EMIL ANTON

Kun evankelisen liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) kuoli, hänen hautajaisiinsa pienessä Kemiössä (nyk. Kemiönsaari) osallistui jopa 4000 henkilöä. Vuonna 1873 perustetun Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) piirissä Hedbergiä luonnehdittiin sellaisilla arvonimillä kuin ”Suomen Paavali”, ”Suomen Luther” ja ”Suomen kirkon mainioin mies”. Lähempänä meidän aikaamme TL Sakari Korpinen on kutsunut Hedbergiä ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi papiksi.

”Emme palvo pyhimyksiä vaan kunnioitamme heitä”, kuuluu tavallinen katolinen vastaus yleiseen väärinkäsitykseen. Jokseenkin samassa hengessä SLEY:n johtaviin pappeihin kuulunut Johannes Bäck totesi Hedbergin kuoleman jälkeen: ”Me emme jumaloi Hedbergiä. Mutta Jeesuksen kiitokseksi me julkitunnustamme, mitä Jeesus on Fredrik Gabriel Hedbergin kautta tehnyt Suomen Siionille.”

Olen tällä blogilla käsitellyt viidennen herätysliikkeen isiä Urho Muromasta alkaen ja viimeksi lestadiolaisuuden isää Lars Levi Laestadiusta. Nyt on vihdoin evankelisen liikkeen isän, ”Kemiön patriarkan”, F. G. Hedbergin vuoro. Taustaksi olen lukenut hänestä noin tuhat sivua: W. A. Schmidtin (1961) ja Seppo Suokunnaan (2011) kirjoittamat elämäkerrat sekä seuraavat Hedbergin suomeksi julkaistut teokset: Uskonoppi autuuteen, Ihmeellinen pyhä kaste, Ainoa autuuden tie ja Hedbergin testamentti.

Käsittääkseni Hedbergiä ei tunneta yleisesti ottaen kovin hyvin, ei välttämättä edes evankelisen liikkeen piirissä. Jos Hedbergistä jotain tiedetään, niin ehkä se, että hän oli ensin pietisti eli herännäinen mutta joutui sitten välirikkoon vuonna 1844 Paavo Ruotsalaisen, Jonas Laguksen ja muiden herännäisyyden isien kanssa. (Evankelisuus siis erkani herännäisyydestä samana vuonna kuin Laestadius koki hengellisen heräämisensä: merkittävä vuosi Suomen herätysliikehistoriassa!)

Vähemmän tunnettua on Hedbergin henkilöhistoria, joka on tavallaan aika tylsän kirkollinen (pappina siellä sun täällä: Lohjalla, Paimiossa, Oulussa, Pöytyällä, Kaarinassa ja lopulta pisimpään Kemiössä) mutta toisaalta myös todella mielenkiintoinen: hänen äitinsä oli Jean Sibeliuksen isotäti, hän itse oli ”suomalaisuuden isän” J.V. Snellmanin läheinen ystävä, hän työskenteli Elias Lönnrotin kanssa virsikirjauudistuksen parissa ja hänen rippilapsiinsa kuului sittemmin Suomen rikkain mies ja katolisen kirkon ystävä Amos Anderson.

Hedberg syntyi Raahen Saloisissa vuonna 1811, vain vähän Suomen autonomisoitumisen (1809) jälkeen. Hedberg eli läpi lähes koko 1800-luvun, vuoteen 1893 asti. Hänen elämänsä aikana tapahtuivat mm. pääkaupungin siirto Helsinkiin, Turun palo, suomen kielen virallistaminen ja Krimin eli Oolannin sota, jonka suhteen Hedberg otti suomalaisessa älymystössä vähemmistökannan: hän kannatti Venäjän keisarikuntaa (johon Suomi tuolloin kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana).

”Rakkaani on minun ja minä olen hänen”

Hätkähdyttävästi Hedbergillä oli kokonaiset kolme vaimoa (toki peräkkäin ja aina edellisen kuoleman jälkeen), joista toinen oli ensimmäisen sisko (ja Hedbergien kotiapulainen), ja kolmannen kanssa hän meni naimisiin kahdeksankymppisenä, mitä ensimmäisestä liitosta syntyneet lapset (heitä oli 8, joista 6 eli aikuiseksi) ensin vastustivat. Kolmannesta vaimoaan Rosasta Hedberg sanoi, ettei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin häntä.

