Kirjaesittelyt ja -arviot

Pihkala, kaste ja kristillinen kasvatus

EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta.

(lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Matti Väisäsen Saviastia

EMIL ANTON

Olen pitänyt lukuvuoden verran taukoa viidesläisyyden vaikuttajia käsittelevästä sarjastani, mutta nyt se tekee paluun, kun luin yleisön pyynnöstä tuplaemeritus, TT Matti Väisäsen (s. 1934) tuoreen omaelämäkerran Saviastia (Helsinki: Luther-kirja, 2019). Noin 300-sivuinen kirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen ja saa minulta vahvan suosituksen. Ennen kuin kerron lisää kirjasta, pari sanaa Väisäsestä itsestään.

Matti Väisänen

Matti Väisänen on vaikuttanut suomalaiseen kristillisyyteen merkittävästi 60-, 70-, 80-, 90-, 2000- ja 2010- luvuilla, siis jo kuuden vuosikymmenen aikana. Väisänen toimi Suomen ev.-lut. kirkon pappina Heinolassa ja Imatralla 60-luvulla, sitten Kansanlähetyksen (KL) pääsihteerinä 1967-1995, ja vuonna 2010 hänet vihittiin vielä Luther-säätiön/Lähetyshiippakunnan (LHPK) ensimmäiseksi piispaksi. (KL:stä LHPK:hon! Taustalla on tietysti Väisäsen kastekäsityksen muuttuminen vuosien varrella.)

Vuonna 2013 jo toisen kerran eläkkeelle jäänyt Väisänen on kirjoittanut kokonaiset 40 kirjaa, suunnilleen toisen mokoman kirja-artikkeleita sekä niin paljon lehtiartikkeleita, että luettelo niistä kattaa Saviastiassa sivut 293-313. Omaelämäkerta ilmestyi, kun Väisänen täytti 85 vuotta.

Väisänen väitteli teologian tohtoriksi vuonna 2007 (KL- ja LHPK-kausiensa välissä) Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta (Vedestä vai Hengestä?). Väitöskirja muodostaa tavallaan trilogian aiempien paksujen kastekirjojen Pyhä kaste Raamatussa ja Pyhä kaste kirkossa kanssa. Kasteteologian lisäksi Väisänen on ahminut elämänsä aikana Roomalaiskirjeen kommentaareja ja kirjoittanut aiheesta myös oman esityksensä Pyhä Evankeliumi Roomalaiskirjeessä osat I-II.

Ennen Saviastiaan tarttumista tiesin Olavi Peltolan kirjasta, että Matti Väisänen oli yksi keskeisistä hahmoista Kansanlähetyksen ja viidennen herätysliikkeen hajoamisessa 60-70-luvuilla (ja että Peltolan ja Väisäsen välillä oli ollut konfliktia). Tiesin myös, että Väisäsen kasteteologiset kirjat ovat olleet luterilaisissa piireissä kova kiistanaihe, joten mielelläni luin, mitä Väisäsellä olisi sanottavanaan. (lisää…)

Ramadan: mitä egyptiläinen jesuiitta ajattelee islamista?

EMIL ANTON

Ramadan, muslimien pyhä paastokuukausi, on juuri alkanut. Mitä se meitä koskee? No, Suomessa on jo nyt moninkertaisesti enemmän muslimeja kuin katolilaisia, ja maailmallakin muslimit ovat ohittaneet väkimäärässä katolisen kirkon. Siihen nähden islam-tuntemuksemme ja valmiutemme dialogiin on aivan liian matalalla tasolla. Siksi ajattelinkin, että voisi olla sopiva hetki jakaa tällä blogilla joitain ajatuksia yhdeltä maailman johtavista katolisista islam-asiantuntijoista.

Samir Khalil Samir, S.J. (s. 1938) on egyptiläinen jesuiitta, joka on vihitty katoliseksi papiksi koptilaisen riituksen mukaan. Hän on kirjoittanut yli 80 kirjaa ja 1500 artikkelia arabiaksi ja ranskaksi, erikoisaloina mm. arabikristillinen teologia ja dialogi islamin kanssa. Samir on toiminut professorina mm. Roomassa ja Libanonissa, mutta vuonna 2018 hän palasi Egyptiin. Häneltä on käännetty englanniksi erinomainen haastattelukirja 111 Questions on Islam (2008), jonka pohjalta nyt jaan joitain pohdintoja.

Ennen kirjan sisältöön sukeltamista jaan muiston vuodelta 2016, jolloin olin Roomassa tekemässä uskontodialogiin liittyvää väitöskirjaani (jossa Samir mainitaan muutamankin kerran). Asuin uskontojenvälisessä opiskelijakeskuksessa, jossa Samir nousi kerran puheeksi, ja sain kuulla hänestä kaksi täysin erilaista arviota. Turkkilaistaustainen Saksassa asuva muslimityttö kutsui Samiria ”islamofobiksi”, kun taas egyptiläinen koptiortodoksi sanoi, että Egyptin kristityt pitävät Samiria pikemminkin liberaalina!

