F. G. Hedberg: evankelisen liikkeen isä

EMIL ANTON

Seppo Suokunaan Hedberg- elämäkerta (2011)

Kun evankelisen liikkeen perustaja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) kuoli, hänen hautajaisiinsa pienessä Kemiössä (nyk. Kemiönsaari) osallistui jopa 4000 henkilöä. Vuonna 1873 perustetun Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) piirissä Hedbergiä luonnehdittiin sellaisilla arvonimillä kuin ”Suomen Paavali”, ”Suomen Luther” ja ”Suomen kirkon mainioin mies”. Lähempänä meidän aikaamme TL Sakari Korpinen on kutsunut Hedbergiä ehkä merkittävimmäksi suomalaiseksi papiksi.

”Emme palvo pyhimyksiä vaan kunnioitamme heitä”, kuuluu tavallinen katolinen vastaus yleiseen väärinkäsitykseen. Jokseenkin samassa hengessä SLEY:n johtaviin pappeihin kuulunut Johannes Bäck totesi Hedbergin kuoleman jälkeen: ”Me emme jumaloi Hedbergiä. Mutta Jeesuksen kiitokseksi me julkitunnustamme, mitä Jeesus on Fredrik Gabriel Hedbergin kautta tehnyt Suomen Siionille.”

Olen tällä blogilla käsitellyt viidennen herätysliikkeen isiä Urho Muromasta alkaen ja viimeksi lestadiolaisuuden isää Lars Levi Laestadiusta. Nyt on vihdoin evankelisen liikkeen isän, ”Kemiön patriarkan”, F. G. Hedbergin vuoro. Taustaksi olen lukenut hänestä noin tuhat sivua: W. A. Schmidtin (1961) ja Seppo Suokunnaan (2011) kirjoittamat elämäkerrat sekä seuraavat Hedbergin suomeksi julkaistut teokset: Uskonoppi autuuteen, Ihmeellinen pyhä kaste, Ainoa autuuden tie ja Hedbergin testamentti.

Käsittääkseni Hedbergiä ei tunneta yleisesti ottaen kovin hyvin, ei välttämättä edes evankelisen liikkeen piirissä. Jos Hedbergistä jotain tiedetään, niin ehkä se, että hän oli ensin pietisti eli herännäinen mutta joutui sitten välirikkoon vuonna 1844 Paavo Ruotsalaisen, Jonas Laguksen ja muiden herännäisyyden isien kanssa. (Evankelisuus siis erkani herännäisyydestä samana vuonna kuin Laestadius koki hengellisen heräämisensä: merkittävä vuosi Suomen herätysliikehistoriassa!)

Vähemmän tunnettua on Hedbergin henkilöhistoria, joka on tavallaan aika tylsän kirkollinen (pappina siellä sun täällä: Lohjalla, Paimiossa, Oulussa, Pöytyällä, Kaarinassa ja lopulta pisimpään Kemiössä) mutta toisaalta myös todella mielenkiintoinen: hänen äitinsä oli Jean Sibeliuksen isotäti, hän itse oli ”suomalaisuuden isän” J.V. Snellmanin läheinen ystävä, hän työskenteli Elias Lönnrotin kanssa virsikirjauudistuksen parissa ja hänen rippilapsiinsa kuului sittemmin Suomen rikkain mies ja katolisen kirkon ystävä Amos Anderson.

Hedberg syntyi Raahen Saloisissa vuonna 1811, vain vähän Suomen autonomisoitumisen (1809) jälkeen. Hedberg eli läpi lähes koko 1800-luvun, vuoteen 1893 asti. Hänen elämänsä aikana tapahtuivat mm. pääkaupungin siirto Helsinkiin, Turun palo, suomen kielen virallistaminen ja Krimin eli Oolannin sota, jonka suhteen Hedberg otti suomalaisessa älymystössä vähemmistökannan: hän kannatti Venäjän keisarikuntaa (johon Suomi tuolloin kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana).

”Rakkaani on minun ja minä olen hänen”

Hätkähdyttävästi Hedbergillä oli kokonaiset kolme vaimoa (toki peräkkäin ja aina edellisen kuoleman jälkeen), joista toinen oli ensimmäisen sisko (ja Hedbergien kotiapulainen), ja kolmannen kanssa hän meni naimisiin kahdeksankymppisenä, mitä ensimmäisestä liitosta syntyneet lapset (heitä oli 8, joista 6 eli aikuiseksi) ensin vastustivat. Kolmannesta vaimoaan Rosasta Hedberg sanoi, ettei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin häntä.

