Luin juuri suhteellisen hiljattain kuolleen amerikkalaisen trappistimunkin ja katolisen papin Thomas Keatingin (1923–2018) kirjan Sisäinen eheytyminen: Ihmisen hengellinen matka (Helsinki: Kirjapaja, 1999, suom. Taisto Nieminen. Alkuteos: Invitation to Love, 1992), joka käsittelee kontemplatiivista rukousta. Ainakin minulle se oli oikein miellyttävä ja antoisa lukukokemus, minkä vuoksi päätin arvioida sen blogillamme – vahvan lukusuosituksen kera.
Kuten mainitsin, Keating kuului trappistien sääntökuntaan, joka tunnetaan tiukasta askeesistaan ja vaikenemissäännöistään, joihin myös hän kirjassaan toisinaan viittaa. Sivuhuomiona mainittakoon, että sääntökunta on tunnettu myös maailman parhaisiin lukeutuvista trappistioluistaan, joita sääntökunnan luostarit valmistavat etenkin Belgiassa.
Luostaritaustastaan huolimatta Keating ei edusta ryppyotsaisen tiukkaa askeettisuutta, vaan päinvastoin sydämellisen lempeää hengellisyyttä, josta mahdollisimman monen kirkonmiehen soisi ottavan mallia.
Tämän artikkelin taustana on kaksi vaikutinta. Ensimmäinen tuli keskustelussa erään toimittajan kanssa jokin aika sitten. Hän totesi, ettemme (me suomalaiset) tiedä Puolasta juuri mitään, vaikka maa on hyvinkin merkittävä (noin Suomen kokoinen pinta-ala mutta kahdeksankertainen väestö), ja se sijaitsee tuossa aivan lähellä (lähempänä kuin vaikkapa Saksa). Yhdessä totesimme ongelman osasyiksi ainakin kielimuurin ja yksipuolisen uutisoinnin.
Tuolloin ajattelin, että minun on suomalaisena polonistina (maisterintutkinto puolan kielestä ja kulttuurista) tehtävä tähänastista enemmän. Keskittyessäni teologiaan olen laiminlyönyt tätä toista akateemisten opintojeni aluetta ja sen popularisoimista. Olen kätkenyt leiviskäni, ja se on huono juttu. Siispä selvitin ensitöikseni, mitä Puolasta on jo suomeksi kirjoitettu, ja löysin Päivi Erolan kirjan Puola: Itämeren rannoilta Tatran vuorille (Helsinki: Tammi 2007). Siitä kohta lisää.
Toinen ja ravistelevampi vaikutin tuli viime tiistaina. Sain tietää, että Juho Nikko, paras puolan kielen oppilaani Helsingin yliopistosta (sijaistin puolan kielen lehtoria syksyllä 2014) ja erittäin aktiivinen Suomi-Puola-toimija, kuoli pyhänä lauantaina 3.4.2021 Covid-19:n murtamana. Viime vuoden loppupuolella Nikko osallistui live-paneelikeskusteluun dominikaani-isä Maciej Biskupin ja Puolan presidenttiehdokkaan Szymon Hołownian kanssa (!), mitä varten hän kyseli minulta teologista sanastoa puolaksi.
Juhon Nikon muisto: ”Valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle”
Juhon äiti Ulla-MaijaNikko kirjoitti Facebookissa julkisen postauksen poikansa kuolemasta antaakseen Covidille kasvot: ”Kun toivo on mennyt, niin pelkokin on poissa. Mitään pahempaa ei enää voi tapahtua. Jäljellä on vain suunnaton rakkaus. Juho oli esimerkki ihmisestä, jolla on parhaat edellytykset selättää koronavirus. Hän oli alle 30-vuotias, terve ja hyväkuntoinen.” Postausta on jaettu yli tuhat kertaa, mikä kertoo jotain siitä, kuinka monia Juho Nikon poismeno on koskettanut.
