MARKKU KORTENIEMI

Kesäkuussa 2022 dosentti FT Mikko K. Heikkilä julkaisi Warelian kustantamana teoksen ”Heinien herrat  – Suomen historian pisin perinne”.

Kirjan nimi ”Heinien herrat” liittynee Pyhän Henrikin ruohonjuuritason kulttiin. Heinärikki on varhainen suomenkielinen nimitys henkilölle, joka tunnetaan myös nimillä Henrik ja Henricus. Palaan ”heiniin” vielä kirjoituksen loppupuolella. 

Mikko Heikkilän haastattelu kirjansa tematiikasta on katsottavissa täällä. Pian kirjan julkaisemisen jälkeen ilmestyi myös tahoja, jotka halusivat lytätä suoralta kädeltä Mikko Heikkilän teoksen ja nostaa arvoon arvaamattomaan professori Tuomas Heikkilän hiukan myöhemmin kesällä ilmestyneen kirjan ”Lalli – kansallismurhaajan muotokuva” (ks. myös 1 ja 2). Mikko Heikkilän kirjan esittelyn mukaan:

”…ensimmäisessä osassa jäljitetään usean eri tieteenalan metodein monen tutkijan historialliseksi henkilöksi olettamaa piispa Henrikiä. Toisessa osassa käsitellään Pyhän Henrikin pyhimyskultin syntyä ja ajoitusta. Kolmannessa osassa pyritään rekonstruoimaan ja ajoittamaan Piispa Henrikin surmavirreksi kutsuttu vanha suomenkielinen runo(laulu). Kaikissa kolmessa osassa käsitellään myös kirkollisen ja kansanomaisen Henrik-perinteen ajallista kehitystä…”

Henrikin ja Lallin problematiikkaan ovat paneutuneet viimeisen 200-300 vuoden aikana lukuisat suomalaiset kansanrunouden ja historian tutkijat kuten muiden muassa Porthan, J. Krohn, K. Krohn, Rinne, Juvelius, Harva, Jaakkola, Maliniemi, Ojansuu, Haavio, Kustaa Vilkuna, Jutikkala, Pirinen, Jokipii, Salo, Suvanto, Heininen, Palola… Niin sanottua surmavirttä on perusteellisimmin tutkinut Martti Haavio teoksellaan ”Piispa Henrik ja Lalli – piispa Henrikin surmavirren historiaa” (1948).

Mikko Heikkilän historiatieteisiin pohjautuva diakroninen monitieteinen tutkimusote on pitkälti sama kuin äskettäin edesmenneen professori Unto Salon. Heikkilä on erityisesti kielihistorian asiantuntija, mutta hän on tehnyt vertaisarvioituja artikkeleita kielentutkimuksen ohella historian ja uskontohistorian alalta.

Nyt ilmestyneen teoksen lähdeluettelossa on yli 300 julkaisua, viitteitä yli 600. Lisäksi teokseen on sisällytetty varsinaisesta tekstistä erotettuja ”excursuksia”, jotka ovat tietoiskuja jostain teemaan liittyvästä yksityiskohdasta tai kannanottoja nykykeskusteluun.

Kuka oli herra Heinärikki?

Jo vuoden 2013 artikkelissa ”Sanctus (H)e(n)ricus rex Suetie et sanctus Henricus episcopus Upsalensis – en och samme engeskfödde man? (Historisk Tidskrift 3/2013) ja sitten vuoden 2016 kirjaversiossa ”Kuka oli herra Heinärikki” Mikko Heikkilä piti todennäköisenä, että tietyt kielelliset todisteet viittaisivat ennemmin ”Heinärickin” saksalaiseen alkuperään kuin englantilaiseen (ks. myös). Tässä hän tekee hyvin radikaalin tulkinnan; nimittäin ”piispa Henrikissä” yhdistyisi useita henkilöitä. Ruotsin pyhimyskuningas Henrik / Erik Jedvardsson / Henry Edwardson olisi lähteiden väittämä yksi ja sama henkilö Upsalan piispa Henrik, kun taas nimenkantaja Heinärikki viittaisi saksalaiseen pappismunkkiin; yläsaksalaiseen Hampuri-Bremenin arkkihiippakunnasta Pohjolaan siirrettyyn sisterssiläismunkkiin Heinrichiin. Ja kärjistettynä ilmaistuna: kun kansanperinne olisi jo antanut näiden henkilöiden tarkoituksenmukaiseen yhdistämiseen mahdollisuuden 1200-luvun lopulla, niin kirkollinen pyhimyskertomusten toimitus ei malttanut jättää tätä hyödyttämättä. Näkemys on vielä hypoteesin asteella, mutta tekijä on löytänyt tulkintansa tueksi useampia aihetodisteita.