Kemiön kirkko

Vaikka nuori Hedberg tunnetaan kiivaista teologisista kiistoista, vanha Hedberg gentleman, luonteeltaan ujo ja vetäytyväinen. Hän oli tupakkamies, ja hän vastusti sekä juoppoutta että täysraittiutta (se meni liian helposti omavanhurskaudeksi). Hän osasi ruotsia, suomea, latinaa ja saksaa. Hän käytti useita tunteja päivässä (erityisesti aamuviiden ja kahdeksan välillä) teologian studeeraamiseen ja hartauskirjallisuuden lukemiseen, joskus jopa katolisen sellaisen. Hedbergin suosikkirukouskirja oli Johann Arndtin (k. 1621) Paratiisin yrttitarha.

Toisin kuin muut herätysliikeisät, Hedberg oli perustavanlaatuisesti kirkkomyönteinen. Seurakuntaansa Kemiöön hän vakiinnutti jokaviikkoisen ripin ja ehtoollisen (mikä ei tuolloin ollut tavallista), ja messussa hän käytti aina kasukkaa. Konfirmaatiosta hän teki näyttävän juhlan. Vuodesta 1848 Hedberg vietti yksityisesti ehtoollista osana omaa aamuhartauttaan, mikä on luterilaisuudessa hyvin erikoista. Se teki kuitenkin Hedbergiin valtavan vaikutuksen, ja hän kirjoitti kokemuksensa innoittamana laulun Min wän är min, och jag är Hans. Nämä Laulujen laulun (6:3) sanat tiivistävätkin hyvin Hedbergin hengellisyydelle ominaisen sakramentti- ja morsiusmystiikan: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” Näitä sanoja hän toisti vielä kuolinvuoteellaankin.

(Sivuhuomio: Samoja sanoja toistaa muuten myös koptipaavi Shenouda tässä kauniissa englanniksi tekstitetyssä arabiankielisessä mietiskelyssään: habibi li, wa ana lahu, kohdasta 3:23. Törmäsin tämän kohdan kristologis-hengelliseen käyttöön ensin juuri Shenoudalla, ja sitten se tuli vastaan Hedbergillä. Oli hauskaa huomata tämä Hedbergin ja Shenoudan yhteys ja jälleen todeta se, kuinka valtava hengellisen ekumenian aarreaitta Raamattu onkaan…)

Nuorena papiksi, naimisiin ja evankeliumin kirkkauteen

Hedbergin vanhemmat olivat molemmat pappiskodeista, joten uskonnollisuus tuli hänelle luonnostaan, ja hänet vihittiin papiksi jo 22-vuotiaana. Hedberg meni naimisiin 25-vuotiaana Maria Eklundin kanssa, joka oli ”jumalaapelkäävä ja hyvin hurskas” puoliso. Avioliitto lisäsi sielunrauhaa ja – niin kuin Hedberg sanoi – kaiketi päästi myös ”vaikeista siltä taholta uhkaavista kiusauksista”. Esikoinen Maria Magdalena syntyi seuraavana vuonna.

Raippaluodon kirkon kellotapuli

Hedbergin tunnetuin hengellinen murroskokemus tapahtui Raippaluodossa (saari lähellä Vaasaa) vuonna 1842, mutta itse asiassa vastaavia kokemuksia oli useita aiemminkin. Jo 14-vuotiaana Hedberg tuli voimakkaaseen synnintuntoon ja alkoi lukea Raamattua, joka valloitti hänet ja avasi hänelle sen, että ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, elämällään ja verellään oli täysin sovittanut kaikki syntini ja että Jumala Hänen tähtensä todella oli sovitettu, armollinen, rakkain Isäni, joka oli antanut kaikki syntini anteeksi ja totisesti ottanut minut lapsekseen”.

Myöhemmin Hedberg ajautui kuitenkin uskonnolliseen epävarmuuteen sekä rationalismin että pietismin johdosta, jotka olivat tuon ajan kaksi hallitsevaa suuntausta Suomen kirkossa. Vuonna 1835 23-vuotias Hedberg löysi Lutherin postillan, joka yllättäen ”poikkesi melkoisesti kaikista inhimillisistä kirjoituksista, joita siihen mennessä olin nähnyt” – Luther ei opettanut ”niin sanottua autuuden järjestystä”, joka löytyi kaikista muista kirjoista, vaan kirkasta Kristuksen evankeliumia. Myöhemmin Hedberg kutsui Lutheria rakkaaksi oppi-isäksi, ja hänet Hedberg tunnetaankin vahvasti luterilaisista painotuksista kuten ”jumalattoman vanhurskauttaminen yksin uskosta”, ”lain ja evankeliumin erottaminen”, jne. Myös luterilaiset tunnustuskirjat muodostuivat Hedbergille myöhemmin tärkeiksi, ja hän kirjoitti niihin johdannon.

