Kirjaesittelyt ja -arviot

Israelin kuninkaista Kristuksen kirkkoon

EMIL ANTON

Vuoden kristillinen kirja 2019-finalistit ovat julki, ja blogillemme on kunniaksi, että mukana on Juho Sankamon Alkukirkon salaisuus (Perussanoma 2018)! Kyseessä on jo kolmas blogimme kirjoittajan finaalipaikka ko. kisassa viimeisen neljän vuoden aikana! Sankamon edellinen kirja Israelin kuninkaiden maailma (Perussanoma 2015) pääsi loppukilpailuun vuonna 2016 ja oma kirjani Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017) oli finaalissa vuonna 2017.

Molemmat Sankamon kirjat ovatkin jo jonkin aikaa olleet työpöydälläni odottamassa kirja-arviota. Nyt, kun yleisöäänestysaikaa on vielä jäljellä (25.10. asti!), on oikea hetki. Aion hoidella kaksi finaalikärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa samalla kertaa molemmista kirjoista. Ja sehän sopii, sillä Uutta (kirkkoa) ei kunnolla ymmärrä ilman Vanhaa (Israelia) eikä päinvastoin.

En ole ensimmäinen, joka kirjoittaa näistä kirjoista. Ne ovat saaneet erinomaiset suositukset Reijo Telarannalta (ks. tämä ja tämä). Alkukirkon salaisuus on arvioitu positiivisesti myös Fides-lehdessä. Aivan omassa sarjassaan painii messiaanisen pakanan Lauri Rantalan poleeminen arvio, johon palaan tämän kirjoituksen lopussa.

Omalla tavallaan käsillä oleva arvio jatkaa myös viidettä herätysliikettä käsitellyttä sarjaani. Sankamossa viidesläisyyden tie vie Roomaan. Alkukirkon salaisuuden finaalipaikan voineekin tulkita tunnustukseksi paitsi kirjan sisällölle, myös sille, että Perussanoma on julkaissut omista riveistä katoliseen kirkkoon siirtyneen teologin kirjan. Jos ei vuoden kristillinen kirja, niin ainakin vuoden ekumeeninen teko! (lisää…)

Mainokset

Pekka Jokiranta: viidesläinen vaikuttaja

EMIL ANTON

Pekka ja Liisi Jokiranta

Liisi ja Pekka Jokiranta

Viidennen herätysliikkeen historia on sikäli mukavan lyhyt, että sen saa aika helposti pääpiirteissään haltuun. Sen voi jakaa kahteen elinikään: Urho Muroman aikaan ja niiden, jotka hänen kuollessaan olivat nuoria mutta jotka vielä tänään ovat elossa ja aktiivisia.

Tässä jälkimmäisessä ryhmässä jo esiteltyjen Raimo Mäkelän ja Olavi Peltolan ohella yksi huomattava hahmo on Pekka Jokiranta, jonka kirja Työ täynnä elämää (Uusi Tie 2011) on kolmen viidesläisjärjestön OPKO:n, Kylväjän ja Kansanlähetyksen yhteisjulkaisu. Näissä kaikissa järjestöissä Jokiranta on myös toiminut, OPKO:ssa pääsihteerinä Raimo Mäkelän jälkeen, Kylväjässä lähetysjohtajana ja Kansanlähetyksessä kotimaan työn johtajana. Jokiranta osallistui myös Suomen teologisen instituutin (STI) perustamiseen.

Pekan vaimo Liisi Jokiranta on niin ikään ollut tärkeä vaikuttaja viidennen liikkeen piirissä, mm. Raamattuopiston rehtori. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja ottanut tunnetusti kriittistä kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista (Liisin työ ansaitsisi oikeastaan oman käsittelynsä!). Liisi on myös toimittanut käsillä olevan Pekan muistelmakirjan.