Juho Nikko
Puolalaiset kommentoivat Facebookissa, että Puola menetti Juhossa tärkeän asioidensa viestittäjän ja puolestapuhujan Suomessa. ”Tämä on valtava menetys Suomelle, Puolalle ja Euroopalle. Juholla oli valtavasti energiaa ja intohimoa. Hän rakasti ja ymmärsi Puolaa enemmän kuin moni puolalainen.” ”Hän oli upea ihminen, valoisa, onnellinen, ystävällinen, intohimoinen ja lahjakas.” ”Hän oli erittäin kommunikatiivinen, aina hymy suussa ja vitsikäs. Hän hallitsi puolan kielen erittäin hyvin.”
Meitä suomalaisia polonisteja on kovin vähän (omalla vuosikurssillani meitä oli keskimäärin kolme) – ja nyt vielä vähemmän. Tunsin Juhon FB-muistokirjoituksia lukiessani, kuinka vähän olen itse tehnyt Puolan eteen Suomessa ja Suomen eteen Puolassa verrattuna oppilaaseeni, ”pikkuveljeeni” tällä alalla. Toisaalta tunsin ylpeyttä ja iloa siitä, mitä Juho Nikko on tehnyt, siitä, että hän on ollut minua, opettajaansa, paljon aktiivisempi. Mutta nyt kun hän on poissa (väärä sana – luulen että hän on nyt enemmän ja laajemmin läsnä kuin koskaan aiemmin), minun on ryhdyttävä hommiin.
On toinen pääsiäispäivä. Sen kunniaksi lienee sopiva hetki mietiskellä ehtoollista eli eukaristiaa, jossa katolinen kirkko viettää pääsiäisjuhlaa joka päivä. Kuulemani hienon tulkinnan mukaan kiirastorstaina Jeesus asetti eukaristian tulkinta-avaimeksi, ikään kuin otsikoksi, kaikelle, mitä seuraavina päivinä tapahtui. Siksi juuri eukaristian kautta voi käydä sisälle Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen mysteeriin. Eukaristian syvyyksiin meitä puolestaan johdattelee isä Wilfrid Stinissenin äskettäin suomennettu kirja Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa. Suomentajat lähettivät minulle siitä ystävällisesti arviointikappaleen, mistä kaunis kiitos.
Kirjan ovat suomentaneet, kuten Emilin edellisessä jutussaan arvioiman John BergsmanUskon ytimen, luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M.V. Heikkinen. Myös kustantaja on sama, Väyläkirjat. Emil joutui esittämään useita kriittisiä huomiota Bergsman kirjan suomennoksen laadusta. Yhdyn kritiikkiin, mutta laajennan hiukan näkökulmaa: Koivula ja Heikkinen ovat viime vuosina suomentaneet kelpo kokoelman tasokasta katolista hengellistä kirjallisuutta. Edellä mainitun kahden lisäksi esimerkiksi Stinissenin Sydän täynnä rukousta. Se on ekumeenisesti ja hengellisesti erittäin arvostettava projekti, johon toivotan voimia ja siunausta.
Murretun leivän suomennos vaikuttaa ainakin minun silmääni onnistuneelta. Ulkoasu tukee hienosti sisältöä Eeva Zittingin kauniine ikonikuvineen. Kirjaan on saatu Kuopion luterilaiselta piispalta Jari Jolkkoselta kiva, teologisesti painava johdanto, jossa hän painottaa, että luterilaisilla ja katolisella kirkolla on nykyisin melko suuri yksimielisyys eukaristian uhriluonteesta sekä transsubstantiaatio-termin merkityksestä. Se pitää paikkansa, vaikkei vielä ratkaisekaan kaikkia ekumeenisia haasteita, esimerkiksi kysymystä luterilaisen viran pätevyydestä katoliselta kannalta. Mutta ei mennä nyt siihen vaan itse kirjaan ja eukaristiaan.