Raippaluodon ”aamunkoitto”

Kun Paimion vuosina 1838–1840 Hedbergin ympärille alkoi syntyä herätystä, arkkipiispa katsoi tämän ongelmaksi ja lähetti Hedbergin Oulun vankilasaarnaajaksi. Oulusta tuli Hedbergin ”Wartburg” – toisaalta hän oli kuin vankeudessa (ei saanut saarnata vankilan ulkopuolella), toisaalta hän koki ”tornikokemuksen” – hänelle kirkastuivat myöhemmin tunnuspiirteellisiksi muodostuneet ns. ”omistava usko”, ”heti-usko”, ”jo-perfekti” ja Jumalan sanan armonvälineluonne.

Vuonna 1842 Hedberg sai määräyksen saarnaajaksi Raippaluotoon, missä hän koki ”aamunkoiton”. Eräänä aamuna lain tuomio vaivasi taas Hedbergin omaatuntoa ja hän alkoi miettiä, kuinka saisi armon ja anteeksiantamuksen. Tällöin Jumalan sana valaisi hänelle, että ”Kristus oli jo täydesti hankkinut minulle kaiken tämän ja ettei minun sen lisäksi tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ainoastaan uskolla tarttua evankeliumin sanaan, joka saarnaa armoa ja vanhurskautta”.

Aloin silloin kaikkien muiden valmistusten sijasta aivan yksinkertaisesti ja lujasti lohduttautua ja tukea itseäni tällä sanalla ja näin torjua kaikkia epäuskon ja perkeleen vastaväitteitä ja lain vaatimuksia. Niin pian kuin uskalsin näin tehdä, sain tuntuvastikin kokea omassatunnossani rauhaa ja iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, josta iloisin sydämin ja suurella äänellä aloin kiittää ja ylistää.

Iloisia lauluja ja isolevikkisiä lehtiä

Evankelisuuden tunnusmerkeiksi onkin omistavan heti-uskon lisäksi usein mainittu iloinen usko. Se kuuluu myös evankelisessa laulukirjassa Siionin kannel, joka sisältää vaikkapa heränneiden Siionin virsiin ja lestadiolaisten Siionin lauluihin verrattuna selvästi iloisempia ja reippaampia säveliä, ja niitä on viime aikoina uskallettu tulkita jopa melkoisen rokkaavasti (kuuntele vaikka tämä). Hedberg itse kirjoitti 33 laulua.

Hedberg tunnettiin myös ahkerana lehtimiehenä. Hän pyöritti elämänsä aikana useampaakin evankelista lehteä, joilla oli välillä hyvinkin huomattava levikki (tuolloin kun ei ollut televisiota, netistä puhumattakaan, niin lehdet olivat kuumaa tavaraa…). Hedbergiltä on säilynyt yli 3000 sivua lehtitekstiä. SLEY:n nykyinen lehti Sanansaattaja on ilmestynyt jo vuodesta 1876.

Hedbergin uskonkäsitys alkoi levitä ja muodostua omaksi uudeksi liikkeekseen vuonna 1843, kun Hedberg nimitettiin Pöytyän pitäjänapulaiseksi. Hänen virkaanasettajaisissaan heränneet pappismiehet keskustelivat taas tuttuun tapaan autuuden asiasta, ja monet puhuivat parannuksen tekemisestä ja taistelusta vanhan aatamin kanssa. Lopulta Hedberg uskaltautui kertomaan siitä, miten hän Jumalan sanan perusteella oli rohkaistunut uskomaan, että Kristus on jo tehnyt kaiken valmiiksi puolestamme ja että siihen saa uskossa turvautua.

Tämä teki läsnäolijoihin voimakkaan vaikutuksen, ja kerrotaan, että paikalla ollut C. H. Lindfeldt ”saarnasi koko kotimatkan evankeliumia epäuskon estelyiden täyttämälle vaimolleen”. Sama tarina jatkui samana vuonna Rauman kappalaisen virkaanasettajaisissa, jossa klo kahteen yöllä valvottiin ja keskusteltiin autuuden tiestä (kuka nykyään enää tekee tällaista?). Muuan kruununmies Vesilahdelta, joka oli ollut huolissaan autuudestaan, liikuttui Hedbergin ja Lindfeldtin evankelisesta evankeliumista niin suuresti, että lausui kyynelsilmin ja vapisten: ”Voi, rakas veljeni! En ole koskaan voinut ajatella, että Kristus olisi niin armollinen syntistä kohtaan, ja että kristinusko on autuas tie!”

”Vai on Hedbergistä jo tullut Luciferi”

Hedbergin löydöt inspiroivat hänet kirjoittamaan klassikkokirjansa Uskonoppi autuuteen, josta on otettu vaikka kuinka monta painosta ja joka on myynyt kymmeniä tuhansia. Koska Hedberg kuului vielä tässä vaiheessa herännäisiin, hän halusi hyväksyttää teologis-hengellisen ymmärryksensä herännäisjohtajilla kuten Ruotsalaisella ja Laguksella. Mielenkiintoista ja erikoista on, että tässä vaiheessa (1843) herännäisjohtajat hyväksyivät täysin Hedbergin kirjan ja Lagus kehui sitä jopa Lutherinkin kirjoja kirkkaammaksi. Valitettavasti kuitenkin välit rikkoutuivat pian tämän jälkeen, ja Hedberg kirjoitti kirjasta uuden version, jossa hän suorin sanoin kritisoi Paavo Ruotsalaisen opetusta.

