Kirjaesittelyt ja -arviot

Ratzinger, kuolema ja ikuinen elämä

OSKARI JUURIKKALA

Eskatologia Joseph Ratzinger Kirja Pehmeäkantinen | Suomalainen.com

Marraskuu, kuolleiden kuukausi, on päättymässä. Viikko sitten vietimme Kristuksen kuninkuuden juhlaa, jota luterilaiset kutsuvat tuomiosunnuntaiksi. Olen näiden olosuhteiden innoittama tarttunut Joseph Ratzingerin (myöhemmin paavi Benedictus XVI) klassikkoteokseen Eskatologia: Kuolema ja ikuinen elämä (KATT 2021). Luin kirjan ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Roomassa osana eskatologian syventävää kurssia, ja ilahduin suuresti kuullessani, että Katolinen tiedotuskeskus julkaisisi Jarmo Kiilusen mainiosti suomentaman käännöksen.

Kun vuosia sitten lähdin Roomaan opiskelemaan teologiaa täyspäiväisesti, muistan miettineeni, pitäisikö minun erikoistua eskatologiaan eli viimeisten tapahtumien tai viimeisten asioiden (kreikaksi ta eskhata) tutkimukseen. Lopulta päädyin fundamentaaliteologiaan, joka on tavallaan aiheista järjestyksessä ensimmäinen: siinä käsitellään muun muassa Jumalan ilmoitusta ja uskottavuutta, uskomisen merkitystä sekä kristinuskon suhdetta muihin uskontoihin. Eskatologia puolestaan on systemaattisessa teologiassa yleensä viimeinen aihe. Sitä se ei kuitenkaan ole tärkeytensä tai painoarvonsa vuoksi. Monessa mielessä eskatologia menee aivan kristinuskon ytimeen. Ilman sitä kaikki muut kysymykset vääristyvät ja menevät sijoiltaan.

Nyt suomennettu Eskatologia on Ratzingeria parhaimmillaan. Siitä löytyy sekä korkealentoista akateemista pohdiskelua että käytännönläheisiä oivalluksia riviuskoville. Alun perin vuonna 1977 julkaistua teosta Ratzinger piti onnistuneimpana kirjanaan, ja sitä voikin suositella kenelle tahansa kristitylle. Teologinen klassikkoteos haastaa, argumentoi ja tarjoaa vastauksia, mutta se osaa myös vaieta mysteerin edessä. Se ei tarjoile lukijalle helppoja ratkaisuja, vaan syvällistä pohdittavaa koskien elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä.

(lisää…)

Juha Hurmeen Niemi: Katolisempi kuin luulit?

EMIL ANTON

Juha Hurmeen Niemi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2017, ja siitä asti se oli lukulistallani, kunnes vasta nyt sain sen luettua – ja kyllä kannatti! Kirja on ollut sopivasti juuri uudelleen uutisissa, kun Hurme on jaellut sitä ilmaiseksi ympäri Suomea. Sille on myös ilmestynyt jatko-osa (Suomi, 2020), jonka varasin juuri kirjastosta.

Niemeä on luettu kiitettävästi ja siitä on valtava määrä blogiarvioita netissä – nopealla googlauksella löysin niitä 35! Kristillisellä puolella ainakin Perusta-lehdessä oli arvio Timo Junkkaalalta, jonka kanssa Hurme keskusteli myös Veritas-forumissa (ks. video jutun lopussa). Aivan ansaitusti kirjaa onkin luettu ja hehkutettu – se on aivan tajutonta tykitystä alusta loppuun, reilut 400 sivua kielellistä ilottelua ja syvästi sivistävää kulttuurihistoriaa. Mahtava teos! Kirjassa on jotain samaa kuin Katolisempi kuin luulit -opuksessani, mutta aikajana on aika lailla pidempi (alkuräjähdyksestä aloitetaan!), ja Hurme on kielenkäyttäjänä aivan omaa luokkaansa. Toki myös maailmankatsomuksessa on vissi ero.

