EMIL ANTON

Aiemmin tänä keväänä olen esitellyt täällä lestadiolaisuuden ja evankelisuuden isät, L.L. Laestadiuksen ja F.G. Hedbergin, ja nyt on vihdoin tullut herännäisyyden eli körttiläisyyden isähahmon, Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) vuoro. Ei kahta ilman kolmatta! Eikä viimeisin ole vähäisin, sillä Ruotsalainen sijoittui vuoden 2004 Suuret suomalaiset -äänestyksessä sijalle 59. jättäen taakseen mm. Topeliuksen, Svinhufvudin ja Aki Kaurismäen. (Laestadius sijoittui heti Ruotsalaisen jälkeen sijalle 60., vaikkei hän oikeastaan ollut edes suomalainen vaan ruotsalais-saamelainen.)

Olen lukenut tätä kirjoitusta varten lähemmäs tuhat sivua Paavo Ruotsalaisesta, ennen kaikkea kaksi todella erinomaista elämäkertaa hänestä, Aapeli Saarisalon Erämaan vaeltaja – Paavo Ruotsalainen (WSOY 1969) ja Tapani Ruokasen Ukko-Paavo: Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi (Otava 2002). Molempia kirjoja suosittelen laajasti ja lämpimästi. Lisäksi luin Olavi Tarvaisen lyhyen tutkielman Paavo Ruotsalainen luterilaisen kristillisyyden edustajana (1944) sekä soveltuvia osia Juha Siltalan omalla tavallaan mielenkiintoisesta psykohistoriallisesta teoksesta Suomalainen ahdistus: Huoli sielun pelastumisesta (Otava 1992). Aiemmin olen lukenut myös Paavo Ruotsalaisen kirjeet.

Paavon perintö elää. Sitä vaalii Herättäjä-yhdistys järjestämällä vuosittain Herättäjäjuhlat (tänä vuonna verkossa ja pihoilla) ja julkaisemalla Henki-lehteä (ent. Hengellinen Kuukauslehti). Seuroissa veisataan Siionin virsiä ja Nilsiän Aholansaaressa sijaitsee Paavon pirtti, jonkinlainen herännäisten pyhiinvaelluskohde. Nämä perusasiat herännäisyydestä tiesin etukäteen – vuonna 2017 liityin jopa ekumeenisessa hengessä hetkeksi Herättäjä-yhdistykseen ja tilasin lehden. Paavon elämästä sen sijaan tiesin vähemmän: kuuluisan kohtaamisen seppä Högmanin kanssa (”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”), nousun ”kahden hiippakunnan piispaksi”, eron Hedbergistä, en paljon muuta.

Nyt opin valtavasti lisää kaikenlaista mielenkiintoista tästä miehestä, josta Lönnrot sanoi: ”Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia.”

Löyhkä-Paavo, köyhä savolainen

Aivan ensiksi Paavo Ruotsalaisen elämä kannattaa sijoittaa kartalle: syvälle Pohjois-Savoon, Kuopiosta pohjoiseen, Nilsiän ja Lapinlahden välimaastoon, Tahkomäelle, Syvärin rannoille ja saarille, erityisesti Aholansaareen, jonka Paavo hankki omakseen vuonna 1830 ja jossa hän asui kuolemaansa saakka. Lisäksi kannattaa hahmottaa historiallinen konteksti: konventikkeliplakaatti kielsi kaikki yksityiset uskonnonharjoittamiskokoukset kuten seurat. Valtio ja kirkko olivat vielä melko tiiviisti yhtä, ja herännäisyyttä pidettiin molempien näkökulmasta epäilyttävänä. Se edusti potentiaalista separatismia, kumouksellisuutta, harhaoppia, jesuiittalaisuutta.

Seuraavaksi tulee tajuta, että 1700–1800-lukujen Savo oli köyhää ja syrjäistä seutua – Kuopiossakin asui korkeintaan 3000 ihmistä pitkälti eristäytyneenä muusta maailmasta. Paavo ei voinut käydä Nilsiän K-Marketissa eikä missään muussakaan marketissa ostamassa ruokaa, kun sellaisia ei ollut, vaan oltiin pettuleivän ja sään armoilla: nälkäkuolema uhkasi käytännössä joka vuosi. Lapsena Paavon lempinimi oli Löyhkä-Paavo. Aikuisena hän joutui joskus kerjäämään rikkaammilta naapureilta.