Sainpa taas innostua, kun huomasin, että professori John Bergsman kirja Bible Basics for Catholics: A New Picture of Salvation History (2015) on ilmestynyt suomeksi. Tapasin John Bergsman ja hänen läheiset kollegansa Scott Hahnin ja Brant Pitren vuonna 2009 USA:ssa pidetyssä raamattukonferenssissa, missä sain kuulla mm. Bergsman esitelmän käsillä olevan kirjan aiheesta. Sen teema oli kylläkin minulle jo tuttu katolisen teologian ”ensirakkauteni” Scott Hahnin kirjasta A Father Who Keeps His Promises (1998). Bergsma kuitenkin esitti asian omaperäisesti hauskoilla tikku-ukoilla. Kyse on katsauksesta koko Raamatun pelastushistoriaan liittoteologian näkökulmasta. Bergsma myöntää avoimesti oppineensa Hahnilta, ja Hahn (joka puolestaan sanoo oppineensa kirkkoisiltä) on kirjoittanut esipuheen Bergsman kirjaan.
Hahnilla ja Bergsmalla on paljon yhteistä. He ovat molemmat yhdysvaltalaisia käännynnäisiä kalvinismista katolisuuteen. Hahn oli ensimmäisiä katolisuuteen kääntyneitä protestanttipastoreita 1980-luvulla (hän kertoo uskomattoman tarinansa tässä, tässä ja tässä), minkä jälkeen vastaavia tapauksia on seurannut sadoittain. Bergsma on yksi heistä (hän kertoo tarinansa tässä, tässä ja tässä). Hahn ja Bergsma käännyttivät nuoruudessaan katolilaisia kalvinisteiksi, mutta nykyään he ovat molemmat katolisia teologian professoreita Steubenvillen fransiskaanisessa yliopistossa Ohiossa.
John Bergsma ja Scott Hahn keskustelevat Bergsman kirjan Bible Basics for Catholics aihepiiristä
On aika hauskaa, että kunnianarvoisat luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M. V. Heikkinen ovat innostuneet Bergsman kirjasta ja päättäneet kääntää sen suomen kielelle. Nimi on muuttunut luterilaista yleisöä silmällä pitäen muotoon Uskon ydin: Mukaansa kutsuva pelastushistoria (Väyläkirjat 2021). Suomenkielisen laitoksen painoarvoa lisää kirjan alussa oleva Oulun piispan Jukka Keskitalon kiittävä puheenvuoro. Toisaalta sitä laskee käännöksen heikohko laatu (puhumattakaan parista todella nolosta virheestä), johon palaan kirjoituksen loppupuolella.
Olen aiemmin kirjoittanut muutamankin artikkelin Tampereen luterilaisesta emerituspiispasta Juha Pihkalasta, joka jäi virastaan eläkkeelle vuonna 2008. Korkeasti oppineena teologina Pihkala ei kuitenkaan ole jäänyt eläkkeellä toimettomaksi, vaan hän on palannut julkisen teologisen keskustelun areenalle yhdellä jos toisellakin uudella kontribuutiolla.
Aloitetaan kuitenkin luterilais-ortodoksisesta ekumeenisesta yhteisymmärryksestä. Pihkala on ollut pitkään mukana Suomen luterilaisten ja Venäjän ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa, ja tässä kirjassa hän popularisoi suurelle yleisölle dialogeissa saavutetut tulokset. Pihkalan oman esityksen lisäksi kirjassa on myös alkuperäislähteitä eli dialogitapaamisissa vuosina 1970-2011 yhdessä laaditut teesit.
Katolilaisenakin oli ilo lukea Pihkalan esitystä luterilais-ortodoksisesta yhteisymmärryksestä. Kyseessä on siis jonkinlainen pieni katekismus, joka käy läpi perinteisiä opinkohtia alkaen Jumalasta ja luomisesta ja jatkuen synnin, Kristuksen, kirkon ja sakramenttien kautta eskatologiaan eli viimeisiin tapahtumiin. Oikeastaan on aika hämmästyttävää, miten hienon ja helppolukuisen ekumeenisen kristinopin kokonaisesityksen Pihkala on saanut dialogiteesien pohjalta aikaan. Tätä voi todella suositella laajasti luettavaksi niin luterilaisille, ortodokseille kuin katolilaisillekin.