Vaikka nuori Hedberg tunnetaan kiivaista teologisista kiistoista, vanha Hedberg gentleman, luonteeltaan ujo ja vetäytyväinen. Hän oli tupakkamies, ja hän vastusti sekä juoppoutta että täysraittiutta (se meni liian helposti omavanhurskaudeksi). Hän osasi ruotsia, suomea, latinaa ja saksaa. Hän käytti useita tunteja päivässä (erityisesti aamuviiden ja kahdeksan välillä) teologian studeeraamiseen ja hartauskirjallisuuden lukemiseen, joskus jopa katolisen sellaisen. Hedbergin suosikkirukouskirja oli Johann Arndtin (k. 1621) Paratiisin yrttitarha.

Toisin kuin muut herätysliikeisät, Hedberg oli perustavanlaatuisesti kirkkomyönteinen. Seurakuntaansa Kemiöön hän vakiinnutti jokaviikkoisen ripin ja ehtoollisen (mikä ei tuolloin ollut tavallista), ja messussa hän käytti aina kasukkaa. Konfirmaatiosta hän teki näyttävän juhlan. Vuodesta 1848 Hedberg vietti yksityisesti ehtoollista osana omaa aamuhartauttaan, mikä on luterilaisuudessa hyvin erikoista. Se teki kuitenkin Hedbergiin valtavan vaikutuksen, ja hän kirjoitti kokemuksensa innoittamana laulun Min wän är min, och jag är Hans. Nämä Laulujen laulun (6:3) sanat tiivistävätkin hyvin Hedbergin hengellisyydelle ominaisen sakramentti- ja morsiusmystiikan: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” Näitä sanoja hän toisti vielä kuolinvuoteellaankin.

(Sivuhuomio: Samoja sanoja toistaa muuten myös koptipaavi Shenouda tässä kauniissa englanniksi tekstitetyssä arabiankielisessä mietiskelyssään: habibi li, wa ana lahu, kohdasta 3:23. Törmäsin tämän kohdan kristologis-hengelliseen käyttöön ensin juuri Shenoudalla, ja sitten se tuli vastaan Hedbergillä. Oli hauskaa huomata tämä Hedbergin ja Shenoudan yhteys ja jälleen todeta se, kuinka valtava hengellisen ekumenian aarreaitta Raamattu onkaan…)

Nuorena papiksi, naimisiin ja evankeliumin kirkkauteen

Hedbergin vanhemmat olivat molemmat pappiskodeista, joten uskonnollisuus tuli hänelle luonnostaan, ja hänet vihittiin papiksi jo 22-vuotiaana. Hedberg meni naimisiin 25-vuotiaana Maria Eklundin kanssa, joka oli ”jumalaapelkäävä ja hyvin hurskas” puoliso. Avioliitto lisäsi sielunrauhaa ja – niin kuin Hedberg sanoi – kaiketi päästi myös ”vaikeista siltä taholta uhkaavista kiusauksista”. Esikoinen Maria Magdalena syntyi seuraavana vuonna.

Hedbergin tunnetuin hengellinen murroskokemus tapahtui Raippaluodossa (saari lähellä Vaasaa) vuonna 1842, mutta itse asiassa vastaavia kokemuksia oli useita aiemminkin. Jo 14-vuotiaana Hedberg tuli voimakkaaseen synnintuntoon ja alkoi lukea Raamattua, joka valloitti hänet ja avasi hänelle sen, että ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, elämällään ja verellään oli täysin sovittanut kaikki syntini ja että Jumala Hänen tähtensä todella oli sovitettu, armollinen, rakkain Isäni, joka oli antanut kaikki syntini anteeksi ja totisesti ottanut minut lapsekseen”.