Kirjasta minulle valkeni muutama mielenkiintoinen henkilöyhteys. Pekan ja Liisin tytär Johanna Jämsä oli Ressun lukiossa ev.lut. uskonnonopettajana omana lukioaikanani (perhesuhdetta en ollut ennen tiennyt), ja teologisen tiedekunnan professori Jutta Jokiranta on Pekan ja Liisin miniä. Mutta arvaattekos, millainen langanpää Pekka Jokirannan uskoontulosta johtaa katoliseen kirkkoon? (lisää…)

Urho Muroma: viidesläisyyden isä

EMIL ANTON

Image result for urho muroma herätyssaarnaajaKun hyppäsin Osmo Tiililästä Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, välistä jäi Urho Muroma (1890-1966), viidesläisyyden isähahmo. Nyt täytän aukon luettuani Timo Junkkaalan erinomaisen Muroma-elämäkerran Urho Muroma: Herätyssaarnaaja (Perussanoma 1990) ja Muroman muistokirjan Tottelin taivaallista näkyä (WSOY 1967). Junkkaala on kyllä tehnyt meille valtavan palveluksen ja kulttuuriteon Muroma- ja Tiililä- elämäkerroillaan. Hyvin kirjoitettuja, perusteellisia, antoisia kirjoja: suosittelen todella!

Aiemmin tiesin Urho Muromasta suunnilleen sen verran, että hän tuli uskoon Johanneksen kirkossa vuonna 1912, piti herätyskokouksia 1920-luvulla, perusti Raamattuopiston ja edusti hieman erikoista kastekäsitystä, joka oli luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välimaastossa (kasteessa uudestisyntyminen oli katolista harhaa, niin kuin tässä väkevässä saarnassa todetaan).

Junkkaalan kirjoittamasta elämäkerrasta opin paljon uutta, ja nyt olenkin itse asiassa aika innoissani Muromasta. Hän nimittäin totesi jo omana aikanaan aivan samaa, kuin mitä olemme tällä blogilla yrittäneet sanoa: herätysliikkeistä oli tullut ”nukutusliikkeitä”, jotka puhuivat isien perinnöstä, mutta elivät vanhoista kokemuksista ”kuin ammoin jo homehtuneesta leivästä”.

Siinäpä saitte heti näytteen Muroman kielestä, jossa Osmo Tiililän sanoin ei ole tavallisia fraaseja eikä kerta kaikkiaan mitään pitkästyttävää. Nyt löytyi vastalääkettä suomalaisen luterilaisuuden tylsyyteen! (lisää…)

Vanhoillislestadiolaiset herätys! Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti!

EMIL ANTON

Olin aika innoissani, kun sain tietää Oulun Pyhän Istuimen eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) julkaisseen kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti: Kirjoituksia uskon ja opin perusteista (2018). Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun luin Kirkko ja kaupunki -lehden sivuilta etäisen sukulaiseni, SRK:n varapuheenjohtajan, kenttärovasti Valde Palolan haastattelun otsikolla ”Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia?”

Otsikon kysymys kiinnosti haastattelijan lisäksi minuakin. Se kiinnostaa myös lukemattomia luterilaisia ja varsinkin nuoren polven lestadiolaisia. Palola vastasi K&K:n haastattelijalle kehottamalla ensin lukemaan juuri tämän kirjan, joka vastaa ”paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa”. Siinä on yleistajuisesti ”liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä”, Palola lupaa.

Artikkeleista koostuvan kirjan esipuheessa Palola, joka oli myös artikkelityöryhmän puheenjohtaja, toteaa edelleen, että kirjan tarkoituksena on kuvata ”selkeästi ja ymmärrettävästi, miten uskomme ja opetamme, ja kertoa, mihin käsityksemme perustuvat”, sekä osoittaa, että ”opetuksemme perustuu Raamattuun ja kirkon tunnustukseen” ja että ”kristillisyytemme kulkee ’entisten pyhien jalanjäljissä'”.

