihmeellinen elämä

”Siin Vatikaani raadio!”

Etelänaapurimme Viro viettää tänä vuonna itsenäistymisensä 100-vuotisjuhlaa, ja sen kunniaksi myös paavi Franciscus viettää messun Tallinnassa 25.9.2018 (lisätietoa paavin matkasta, messusta ja ekumeenisesta nuortentapaamisesta saa täältä). Merkkivuoden Viron-matkaan voi valmistautua lukemalla virolaisen katolisen papin Vello Salon (s. 1925) sadunomaisen omaelämäkertarkirjan ”Täällä Vatikaanin radio!” Vello Salon elämäntarina. (Tallinna-kustannus 2017, ks. esittely)

Vello Salo osallistui Suomen jatkosotaan vapaaehtoisena ns. Suomen-poikana ja oppi kahdeksassa kuukaudessa hyvin suomen kielen. Viroon palattuaan hän joutui Saksan armeijaan ja lopulta Prahan helvettiin, mistä hän pääsi kuitenkin lopulta vuonna 1945 pakenemaan Roomaan uuden identiteetin turvin (miehen alkuperäinen nimi oli Endel Vaher).

Roomassa Saloa auttoi Suomen lähetystö (Göran Stenius) ja Piazza Farnesen birgittalaisluostari, jonka kirkon sivukappelista Salo sai väliaikaisen hotellihuoneen. Totuttauduttuaan uuteen ympäristöön (koulussa luostareista ei ollut puhuttu mitään) Salo koki kuin uudestisyntymisen, kun hän tajusi, että auttaminen on takuuvarmasti parempaa kuin tappaminen.

Salo liittyi katoliseen kirkkoon seuraavana vuonna, ja muutaman matematiikanopiskeluvuoden jälkeen hän alkoi lukea teologiaa. Opinnot veivät Sveitsin Fribourgiin, Alankomaiden Amsterdamiin ja Saksan Münsteriin. Ensimmäisen messunsa Salo vietti Pietarin haudan äärellä Vatikaanissa, toisen Siinain vuorella ja kolmannen Golgatalla. Pyhiinvaellus Rooma-Siinai-Jerusalem oli elämän kohokohtia. (lisää…)

Kaksi kirjaa reformaatiosta

Agricolan päivän kunniaksi on sopivaa palata hieman reformaation merkkivuoden tunnelmiin ja esitellä kahta sen kunniaksi ilmestynyttä kirjaa, joita emme viime vuonna ehtineet arvioida. Ne ovat Meri Heinosen ja Marika Räsäsen toimittama Pohjoinen reformaatio (2016) ja Suomen teologisen instituutin Iustitia-sarjan Reformaatio vai restauraatio – tradition aarteita ja tulkinnan kompastuskiviä (2017).

Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia. Pohjoinen reformaatio on Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistun kirja-arvion sanoin ”ulkonaisesti hienoin” merkkivuoden kunniaksi julkaistu kirja, mutta reformaation teologinen puoli jää kulttuurihistorian keskellä vähälle huomiolle. Siksi on hyvä ottaa vastapainoksi pienikokoisempi teologinen artikkelikokoelma, jossa käsitellään mm. päivänpolttavaa kysymystä siitä, onko paavi Antikristus. (lisää…)

Enemmän Espanjaa – Liisa Väisänen teki sen taas!

Liisa Väisänen: Enemmän Espanjaa

Mitä Espanja merkitsee sinulle? Tai mitä ylipäätään tiedät Espanjasta? Madrid, Barcelona, Kanariansaaret ja aurinkorannat? Jalkapallo, flamenco, härkätaistelut, viinit ja tapakset? Miguel de Cervantes, Salvador Dalí, Antoni Gaudí ja Pablo Picasso? Entä El Cid, Alfonso X Viisas tai Luis Candelas?

Innostuin aika lailla, kun huomasin, että näin pian Liisa Väisäsen kirjan Kaikki Italiani jälkeen on ilmestynyt jatko-osa nimeltä Enemmän Espanjaa: Matkoja maahan josta on moneksi (Kirjapaja 2018). Väisänen on tehnyt sen taas! Mahtavia matkavinkkejä ja kiehtovaa katolista kulttuurihistoriaa, tosin tietysti pakollisilla (nyt jo perinteisillä) lipsahduksilla höystettynä.

Espanja on Italian tavoin yksi Euroopan kauneimpia ja katolisimpia maita, jälkimmäistä ainakin historiallisesti. Espanjanhan oikeastaan perustivatkin Katolilaiset, 1400-luvun kuningaspari Ferdinand ja Isabella, Los Reyes Católicos.  Nykyespanjalaiset ovat kylläkin pääosin melko maallistuneita ja liberaaleja, muttei se, ”että ei ole samaa mieltä yhdestä uskon opista, ole riittävä syy erkaantua kirkon perinteestä”, niin kuin Väisänen espanjalaisia referoiden selittää (s. 54).