Syystalvella 2018 aloin kuunnella YouTubesta erilaisia saarnamiehiä. Ja kun Tubessa katsoo hetken ajan tietynlaisia videoita, algoritmi syöttää lisää samanlaisia. Muun muassa sitä kautta tutustuin David Wilkersoniin (1931–2011). Hän on 1900-luvun vapaiden suuntien suurimpia nimiä, mutta ateistista suoraan katolilaiseksi kääntyneenä minä en lainkaan tuntenut kyseistä maailmaa. Innostuin kuitenkin hänen vilpittömästä tyylistään, hänen ehdottomuudestaan ja hänen selvästä pyrkimyksestään pyhyyteen. Kuuntelin esimerkiksi nämä hienot saarnapätkät, jotka sinäkin voit kuunnella: ”If Not You, Then Who?”, ”Two Calls” ja ”A Prepared Soldier”. Pidän niistä yhä suuresti (mutta varaudu helluntailaisperinteen mukaiseen huutotyyliin).
Vähän myöhemmin luin Wilkersonin tunnetuimman teoksen, nimeltään Risti ja linkkuveitsi (englanniksi The Cross and the Switchblade, 1962, ks. myös Emil Antonin taannoinen lyhyt esittely). Se on vaikuttava tositarina siitä, miten Wilkerson sai innoituksen jättää pikkupaikkakunnan pastorin tehtävän lähteäkseen New Yorkiin auttamaan huume- ja jenginuoria. Minuun teki erityisesti vaikutuksen tarinan alkupuolen kuvaus siitä, miten Wilkerson nuorena pastorina vuonna 1958 harkitsi televisionsa myymistä, jotta hän lakkaisi tuhlaamasta iltojaan siihen ja alkaisi rukoilla enemmän ja viettää enemmän aikaa Sanan äärellä. Hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään selvää päätöstä, vaan helluntailaisen perinteensä mukaisesti ”asetti villat” (eli Gideonin villat, vrt. Tuom. 6:36–40): hän pani lehteen ilmoituksen television myynnistä ja sanoi vaimolleen, että jos joku sen ostaa huomisaamuna puolen tunnin sisällä lehden ilmestymisestä, niin asia on selvä.
Vaimo sanoi, että etpä taida olla kauhean innokas rukoilemaan enemmän. Mutta David teki suunnitelmansa mukaisesti, ja aamulla heti lehdenjakajan käytyä hän asetti puhelimen päälle suuren kellon. 29 minuutin kohdalla hän ehti jo sanoa vaimolle ja lapsille, että ilmeisesti siitä ei nyt tarvitse luopua… Juuri silloin puhelin soi. Soittaja kysyi television kokoa ja hintaa, ja sanoi sitten heti: ”Minä ostan sen.” Tästä lähtien David Wilkerson meni joka ilta olohuoneen sohvan sijasta komeroon, jossa hän vietti pari tuntia lukien Raamattua ja rukoillen. Siitä alkoi hänen todellinen tarinansa.
Tätä lukiessani vakuutuin siitä, että Wilkerson on oikea Jumalan mies. Kaikki autenttinen Jumalan työ lähtee syvästä, uskollisesta rukoilemisesta – niin olen myös Opus Deissä oppinut ja muille opettanut.
Kuluvan talven aikana päätin lukea vähän enemmän Wilkersonin elämästä. Eräs ystäväni vinkkasi minulle tuoreehkon elämäkerran David Wilkerson – mies, joka uskoi (2014). Sen on kirjoittanut Davidin poika Gary, joten luvassa on runsaasti perhetaustaa ja lähikuvaa. Samalla käydään toki läpi miehen julkisen elämän keskeiset vaiheet. Vaikka Gary Wilkerson käy läpi isänsä elämän vaiheita hienotunteisesti ja suurella kunnioituksella, mielestäni hän onnistuu välittämään päähahmostansa varsin realistisen ja vivahteikkaan kuvan. Tämä ei ole mikään sliipattu pyhimyselämäkerta.