19-vuotias Paavo ei myöskään voinut hypätä Jyväskylän-bussiin vuonna 1799 seppä Högmania tapaamaan, vaan hän joutui taittamaan 400 km matkan jalan. Hän teki sen salaa isältään, joka ei ollut kovin innostunut Paavon hengellisestä etsinnästä. Savon herätykset olivat alkaneet vuonna 1796, kun Telppäs-niityllä lähellä Lapinlahden kirkkoa Pyhä Henki oli humahtanut ja kaatanut heinänteossa olleen väen maahan niin, että he alkoivat puhua kielillä ja profetoida. Tämä siis kauan ennen Azusa-katua ja helluntailaisuuden syntyä.

Savon herätysten johdossa oli ensin Juhana Martikainen ja sitten Juhana Lustig, mutta samaan aikaan kun Venäjä hyökkäsi Ruotsiin ja vei Suomen (1808–1809), Paavo hyökkäsi lepsuksi käynyttä Lustigia vastaan ja nousi Savon herännäisyyden johtohahmoksi. Yllättävä käänne tapahtui vuonna 1817, jolloin köyhyyden vaivaama Paavo perheineen ja seuraajineen myi omaisuutensa ja meinasi muuttaa Puolaan (!), joka oli äskettäin niin ikään liitetty Venäjään ja jonne keisari kuulemma kaipasi uusia asuttajia. Huhu osoittautui perättömäksi, eikä Paavolle ja kumppaneille myönnetty Viipurissa passia. Jotkut jäivät Viipuriin, mutta Paavo palasi perheineen nöyryytettynä Savoon, missä hän asettui Aholansaareen, ensin vuokralaiseksi.

Poika murhattiin ja hevonen potkaisi

Toisin kuin Laestadius ja Hedberg, jotka olivat oppineita pappeja, Paavo Ruotsalainen oli siis köyhä ja kouluja käymätön talonpoika. Paavo meni vuonna 1800 naimisiin hieman varakkaammasta suvusta polveutuneen Riitan kanssa, ja he saivat jopa yhdeksän lasta, joista vain yksi oli poika. Yksi Paavon elämän traagisimmista tapahtumista – ja aivan uusi tieto minulle – oli se, kun hänen ainokainen poikansa murhattiin. Asialla olivat nähtävästi kateelliset naapurit, vaikka murhamiehenä tuomittu vakuuttikin vankilassa loppuun asti syyttömyyttään.

Eikä siinä kaikki. Paavon ja Riitan tyttäristä kaksi kuoli aivan pieninä. Lisäksi Riitalla oli Paavon kanssa kestämistä, kun Paavo oli niin usein poissa kotoa seuramatkoilla. Paavo kiersi Savoa ja Suomea hämmästyttävän laajasti – matkaa kertyi yhteensä yli 30 000 kilometriä, useimmiten jalan. Tässä mielessä Paavoa voi kyllä pitää jonkinlaisena Suomen Paavalina.

Riitan kuoleman jälkeen Paavo meni vuonna 1834 uusiin naimisiin 25 vuotta itseään nuoremman Anna Loviisan kanssa. Hänen ja joidenkin tytärpuolien välillä oli kitkaa – Paavon tyttäristä vain nuorin välitti lopulta eteenpäin isänsä hengellistä perintöä. Paavon kuolemaan liittyy myös Annan kannalta kiusallinen hetki, kun Ukko-Paavo huusi kuolinkamppailunsa keskeltä puolitokkuraisena edellisen vaimonsa nimeä: Riitta, Riitta! Miehensä kuoltua Anna Loviisa liittyi kuitenkin muiden läsnäolijoiden kanssa yhteiseen virteen, itkut ensin itkettyään.