No, jos ollaan konkreettisia, niin Samir on varmasti islamin suhteen avoimempi ja myötämielisempi kuin vaikkapa koptipappi Zakaria Botros ja Youtube-apologeetta David Wood (ks. tästä); toisaalta selkeästi kriittisempi kuin vaikkapa toinen katolinen islam-ekspertti, josta kirjoitin aiemmalla blogillani, (nykyään kardinaali) Michael Fitzgerald (ks. tästä). Katsotaanko nyt, mitä Samirilla on sanottavanaan? (lisää…)

Kirkkoisä Cyprianus kuolemantaudista

EETU MANNINEN

Nykyään koronavirukseen liittyvää uutisointia ja analyysia pukkaa joka tuutista. Välillä on kuitenkin hyvä hieman loitontaa perspektiiviä, jotta myös nykytilanne näyttäytyisi sopivassa mittakaavassa. Tällä kertaa peruutetaankin saman tien lähes parin tuhannen vuoden päähän varhaisen kirkon aikaan, tarkemmin sanottuna kirkkoisä Cyprianukseen (200–258).

Cyprian von Karthago2.jpg

Cyprianus oli Karthagon piispa ja yksi varhaisen kirkon merkittävimpiä pohjoisafrikkalaisia teologeja. Häntä kunnioitetaan myös marttyyrinä, sillä hänen maallinen vaelluksensa päättyi keisari Valerianuksen (keisarina 253–260) vainoihin.

Cyprianus lienee Suomessa suuremmalle yleisölle vähemmän tunnettuja kirkkoisiä, mutta ilokseni voin sanoa, että hänen tuotantoaan löytyy myös suomeksi: Tomi Vuolteenaho on kääntänyt kolme hänen teostaan, De dominica oratione, Ad Demetrianum ja De mortalitate, ja julkaissut ne omakustanteena vuonna 2008.

Kokoelman viimeinen osa on nykyajan kannalta erityisen relevantti, sillä siinä Cyprianus kohdistaa sanansa laumalleen, joka on huolissaan Karthagoon rantautuneesta tappavasta kulkutaudista. Cyprianuksen tyyli oli tilanteeseen nähden ainakin ensialkuun mielestäni yllättävän ankara ja jopa kova, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, havaitsin hänen sanoissaan yhä enemmän hyvää psykologista silmää sekä lämpimiä ja yhä päteviä kristillisiä rohkaisun sanoja. (lisää…)

Sekulaari vallankumous ja traditionalistinen vastavallankumous

JOONA KORTENIEMI

Kuten uskollisimmat lukijat muistanevat, teimme alkuvuodesta 2019 Emilin kanssa noin kymmenpäiväisen matkan Puolaan. Osallistuimme sen aikana muun muassa Instytut im. ks. Piotra Skargi-järjestön järjestämälle kurssille, jonka sisällöstä vastasi Kazakstanin Astanan apulaispiispa Athanasios Schneider.

Kurssin lopuksi saimme sen järjestäjiltä järjestön perustajan Plinio Corrêa de Oliveiran kirjan Revolucão e Contra-Revolucão, jonka järjestö oli – uskokaa tai älkää! – jopa suomennuttanut nimellä Vallankumous ja vastavallankumous. Nyt on aika jakaa hiukan ajatuksia siitä!

Plinio Corrêa de Oliveira (1908-1995) oli brasilialainen tomistifilosofi sekä traditionalistinen, antikommunistinen poliittinen aktivisti. Politiikassa hän tuli tunnetuksi kommunisminvastaisesta taistelustaan, kirkon sisällä puolestaan Vatikaanin II kirkolliskokouksen sekä sen jälkeisten uudistusten kriitikkona. Kirjoittajana Corrêa de Oliveira oli tuottelias: hän julkaisi viisitoista kirjaa sekä yli 2500 esseetä ja artikkelia.

Kirjojensa ohella Corrêa de Oliveira jätti perinnökseen perustamansa Tradition, Family and Property (Tradição, Família e Propriedade) – järjestön, joka toimii tällä hetkellä yli 20 maassa. Puolassa se toimii siis nimellä Instytut im. ks. Piotra Skargi. Vuonna 1961 julkaistu Vallankumous ja vastavallankumous on järjestön aatteellinen perusdokumentti.

Suomalaiselle lukijalle se on todennäköisesti ensi alkuun shokeeraava luettavaa. Samalla se voi olla myös kiinnostavaa, jos säilyttää avoimuuden, pyrkii ymmärtämään eikä vetäydy henkiseen siilipuolustukseen. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan katoliseen traditionalismiin ja samalla siihen alkuperäiseen, Wienin kongressin (1814-1815) sekä Pyhän allianssin edustamaan konservatismiin, joka on nykyisin hyvin marginaalista mutta joka aikoinaan hallitsi Eurooppaa. (lisää…)

Hiukan hoitokokouksista

JOONA KORTENIEMI

Vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) julkaisi syksyllä 2019 historiatrilogiansa kolmannen osan ”Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980)”. Kirjoittaja on SRK:n kustannuspäällikkö FT Ari-Pekka Palola.

