Kirjaesittelyt ja -arviot

1200-luvun fransiskaanit ja idän nestoriolaiset Mongoliassa

EMIL ANTON

Suomeksi on saatavilla vain vähän katolista kirjallisuutta, mutta välillä sitä tulee vastaan aivan yllättäen. Näin kävi minulle viime vuonna, kun törmäsin kahteen 1200-luvun fransiskaanin kirjaan, jotka on suomennettu viimeisten 20 vuoden aikana muista kuin uskonnollisista syistä, nimittäin historiallisen ja kulttuurisen mielenkiintonsa vuoksi. Silti kirjat antavat myös uskonnollis-teologisesti paljon ajateltavaa.

Mongolien historia 2015
Johannes de Plano Carpini, Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247, Gaudeamus 2003.

Mistä on kyse? No, mitä muuta 1200-luvulla tapahtui kuin Franciscus Assisilainen ja Tuomas Akvinolainen? Tapahtui tämä: Tšingis-kaani ja hänen seuraajansa, siis mongolit, valloittivat lähes koko maailman – heidän valtakuntansa ulottui yhtäkkiä Koreasta Unkariin. Eurooppa heräsi ihmettelemään, keitä nämä Kaukoidän kummajaiset oikein olivat, ja asiasta piti ottaa selvää. Sekä paavi että Ranskan kuningas pisti asialle fransiskaaniveljiä, minkä tuloksena meillä on kaksi keskiajan kuuluisinta ja kiehtovinta matkakirjaa (Marco Polon jälkeen tai ohella).

Ensimmäisen kirjan nimi on Mongolien historia: Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247 (Gaudeamus 2003), ja sen kirjoittaja on italialainen fransiskaani Johannes de Plano Carpini, pyhän Franciscuksen varhainen seuraaja ja Saksan, Tanskan ja Norjan fransiskaanien koordinaattori. Hän matkusti Mongoliaan noin 60-vuotiaana. Toisen kirjan kirjoittaja on oppinut flaamilainen fransiskaani Vilhelm Rubruk, ja otsikkona on Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255. (Faros 2010). Molemmat kirjat on suomentanut jyväskyläläinen latinisti Sami Jansson, kun taas johdannot ja viitteet on laatinut Helsingin yliopiston dosentti Antti Ruotsala.

De Plano Carpinin ja Rubrukin matkakirjat ovat siitä monumentaalisia teoksia, että ne tarjosivat eurooppalaisille oikeastaan ensimmäiset tiedot paitsi mongoleista, myös buddhalaisista ja kaukoidän nestoriolaisista kristityistä. Molemmat fransiskaaniveljet kulkivat pitkän, vaikean ja vaarallisen matkan maata pitkin aivan Mongolian ytimeen asti: Plano Carpini pääsi seuraamaan suurkaani Güyükin valintaa ja Rubruk sai vuosikymmentä myöhemmin osallistua suurkaani Möngken hovissa värikkääseen uskontojenväliseen väittelyyn.

(lisää…)

Onnistunut muutos – uushenkisyys ja kristillinen self help?

JOONA KORTENIEMI

Harri Virolainen & Ilkka Virolainen, Onnistunut muutos: sisäisestä muutoksesta ulkoiseen muutokseen, Viisas Elämä, 2019.

Koetko, että et ole saavuttanut täyttä potentiaaliasi? Haluaisit kouluttautua, edetä uralla tai vaihtaa alaa, mutta häpeä, epäonnistumisen pelko ja pessimistinen ajattelu kahlitsevat sinua. Haaveiletko aloittavasi terveemmän ja urheilullisemman elämän, mutta suklaakakku ja Netflix-sarjat voittavat, kun pitäisi lähteä salille tai lenkkipolulle?

Haluaisit ehkä matkustella, tutustua ihmisiin, oppia uusia kieliä ja seikkailla, mutta päiväsi kuluvat tyhjänpäiväiseen somettamiseen. Onko sinulla riippuvuuksia tai paheita, jotka rumentavat elämää ja tekevät siitä masentavaa, mutta joista on vaikea päästä eroon?