Viime aikoina olen väitöskirjatyöni vuoksi käynyt läpi Augustinuksen (354–430) Tunnustuksia. Teosta pidetään yleisesti klassikkona ja mestariteoksena, ja sitä se todellakin on. Teos on laaja, kaikkiaan 13 luvusta tai ”kirjasta” koostuva opus. Teksti on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Siinä on kosolti kauniita ja hengellisesti inspiroivia Jumalalle osoitettuja rukousosioita, mieleenpainuvia kohtauksia, koskettavien ihmiskohtaloiden kuvauksia ja tarkkasilmäistä sieluntilojen analyysiä.
Ary Scheffer: Augustinus ja Monica, 1846. Kuva: Wikipedia
Augustinus tuo esiin kertomuksensa hänen hengellisestä matkastaan eri vaiheiden kautta tunnustavaksi kristityksi taitavasti suurena dramaattisena narratiivina. Tutkijat ovatkin jo pitkään tähdentäneet, että vaikka Augustinus kertoo Tunnustuksissa omasta elämästään, niitä ei pidä ottaa kaikin puolin historiallisesti tarkkana kuvauksena hänen varhaisista vaiheistaan: teoksen ytimessä oleva ”sisäinen minä” ja sen kehityskaari ovat Augustinuksen kirjallisia luomuksia.
Tutkijat ovat myös kiinnittäneet huomiota Augustinuksen kerronnan epäsuhtaisuuksiin: Augustinuksen suhde hänen äitiinsä on Tunnustusten elämänkerrallisen osion keskiössä, kun taas sisaruksia hädin tuskin edes mainitaan. Augustinus kuvailee pitkään ja hartaasti esimerkiksi nimettömän nuoruudenystävän kuoleman hänessä aiheuttamaa surua, mutta mainitsee oman isänsä kuolemasta ohimennen sivulauseessa.
Joka tapauksessa teokseen tämänkertainen lukeminen vahvisti mielipidettäni, että Tunnustuksilla voisi olla paljonkin annettavaa nykyihmisille. Kaikilla meillä on kokemusta oman itsensä ja/tai hengellisen tiensä etsimisestä, mikä tekee Augustinuksen kertomuksesta samaistuttavan. Tekstiin on myös upotettu sivurönsyjä eri aiheisiin, kuten Jumalan aineettomaan olemukseen ja pahan alkuperään, joiden lukeminen olisi varmasti hyödyllistä klassisesta kristinuskosta vieraantuneille nykyihmisille.
Samalla Tunnustukset on monella tapaa myös haastava teos. Narratiiviosio loppuu yhdeksänteen kirjaan, ja kirjat 10–13 ovat toisinaan melko raskassoutuista filosofista pohdintaa eri aiheista, kuten muistista (kirja 10), ajasta (kirja 11) ja luomisesta (kirjat 12–13). Peter Brown huomauttaakin osuvasti, että Augustinus kenties yliarvioi (myös alkuperäiseen kohderyhmäänsä kuuluvaa) lukijaansa olettamalla, että tämä on yhtä perillä uusplatonistisesta filosofiasta kuin hän itse (Brown, Augustine of Hippo, 160–161). Samalla teoksessa on myös useita eri aikakauteen ja mielenmaisemaan kuuluvia tekijöitä, jotka tekevät sen nykyihmiselle ainakin jossain määrin vieraaksi.
Tässä kirjoituksessa haluankin arvioida, millä tavoin ja miltä osin Tunnustusten kirjallista tehoa voitaisiin parhaiten käyttää uuden evankeliumin apuvälineenä aikanamme, jossa ihmiset kuumeisesti etsivät omaa itseään ja elämän syvempää merkitystä sitä kuitenkaan löytämättä.
