historia

Katolinen kirkko ja Aasian-tutkimus: Sääntökuntalaiset Idän löytäjinä

EMIL ANTON

Klaus Karttunen: Itää etsimässä

Tiedättekö: on olemassa kirjoja, jotka avaavat maailmoja. Sellainen lukukokemus minulle oli Klaus Karttusen Itää etsimässä: Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita (Yliopistopaino 1994). Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka eurooppalaiset löysivät Aasian. Tämä on tapahtunut isossa kuvassa vasta aika myöhään, ja katolisella kirkolla sääntökuntineen on ollut siinä hyvinkin merkittävä rooli.

Yleisesti tiedämme, kuinka Kolumbus ”löysi” Amerikan, mutta vähemmän tiedostamme sitä, kuinka (ja kuinka myöhään!) Aasia on ”löydetty”. Esimerkiksi Japanissa ei tiettävästi käynyt yksikään eurooppalainen ennen 1500-lukua, ja silloinkin sinne päädyttiin vahingossa. Myöhäinen löytöajankohta heijastuu kollektiiviseen tietämättömyyteemme edelleen. Karttusen kanssa jokainen voi kuitenkin lähteä henkilökohtaiselle löytöretkelle.

Poimin tähän esittelyyn vain muutamia tiedonjyviä suoranaisesta tiedon valtamerestä. Keskityn nimenomaan katolisten sääntökuntalaisten – dominikaanien, fransiskaanien ja jesuiittojen – saavutuksiin, niin kuin tälle blogille sopii. Näin saamme ymmärtää, kuinka merkittävä panos katolisella kirkolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä tällaisellakin alalla kuin Aasian-tutkimus.

(lisää…)

(PYHÄ?) PAAVO RUOTSALAINEN: HERÄNNÄISYYDEN ISÄ

EMIL ANTON

Aapeli Saarisalo: Erämaan vaeltaja

Aiemmin tänä keväänä olen esitellyt täällä lestadiolaisuuden ja evankelisuuden isät, L.L. Laestadiuksen ja F.G. Hedbergin, ja nyt on vihdoin tullut herännäisyyden eli körttiläisyyden isähahmon, Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) vuoro. Ei kahta ilman kolmatta! Eikä viimeisin ole vähäisin, sillä Ruotsalainen sijoittui vuoden 2004 Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijalle 59. jättäen taakseen mm. Topeliuksen, Svinhufvudin ja Aki Kaurismäen. (Laestadius sijoittui heti Ruotsalaisen jälkeen sijalle 60., vaikkei hän oikeastaan ollut edes suomalainen vaan ruotsalais-saamelainen.)

Olen lukenut tätä kirjoitusta varten lähemmäs tuhat sivua Paavo Ruotsalaisesta, ennen kaikkea kaksi todella erinomaista elämäkertaa hänestä, Aapeli Saarisalon Erämaan vaeltaja – Paavo Ruotsalainen (WSOY 1969) ja Tapani Ruokasen Ukko-Paavo: Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi (Otava 2002). Molempia kirjoja suosittelen laajasti ja lämpimästi. Lisäksi luin Olavi Tarvaisen lyhyen tutkielman Paavo Ruotsalainen luterilaisen kristillisyyden edustajana (1944) sekä soveltuvia osia Juha Siltalan omalla tavallaan mielenkiintoisesta psykohistoriallisesta teoksesta Suomalainen ahdistus: Huoli sielun pelastumisesta (Otava 1992). Aiemmin olen lukenut myös Paavo Ruotsalaisen kirjeet.

Paavon perintö elää. Sitä vaalii Herättäjä-yhdistys järjestämällä vuosittain Herättäjäjuhlat (tänä vuonna verkossa ja pihoilla) ja julkaisemalla Henki-lehteä (ent. Hengellinen Kuukauslehti). Seuroissa veisataan Siionin virsiä ja Nilsiän Aholansaaressa sijaitsee Paavon pirtti, jonkinlainen herännäisten pyhiinvaelluskohde. Nämä perusasiat herännäisyydestä tiesin etukäteen – vuonna 2017 liityin jopa ekumeenisessa hengessä hetkeksi Herättäjä-yhdistykseen ja tilasin lehden. Paavon elämästä sen sijaan tiesin vähemmän: kuuluisan kohtaamisen seppä Högmanin kanssa (”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”), nousun ”kahden hiippakunnan piispaksi”, eron Hedbergistä, en paljon muuta.