Vuoden alku on uudenvuodenlupausten ja elämäntapamuutosten aikaa. Tutkimusten mukaan pysyvien muutosten tekeminen on kuitenkin haastavaa. Siksi ne kannattaa toteuttaa realistisesti ja suunnitelmallisesti. Avuksi siinä voi ehkä olla Harri Virolaisen & Ilkka Virolaisen Onnistunut muutos: sisäisestä muutoksesta ulkoiseen muutokseen. Se tarttui kainalooni Suomalaisesta Kirjakaupasta viime keväänä. Lukukokemus herätti monenlaisia ajatuksia self help – kirjallisuudesta ilmiönä, sen taustalla usein vaikuttavasta uushenkisyydestä sekä ilmiön mahdollisuuksista kristillisen uuden evankelioimisen näkökulmasta. Jaan niitä hiukan vuodenalkajaisiksi.

(lisää…)

Taivasolento ja Ihmisen uusi tuleminen

JUHO SANKAMO

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on image-3-1.png

Työpöytäni laidalla on kaksi lastentarhasta tuotua kehystettyä valokuvaa. Siinä hymyilevät sormi suussa Simeon 3v ja Topias 1,5v. Erityisesti lapset, ja se että kuvien yllä lukee ”Pappa”, laittaa pohtimaan ihmisarvoa erityisen toiveikkaalla tavalla. Ei ole sattumaa, että evankeliumeissa useat isät ja äidit saapuvat Jeesuksen luo pyytääkseen apua lapsilleen.

Psalmissa sanotaan: ”– mikä on ihminen! Kuinka sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöitä hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8.) Epävarmojen aikojen keskellä kysymys ihmisestä nousee valtavan tärkeäksi. Jumala, pidä huolta ihmisistä. Julkaisin juuri kirjan Taivasolento – kirja ihmisestä, jossa käsittelen ihmisarvoa ja ihmisen merkitystä Jumalan suunnitelmissa.

”Minulla ei ole ihmistä” – vastasi halvaantunut mies Jeesukselle Betesdan altaalla, kun tämä kysyi häneltä: Tahdotko tulla terveeksi? Mies, joka oli sairastanut 38 vuotta, oli ilmeisesti yksinäinen. (Joh. 5.) Suomessa on paljon ihmisiä, joilla on tuo sama vastaus: Minulla ei ole ihmistä, joka auttaisi. Varsinkin korona-aikana moni jää yksin.

(lisää…)

Kristillinen syvämietiskely

JOONA KORTENIEMI

Meditaatio on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Sanallinen rukous – vaikka olen saanut siitä todella paljon – tuntuu välillä suorittamiselta: huomaa ponnistelevansa ja asettelevansa kauniita sanoja peräkkäin miellyttääkseen Jumalaa, jonka ehkä mieltää jollain tavalla ankaraksi ja kitsaaksi. Tai sitten kokee, että sanat jollain tavalla rajoittavat, kahlitsevat ja estävät ottamasta vastaan sitä ääretöntä Rakkautta, joka Jumala on.

Kristillinen syvämietiskely - Wilfrid Stinissen - nidottu(9789529627493) |  Adlibris kirjakauppa

Se johtaa miettimään, miten löytäisi tavan rukoilla, jossa näkyisi paremmin rukouksen luonne Jumalalle avautumisena, jättäytymisenä, sisäisenä lepona Jumalassa. En liene ainoa kristitty, jolla on tällaisia ajatuksia.  

Meditaatio – ja siihen liittyen erityisesti mindfulness eli tietoinen läsnäolo – on nykyisin muotia. Liikemiehet, artistit ja urheilijat meditoivat. Meditaatio on omaksuttu myös joihinkin uudempiin psykologisiin terapiametodeihin. Sen hyödyistä on paljon tutkimustietoa: se lievittää ahdistusta, masennusta ja pelkotiloja, lisää sisäistä hyväksyntää ja parantaa stressinsietokykyä.