Myöhemmin Hedberg ajautui kuitenkin uskonnolliseen epävarmuuteen sekä rationalismin että pietismin johdosta, jotka olivat tuon ajan kaksi hallitsevaa suuntausta Suomen kirkossa. Vuonna 1835 23-vuotias Hedberg löysi Lutherin postillan, joka yllättäen ”poikkesi melkoisesti kaikista inhimillisistä kirjoituksista, joita siihen mennessä olin nähnyt” – Luther ei opettanut ”niin sanottua autuuden järjestystä”, joka löytyi kaikista muista kirjoista, vaan kirkasta Kristuksen evankeliumia. Myöhemmin Hedberg kutsui Lutheria rakkaaksi oppi-isäksi, ja hänet Hedberg tunnetaankin vahvasti luterilaisista painotuksista kuten ”jumalattoman vanhurskauttaminen yksin uskosta”, ”lain ja evankeliumin erottaminen”, jne. Myös luterilaiset tunnustuskirjat muodostuivat Hedbergille myöhemmin tärkeiksi, ja hän kirjoitti niihin johdannon.

Raippaluodon ”aamunkoitto”

Kun Paimion vuosina 1838–1840 Hedbergin ympärille alkoi syntyä herätystä, arkkipiispa katsoi tämän ongelmaksi ja lähetti Hedbergin Oulun vankilasaarnaajaksi. Oulusta tuli Hedbergin ”Wartburg” – toisaalta hän oli kuin vankeudessa (ei saanut saarnata vankilan ulkopuolella), toisaalta hän koki ”tornikokemuksen” – hänelle kirkastuivat myöhemmin tunnuspiirteellisiksi muodostuneet ns. ”omistava usko”, ”heti-usko”, ”jo-perfekti” ja Jumalan sanan armonvälineluonne.

Vuonna 1842 Hedberg sai määräyksen saarnaajaksi Raippaluotoon, missä hän koki ”aamunkoiton”. Eräänä aamuna lain tuomio vaivasi taas Hedbergin omaatuntoa ja hän alkoi miettiä, kuinka saisi armon ja anteeksiantamuksen. Tällöin Jumalan sana valaisi hänelle, että ”Kristus oli jo täydesti hankkinut minulle kaiken tämän ja ettei minun sen lisäksi tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ainoastaan uskolla tarttua evankeliumin sanaan, joka saarnaa armoa ja vanhurskautta”.

Aloin silloin kaikkien muiden valmistusten sijasta aivan yksinkertaisesti ja lujasti lohduttautua ja tukea itseäni tällä sanalla ja näin torjua kaikkia epäuskon ja perkeleen vastaväitteitä ja lain vaatimuksia. Niin pian kuin uskalsin näin tehdä, sain tuntuvastikin kokea omassatunnossani rauhaa ja iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, josta iloisin sydämin ja suurella äänellä aloin kiittää ja ylistää.

Iloisia lauluja ja isolevikkisiä lehtiä

Evankelisuuden tunnusmerkeiksi onkin omistavan heti-uskon lisäksi usein mainittu iloinen usko. Se kuuluu myös evankelisessa laulukirjassa Siionin kannel, joka sisältää vaikkapa heränneiden Siionin virsiin ja lestadiolaisten Siionin lauluihin verrattuna selvästi iloisempia ja reippaampia säveliä, ja niitä on viime aikoina uskallettu tulkita jopa melkoisen rokkaavasti (kuuntele vaikka tämä). Hedberg itse kirjoitti 33 laulua.

Hedberg tunnettiin myös ahkerana lehtimiehenä. Hän pyöritti elämänsä aikana useampaakin evankelista lehteä, joilla oli välillä hyvinkin huomattava levikki (tuolloin kun ei ollut televisiota, netistä puhumattakaan, niin lehdet olivat kuumaa tavaraa…). Hedbergiltä on säilynyt yli 3000 sivua lehtitekstiä. SLEY:n nykyinen lehti Sanansaattaja on ilmestynyt jo vuodesta 1876.

Hedbergin uskonkäsitys alkoi levitä ja muodostua omaksi uudeksi liikkeekseen vuonna 1843, kun Hedberg nimitettiin Pöytyän pitäjänapulaiseksi. Hänen virkaanasettajaisissaan heränneet pappismiehet keskustelivat taas tuttuun tapaan autuuden asiasta, ja monet puhuivat parannuksen tekemisestä ja taistelusta vanhan aatamin kanssa. Lopulta Hedberg uskaltautui kertomaan siitä, miten hän Jumalan sanan perusteella oli rohkaistunut uskomaan, että Kristus on jo tehnyt kaiken valmiiksi puolestamme ja että siihen saa uskossa turvautua.