Ennen kuolemaansa Paavo Ruotsalainen kärsi pitkällisestä sairaudesta ja oli vuosia vuoteen omana. Hän oli kipujen mies. Alamäki alkoi traagisesta tapaturmasta, kun oma hevonen potkaisi Ruotsalaista rintaan. Isäntä löydettiin pihasta melkein elottomana. Tapaturman jälkeen Paavo kärsi useista vaivoista, mm. kroonisesta hengenahdistuksesta ja vilustumiskuumeesta. Näiden lääkitsemiseen hän käytti viinaa, mikä on antanut aihetta paljolle spekulaatiolle Paavon mahdollisesta juopottelusta.

Juoppo Ruotsalainen ei sentään ollut, mutta täysraittiutta vaativia herätysliikejohtajia hän piti omavanhurskauden opettajina. Renqvistiläisiä hän saattoi tahallaan ärsyttää pyytämällä viinapulloa ja ottamalla näyttävän hörpyn. Kerrotaanpa hänen jopa potkaisseen polvillaan rukoilevia ”ulkokullattuja” renqvistiläisiä kumoon.

Paavo hengenmiehenä: N. K. Malmbergin todistus

Paavo Ruotsalaisen suurimpia ”saavutuksia” on varmasti Savon ja Pohjanmaan heränneiden yhdistäminen samaan herätysliikkeeseen. Ratkaisevassa asemassa tässä olivat pohjalaiset papit Niilo Kustaa Malmberg ja Jonas Lagus, jotka vaikuttuivat Ruotsalaisen persoonasta ja opetuksesta. Herännäismielinen runoilija Lars Stenbäck kirjoitti muistiin Malmbergin kokemuksen kohtaamisesta Paavon kanssa. Tämä on varmasti yksi vaikuttavimmista todistuksista Paavo Ruotsalaisen persoonasta ja hengellisyydestä:  

Ensimmäisenä helluntaipäivänä 1834 huomasin saarnastuoliin noustessani kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineeltaan oli minulle ennalta tuttu. Hän oli jo iäkäs ja harmaat hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoiltaan kuvastui nuoruuden vilkkautta ja voimaa ja hänen silmissään loisti ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. – – Hänen ympärillään oli herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä isänään Kristuksessa.

Malmberg ja Ruotsalainen sopivat jumalanpalveluksen jälkeen tapaavansa uudestaan naapuritalossa, jotta ”jokainen havaitsisi, että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joitten tulisi olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappeja”. Paavo suostui seuroihin, ja siellä lauletun virren jälkeen hän alkoi puhua ”autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta”.

Istuin kauan ääneti: Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki huuleni ja tunki läpi luitten ja ytimien. Tunsin itseni niin äärettömän pieneksi, ja koko tuo ihana kristllisyyden rakennus, jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua kuunnellessani hänen sanojaan. – Hän puhui ikään kuin pyhitetyn sydämen syvimmästä syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt. Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta.

Kun Malmberg oli seurojen päätyttyä lähdössä kotiin, Ruotsalainen sanoi: ”Eroaisimmeko yhdessä rukoilematta. Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan ystäväin korkea etuoikeus. Rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät lahjat; ilman rukousta ei meille mitään anneta. Rukouksen kautta saamme myös Hengen yhtyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan. Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta.” Malmberg oli hämmästynyt. Kertomus jatkuu:

En ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuen olin rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisen kanssa yhteen henkeen ja yhteen sanaan tuottaa.

Rukouksen päätyttyä ja ihmisten alkaessa lähteä kotiin kuului ”useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin samanlaisen kokouksen pitoa varten. Niin tapahtuikn. Tämä oli perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla.”

Paavo ja muut: riitoja joka suuntaan

N.K. Malmbergin poika ja herännäisyyden seuraavan polven suuri johtohahmo Wilhelmi Malmivaara (1854–1922) kirjoitti, että 1800-luvun herännäisyydessä oli ”eräs surkuteltava piirre”, nimittäin ”intoileminen oikean opin puolesta ja sitä seuraava uskonnollinen suvaitsemattomuus”. Renqvist ”nakattiin menemään” ja hänen mukanaan menetettiin Karjala ja Lounais-Suomi. Sitten tuli Hedbergin vuoro, ja Etelä-Suomi erosi liikkeestä. Lopuksi jopa Paavon ”Melanchthon” eli oikea käsi, Wilhelm Niskanen, leimattiin vääräoppiseksi ja hänen mukanaan koko Kalajoen varsi. (Ruotsalaisen kirje Niskaselle 1850 oli osoitettu rakkaalle ystävälle ”Herrasa tai pirusa”.)