Nyt opin valtavasti lisää kaikenlaista mielenkiintoista tästä miehestä, josta Lönnrot sanoi: ”Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia.”

(lisää…)

Tulessa koeteltu kirkko – tuhat vuotta kristinuskoa

OSKARI JUURIKKALA

Kuuntelen paljon äänikirjoja. Löysin tämän antoisan harrastuksen viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen siitä onkin tullut muoti-ilmiö. Olin silloin Espanjan Valenciassa tuoreen papin pastoraaliharjoittelussa, ja kokeilin muun muassa kävelymatkojen aikana kuunnella Charles Dickensin David Copperfieldiä, jonka löysin erinomaisena ääniversiona ilmaispalvelu Librivoxista. Sen jälkeen olenkin kuunnellut useita kymmeniä kirjoja, sekä fiktiota että faktaa, sekä maallista että hengellistä.

Jos Dickensin klassikkoteos veti voimalla mukaansa, niin sitä teki myös viime syksynä aloittamani Tried by Fire: The Story of Christianity’s First Thousand Years (2016). Siinä missä Copperfield on ilmeisesti osittain omaelämäkerrallista fiktiota, William Bennettin Tried by Fire on vetävään narratiiviin puettua historiaa.

Aihepiiri eli varhaisen kirkon historia on minulle ennestään varsin tuttu, mutta opin silti paljon uutta. Kirjan aloittaessani ihmettelin sitä, että sen kirjoittaja oli todellakin William Bennett, tuo poliittisesti aktiivinen yleisintellektuelli ja kirjailija, joka tunnetaan paremmin kirjoistaan The Book of Virtues ja The Moral Compass: Stories for a Life’s Journey. Tarinan edetessä yllätyin siitä, miten hyvin hän on taustatyönsä tehnyt, ja paikoitellen en voinut kuin nostaa hattua huomatessani, miten taitavasti hän osasi tähdentää teologisia nyansseja.

Yllättävää oli sekin, etten kirjaa kuunnellessani osannut painotusten ja tulkintojen perusteella suoraan päätellä, onko kirjailija katolilainen, protestantti vai kenties jopa ortodoksi. (Myöhemmin luin netistä, että hän on katolilainen.) Voin siis lämpimästi suositella teosta jokaiselle, joka haluaa tiiviin yleiskatsauksen kirkon ensimmäiseen vuosituhanteen.

Tässä kirjaesittelyssä en yritä tiivistää teoksen koko laajuutta, vaan otan esille kaksi teemaa, jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin ennenkin: kirkon monenlaiset koettelemukset sekä koulutuksen haasteen. Lopuksi vedän näistä teemoista käytännöllisen johtopäätöksen.

(lisää…)

Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä. (lisää…)

Kaarlo Arffman: Miten Suomi luterilaistettiin?

OSKARI JUURIKKALA

Runsas viikko sitten opiskelijakoti Tavasttähti kutsui emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin puhumaan reformaatiosta. Otsikokseen legendaarinen luterilaisuuden asiantuntija valitsi Miten Turun hiippakunta luterilaistettiin? Jaamme videolle tallennetun luennon tämän viikon hapatuksena.

(lisää…)

Ratzinger, uskonnot ja Eurooppa

EMIL ANTON

Reilu viikko sitten puolustin Helsingin yliopistossa väitöskirjaani Ratzinger and the Religions Joseph Ratzingerin (Benedictus XVI:n) uskontoteologiasta. Vastaväittäjänä oli jesuiittaprofessori James Corkery, joka antoi myös hienon haastattelun K&K:lle (kannattaa lukea – sivuaa myös tämän artikkelin aiheita).

Itse väitöstilaisuus meni hyvin, mutta yksi tutun tuttu jätti tulematta, koska väitös käsitteli kuulemma niin ”kamalaa paavia”. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun paavia on pidetty kauhiana – katso vaikka tämä vanha karonkkaseuroissani jesuiitan kunniaksi laulettu virsi).