Evankelisten ja herännäisten välirikosta on kirjoitettu paljon, enkä tässä pysty sitä kovin pitkästi analysoimaan. Välirikkoon vaikuttivat varmasti pitkät välimatkat Varsinais-Suomen ja Savon/Pohjanmaan välillä (ei voitu tavata eikä edes soittaa puhelimella ja jutella rauhassa), piti turvautua hitaaseen kirjeenvaihtoon ja välikäsiin. Eräänä lähtölaukauksena oli se, kun eräissä kappalaisen virkaanasettajaisissa evankeliset opiskelijat olivat pahennusta herättävästi laulaneet maallisia lauluja, juoneet totia ja tanssineet muutaman iloisen polskan (evankelisuuden syntykin on siis puolalaisempi kuin luulit…).

Tämä tapaus johti ”hirveään väittelyyn” herännäisjohtaja J.I. Berghin ja evankelisen Gustaf Dahlbergin välillä. Tämä taas johti siihen, että nuori ja innokas Dahlberg kävi yhdessä B.W. Birgerstedtin kanssa Paavo Ruotsalaisen luona Nilsiässä. Siellä käytiin kohtalokas keskustelu, jossa Paavo totesi, ettei evankelisten evankeliumi kelpaa pukillekaan:

R: ”Olisitko autuas, jos nyt kuolisit?” – Ei minulla nyt tuntuvaista todistusta ole, vaan riipun vahvassa profeetallisessa sanassa. R: ”Ei kelpaa sanan päälle krossata; sillä kaikki väärät lahkolaiset käyttävät sanan väärään mieleen, vaan sinun pitää ikävöimän siksi kuin valo käy sydämessäs ja tuntos rauhoitetaan.”

Hedberg sai kiistan kärjistyessä Lagukselta ja Ruotsalaiselta rankat erokirjeet, joista Laguksen kirje ”Turun ja sen ympäristön löyhäuskoisille nahjustelijoille” päättyi rukoukseen saatanalle. Heränneiden mukaan Hedberg edusti aivouskoa, itse otettua uskoa, kuollutta uskoa, joka sivuutti valmistavan parannuksen ja armonjärjestyksen ja nukutti lihalliseen suruttomuuteen.

Vastauskirjeessään ”Pohjanmaan kainilaisille pyhille ja paavilaisille isille” Hedberg taas katsoi, että hänen entiset ystävänsä eksyivät itse ”pääasiassa, mikä koskee syntisen vanhurskauttamista Jumalan edessä”. Hedbergin mielestä heränneet tekivät evankeliumista lakia, rakensivat tuntemusten varaan ja edustivat omavanhurskautta pyrkiessään omalla katumisellaan tai ikävöimisellään ansaitsemaan armon. Herännäisten ja Hedbergin eroja on joskus pidetty aivan perustavanlaatuisina, joskus taas väärinymmärryksinä tai vivahde-eroina. Herätysliiketutkijat ovat kilpaa kiistelleet siitä, kumpi oli luterilaisempi, Ruotsalainen vai F. G. Hedberg.

Harvempi on pohtinut katolista näkökulmaa asiaan, joten olen joutunut tekemään sen ihan itse.

Katolinen kritiikki

Satoja sivuja Hedbergiä luettuani minulla on hänen teologiaansa kohtaan kolme perustavanlaatuista kriittistä huomiota. Ensimmäinen on se, että Hedberg tekee omasta kokemuksestaan ja hyvin spesifistä, yksipuolisesta, yhdenlaista luterilaisuutta edustavasta raamatuntulkinnastaan yleispätevän ja ainoan oikean opin, johon nähden jokainen pienikin poikkeama on aivan varmasti peräisin itse perkeleeltä. Sanoihan sentään Paavalikin: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan.” (Gal. 5:9)

Toki Hedberg katsoi vain olevansa uskollinen Raamatun selvälle sanalle ja Lutherille, mutta niin tekivät hänen vastustajansakin. Kastekiistassa baptisteja vastaan Hedberg ottaa aseikseen myös kirkkoisät, mutta mitä hänen äärimmilleen vedettyyn ”teko-opin” vastaisuuteen tulee, hän joutuu toteamaan suunnilleen niin, että Augustinus sentään oli oikeansuuntainen mutta muuten koko kristikunta on ollut aika lailla koko historiansa väärän evankeliumin pimeydessä.