Samalla osa kristityistä suhtautuu siihen varauksella. Syynä on se, että monet suositut meditaatiometodit ovat peräisin idän uskonnoista, erityisesti zen-buddhalaisuudesta. Länsimaihin ne ovat usein tulleet hengellisesti epämääräiseksi koetun uushenkisyyden kautta. Pelkona on, että niiden taustalla oleva ajattelu siirtyy mukana ja vahingoittaa kristityn hengellistä elämää.  

Samalla kristinuskolla on luostari- ja erakkohengellisyyteen pohjautuva oma, rikas meditaation perinne. Meditaatio ei sinänsä ole millään tavalla kristinuskolle vierasta. Päinvastoin: monille suurille pyhille se on ollut itsestään selvä osa hengellistä elämää.

Miten siis löytää aidosti kristillinen tapa meditoida? Miten se voisi olla osa kristillistä rukousta? Voisiko ehkä myös uusia meditaatiometodeja integroida osaksi kristillistä rukousta antamalla niille kristillisen sisällön? Sitä selvittääkseni luin belgialaissyntyisen, mutta elämästään suurimman osan Ruotsissa vaikuttaneen karmeliitan Wilfrid Stinissenin (1927-2013) kirjan Kristillinen syvämietiskely.

(lisää…)

Kaksoisvirranmaan körtti: Symeon Mesopotamialainen eli Makarioksen homiliat

EMIL ANTON

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on whatsapp-image-2020-11-14-at-16.15.32.jpeg

Lisää kirkkoisiä Kaksoisvirranmaasta! Vajaa kuukausi sitten kerroin Afrahat Persialaisesta ja Iisak Niniveläisestä; nyt on aika perehtyä Symeon Mesopotamialaiseen, jonka hengelliset kirjoitukset, homiliat, ovat säilyneet hänen aikalaisensa Makarios Egyptiläisen peitenimellä. Symeonista (tai Simeonista) ei henkilönä itse asiassa tiedetä kovinkaan paljon; hän vaikutti kirkkoisien kulta-aikana eli 300-400-lukujen vaihteessa Pohjois-Mesopotamiassa ja kuului mahdollisesti ”messallianisteihin” eli sen ajan ”rukoilevaisiin”.

Makarioksen nimellä on säilynyt neljä kreikankielistä homiliakokoelmaa. Kokoelma III suomennettiin 1990-luvulla mutta julkaistiin vasta 2015 (Hengessä ja totuudessa), ja kokoelma II (kokoelmista kuuluisin) julkaistiin 2020 (Sielu on Herran valtaistuin). Yhteensä nämä kaksi kirjaa kattavat noin 500 sivua. Erityiskiitos on annettava todella hienoista kansista.

Kirjojen julkaisija on Suomen evankelis-luterilainen rukousveljestö / Väyläkirjat, ja varsinaisten homilioiden käännösten lisäksi julkaisuissa on raamattuhakemistot sekä tekstien tarkistajan, emeritusprofessori Jouko Martikaisen johdannot. Martikaisen lisäksi Makarios/Symeonista ja hänen teologiastaan on suomeksi kirjoittanut toinen syyrialaisen kristinuskon suomalainen maestro Serafim Seppälä kirjassaan Kerubin silmin (2003, 64-65, 202-206 – suosittelen lukemaan!).

(lisää…)

Idän isät: Afrahat Persialainen Viisas ja Iisak Niniveläinen

EMIL ANTON

Noin kuukausi sitten kerroin siitä, kuinka Marco Polo löysi idän kirkon, nykyisen kaldealaiskatolisen kirkon edeltäjän. Tänään ajattelin kertoa vähän tuon kirkon kirkkoisistä, jotka ovat läntisessä kristikunnassa monille tuntemattomia mutta joiden tekstejä on nykyisin saatavilla suomeksikin. Tervetuloa hapatusblogille Afrahat Persialainen Viisas 300-luvulta ja Iisak Niniveläinen 600-luvulta.