Espanjassa on maailman kolmanneksi suosituin matkailumaa, ja siellä on maailman kolmanneksi eniten Unescon listaamia maailmanperintökohteita. Katolisista kohteista suomalaisille tunnetuin lienee Santiagon pyhiinvaellusreitti, joita on itse asiassa monia erilaisia. Sen lisäksi on monia muita vähemmän tunnettuja katolisia kohteita, joista seuraavassa esittelen viisi mielestäni mielenkiintoisinta. (lisää…)

Ulf ja Birgitta Ekmanin suuri löytö

Ulf ja Birgitta Ekman tapaavat paavin

Melko tarkkaan neljä vuotta sitten ruotsalaisen Livets Ord (Elämän sana) -kirkkokunnan perustaja Ulf Ekman ilmoitti siirtyvänsä vaimonsa Birgitan kanssa katoliseen kirkkoon. Asiasta uutisoi tuolloin mm. Seurakuntalainen, ja tiedon aiheuttamasta järkytyksestä helluntailais-karismaattisissa piireissä kirjoitti parissakin blogissa Patmos Lähetyssäätiön perustaja Leo Meller (ks. tämä ja tämä).

Itse reagoin uutisen aiheuttamaan keskusteluun kirjoittamalla helluntailaiseen Ristin Voittoon lyhyen tekstin ”Mihin Ulf Ekman on liittymässä?” Käänsin myös Opus Dein sivuille Ulf Ekmanin haastattelun reilu vuosi sitten paavi Franciscuksen Ruotsin-vierailun johdosta.

Vuonna 2015 ilmestyi Ulf ja Birgitta Ekmanin kirja Den stora upptäckten: Vår väg till katolska kyrkan, ja Ekmanit kertoivat tarinansa englanniksi suurelle yleisölle katolisen EWTN-kanavan The Journey Home -ohjelmassa sekä Steubenvillen Defending the Faith-konferenssissa (ks. tämä ja tämä). Näiden lähteiden perusteella haluan tässä artikkelissa tuoda esiin vähemmälle huomiolle jääneitä seikkoja Ulf ja Birgitta Ekmanin tarinassa. (lisää…)

Kirkollinen skandaali Augustinuksen tapaan

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Suom. Timo Nisula & Anni Maria Laato (Kirjapaja 2009, 158 s.)

Katolisen kirkon skandaaleista päällimmäisenä ihmisten muistissa lienevät viime vuosina paljon puhututtaneet pedofiilipapit. Skandaaleita on kuitenkin ollut vuosisatojen varrella kaikenmoisia, ja katsaus historiaan muistuttaakin meitä siitä, ettei kirkko ole vasta viime aikoina muuttunut aiempaa pahemmaksi, vaan siinä on aina ollut pahoja, jopa rikollisiakin viranhaltijoita.

Mielenkiintoinen tapaus nousee esiin Hippon piispa Augustinuksen (354–430) kirjeessä numero 20*, jossa hän kertoo aikanaan Afrikan kirkkoa ravisuttaneesta kirkollisesta skandaalista, johon hän oli itsekin sotkeutunut.  Kirje kuuluu Johannes Divjakin vuonna 1975 löytämiin Augustinuksen kirjeisiin, jotka on numeroitu erikseen ja merkitty asteriskilla. Kirje löytyy Timo Nisulan kääntämänä hänen ja Anni Maria Laaton suomentamien Augustinuksen kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä sisarille.

Kirjeessä Augustinus kertoo Hippon lähistöllä sijaitsevan Fussalan kaupungin piispaksi asettamastaan Antoniuksesta, joka osoittautuikin seurakuntaansa terrorisoivaksi roistoksi. Kirjeen johdannossa sitä kuvataan osuvasti sekoitukseksi ”uutisreportaasia, villin lännen tunnelmaa ja mafiajuonittelua” (s. 130). Kirje on mielestäni niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että näen hyväksi referoida sen sisältämän kertomuksen pääpiirteissään. Se myös valottaa mielenkiintoisella tavalla myöhäisantiikin Pohtois-Afrikan kirkollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Lopuksi palaan yleisluontoisempaan pohdintaan kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä suhteesta. (lisää…)

Antti Pietilän dogmatiikka

Kuten viime marraskuussa tulin maininneeksi, yhtenä suurena Suomi100/reformaatio500 -merkkivuoden projekteistani oli tutustua suuriin suomalaisiin dogmatiikkoihin (ja dogmaatikkoihin), joista ensimmäinen on Antti Pietilän (1878-1932) Kristillinen dogmatiikka, osat 1-3 (1930-1932). Kävin myös kursorisesti läpi seuraavan suuren dogmaatikon, Osmo Tiililän (1904-1972), edeltäjästään kirjoittaman kirjan Antti J. Pietilä: kiistelty kirkonmies (WSOY 1972).

Tiililä aloittaa kirjansa toteamalla, että ”noin puolen vuosisadan ajan on maassamme kristillisyyttä ja kirkkoa koskevissa keskusteluissa vedottu Antti J. Pietilään ja yritetty hänen auktoriteetillaan tukea milloin minkinlaisia käsityksiä”. Tämä kuulostaa erikoiselta noin puoli vuosisataa myöhemmin, sillä nykyään Pietilää ei siteerata enää oikeastaan ollenkaan.

Ajankohtaisempi onkin kirjan loppu: ”Sanotaan ehkä: olihan Pietiläkin eräs ajan merkki ajoiltaan – ei muuta. Portailla kopisevat yleensä pian niiden jalat, jotka kiirehtivät kantamaan vainajia pois unohduksiin.” Sitten Tiililä kuitenkin lisää: ”Tämä kirja on kirjoitettu näistä miehistä huolimatta.” (lisää…)