Lars Levi Laestadius, Hulluinhuonelainen (Akateeminen kustannusliike, 1968)
Kuten blogistikollega Emil totesi edellisessä kirjoituksessaan, tänä vuonna tulee täyteen 160 vuotta ”Lapin profeetan” ja ”Pohjolan pasuunan” Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) kuolemasta. Itse asiassa hänen kuolinpäivänsä oli eilen, 21. helmikuuta. Kuten Emil niin ikään totesi, rovastin merkkivuosi voisi olla hyvä sauma yrittää ymmärtää lestadiolaisuutta julkisuudessa runsaasti nähdyn päivittelyn ja kauhistelun sijaan. Sen selvittämiseksi on tosiaan hyvä aloittaa liikkeen perustajasta, Laestadiuksesta.
Emil esitteli kirjoituksessaan rovastin elämää, minä esittelen hänen ajatteluaan. Teen sen analysoimalla hänen teologis-filosofista pääteostaan Hulluinhuonelainen: silmäys armonjärjestykseen (Dårhusjonet: En blick i nådens ordning), joka tosin julkaistiin postuumisti kokonaisuudessaan vasta vuonna 1964.
Lukijasta voi ehkä tuntua yllättävältä, että Laestadius on jättänyt jälkeensä teologis-filosofisen teoksen. Emilin referaatin perusteella – muun muassa rovastin karkean kielenkäytön vuoksi – hän saattoi vaikuttaa niukin naukin pappisseminaarin läpäisseeltä maaseutupapilta. Ja maaseutupappi hän tietysti olikin, hyvin köyhästä taustasta. Myös pappina ollessaan Laestadius samaistui voimakkaasti maaseudun köyhään ja oppimattomaan rahvaaseen peittelemättä halveksuntaansa ”maailmallista” sivistyneistöä ja kirkollis-yhteiskunnallista eliittiä kohtaan.
Laestadius oli kuitenkin monitahoinen persoona: herätysjulistajan ohella hän oli tiedemies, joka ansioistaan kasvitieteilijänä sekä saamelaisten mytologian kerääjänä sai kansainvälisen tason tunnustuksen, Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon (ks. 1 ja 2). Myös teologian ja filosofian alueella hän oli seurakuntapapiksi poikkeuksellisen oppinut.
Tämän viikon sunnuntaina, 21. helmikuuta, tulee kuluneeksi tasan 160 vuotta lestadiolaisuuden isän, Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) kuolemasta. Olen aiemmin kirjoittanut viidennen herätysliikkeen isästä Urho Muromasta, mutta vanhempien herätysliikkeiden perustajat ovat vielä käsittelemättä. Aloitan nyt Laestadiuksesta, kun olemme muutenkin viime aikoina olleet Kaikki synnit -sarjan tiimoilta taas lestadiolaisuuden maailmoissa.
Jokin aika sitten Oulun laulava poliisi Petrus Schroderus oli TV-haastattelussa. Haastattelija heräsi yhdessä vaiheessa kysymään, mitä meidän pitäisi ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän tajusi, että ulkopuolisten, maallisen yhteiskunnan silmissä liikkeestä tiedetään lähinnä vain erilaiset kiellot tai normit. Valitettavasti Schroderus ei tässä kohdassa osannut kovin hyvin vastata, mutta hänen ansiostaan haastattelija tuntui havahtuneen siihen, että liikkeessä täytyy olla jotain hyvää ja arvokastakin ja halusi siksi saada tietää lisää siitä, mistä siinä ylipäätään on kyse.
Minusta kysymyksen selvittämisessä on ensin mentävä juurille eli Laestadiuksen persoonaan, elämään ja kirjoituksiin. Luontevin paikka aloittaa on Laestadiuksen omaelämäkerta, joka on julkaistu suomeksi kirjassa Huutavan ääni korvessa. Se sisältää valikoiman kirjoituksia Laestadiuksen toimittamasta hengellisestä aikakauslehdestä En ropandes röst i öknen vuosilta 1852–1854. Suomennos on vuodelta 1906 (ja kieli sen mukaista).