Olin näistä lupauksista todella innoissani, koska olen jo vuosia ollut kiinnostunut lestadiolaisuudesta (ks. esim. kirjeeni lestadiolaisille parin vuoden takaa), mutta minulla on ollut K&K:n artikkelissakin mainittu vaikutelma, että liike on vältellyt antamasta ulospäin selvää vastausta kysymykseen sen kiistellystä seurakuntaopista. Lisäksi olen saanut käsityksen, että liikkeessä myös vierastetaan uskonasioiden järkiperäistä ja perusteellista käsittelyä. Sen sijaan vedotaan mieluummin uskon ja järjen väliseen eroon.

Tartuin siis Palolan suosittelemaan kirjaan suurin odotuksin ja luin sen kannesta kanteen. Kuinkakohan moni lestadiolainen (tai ei-lestadiolainen) on sen tehnyt? En tiedä, mutta ainakaan en netistä löytänyt yhtään kirja-arviota tai esittelyä tai artikkelia kirjaan liittyen, paitsi tuon K&K:n haastattelun. Enkä ihmettele. Kirja oli aivan järkyttävän tylsä. Siis voi hyvänen aika, nyt SRK herätys! (lisää…)

Miksi länsi menetti Jumalan?

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle mary eberstadt how the west really lost god

Mary Eberstadt

Luin juuri mielenkiintoisen kirjan, Mary Eberstadtin How the West Really Lost God (Templeton Press, 2013). Kristinuskon romahdus lähes kaikkialla Euroopassa on ollut aivan valtavan rajua viimeisten vuosikymmenten aikana. Eberstadt käy läpi eri selityksiä tälle maallistumiselle: teollistuminen, maalta muutto kaupunkeihin, tiedon lisääntyminen, vaurastuminen, sodan jälkeinen trauma… Nämä selitykset osuvat osittain oikeaan, mutta ne eivät ole mitään tyhjentäviä vastauksia.

Esimerkiksi väite, että sotien traumatisoimat ihmiset eivät enää jaksaneet uskoa, kun painiskelivat pahuuden ongelman kanssa, ei pidä paikkaansa. Suuret herätykset kaikkialla Euroopassa alkoivat juuri ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeen Britanniassa, Alankomaissa, Puolassa, Italiassa, Ranskassa – kaikkialla, myös Suomessa – kirkot pullistelivat täynnään väkeä.

Mistä kristinuskon hylkääminen sitten johtuu? Mary Eberstadt nostaa esille perheen. Nimittäin samaan aikaan kun usko on romahtanut, myös avioliittojen ja lasten määrä on lähtenyt syöksyyn. Kun 1940–1950 -luvuilla suuret ikäluokat syntyivät, myös usko nousi huippulukemiin. Perheelliset ihmiset, joilla on paljon lapsia, ovat selvästi uskonnollisempia kuin sinkut ja lapsettomat pariskunnat. Monet sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota tähän ilmiöön. Jumala ja perhe kulkevat käsikkäin. Mary Eberstadt ynnää: ”Enemmän lapsia, lyhyesti sanottuna, tarkoittaa enemmän Jumalaa.” (lisää…)

Ei kahta ilman kolmatta: Liisa Väisäsen Ranska

EMIL ANTON

Reilu pari vuotta sitten arvioin tällä blogilla Liisa Väisäsen kirjan Kaikki Italiani ja reilu vuosi sitten jatko-osan Enemmän Espanjaa. Nyt on vuorossa sarjan kolmas osa, tänä vuonna julkaistu Ranska, rakkaudella. Useampi blogi on jo esitellyt kirjaa, aika lailla poikkeuksettoman positiivisesti (ks. tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä) ja Väisäsen asiantuntevuutta ylistäen. Itse aion aiempien arvioitteni tapaan sekä kehua että kritisoida, sillä kirja on jälleen taattuun väisäsmäiseen tyyliin sekoitus herkkua ja humpuukia.