Tämä teki läsnäolijoihin voimakkaan vaikutuksen, ja kerrotaan, että paikalla ollut C. H. Lindfeldt ”saarnasi koko kotimatkan evankeliumia epäuskon estelyiden täyttämälle vaimolleen”. Sama tarina jatkui samana vuonna Rauman kappalaisen virkaanasettajaisissa, jossa klo kahteen yöllä valvottiin ja keskusteltiin autuuden tiestä (kuka nykyään enää tekee tällaista?). Muuan kruununmies Vesilahdelta, joka oli ollut huolissaan autuudestaan, liikuttui Hedbergin ja Lindfeldtin evankelisesta evankeliumista niin suuresti, että lausui kyynelsilmin ja vapisten: ”Voi, rakas veljeni! En ole koskaan voinut ajatella, että Kristus olisi niin armollinen syntistä kohtaan, ja että kristinusko on autuas tie!”

”Vai on Hedbergistä jo tullut Luciferi”

Hedbergin löydöt inspiroivat hänet kirjoittamaan klassikkokirjansa Uskonoppi autuuteen, josta on otettu vaikka kuinka monta painosta ja joka on myynyt kymmeniä tuhansia. Koska Hedberg kuului vielä tässä vaiheessa herännäisiin, hän halusi hyväksyttää teologis-hengellisen ymmärryksensä herännäisjohtajilla kuten Ruotsalaisella ja Laguksella. Mielenkiintoista ja erikoista on, että tässä vaiheessa (1843) herännäisjohtajat hyväksyivät täysin Hedbergin kirjan ja Lagus kehui sitä jopa Lutherinkin kirjoja kirkkaammaksi. Valitettavasti kuitenkin välit rikkoutuivat pian tämän jälkeen, ja Hedberg kirjoitti kirjasta uuden version, jossa hän suorin sanoin kritisoi Paavo Ruotsalaisen opetusta.

Evankelisten ja herännäisten välirikosta on kirjoitettu paljon, enkä tässä pysty sitä kovin pitkästi analysoimaan. Välirikkoon vaikuttivat varmasti pitkät välimatkat Varsinais-Suomen ja Savon/Pohjanmaan välillä (ei voitu tavata eikä edes soittaa puhelimella ja jutella rauhassa), piti turvautua hitaaseen kirjeenvaihtoon ja välikäsiin. Eräänä lähtölaukauksena oli se, kun eräissä kappalaisen virkaanasettajaisissa evankeliset opiskelijat olivat pahennusta herättävästi laulaneet maallisia lauluja, juoneet totia ja tanssineet muutaman iloisen polskan (evankelisuuden syntykin on siis puolalaisempi kuin luulit…).

Tämä tapaus johti ”hirveään väittelyyn” herännäisjohtaja J.I. Berghin ja evankelisen Gustaf Dahlbergin välillä. Tämä taas johti siihen, että nuori ja innokas Dahlberg kävi yhdessä B.W. Birgerstedtin kanssa Paavo Ruotsalaisen luona Nilsiässä. Siellä käytiin kohtalokas keskustelu, jossa Paavo totesi, ettei evankelisten evankeliumi kelpaa pukillekaan:

R: ”Olisitko autuas, jos nyt kuolisit?” – Ei minulla nyt tuntuvaista todistusta ole, vaan riipun vahvassa profeetallisessa sanassa. R: ”Ei kelpaa sanan päälle krossata; sillä kaikki väärät lahkolaiset käyttävät sanan väärään mieleen, vaan sinun pitää ikävöimän siksi kuin valo käy sydämessäs ja tuntos rauhoitetaan.”