Mihin tällaisessa visiossa jää Kristuksen perustama kirkko, jonka pitäisi pysyä tuonelan portteja vahvempana, olla luterilaisittain ilmaistuna perpetuo mansura (ikuisesti pysyvä) ja Pyhän Hengen totuudessa varjelema? Tästä pääsenkin toiseen kritiikkiini, joka on se, että Hedbergillä ei ole juuri minkäänlaista kirkko-oppia. Tai ainakin se on melkoisen spiritualistinen.

Kirkosta kirjoittaessaan Hedberg ei puhu esimerkiksi apostolisesta virasta, piispoista tai sen sellaisesta. Hänen kirkko-oppinsa on suunnilleen vain sellainen, että kirkko on siellä, missä ikinä joku uskookaan samalla lailla kuin Hedberg, siis taas uusi tilaisuus puhua vanhurskauttamisopista. Baptistien separatismia Hedberg kyllä vastusti, mutta reformaation separatismissa ei tietenkään mitään vastaavaa ongelmaa ollut.  

Kolmas kritiikkini onkin se, että Hedberg ei (onneksi) ollut taistelevassa teologiassaan kovin johdonmukainen. Vaikka J.L. Bergh edustikin herännäisten oppia, jonka ainakin kiistakirjoitusten perusteella pitäisi viedä suoraan helvettiin, niin kuitenkin tämä samainen Bergh oli kuollessaan Hedbergille ”rakastettava veli”, jonka Jumala oli nyt ottanut autuuteen (”vaikkakin tulen läpi”!).

Tästä pääsenkin siihen, etten oikein osaa suhtautua Hedbergin oppiin niinkään vakavana oppina vaan enemmänkin joukkona pastoraalisia eli sielunhoidollisia löytöjä. Siinä on vinha perä, että kristityn täytyy saada uskoa olevansa Jumalan lapsi tuntemuksistaan huolimatta, sillä ne tulevat ja menevät. Hedbergin hengellisyys muistuttaa myös paikoin pyhän puolalaisen sisar Faustyna Kowalskan (k. 1938) sanomaa laupiaasta Jeesuksesta, jonka luokse saa tulla suurinkin syntinen ja jonka sydämestä pulppuaa armoa armon päälle.

Ja niin kuin katolis-luterilais-hedbergiläis-mannermaalais-yhteisjulistuksellinen konsensus tietää, tämä Kristuksen vanhurskaus eli jumalallinen elämä ei jää ulkopuolellemme, vaan se tulee meihin myös sisäisesti

Kristus ei ole vain itsessään vanhurskas, vaan hänessä on se väkevästi vaikuttava vanhurskaus ja elämä, joka pulppuamaan puhkeavan lähteen tavoin ylenpalttisesti vuotaa kaikkiin, jotka ovat Kristuksesta osalliset. (Uskonoppi autuuteen, s. 20)

Lopuksi

Mitä Hedbergistä jää käteen? Onko hän pyhä F.G. Hedberg? Suosittelisinko hänen kirjojaan nykyihmiselle, joka haluaa tajuta, mistä kristinuskossa on kyse? Viimeiseen kysymykseen vastaisin kielteisesti. Kuten Hedbergin elämäkerran kirjoittaja W.A. Schmidt totesi jo vuonna 1961, Hedberg oli aikansa lapsi, johon ei voi noin vain palata.

Hedbergiltä löytää kyllä herkullista retoriikkaa herännäisiä ja tapaluterilaisia vastaan sekä loputtomasti toistettuja evankelisen luterilaisen uskon perusasioita, mutta 1800-lukulainen ilmaisutapa on auttamatta nykylukijalle raskas eikä kovin innostava. Hengellisestä perinnöstään kiinnostuneille evankelisille ja herätysliikehistoriasta kiinnostuneille teologeille Hedbergiin tutustumista tulee toki suositella. Muille riittänee se, mitä tässä blogissa on kerrottu.

Entä sitten tuo tyypillisen katolinen pyhyyskysymys? Hedberg olisi varmaan tyytyväinen, jos tyytyisin sanomaan, että hän oli sekä syntinen että pyhä. Minusta vaikuttaa siltä, että Hedberg oli pääpiirteissään esimerkillinen hengenmies. Helposti unohtuu, että hänen päätyönsä oli kuitenkin jatkuvaa pastoraalista papintyötä: sairaiden luona käymistä, hautaamista, avioliittoon vihkimistä, kastamista, nuorten opettamista, konfirmoimista. Hedberg hoiti tehtävänsä tunnollisesti.

Kolme kuningasta itäisiltä mailta Kemiön kirkon alttarilasimaalauksessa. Keskellä oleva Melchior on saanut F. G. Hedbegin kasvot.