Myrskyjen keskellä, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3

Väitöskirjansa hän on, by the way, tehnyt Turun keskiaikaisista piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta (katolisempi kuin luulit, hahaa!). Kolmas osa on trilogian kiinnostavin ja todennäköisesti odotetuin, koska sen ajanjaksolle osuvat vl-liikkeen kuuluisat ja kiistellyt hoitokokoukset.

1970-luvulla SRK:n ja rauhanyhdistysten toiminta laajeni huomattavasti. Uusia rauhanyhdistyksiä perustettiin, toimitiloja rakennettiin ja lapsi- ja nuorisotyötä tehostettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli yhä vahvemmin organisoitu ja keskusjohtoisempi herätysliike. Uusien työmuotojen ja vahvemman organisoitumisen tavoitteena oli suojella yhteisön identiteettiä 1960- ja 1970-luvuilla voimakkaasti muuttuvan ”pahan maailman” keskellä.

Samalla tiukkeni myös liikkeen suhtautuminen esimerkiksi televisioon, alkoholiin ja perhesuunnitteluun. Liikkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi terävöityi entisestään ja sai yhä keskeisemmän aseman liikkeen julistuksessa. Samalla vahvistui vaatimus ehdottomasta kuuliaisuudesta ”Jumalan valtakunnalle” eli vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle.

Tämän kehityksen yhteydessä vakiintuivat myös ”hoitokokoukset” konkreettiseksi keinoksi oikaista yhteisön kannalta hankaliksi koettuja jäseniä. 1970-luvun lopulla hoitokokoukset karkasivat käsistä ja saivat joukkohysterian piirteitä. Tuossa vaiheessa lähes jokainen liikkeen jäsen joutui osallistumaan niihin. Todennäköisesti suurin osa joutui ”tekemään parannuksen” yhdestä tai useammasta ”väärästä hengestä”. (lisää…)

Matka mormonismin maailmaan – ja takaisin

EMIL ANTON

Tänään ajattelin kertoa teille mormonismista ja suositella ystäväni Kim Östmanin erinomaista tietokirjaa Mormonit: Historia, oppi ja elämä (Gaudeamus 2019). Teos on jo saanut osakseen paljon huomiota: siitä ovat kirjoittaneet ainakin HS, Aamulehti (myös muut paikallislehdet), K&K, Kotimaa24, Verkkouutiset ja Agricola, ja Yleltä voi kuunnella aiheesta radiokeskustelun. Kannan nyt oman katolisen korteni kekoon ja osallistun keskusteluun astetta henkilökohtaisemmin.

Tutustuin elämäni ensimmäisiin mormoneihin (”myöhempien aikojen pyhiin”, lyh. MAP) lähes 15 vuotta sitten, alle parikymppisenä sivarina, ja olin sittemmin aika paljonkin tekemisissä heidän kanssaan. Pelasin lähetyssaarnaajien kanssa tennistä, kävin mormonipiispan luona kylässä ja luin jopa mormoniapostoli James E. Talmagen klassikkoa Jesus the Christ. Kävin Espoossa sijaitsevassa ”Helsingin temppelissä” avoimien ovien päivänä ja Neitsytpolun seurakuntakeskuksessa jonkinlaisessa nuorten aikuisten outreach-illassa. Tiedän siis mormonismista vähän keskivertokansalaista enemmän. (lisää…)

Pimeä aika – vai oliko sittenkään?

EETU MANNINEN

Sain joululahjaksi Jaakko Tahkokallion mainion kirjan Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus, 2019). Kirjan alaotsikon mukaisesti kirjoittaja murtaa kymmenen myyttiä keskiajasta osoittaen ihailtavaa historian ja jopa teologian tuntemusta.

Tuore teos on saanut positiivisia kirja-arvioita/esittelyitä esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Myönteisen arvion teoksesta esitti myös Helsingin Sanomat, jonka ainakaan itse en olisi odottanut kehuvan keskiajasta ja myös sen ajan katolisesta kirkosta varsin myönteisen kuvan antavaa teosta. Kehut eivät ole tuulesta temmattuja. Kyseessä on nimittäin paras kirja, jonka olen aikoihin lukenut.

Tahkokallion käsittelemät myytit ovat: 1) Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan, 2) Kirkko hallitsi ihmisten elämää, 3) Keskiaika hävitti antiikin perinnön, 4) Kirkko esti luonnontieteen kehityksen, 5) Ihmiset uskoivat, että maa on litteä, 6) Kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa, 7) Keskiaika oli julmuuden aikakausi, 8) Keskiajalla poltettiin noitia, 9) Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia, 10) Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritareiden rynnököintiä.

Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että kuva pimeästä keskiajasta on renessanssin ja etenkin valistuksen ja 1800-luvun oppineiden kehittelemä myytti, jolla he halusivat alleviivata oman aikansa ja omien aatesuuntaustensa paremmuutta heitä edeltäneisiin vuosisatoihin ja niinä vallinneeseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin nähden. (lisää…)