Mikko Heikkilä käsittelee myös suullisen perinteen muuntumisnopeutta ja historiallista lähdearvoa. Pyhän Henrikin surmavirttä on epäilty viime aikoina myöhäsyntyiseksi – aikaisintaan myöhäiskeskiaikaiseksi, ja jopa 1600-luvun tuotteeksi. Heikkilä osoittaa vanhemman kirjallisen version jo 1500-luvulta, ja hän osoittaa kielellisten, maantieteellisten ja historiallisten argumenttien perusteella vakuuttavasti surmavirren keskiaikaisuuden ja sen, että se on syntynyt Suomessa ja suomenkielisen väestön keskuudessa. Hän käsittelee myös Pyhän Henrikin surmavirren toisintojen sukupuuta ja julkaisee rekonstruktion surmavirren alkuperäisestä asusta.

Pitää muistaa, että lähes kaikki muut ”muinaisrunomme” ovat saaneet kirjallisen asunsa vielä myöhemmin. Kuitenkin esimerkiksi Jouko Hautala pystyi säeanalyysillaan ajoittamaan Hirven hiihdäntä -runon rautakaudelle. Surmavirren joissakin toisinnoissa on lainauksia Hiiden hirven hiihdännästä ja tiedämme, että epäpariset sukset ”lyly ja kalhu” olivat tuolloin käytössä myös Lounais-Suomessa.

Surmavirsi ei ole ytimeltään kansainvälinen ”lentotarina”, vaan pääkohdin surmavirsi sopii historialliseen kokonaisuuteen. On siis uskottavaa, että 1100-luvulla todella tapahtui Muinais-Hämeessä Satakunnan Köyliössä ulkomaalaistaustaisen kristillisen hengenmiehen, ”Hämehen Heinärikin”, murha Köyliönjärven pohjoisosassa Kirkkokarin tuntumassa, tekijänä paikallinen mahtimies, jota ainakin myöhemmin nimitettiin Lalliksi. Yksi taustatekijä viharikokseen lienee ollut ns. kirkollinen pakkokestitys.

Myöhemmin surmavirsi on elänyt. Runoelmaan on liitetty yksityiskohtia esim. Henrikin sormesta ja kypärästä. Mikko Heikkilä on tässä pitkälti samoilla linjoilla mm. kansanrunoudentutkija Martti Haavion kanssa. Haavio ajoitti surmavirren 1200-luvulle, Köyliön ja Nousiaisen nuoreen ja innokkaaseen ”varhaiskulttiin” ja tilanteeseen, jossa uuden hallinnon ”ruokaruotsi”-kestityskysymys oli ajankohtainen. Seppo Suvanto on ajoittanut surmavirren varhaisimmat osat 1200-luvun alkupuoliskolle.

Argumentit Henrikin ja Lallin historiallisuuden puolesta

Tiedeyhteisön ”viralliseksi” käsitykseksi on ainakin mediassa ehditty julistaa, että Henrik ja Lalli olivat fiktiivisiä taruolentoja. Näkemyksessään Henrikin ja Lallin historiallisuudesta Mikko Heikkilä edustaa kuitenkin historian, arkeologian ja kansanrunouden tutkijoiden pitkää jatkumaa. Se, että joillakin heistä on ollut aikansa hengen mukaisia nationalistisia painotuksia ei tee heistä ääriajattelijoita eikä nollaa heidän tutkimustuloksiaan, kuten nykyajan tutkijoiden tutkimustuloksia ei tee arvottomaksi se, että heidän ajattelussaan voi olla nykyajalle tyypillisiä ”taittovirheitä”.

Keskeisimpiä historiallisia lähteitä Henrikistä ovat 1200-1300 -luvuilta Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin legendat, Upsalan hiippakunnan piispankronikka, Maunu I:n sinetti ja muun muassa Upsalan arkkipiispan kehotus, että kaikkien pappien on vietettävä vuosittain messu Pyhän Erikin ja Henrikin muistolle.