Liisa Väisänen: Ranska, rakkaudella

Aloitetaan kuitenkin siitä perusfaktasta, että Ranska on jo pitkään ollut maailman suosituin matkakohde, ja syystä. Kuten Väisänen osoittaa, maassa on kyse paljon enemmästä kuin Eiffel-tornista ja patongeista. Pelkkä käsillä olevan kirjan tunnelmallinen kansikuva houkuttelee voimakkaasti lähtemään Ranskaan. Matkakuumetta lisäävät pitkä ja mielenkiintoinen historia sekä eri maakuntien kuten Normandian, Bretagnen, Alsacen, Languedocin ja Provencen erityispiirteet.

Tämän blogin kannalta minua kiinnostaa eniten Ranskan hengellinen, katolinen ja kulttuurinen perintö. Se onkin ollut äskettäin esillä, kun Notre Damen katedraalin palo sai osakseen kansainvälistä huomiota. Itselleni aihe on sikäli ajankohtainen, että pääsin käymään Ranskassa ja Notre Damessa ensi kertaa viime tapaninpäivänä, jolloin minulla oli Pariisissa vajaa päivä aikaa ennen jatkolentoa. Notre Damen jälkeen kiiruhdin näkemään Sainte-Chapellen, Eiffel-tornin ja Louvren museon Hammurabin lakeineen. Sacré Coeuriin en enää ehtinyt, mutta päädyin sattumalta Rue du Bac -kadulle, missä sijaitsee Marian ilmestymisen ja ihmeellisen medaljongin (miraculous medal) pyhäkkö.

Huomaan, että Pariisin-prioriteettini ovat hieman erilaiset kuin Väisäsellä, joka ohittaa nopeasti Notre Damen eikä mainitse ollenkaan Sainte-Chapellea, Sacré Coeuria tai Rue du Bacia. Pariisin ulkopuolella ykköskohteitani olisivat varmaankin Taizé, Lourdes, Chartres, Lisieux ja Avignon, mutta Väisänen ei sano näistäkään sanaakaan. Tunnen kuitenkin Ranskaa Väisäsen kirjasarjan maista kaikkein vähiten, joten otan kirjan oppimismahdollisuutena. (lisää…)

Kuolematon sielu ja ylösnousemus (sekä uusimmat rukoushetket)

OSKARI JUURIKKALA

Gregory_of_Nyssa

Gregorios Nyssalainen (Theophan Kreikkalainen, 1300-luku)

Luin viime kesälomalla pyhän Gregorios Nyssalaisen (335-394) klassikkoteoksen Sielusta ja kuolemattomuudesta (Kirjapaja 2006, suom. Marke Ahonen). Palasin teokseen uudelleen tämän vuoden pääsiäisenä. Tuli mukavasti mieleen viime kesänä Sysmässä viettämäni aurinkoinen iltapäivä… Mutta on kirja itsessäänkin mietiskelyn arvoinen.

Tutkielman lähtöasetelma on narratiivisesti kiehtova. Gregorioksen isoveli, pyhä Basileios Suuri (n. 330-379) on juuri nukkunut pois. Pikkuveli Gregorios suree seurakuntien kanssa menetystään, mutta molempien isosisko, vahvaluonteinen pyhä Makrina (324-379) toruu Gregoriosta siitä, että hän suree niin kuin ne, joilla ei ole toivoa (vrt. 1 Tess 4:13).

Tästä alkaa dialogi, jossa sisko Makrina toimii auktoriteettina ja opettajana Gregorioksella. Gregorios tunnetusti piti siskoaan suurena opettajana ja hengellisenä esikuvanaan. Makrina muuten kuoli vähän myöhemmin, mistä Gregorios kertoo yksityiskohtaisesti teoksessaan Makrinan elämä. Dialogin sävyä kuvaa Makrinan lausahdus kirjan toisella sivulla:

”Mikä kuolemassa tuntuu sinusta kaikkein tuskallisimmalta, juuri sellaisenaan?” opettajani kysyi. ”Vähäjärkisten ihmisten sovinnaistapa ei tokikaan riitä vastenmielisyyden perusteeksi.” (lisää…)