Idän kirkkoisien löytäminen on aika fantastinen elämys. Luin heidän tekstejään paitsi taustatyönä Kahden virran maa -kirjaani varten, myös päivittäisenä hengellisenä lukemisena – varsinkin Iisak Niniveläistä, jonka lähes tuhatsivuinen järkäle Kootut teokset haastaa kovimmankin koviksen. Kannattaa lainata tämä loppuunmyyty kirja kirjastosta ja lukea sitä joka päivä yksi luku tai muutama sivu. Voin melkein luvata, että muutaman kuukauden jälkeen katsot elämääsi ja maailmaa uusin silmin.

(lisää…)

Luterilaisten(kin) Neitsyt Maria

EMIL ANTON

”Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuuntelen kuoron laulua: ’Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti.’ — Voinko minäkin yhtyä sydämestäni tämän hymnin sanoihin? — Kuulen kirkollisessa toimituksessa tai messussa laulettavan Ave Marian latinaksi. Onko se erehdys luterilaisessa tilaisuudessa tai vain kaunis hengellinen laulu, jonka sanoja ei pidä ajatella? Ihailen Naantalin kirkon alttarilla olevan keskiaikaisen alttarikaapin kauneutta taivaan kuningattaren kruunauksesta. Onko se siinä väärässä paikassa tai ehkä vain historiallisesta tai taiteellisesta syystä?”

Tällaisilla erinomaisilla kysymyksillä vantaalainen luterilainen pappi Risto Pottonen aloittaa erinomaisen kirjansa Luterilainen Neitsyt Maria (BoD 2020), joka on varmasti tämän vuoden parhaita suomenkielisiä teologiakirjoja. Harva tekee Suomessa hyvää konstruktiivista (rakentavaa, positiivista) teologiaa, mutta tässä kirjassa sitä tehdään esimerkillisesti ja todella tärkeästä aiheesta. Katolinen Maria-hartaus on nimittäin – äskettäin saamani sähköpostikyselyn sanoin – ”punainen vaate” monille protestanteille. (lisää…)

Pihkala, kaste ja kristillinen kasvatus

EMIL ANTON

Ei kahta ilman kolmatta – vanha sanonta pätee myös sarjaani Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalasta, joka on yksi Suomen kunnioitettavimmista teologeista. Viime talvena kirjoitin Pihkalan kultaisesta kastelukannukirjasta ja kristologiasta – nyt siirrytään kastelukannusta kasteeseen ja kristologiasta pihkalologiaan, kun käsittelyyn tulevat Pihkalan 65-vuotisjuhlakirja ja hänen perusteellinen kasteteologinen tutkimuksensa.

Ari Hukarin toimittaman juhlakirjan nimi on Signum unitatis – Ykseyden merkki (Kirjapaja: Helsinki 2006). Se oli myös Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2007. Kasteteologinen tutkimus on nimeltään Armonväline vai armon lupaus? Augsburgin tunnustuksen kasteartiklan sanojen quodque per baptismum offeratur gratia Dei tulkinta 1530-1930 (STKSJ 145, 1986).

Älä vielä karkaa! Tiedetään, että paksulta kuulostaa. Täytyy varmaan olla aika pihkassa Pihkalaan, että tällaiset munkkilatinatutkimukset ja hiippakunnalliset juhlakirjat jaksavat kiinnostaa, vai mitä? Noh. Luin Pihkala-kirjoja ensisijaisesti ammatillis-intellektuaalisista syistä, sillä Pihkala kuuluu suomalaisten dogmaatikkojen kaanoniin. Pihkalan veljen ja tytärten artikkelit juhlakirjassa saivat kuitenkin sydämenikin sykkimään, joten voin oikeastaan tunnustaa olevani pihkassa Pihkaloihin. Luvassa on mm. todella kaunis todistus esimerkillisestä kristillisestä kasvatuksesta. (lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)