Kyseessä on siis Suomen esihistoria (siksi ”Niemi”) aina alkuräjähdyksestä vuoteen 1809 asti. Yllättäen Hurme luokitteli kirjansa romaaniksi ja se voitti kaunokirjallisuuden Finlandian (eikä siis Tieto-Finlandiaa), vaikka kirjaa voisi mielestäni paremmin kuvata tyylillisiä vapauksia ottavaksi tietokirjaksi. Oma ajatukseni olikin usein, että saako tällaista kielenkäyttöä julkaista tietokirjassa! Ymmärrän siksi myös rohkean luokituksen romaaniksi ja olen sikäli iloinen, että olen nyt lukenut romaanin alusta loppuun! Viimeksi tein sen varmaan pakon edessä koulussa yli 15 vuotta sitten. En vaan yleensä jaksa pysyä romaaneissa mukana.

Tällä blogilla tarkastelen Niemeä katolisuuden ja kristinuskon näkökulmasta, mikä onkin mielenkiintoinen ja haastava vinkkeli, sillä Hurmeen teos tunnetaan uskonnottomasta ja osin jopa uskonnonvastaisesta eetoksestaan. Mutta kun on hyväksynyt Hurmeen persoonallisen ja värikkään genren, niin ei sen tarvitse antaa häiritä: pikemminkin se tulisi ottaa kutsuna pohdintaan ja dialogiin. ”Alussa oli olematon piste, joka oli aivan vähän roiskunut yli. Se oli siis eräänlainen tahra, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei sen päälle mahtunut edes yhtä enkeliä istumaan.” Näin se alkaa!

Myös sinä, minä, Väinämöinen, Mikael Olavinpoika Agricola, Larin Paraske ja epämääräinen kokonaisuus nimeltä Suomi olimme tietenkin tuossa roiskuvassa pisteessä porisemassa.

(lisää…)

Tutkiskelevaa kristinuskoa

EETU MANNINEN

Luin juuri amerikkalaisen jesuiittapapin Joseph A. Tetlow’n teoksen Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millenium. Teos voitti vuonna 2017 Catholic Press Associationin kirjapalkinnon. Otsikkonsa mukaisesti kirjan aiheena on vaikeasti käännettävä discernment-käsite. Se pohjautuu Ignatius Loyolan Hengellisten harjoitusten ”henkien erottelua” koskevaan osioon, mutta on saanut sittemmin huomattavasti laajemman merkityssisällön.

Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millennium: Tetlow SJ, Father Joseph A.: 9780829444568: Amazon.com: Books — Joseph A. Tetlow, S.J., *Always Discerning: An Ignatian Spirituality for the New Millenium* (Chicago: Loyola Press, 2016)

Tetlow havainnollistaa käsitteen merkitystä siteeraamalla Roomalaiskirjettä: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2). Jakeen avainkohta on ”niin että osaatte arvioida”, joka Tetlow’n käyttämässä raamatunkäännöksessä kuuluu: ”so that you may discern”. Käsitteen ytimessä on siis eräänlainen tiedostavuus ja kyky havainnoida ja arvioida Jumalan tahtoa ja omaa hengellistä tilaansa. Sille ei ole vakiintunutta suomennosta, mutta paremman termin puutteessa puhun itse ”tutkiskelusta”.

Mutta mitä kaikkea tämä käsite pitää sisällään? Tähän kysymykseen Tetlow pyrkii kirjallaan vastaamaan. Hän käsittelee tätä laajaa aihepiiriä lavealla pensselillä eri näkökulmista. Vaikka anekdootteja vilisevä ja välillä liiankin sivuraiteille poikkeava esitystapa ei ollut omaan makuuni sopivin mahdollinen, lukukokemukseni Tetlow’n Always Discerningin parissa oli kuitenkin pääpuolin hyvä. Uskon, että kristitty lukija saa kirjasta paljon positiivisia ohjeita omaan kristilliseen elämäänsä.