Ajattelen tietysti kyseisen henkilön tehneen kamalan virheen ja missanneen mahdollisuutensa huomata, ettei Benedictus XVI ollut lainkaan niin kauhea, kuin tiedotusvälineet usein antoivat ymmärtää. (Ratzingeria useasti haastatellut journalisti Peter Seewald on kertonut, että saksalaisen lehden toimituksessa heitettiin tietoisesti roskiin kaikki kuvat, joissa Ratzinger näytti mukavalta.)

Tämänpäiväisessä blogissa jaan muutaman ajatuksen väitösluennostani (lectio praecursoria) sekä bonuksena jotain Ratzingerin Eurooppaa käsittelevistä kirjoista, jotka ovat odottaneet hyllyssäni pitkään edes jonkinlaista blogiesittelyä. Aihe on ajankohtainen, kun Suomi on tällä hetkellä EU:n puheenjohtajana. Lisäksi lienee selvää, että uskontodialogi ja Eurooppa liittyvät meidän päivinämme yhä tiiviimmin toisiinsa. (lisää…)

Pyhän Haudan kirkko, ylösnousemuksen ja pelastuksen paikka

JUHO SANKAMO

Pyhän Haudan kirkko, Jerusalem. Kuvassa näkyy Edicule – ”Pieni talo”, jossa on Jeesuksen hauta, ylösnousemuksen paikka.

Pyhän Haudan kirkko Jerusalemin vanhan kaupungin sokkeloisten kujien keskellä on monien kristittyjen mielestä maailman pyhin paikka; paikka, jossa Jeesus Kristus ristiinnaulittiin, ja jossa hän nousi kuolleista. Kirkon ovella on isohko kivilaatta, jolle Jeesuksen ruumis laskettiin. Uskovaiset yleensä polvistuvat tuon kiven eteen ja tekevät ristinmerkin. Monet uskovat tuovat mukanaan rukousliinan, jolla he pyyhkivät tuota kiveä. Haluavat saada Jeesuksesta tällaisen kosketuksen. Jotenkin tuossa kirkossa on hyvin harras tunnelma.

Nuorena herätyskristittynä, ja myöhemmin luterilaisena pappina ja väitöskirjaopiskelijana, vierailin Pyhän Haudan kirkossa. Se henki tietysti hyvin erilaista palvontaa ja liturgiaa, kuin se, mihin herätyskristittynä olin tottunut. Minulla oli jotenkin epäluuloinen suhtautuminen tällaisiin vanhoihin kirkollisiin monumentteihin. Oikeastaan ”löysin” Pyhän Haudan kirkon omia polkujani.

Lukiessani Jerusalemin arkeologiaa törmäsin aina välillä tutkimuksiin Golgatan sijainnista. Yllätyin suuresti, kun professori Dan Bahat, joka on Jerusalemin arkeologian maestro, oli suorastaan varma siitä, että Pyhän Haudan kirkko merkitsee todella Jeesuksen kalliohaudan ja Golgatan paikan. Huomasin, että monet muutkin ovat samalla kannalla. Nostan tässä esiin muutamia syitä, miksi näin ajatellaan. On muuten huomionarvoinen asia, että kun saavut Pyhän Haudan kirkolle, et kohtaa ovella mitään infolehtisiä, joissa todistellaan paikan aitoutta. Tänne ei ole tultu todistelemaan, vaan rukoilemaan. Mutta nyt siis todistellaan. Onhan sekin tärkeää. (lisää…)

Älä väheksy suojelusenkeliäsi

JUHO SANKAMO

”Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut…” Näin lukee Danielin kirjassa, 12:1. Kristityt ovat aina kunnioittaneet arkkienkeli Mikaelia hyvin paljon. Jo 300- ja 400-luvuilla Roomassa oli monia Mikaelin kirkkoja. Eräs 500-luvulla rakennettu kirkko vihittiin käyttöön syyskuun 29. päivänä, ja ilmeisesti sen vuoksi tuosta päivämäärästä muodostui vuotuinen enkeli Mikaelin päivä. 800-luvulle tultaessa tämä juhlapäivä oli levinnyt jo laajasti katoliseen kirkkoon.