Varsinaiseen pyhimyskulttiin Hedbergin kohdalla tuskin on aihetta, mutta mielellään järjestäisin evankelis-katolisen bussipyhiinvaelluksen Kemiön kirkkoon ja Hedbergin haudalle. Samalla voitaisiin käydä muissakin Hedbergin kirkoissa kuten Katariinan kirkossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Lohjalla. Matka voitaisiin toteuttaa 19. elokuuta Hedbergin kuolinpäivänä. Kiinnostuneet saavat ilmoittautua alustavasti kommenttikentässä!:)

Palataan lopuksi Hedbergin kuolinvuoteelle. Hedbergin viimeisten sanojen joukosta kirjattiin ylös mm. seuraavat. Ehkäpä tässä on Hedbergin hengellisen perinnön ydin.

En ole murheellinen. Ystäväni on minun ja minä olen hänen. – – Olen niin suuri, niin suuri Herrassa Jeesuksessa, mutta niin pieni, niin pieni itsessäni. – En ole suruissani, vaikka itkenkin, en itse surun, vaan autuuden kyyneleitä. Pienoinen elää vielä, elää ikuisesti – voi, kuinka suurta. Pienoinen elää vielä, elää Jeesuksessa, elää ikuisesti. – – Olen autuas, olen onnellinen. Minulla on Jeesus, minulla on Jumala.

8 comments

  1. Terve Emil. Kiitos että kirjoitit Hedbergistä. Kritiikkiäsi en nyt täysin ymmärrä. Eikö Hedbergin messu ja sakramenttikorostus ja käytäntö ole kirkko-oppia. Hänen tuhansien raamattulainaustensa argumentaatio vie myös Kristuksen kirkon yhteiseen perintöön toisin kuin pietisteillä. Minusta FGH ei rakenna kokemuksensa varaan vaan Jumalan sanan varaan.. myös mystikko hän oli. Selvää on että vanhurskauttamisoppi oli hänellä keskuksena. Hän kirjoitti forensisesta vanh.opista mutta myös Kristuksen asumisesta uskovassa. Kauan ennen Mannermaan koulukuntaa hän puhui uskosta ja rakkaudesta. Ja kirkkoisätkin ovat esillä muutkin kuin Augustinus. Terv.Seppi s.

    Tykkää

    1. Kiitos Seppo kommentistasi, on kunnia saada Suomen johtava Hedberg-tutkija tänne asiasta keskustelemaan.

      Annan toki plussaa FGH:lle sakramenttien ja messun korostamisesta, mutta ei se vielä sellaisenaan välttämättä ole kirkko-oppia, jos hän ei sitä kirkko-oppiin mitenkään eksplisiittisesti kytke. Vaikutelmani on, että FGH:lla sakramentit kytkeytyvät enemmän henk.koht. hartauteen ja pelastusoppiin. En todellakaan ole kaltaisesi FGH-ekspertti, enkä tunne kaikkia lähteitä, joten voi olla, että häneltä löytyy enemmän kirkko-oppia kuin mitä lukemani pohjalta nyt ymmärrän.

      Jos vielä vähän avaan asiaa, niin vanhakirkollinen kirkko-oppi, joka rakentuu mm. 1. Kor. 10:n päälle, on että eukaristia tekee kirkon eli Kristuksen ruumiin, siellä missä nautitaan eukaristiaa on kirkko. Tämä taas sisäisesti johtaa kysymykseen eri eukaristiaa viettävien yhteisöjen ykseydestä, koska ruumis on yksi, ja siksi jo Ignatius 100-luvun alussa korostaa sitä että vain piispan viettämä tai valtuuttama eukaristia on pätevä ja että kirkko on siellä, missä piispa on. Irenaeus jatkaa samaa linjaa myöhemmin 100-luvulla, eli yksi apostolinen kirkko ja sen ykseys rakentuu apostolien seuraajien, piispojen varaan, jotka ovat kommuuniossa keskenään.

      Tämäntyyppinen eukaristinen kommuunioekklesiologia, piispanvihkimyksen kautta välittyvä sakramentaalinen ekklesiologia oli sen kristinuskon ytimessä, joka antoi meille Raamatun. Se oli luovuttamaton perusstruktuuri. Nyt Hedbergillä ei ole mitään vähääkään tämänsuuntaista eikä hän ollenkaan edes problematisoi tämäntyyppisiä juttuja. Schmidtkin myöntää, että Hedbergin kirkko-oppi on aika spiritualistinen eikä hän sano juuri mitään ”laitoskirkon” teologisesta merkityksestä. Tämä on tietysti aika lailla ollut luterilaisuuden perusongelma 1500-luvulta alkaen, kun se joutui järjestäytymään ilman yhteyttä mihinkään historiallisiin piispanistuimiin, paitsi täällä Pohjolassa. Mutta tämän asian innoittama korkeakirkollisuus täällä alkoi vasta Hedbergin jälkeen.