Hedberg sai kiistan kärjistyessä Lagukselta ja Ruotsalaiselta rankat erokirjeet, joista Laguksen kirje ”Turun ja sen ympäristön löyhäuskoisille nahjustelijoille” päättyi rukoukseen saatanalle. Heränneiden mukaan Hedberg edusti aivouskoa, itse otettua uskoa, kuollutta uskoa, joka sivuutti valmistavan parannuksen ja armonjärjestyksen ja nukutti lihalliseen suruttomuuteen.

Vastauskirjeessään ”Pohjanmaan kainilaisille pyhille ja paavilaisille isille” Hedberg taas katsoi, että hänen entiset ystävänsä eksyivät itse ”pääasiassa, mikä koskee syntisen vanhurskauttamista Jumalan edessä”. Hedbergin mielestä heränneet tekivät evankeliumista lakia, rakensivat tuntemusten varaan ja edustivat omavanhurskautta pyrkiessään omalla katumisellaan tai ikävöimisellään ansaitsemaan armon. Herännäisten ja Hedbergin eroja on joskus pidetty aivan perustavanlaatuisina, joskus taas väärinymmärryksinä tai vivahde-eroina. Herätysliiketutkijat ovat kilpaa kiistelleet siitä, kumpi oli luterilaisempi, Ruotsalainen vai F. G. Hedberg.

Harvempi on pohtinut katolista näkökulmaa asiaan, joten olen joutunut tekemään sen ihan itse.

Katolinen kritiikki

Satoja sivuja Hedbergiä luettuani minulla on hänen teologiaansa kohtaan kolme perustavanlaatuista kriittistä huomiota. Ensimmäinen on se, että Hedberg tekee omasta kokemuksestaan ja hyvin spesifistä, yksipuolisesta, yhdenlaista luterilaisuutta edustavasta raamatuntulkinnastaan yleispätevän ja ainoan oikean opin, johon nähden jokainen pienikin poikkeama on aivan varmasti peräisin itse perkeleeltä. Sanoihan sentään Paavalikin: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan.” (Gal. 5:9)

Toki Hedberg katsoi vain olevansa uskollinen Raamatun selvälle sanalle ja Lutherille, mutta niin tekivät hänen vastustajansakin. Kastekiistassa baptisteja vastaan Hedberg ottaa aseikseen myös kirkkoisät, mutta mitä hänen äärimmilleen vedettyyn ”teko-opin” vastaisuuteen tulee, hän joutuu toteamaan suunnilleen niin, että Augustinus sentään oli oikeansuuntainen mutta muuten koko kristikunta on ollut aika lailla koko historiansa väärän evankeliumin pimeydessä.

Mihin tällaisessa visiossa jää Kristuksen perustama kirkko, jonka pitäisi pysyä tuonelan portteja vahvempana, olla luterilaisittain ilmaistuna perpetuo mansura (ikuisesti pysyvä) ja Pyhän Hengen totuudessa varjelema? Tästä pääsenkin toiseen kritiikkiini, joka on se, että Hedbergillä ei ole juuri minkäänlaista kirkko-oppia. Tai ainakin se on melkoisen spiritualistinen.

Kirkosta kirjoittaessaan Hedberg ei puhu esimerkiksi apostolisesta virasta, piispoista tai sen sellaisesta. Hänen kirkko-oppinsa on suunnilleen vain sellainen, että kirkko on siellä, missä ikinä joku uskookaan samalla lailla kuin Hedberg, siis taas uusi tilaisuus puhua vanhurskauttamisopista. Baptistien separatismia Hedberg kyllä vastusti, mutta reformaation separatismissa ei tietenkään mitään vastaavaa ongelmaa ollut.  

Kolmas kritiikkini onkin se, että Hedberg ei (onneksi) ollut taistelevassa teologiassaan kovin johdonmukainen. Vaikka J.L. Bergh edustikin herännäisten oppia, jonka ainakin kiistakirjoitusten perusteella pitäisi viedä suoraan helvettiin, niin kuitenkin tämä samainen Bergh oli kuollessaan Hedbergille ”rakastettava veli”, jonka Jumala oli nyt ottanut autuuteen (”vaikkakin tulen läpi”!).