Malmivaara ei edes maininnut Laestadiusta, jonka liike oli kaukana Lapissa ja jonka Ruotsalainen tuomitsi yhden saarnan lukemisen perusteella mustaksi piruksi. ”Hän luulee itsellänsä olevan taivan valtakunnan avaimet ja laskee sinne sisään kenen hän tahtoo; mutta minä sanon sitä vastaan, ettei hänellä ole muuta kuin helvetin portin avaimet.” Edes seppä Högmanin tyttären Margareetan kanssa Paavo ei säilyttänyt hengen yhteyttä; kun Margareetta kyseenalaisti Paavon ryyppäilyä, Ukko-Paavolta tuli tulinen vastaus: ”Mene helvettiin! Oletko sinä minun rippi-isäni tai kuluuko se sinun kukkarostasi?”

Ryyppäilyn lisäksi Paavoa syytettiin myös karkeasta kielenkäytöstä; sikäli hän kyllä muistutti Lutheria, johon häntä (niin kuin Hedbergiäkin) on usein luterilaisessa hagiografiassa (mm. Saarisalo, Tarviainen) verrattu. Toisille nämä piirteet olivat osoituksia aitoudesta ja kaiken farisealaisuuden puutteesta. Herätysliikkeiden välisissä kiistoissa tuntui toistuvan sama ikuinen noidankehä: jos saarnasi armoa ja anteeksiantamusta, syytettiin armonvarkaaksi, aivouskoiseksi tms., jos taas saarnasi katumusta tai kilvoittelua, syytettiin omavanhurskaaksi tai ulkokullatuksi. Jos noudatti tiukkaa moraalia, oli fariseus, jos löyhää, oli lihallinen. Paavoakin tulitettiin molemmista suunnista.

Katolisesta näkökulmasta nämä kiistat tuntuvat kovin oudoilta ja kysymyksenasettelut vierailta. Se johtunee vahvemmasta sakramenttiopista: katolisessa viitekehyksessä (ainakin Trenton jälkeen) ”ensimmäinen vanhurskauttaminen” sijoitetaan aika selvästi kasteeseen, minkä jälkeen, jos armon menettää, ne ”toiset läksyt” hoidellaan sitten ripin ja katumustöiden muodossa. Pietistien debateissa sen sijaan vaihtoehdot olivat ”tuntuvan todistuksen” odottaminen ja ”ikävöiminen” (Ruotsalainen) tai Jumalan sanan lupausten uskominen ja omistaminen omalle kohdalle ilman tuntuvaa todistustakin (Hedberg). Paavon mielestä jälkimmäinen vanhurskaus ”ei kelpaa pukillekaan”. Suruttomat savolaiset ämmätkin osaavat vedota Raamattuun, ”krossata sanan päälle”.

Nämä olivat kuitenkin niitä konfliktitilanteessa kärjistyneitä kantoja. Täytyy muistaa, että 1840-luvun alkuun asti Ruotsalainen ja Hedberg olivat vielä samoilla linjoilla. Hedbergin kirje ajalta ennen välirikkoa yhdistää aika saumattomasti myöhemmin toisistaan eriytyneet evankeliset ja körttiläiset painotukset:

Paavo on ylen ihastuttava mies, elävä ja raikas uskossaan Jeesukseen. – – Jumalan sanan mukaisesti hän neuvoo oman kurjuuden tunnossa ja kaikessa hengellisessä hädässä turvautumaan Jumalan sanan armolupauksiin sekä niiden nojalla luottavaisesti odottamaan ja isoamaan armoa Kristuksessa; kuitenkaan ei pidä, huomaa tarkoin, tyytyä, ennen kuin on löytänyt Jeesuksen, elävän Jumalan Pojan, ja Hengen sisäisen todistuksen kautta saanut varmuuden osallisuudesta häneen. – – Tämä on oleellisinta, mitä nyt kaikessa kiireessä muistan Paavon raamatunmukaisesta opista.