      Se, että siteerataan tosi paljon Raamattua, kertoo toki varmaankin siitä, että on ainakin pyritty rakentamaan Sanan varaan (tai sitten ei – voihan huijarikin niin tehdä, joskaan en nyt väitä että FGH olisi sellainen). Mutta mikä tätä siteeraamista ohjasi? Mikä oli sen tulkinnallinen viitekehys? Mitkä sen kriteerit? Kyllä vuoden 1842 yms. kokemukset näyttävät olleen vahvassa roolissa. Toki nämä jutut limittyvät keskenään, kokemukset ja teologiset ajatukset ja Raamatun käyttö. Minusta on vain ulkopuolisena tärkeä vähän ravistella evankelisia, jotka pitävät FGH:n visiota ja kantaa luonnollisesti oikeana, ja sanoa, että laajemmasta perspektiivistä katsottuna ette kyllä ole ollenkaan itsestäänselvästi oikeassa. Subjektiivisesti kivoja löytöjä, mutta ei objektiiviseksi pohjaksi riitä vain Sanaan viittaaminen – kuten sanottu, kaiken maailman ryhmät tekevät samaa. Vanha kirkko tajusi sen ja vetosi siksi toiseen kriteeriin, juurikin apostoliseen suksessioon ja kirkko-oppiin.

      Sama pätee jälleen kirkkoisiin: se, että muutkin ovat esillä kuin Augustinus, ei vielä kerro mitään: toki FGH heitä siteeraa sikäli kuin hänelle sopii, erityisesti kastekysymyksessä. Mutta kuten sanottu, teko-opin ja kirkko-opin suhteen käytännössä koko patristinen konsensus (muutamia hajasitaatteja voi toki yrittää tueksi löytää asiaan jos toiseen) tuomitsisi Hedbergin päivänselvästi harhaoppiseksi ja skismaatikoksi. En halua näitä termejä tuomitsevassa mielessä hänestä käyttää, mutta rakenteellisesti nämä ongelmat ovat olemassa. FGH:n mielestä Augustinus oli teko-opin suhteen ”paras” muttei hänkään puhtaan hedbergiläinen; ja sitten koko kirkko meni vuosituhanneksi pimentoon, vaikka Augustinus oikeasti pysyi läntisen kirkon ykkösauktoriteettina pitkin vuosisatojen… muttei tietenkään luterilaisesti tulkittuna, kun kerran tarkkaan ottaen sellaista oppia ei ollut kenelläkään koskaan ollut. Tämän tunnustaa mm. A. McGrath Iustitia Dei -historiassaan myös.

      Eli kyllä tässä edelleen on iso kirkko-opillinen, teologinen, rakenteellinen, pelastushistoriallinen, ja samalla tietty vanhurskauttamisopillinen ongelma evankelisilla. Ei sillä etteikö niitä olisi meilläkin. Mutta minusta kaikessa hyvässä veljeydessä katolilaisena on tärkeä kertoa evankelisille, miksi evankelisuus ei vakuuta, etteivät he eläisi liian tuudittautuneina oikeassaolemisen kuplassaan:) Tämä ei toki päde kaikkiin evankelisiin mutta joihinkuihin kyllä. Mutta näin ekumeenisesti päättäen hyvä pointti tuo, jonka huomasin myös, että FGH:lla on in ipsa fide -lainaukset Lutherilta jo ennen Mannermaata, mikä on aika hauskaa sikäli että evankeliset sitten kilvan vastustivat mannermaalaisuutta ja YJV:tä. Mutta ehkä siinäkin ollaan pikku hiljaa pääsemässä vastakkainasettelusta yhteyteen.

      Tykkää

      1. Kunnioitettu Tohtori Anton, Sain vävyltäni Heikiltä analyysisi.Hän oli kuulemma pyytänyt Sinua lukemaan Hedbergiä. Aika hienoa,että tartuit toimeen.Valitettavasti Sinulla oli jossain määrin toissijaiset lähteet. Nimittäin Uskonoppi autuuuteen on sielunhoitokirja ja Suokunnaksen teos seuraa Schmidtin tavoin vanhaa kirkkohistoriallista tutkailua. Baptismens wederlägging sekä Werklärans wederläggning esim osoittavat,että Hedberg tukeutui saksal uusluterilaisiin isiin ja siksi painopiste ei ollut niinkään suomal pietismin välien selvittelyssä vaan aidon apostoliden ja katolisen Kirkon jatkuvuudesta Suomessa. Tämä näkyy messun korostamisessa, tunnustuspykäläkamppailussa jne. Aito hedbergiläisyys ei ole ”protestantismia”,vaan jopa lähempänä ”Roomaa” kuin jotain aikamme demokraatisen diktatuurin kansankirkollisuutta. Eurooppalainen Hedberg on paljon muuta kuin hänen nimeään edustava liike, josta käsin valitettavasti tehdään myös kirkkohist tiedettä.