Tetlow’n tyyli on pastoraalisen leppoisa. Luvut ovat vain muutaman sivun pituisia, mikä tekee tekstistä ”ilmavaa” ja nopealukuista. Kirja on mitä ilmeisimmin suunnattu ammattiteologien sijaan laajemmalle katoliselle/kristilliselle lukijakunnalle. Sisällöllisesti huomattavaa on paavi Franciscukselle annettu keskeinen asema: lähes jokainen luku alkaa Franciscus-sitaatilla, ja häntä ja hänen ajatteluaan tuodaan tekstissä jatkuvasti esiin. Toinen silmiinpistävä piirre on teoksen amerikkakeskeisyys: sen hengellisiä pohdintoja peilataan jatkuvasti Yhdysvaltojen yhteiskuntaa ja kulttuuria vasten.

(lisää…)

Ortodoksisesta lähetystyöstä ja uskontojen kohtaamisesta

EMIL ANTON

Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan Pehmeäkantinen | Suomalainen.com

Jatketaan nyt vielä vähän ortodoksisuusteemaa! Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, munkki Serafim Seppälä on kova jäbä ja häntä kannattaa lukea. Jokin aika sitten Kirkon tutkimuskeskus lähetti minulle ystävällisesti arvostelukappaleen julkaisustaan Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020), jonka ovat toimittaneet Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen. Mielestäni kirjan mielenkiintoisin artikkeli oli juuri Serafim Seppälän ”Ortodoksinen missiologia”, joka alkaa kysymyksellä ”Onko ortodoksista missiologiaa olemassa?”

Samassa kirjassa on myös molempien väitöskirjaohjaajieni, Jyri Komulaisen ja Miikka Ruokasen artikkelit, jotka liittyvät katolisen kirkon missioon Intiassa ja Scriptural Reasoning -uskontodialogiin Kiinassa. Nekin ansaitsevat esittelyn. Tänään siis luvassa napakka katsaus ortodoksiseen missiologiaan ja uskontojen kohtaamiseen Aasiassa.

Niin: Onko ortodoksista missiologiaa? Serafim Seppälän mukaan kysymys on relevantti: ”ortodoksiteologit ovat joutuneet miettimään missiota erillisenä teologian kysymyksenä tosissaan vasta, kun sitä on heiltä lännestä pyydetty ja kun tämä tyhjiö on heille lähes kädestä pitäen osoitettu”. Käännekohta tapahtui 1970-luvulla, ja kyllä, nykyään ortodoksista missiologiaa on hyvinkin olemassa.

Seppälä ei kuitenkaan säästä ortodoksista kirkkoaan terävältä kritiikiltä. Hän kertoo, että ortodoksit ovat maailmanlaajuisilla ekumeenisilla foorumeilla nostaneet positiivisena esimerkkinä esiin Suomen ortodoksisen kirkon, ”koska sillä pienestä koostaan huolimatta on lähetysjärjestö, joka tukee toimintaa Keniassa. Realiteetti on kuitenkin, että kun Suomen 60 000 ortodoksia järjestää silloin tällöin piskuisia operaatioita Kenian kirkon tueksi, samaan aikaan Suomen 60 000 helluntailaista on ylläpitänyt parhaimmillaan yli 450 lähetystyöntekijää kaikkialla maailmassa. Sanomattakin on selvää, että mikäli sieluja aletaan laskea, helluntailainen sato on monisatakertainen. Jos tämä on positiivinen esimerkki, millaisia ovatkaan negatiiviset!”

(lisää…)

Katolista identiteettiä etsimässä: sekä että

OSKARI JUURIKKALA

Pitkän linjan katolinen katekeetta ja kirjailija Marjatta Jaanu-Schröder otti minuun yhteyttä viime vuodenvaihteen jälkeen. Hän kirjoitti kirjaa katolisesta identiteetistä ja pyysi eri ihmisiltä henkilökohtaisia kuvauksia heidän kokemuksistaan. Lopputuloksena on juuri julkaistu Katolista identiteettiä etsimässä – mietteitä ja kokemuksia (Amanda, 2021).

Teos esittelee kiehtovasti ja monivivahteisesti katolisen hengellisyyden eri puolia ja ulottuvuuksia. Kirja tarjoaa myös henkilökohtaisia näkökulmia katolisen kirkon historiaan Suomessa, sillä esimerkiksi esipuheessa Jaanu-Schröder kuvaa seikkaperäisesti omaa tietään katoliseen kirkoon. Lukujen lomaan on sijoitettu useiden eri ihmisten henkilökohtaisia tarinoita ja pohdiskelua koskien katolista identiteettiään.