Pyhä Paavo Ruotsalainen?

Lopuksi voidaan jälleen katoliseen tapaan miettiä sitä, voisiko tai tulisiko Paavo Ruotsalaista pitää pyhänä. Laestadius-jutussani siteerasin katoliseen kirkkoon kuuluvaa kirjailijaa Antti Nyléniä, joka sanoi, että ”Laestadius ja Paavo Ruotsalainen ovat aika ilmeisiä luterilaisia pyhiä”. Eikä Nylén ole ainoa katolinen Paavon pyhyyden tunnustaja. Katoliseen kirkkoon siirtynyt entinen lestadiolainen Juuso Lehtola kirjoitti tänä keväänä Facebookissa:

Paavo Ruotsalaisen synnyinseuduilla mökkeilemässä. Just tuossa Syvärin järvellä Sääskiniemen rannassa kävin tuijottelemassa tähtiä ja pohdiskelemassa ja fiilistelemässä, että täällä on joskus ”erämaan profeetta” asustellut ja Jumala hänen kauttaan vaikuttanu erityisesti, oppimattoman mokoman kautta. Aholansaarikin näkyy rannasta, missä Ukko-Paavo asui, mutta ei sinne oikein pääse tällä hetkellä ku jäille ei uskalla eikä laiva/lautta kulje talvisin. Ehkä se pitää Nilsiässä käydä vielä körttiläisessä hengessä katolilaisena Paavon haudalla pyhiinvaelluksella

Lehtolan toive toteutuikin kesällä, kun hän vei joukon katolilaisia ja lestadiolaistaustaisia kristittyjä Aholansaareen. Paavon pirtissä laulettiin Paavon virsi ja Paavon makuuhuoneessa Lehtola sai koskettaa ”aitoa pyhäinjäännöstä” eli Paavon ryijyä. ”Kyllä siitä heti semmonen voima tuli hyppysiin kun koski siihen”, Lehtola totesi pilke silmäkulmassa.

Näitä katolilaisiakin kenties painavampi sana kuultiin äskettäin Lapinlahdelta kotoisin olevan ortodoksisen metropoliitta Arsenin suusta. Hän totesi Studio Kryptan haastattelussa (30. minuutilta alkaen), että Ruotsalaisen vaellus oli esimerkillinen ja että jos luterilaisessa kirkossa olisi pyhiä, niin Ruotsalainen olisi sellainen. Ruotsalaisen elämässä oli toki puutteita, mutta niin oli monien vanhankin kirkon pyhien elämässä puutteita ja syntejä. Merkittävää on se, että Paavon muisto on säilynyt. Paavon virrestä tehdään uusia tulkintoja, hänestä kirjoitetaan jatkuvasti, hänestä on tehty jopa ooppera.

Vaikka en usko, että Ruotsalainen läpäisisi nykyisen katolisen kanonisaatioprosessin mukaista ”sankarillisten hyveiden” testiä – menemättä edes esirukouksiin perustuvien ihmeiden ongelmaan – voisin mieluusti toteuttaa körttikatolisen tai vaikka herännäis-evankelisen pyhiinvaelluksen tai teemamatkan Aholansaareen. Paavo Ruotsalainen ei kärsinyt marttyyrikuolemaa, vaikka hänestä liikkeen piirissä niin profetoitiin, mutta ilmeisesti hän oli kuitenkin kuolemassaan voittoisa, ja hänet voidaan lukea perille päässeiden joukkoon. Paavon kuolemaan liittyy nimittäin mielenkiintoinen Paavon ystävän, hurskaan kielilläpuhujan Maria Veisellin edellisenä yönä näkemä uni:

Hän oli tulevinaan Aholansaarelle, mutta ei tavannut Paavoa kotona. Talonväki oli vain sanonut: ”Ei se ole kotona, se meni sotaan, mutta jos se on voittanut, tulee se kohta kotiin.” Samassa oli Paavo tullut valkoisella ratsulla ajaen, valkoisiin puettuna ja selässä kirjoitus. ”On voittanut.”