Tästä pääsenkin siihen, etten oikein osaa suhtautua Hedbergin oppiin niinkään vakavana oppina vaan enemmänkin joukkona pastoraalisia eli sielunhoidollisia löytöjä. Siinä on vinha perä, että kristityn täytyy saada uskoa olevansa Jumalan lapsi tuntemuksistaan huolimatta, sillä ne tulevat ja menevät. Hedbergin hengellisyys muistuttaa myös paikoin pyhän puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (k. 1938) sanomaa laupiaasta Jeesuksesta, jonka luokse saa tulla suurinkin syntinen ja jonka sydämestä pulppuaa armoa armon päälle.

Ja niin kuin katolis-luterilais-hedbergiläis-mannermaalais-yhteisjulistuksellinen konsensus tietää, tämä Kristuksen vanhurskaus eli jumalallinen elämä ei jää ulkopuolellemme, vaan se tulee meihin myös sisäisesti

Kristus ei ole vain itsessään vanhurskas, vaan hänessä on se väkevästi vaikuttava vanhurskaus ja elämä, joka pulppuamaan puhkeavan lähteen tavoin ylenpalttisesti vuotaa kaikkiin, jotka ovat Kristuksesta osalliset. (Uskonoppi autuuteen, s. 20)

Lopuksi

Mitä Hedbergistä jää käteen? Onko hän pyhä F.G. Hedberg? Suosittelisinko hänen kirjojaan nykyihmiselle, joka haluaa tajuta, mistä kristinuskossa on kyse? Viimeiseen kysymykseen vastaisin kielteisesti. Kuten Hedbergin elämäkerran kirjoittaja W.A. Schmidt totesi jo vuonna 1961, Hedberg oli aikansa lapsi, johon ei voi noin vain palata.

Hedbergiltä löytää kyllä herkullista retoriikkaa herännäisiä ja tapaluterilaisia vastaan sekä loputtomasti toistettuja evankelisen luterilaisen uskon perusasioita, mutta 1800-lukulainen ilmaisutapa on auttamatta nykylukijalle raskas eikä kovin innostava. Hengellisestä perinnöstään kiinnostuneille evankelisille ja herätysliikehistoriasta kiinnostuneille teologeille Hedbergiin tutustumista tulee toki suositella. Muille riittänee se, mitä tässä blogissa on kerrottu.

Entä sitten tuo tyypillisen katolinen pyhyyskysymys? Hedberg olisi varmaan tyytyväinen, jos tyytyisin sanomaan, että hän oli sekä syntinen että pyhä. Minusta vaikuttaa siltä, että Hedberg oli pääpiirteissään esimerkillinen hengenmies. Helposti unohtuu, että hänen päätyönsä oli kuitenkin jatkuvaa pastoraalista papintyötä: sairaiden luona käymistä, hautaamista, avioliittoon vihkimistä, kastamista, nuorten opettamista, konfirmoimista. Hedberg hoiti tehtävänsä tunnollisesti.

Varsinaiseen pyhimyskulttiin Hedbergin kohdalla tuskin on aihetta, mutta mielellään järjestäisin evankelis-katolisen bussipyhiinvaelluksen Kemiön kirkkoon ja Hedbergin haudalle. Samalla voitaisiin käydä muissakin Hedbergin kirkoissa kuten Katariinan kirkossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Lohjalla. Matka voitaisiin toteuttaa 19. elokuuta Hedbergin kuolinpäivänä. Kiinnostuneet saavat ilmoittautua alustavasti kommenttikentässä!:)

Palataan lopuksi Hedbergin kuolinvuoteelle. Hedbergin viimeisten sanojen joukosta kirjattiin ylös mm. seuraavat. Ehkäpä tässä on Hedbergin hengellisen perinnön ydin.

En ole murheellinen. Ystäväni on minun ja minä olen hänen. – – Olen niin suuri, niin suuri Herrassa Jeesuksessa, mutta niin pieni, niin pieni itsessäni. – En ole suruissani, vaikka itkenkin, en itse surun, vaan autuuden kyyneleitä. Pienoinen elää vielä, elää ikuisesti – voi, kuinka suurta. Pienoinen elää vielä, elää Jeesuksessa, elää ikuisesti. – – Olen autuas, olen onnellinen. Minulla on Jeesus, minulla on Jumala.