        Tykkää

  2. Kiitos, Emil! Todella mielenkiintoinen esittely ja analyysi. Ja jälleen kerran hienosti tuot esille sekä ruusuja että risuja. Tämä avarsi ja herätti oivalluksia.

    Oli muuten hauska huomata, että Hedbergiin näyttää pätevän sama juttu, jota pohdin Wilkerson-kirjoituksessani pari kuukautta sitten. Siinä sanoin, että protestanttisten herätysjohtajien ”elämässä näkyy paitsi hienoja kauniita asioita, myös juuri näitä haasteita: kovaa jännitteisyyttä, tiettyä armottomuutta, ja varsin paljon ristiriitoja muiden ihmisten kanssa.” Luonnehdinta näyttää osuvan myös Hedbergiin.

    Liked by 1 henkilö

  3. Kiitos, Emil, mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Kritiikkiin ovat jo paremmat asiantuntijat vastanneet, joten en puutu siihen. Kiinnitin huomiota näkemykseesi, että Hedbergin ilmaisutapa on nykylukijalle raskas. Ehkä niin, mutta itse olen esimerkki ihmisestä, jolle hänen kirjansa ovat olleet merkittäviä siitä huolimatta vahvan hengellisen sisältönsä vuoksi.
    Olen siirtynyt evankeliseen liikkeeseen vasta noin kymmenen vuotta sitten viidennen liikkeen piiristä (hyvät yhteydet on edelleen sinnekin), ensin messuyhteisöön ja sitten työntekijäksi. Hedberg tuli minulle kuitenkin tutuksi jo 15-16-vuotiaana. Vaikka kotiseurakunnassani Lahden Joutjärvellä nuoria opetettiinkin lukemaan Raamattua, kaipasin lisää opetusta. Olin tullut ryminällä uskoon uushenkisyyden parista.
    Tukevampaa opetusta löysin kirkon kirjakaapista, josta löytyivät monen Lutherin teoksen lisäksi myös Hedbergiä ja Roseniusta. Kaapissa oli myös paljon uudempaa hengellistä menestyskirjallisuutta modernimmalla otteella, mutta en jaksanut lukea sitä, koska niissä kirjoissa oli usein niin paljon hölynpölyä ja niin vähän asiaa.
    En ehkä kelpaa ”nykylukijaksi”, kun olen monella tapaa muutenkin outo, mutta omakohtainen kokemukseni puhuu siitä, ettei vanhahtava ilmaisutapa ole este, jos hengellinen nälkä ajaa etsimään vahvaa Kristuksen veren evankeliumia.

    Liked by 1 henkilö

  4. Hienoa, että Hedbegistä keskustellaan. Yksi huomio, vaikka en ole Hedberg-spesialisti: Sekä Hedbergin kirkko-oppi ulottuvuuksineen että hänen polemiikkansa pietistejä vastaan näkyvät hyvin hänen usein unohdetussa 1840-luvun kirjassaan ”Werklärans Wederläggning I-III. ”Teko-Opin kumoamus I-III) Viimeinen osa poikkeaa muista ja teossarja jäi siksi tavallaan kesken. Luin sen jokin vuosi sitten, koska nuori Johannes Bäck siirtyi sen vaikutuksesta ingmanilaisesta pietismistä hedbergiläisyyteen. Hedberg liittyy oman aikansa konfessionalistiseen uusluterilaisuuteen ja edustaa samalla tiukkaa vastakkainasettelua: Hedbergin mukaan koko kristikunnan historia jäsentyy armon ja uskonvanhurskauden vs. tekojen vanhurskauden jännitteen varaan. Vasta Luther (ja Yksimielisyyden Ohjeeseen huipentuvat luterilaiset tunnustuskirjat) ratkaisivat hänen mukaansa oikealla sekä kestävällä tavalla opin vanhurskauttamisesta. Hedberg tulkitsi W. A. Schmidtin mukaan myös käyttämiään lähteitä (Guericke, Neander jne) tästä näkökulmasta. Toisin sanoen: Aikakaudelle tyypillinen polemiikka siirtyi mielestäni luontevasti tunnustuskuntien välisestä herätysliikkeiden väliseksi. Samalla Hedberg asemoitui nimenomaan 1800-luvun niin sanotun luterilaisen myöhäisortodoksian ja pietismin synteesin edustajaksi ja sen luterilaisimpaan laitaan. Sanoisin, että Kemiön rovastin horisontti oli tukevasti pohjoismaisessa ja suomalaisessa kontekstissa, vaikka WW osoittaa hänen olleen erittäin hyvin perillä mm. yhdysvaltalaisen protestantismin tuonaikaisista virtauksista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s