Minun kirjoittamani pohdiskelu jäi yleisemmälle tasolle, ja kirjailija päätti julkaista sen teoksen johdantona. Siinä korostan katolisuuden laaja-alaisuutta, sekä-että -logiikkaa ja maltillista optimismia. Ehkä nämä teemat kiteyttävät jotain koko teoksen hengestä. Julkaisemme tässä kirjan johdannon kokonaisuudessaan. Toimikoon se maistiaisena ja kehotuksena myös koko kirjan lukemiseksi.

(lisää…)

Kuinka minusta tuli ortodoksi – Vaeltajan kertomukset

EMIL ANTON

Matkani ortodoksisuuteen jatkui – ei kuitenkaan niin, että minusta olisi tullut ortodoksi! Otsikko johtuu siitä, että kun jokin aika sitten tuli tieto nunna Kristodulin kuolemasta, päätin vihdoin tarttua hänen kirjaansa Kuinka minusta tuli ortodoksi (Maahenki 2010). Siinä on kerrottu useammankin suomalaisen ortodoksiseen kirkkoon aikuisena liittyneen tarina. Sen lisäksi luin vielä ortodoksisen rukouselämän klassikon Vaeltajan kertomukset, josta on otettu suomeksikin useita painoksia ja johon paavi Franciscus äskettäin viittasi yleisvastaanotollaan sydämen rukouksesta opettaessaan.

Näillä kahdella kirjalla jatkoin siis ortodoksisuuteen tutustumista. Nunna Kristodulin toimittama kirja oli ihan mukava kokoelma eri ihmisten tarinoita, mutta mitään järisyttävää vaikutusta se ei tehnyt. Aivan toista luokkaa oli Vaeltajan kertomukset. Sitä lukiessa tuli olo, että nyt ollaan jonkin todella suuren ja syvällisen äärellä ja että tämä on yksi sellaisia kristikunnan klassikoita, joka jokaisen pitäisi lukea. Vertaus voi olla vähän hassu, mutta vastaava tunne on tullut helluntaipuolella David Wilkersonin ja Nicky Cruzin kirjojen Risti ja linkkuveitsi ja Juokse poika juokse äärellä. Dynamiittia!

(lisää…)

Matka 1800-luvun ortodoksisuuteen

EMIL ANTON

Olen kirjoitellut aika paljon katolisuudesta ja luterilaisuudesta ja jonkin verran myös orientaalisista kirkoista, mutta ortodoksisuus on jäänyt sivuun. Pitkään olen kuitenkin halunnut perehtyä siihenkin enemmän, ja kun olin vierailulla ortodoksisessa kirkkomuseossa joitain vuosia sitten, hankin alkajaisiksi pari vanhaa suomenkielistä ortodoksista katekismusta luettavakseni. Niillä on hauskat nimet: Christillisen opin alku eli lyhykkäinen Pyhän Raamatun historia ja lyhykkäinen katechismus (1833) ja Lavea jalouskoisen itäisen kathoollisen kirkon ristilinen katehesis (1849).

Christillisen opin alku on yksinkertainen perusteos, jossa tiivistetään Raamatun historia ja kristinoppi venäjäksi ja suomeksi. Lavea katehisis sen sijaan on laajempi (n. 200 s.) opus. Opillisesti se on katoliseen makuun yllättävänkin ei-yllättävä, siis melko standardia ja tuttua settiä, joitain pieniä asioita lukuun ottamatta. Polemiikkia muita kristittyjä vastaan ei juuri ollut. Kielellisesti ja kristillisen terminologian kannalta kirjat ovat harvinaisen mielenkiintoisia. Sukelletaanpa siis hetkeksi 1800-lukulaisen suomalaisen ortodoksisuuden pariin!