Kuvahaun tulos haulle lachish reliefs british museum

Lakisin seinäreliefi Niniven palatsista. Nykyinen sijainti: British Museum, Lontoo.

British Museumissa on toista kymmentä metriä pitkä kiviseinäreliefi Assyriasta, Niniven palatsista. Tuo reliefi kuvaa sitä, kuinka Assyrian kuningas Sanherib valloitti Juudan toiseksi suurimman kaupungin, Lakisin vuonna 701 eKr. Historioitsijat tietävät, että Assyria valloitti Lähi-itää juuri tuona aikana.

Aiemmin, 730- ja 720 -luvuilla Assyria oli tuhonnut Israelin (eli pohjoisvaltakunnan), ja ajanut sen pakkosiirtolaisuuteen. Nyt, vuonna 701, Assyria aloitti uuden valloitusretken länttä kohti. Historioitsija ovat sitä mieltä, että erityisesti Juudan kuningas, Hiskia, oli provosoimassa Assyrian suurhyökkäystä, koska Hiskia masinoi lännen kuningaskuntien kanssa kapinaa Assyriaa vastaan. He eivät maksaneet Assyrialle vasalliveroja. Hiskia ”nousi kapinaan Assyrian kuningasta vastaan eikä tunnustanut tämän ylivaltaa.” (2. Kun. 18:7.)

Tästä raivostuneena Assyrian armeija lähti hyökkäykseen. Se marssi Foinikian rantaviivaa pitkin kohti Juudaa. Assyria jyräsi alleen kaupunkeja, kuten Sidonin, Tyroksen, Joppan, Ekronin, Lakisin. Hyökkäysrintama lähestyi armottomalla vauhdilla kohti Jerusalemia. Nyt Assyria oli tullut laittamaan nuo lännen kuninkaat kuriin. Kaupunkeja paloi, kansaa vietiin pakkosiirtolaisuuteen, ihmisiä tapettiin. Lakisin seinäreliefi kuvaa karmivalla tavalla Assyrian toimintaa, ja rautakauden piirityssodankäyntiä.

Assyrian tarkoitus oli Jerusalemin, tuon kapinallisen kaupungin, tuhoaminen. Sen kuningas eli Hiskia teloitettaisiin, tai ainakin laitettaisiin vaihtoon, niin että tilalle saataisiin yhteistyökykyinen sätkynukkehallitus. Ihme ja kumma, Assyria ei kuitenkaan valloittanut Jerusalemia, vaan tyytyi Lakisin tuhoamiseen.

Mistä tämä johtui? Kaikki historialliset lähteet kertovat meille, että jokin hyvin epätavallinen tapahtuma sai assyrialaiset lopettamaan hyökkäyksensä. Raamatun selitys on yksinkertainen: Jumala lähetti enkelin pelastamaan kansansa. (lisää…)

Mielikuvitusmatka joulun ihmeeseen

EETU MANNINEN

Arkipuheessa ”mielikuvituksella” on usein negatiivinen konnotaatio. Jos jokin on ”mielikuvituksen tuotetta”, tällä tarkoitetaan, että asia on virheellinen tai ei vastaa todellisuutta. Jos jollakin on ”vilkas mielikuvitus”, tällä tarkoitetaan, että joku on keksinyt jotain aivan todella päätöntä.

Kuitenkin ”vähintään 50 % kaikesta siitä, mitä pidät todellisena, on mielikuvituksesi tuotetta. Tämä pätee niin tosina pitämiin uskomuksiisi kuin ihan arkiseen havaintokokemukseenkin. Siitä huolimatta toimimme jatkuvasti niin kuin kaikki, mitä tiedämme tai koemme, olisi totta.” (Järvilehto 2014, 81.)

Mielikuvitus on siis olennaisen tärkeä väline jäsentää ja hahmottaa todellisuutta. Kuten tulemme huomaamaan, se on myös historiantutkimukselle suorastaan välttämätön työkalu. Tässä kirjoituksessa yritän näin joulun kunniaksi ymmärtää inkarnaation, eli Jumalan ihmiseksi tulemisen ihmettä eläytymällä siihen liittyviin tapahtumiin mielikuvitukseni avulla – historiasta tietämämme tosiasiat parhaani mukaan huomioon ottaen. (lisää…)