(lisää…)

Isät: Neljän katolisen papin tarina

EMIL ANTON

Nyt on kirkkohistoriallinen tapaus. Nyt on ekumeeninen teko. Nyt on syvällistä settiä. Viidesläis-luterilainen toimittaja Danielle Miettinen on kirjoittanut kirjan neljästä Suomessa toimivasta katolisesta papista, ja sen on kustantanut vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö! Isät: Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa (Päivä 2021) on todella viiden tähden kirja ja kosketta samalla taatusti jokaista lukijaansa.

Kirjassa haastatellut papit ovat ruandalainen Jean Claude Kabeza, italialainen Federico Spanò, vietnamilainen isä Tri Nguyên ja suomalainen Oskari Juurikkala. Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kirkkoherra isä Jean Claude ja Tampereen Pyhän Ristin seurakunnan kirkkoherra isä Tri ovat molemmat tulleet Suomeen pakolaisina sisällissodan runtelemista maistaan. Neokatekumenaalisen tien isä Federico puolestaan arvottiin Suomeen lähetystyöhön, ateistitaustainen isä Oskari puolestaan on ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi. Mikä kattaus!

Olin kirjasta niin innoissani, että tein jo sen pohjalta haastatteluvideon toimittaja Danielle Miettisen ja isä Oskari Juurikkalan kanssa. Keskustelussa puhumme kirjasta ja sen taustoista sekä isä Oskarin tarinaan liittyvistä teemoista. Suosittelen katsomaan!

(lisää…)

Abu Qurran arabiankieliset apologiat

EMIL ANTON

Ortodoksinen pappismunkki ja Itä-Suomen yliopiston professori Serafim Seppälä on niin sanotusti kova jätkä. Paitsi että hän on kirjoittanut kasan huippulaatuisia kirjoja ja suomentanut syyriankielisen kristillisyyden klassikoita (kuten Iisak Niniveläisen Kootut teokset ja Efraim Syyrialaisen Paratiisihymnit), hän on kääntänyt myös arabiankielisen kristillisyyden merkkiteoksia, nimittäin 700-800-luvuilla eläneen pohjoismesopotamialaisen piispan Theodoros Abu Qurran Ikonien kunnioittamisesta ja Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta. Teoksilla on niin kulttuurihistoriallista, teologista kuin apologeettistakin arvoa, ja ne ovat peräisin ajalta, jolloin Rooma ja Konstantinopoli eivät olleet vielä ekskommunikoineet toisiaan – Abu Qurra on siis katolilaisten ja ortodoksien yhteistä perintöä.

Valamon luostarin vuonna 2008 julkaisemassa teoksessa Ikonien kunnioittamisesta on Seppälän kirjoittama johdantoluku, jossa hän sanoo Aqu Qurraa voitavan pitää ”varhaisimpana tunnettuna kristittynä, joka kirjoitti itse omia teoksiaan suoraan arabiaksi”. Abu Qurra kirjoittaa Lähi-idän (ei siis Konstantinopolin ikonoklasmin) kontekstissa, näennäisesti ”juutalaisia” vastaan, mutta todellinen kohde on mitä ilmeisimmin ollut Lähi-idän 600-luvulla vallannut islam. Rinnakkaisteoksena voikin lukea Johannes Seppälän jo vuonna 1986 suomentaman Johannes Damaskolaisen Ikoneista.

Myös Suomen patristisen seuran (kiitos arvostelukappaleesta!) vuonna 2020 julkaisema uutuus Kirjoituksia islamista ja kristinuskosta sisältää Serafim Seppälän lähes 60-sivuisen johdantoluvun, jossa todetaan, että 600-700-lukujen kristillisiä tekstejä ei ole juuri huomioitu islamilais-arabialaisen valtakunnan historiankirjoituksessa. Seppälä esittelee tuon ajan kristikunnan kokonaiskuvan, joka oli hyvin erilainen kuin omana aikanamme. Lähi-itä oli kristillisempi kuin Eurooppa. Ja vaikka arabia oli jo yksi helluntain kielistä, arviolta yli 90 % arabiankielisestä kristillisestä kirjallisuudesta on edelleen editoimatta ja julkaisematta.

(lisää…)