Mikko Heikkilä tiivistää argumentit Henrikin ja Lallin historiallisuudesta 19 näkökohtaan:

1) Kansanomaisen ja virallisen kertomuksen sellaiset yhtäpitävyydet ja erot, jotka on luontevimmin johdettavissa yhteisestä kantamuodosta kuin toisistaan.

2) Surmavirsi -runon teeman kannalta keskeiset sanat ja käsitteet rimmaavat toisiinsa ainoastaan suomen kielessä, mikä todistaa tradition synnystä Suomen suomenkielisten parissa, ei ulkomaisena tuontitavarana, eikä Suomen ruotsin- ja latinankielisen papiston piirissä.

3) Niin henkilö- kuin paikannnimistö puoltavat tapahtumien historiallisuutta.

4) Runoon liittyvät kielelliset perusteet viittaavat keskiaikaan, viimeistään 1300-luvulle.

5) Runon sankarin Henrikin kannalta tietyt kiusalliset piirteet puoltavat historiallisuutta.

6) Ilman historiallista vahvaa faktapohjaa Henrikin muistopäiväksi ei olisi vakiintunut Turun hiippakunnassa tammikuun 20. päivä, koska sama päivä oli ollut yleiskristillisten pyhien Fabianuksen ja Sebastianuksen muistopäivä jo vuosisatojen ajan.

7) Kansanomaisen Henrik ja Lalli -perinteen maantieteellinen epäyhtenäisyys ja rosoisuus ei tue ajatusta tietyn mallin mukaisesta fiktiivisen tarinan kirkollisesta pakkosyötöstä.

8) Valtaosa Henrikin traditiosta on talletettu vanhimmalta suomenkielisen kiinteän talonpoikaisasutuksen alueelta, mikä viittaa perinteen korkeaan ikään.

9) Perinteen monille ympäristön seurakunnille epäedullinen yksimielisyys Nousiaisista Henrikin alkuperäisenä hautapaikkana.

10) Köyliön Kirkkokarin kappelin funktionaalisesti hyvin epätarkoituksenmukainen sijainti vesirajassa ajatellen keinotekoisesti istutettua traditiota ja kulttia.

11) Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöskokoelmasta 1900-luvulla löydetty ja nyt ajoitettu tapahtuma-ajankohtaan liittynyt pääkallo.

12) Pyhään Henrikiin liittyneiden ihmeiden sijoittuminen muualle kuin Turkuun.

13) Surmatun ja surmaajan nimestä vallitseva yksimielisyys kansanperinteessä.

14) Ruotsin pyhimyskuningas Henrik eli Erik Jedvardsson olisi lähteiden väittämä Upsalan piispa Henrik, kun taas nimi ja nimenkantaja Heinärikki viittaisi saksalaiseen lähetysmunkkiin.

15) Vanhimmat tiedot Henrikin pyhimyskultista ovat 1200-luvulta (jolloin vielä eli 1100-luvulla syntyneitä).

16) Kansanomainen Henrik ja Lalli -perinne on pysynyt perussisällöltään hämmästyttävän samanlaisena vuosisadasta toiseen.

17) Henrikin ja Lallin historiallisuuteen uskominen ei edellytä yliluonnollisiin elementteihin uskomista.

18) Henrikin ja Lallin tarinan keskiössä olevan konfliktin asetelma vastaa sitä peruskuvaa, mitä me muuten tiedämme kontekstista. Tämä tulee esille muun muassa varhaiskeskiajan Suomea koskevista muista lähteistä.

19) Vaihtoehtoinen hypoteesi ”savua ilman tulta” eli tuulesta temmattu lentotarina on huomattavasti vaikeammin perusteltavissa eli normaalien tieteellisten arviointikriteerien valossa epätodennäköisempi.

”Taistelu Heikkilän talosta” 

Aspelinin mukaan ”Heikkilän talot, jotka sijaitsevat Aurajoen kummallakin puolella olisivat saaneet nimensä Henrik-piispasta…” Tarinalla ei liene mitään tekemistä sen enempää Mikko Heikkilän kuin Tuomas Heikkilänkään suhteen – mutta nimi Heikki tulee joka tapauksessa Henrikistä.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme julkaisi syyskuussa 2022 jo mainitun raflaavan kirja-arvion ”Lallin ja Henrikin arvoitus – kaksi uutuuskirjaa lähestyy Köyliöjärven surmaa täysin vastakkaisista suunnista” ylistäen Tuomas Heikkilän kirjaa ja suorastaan nonsaleeraten Mikko Heikkilän kirjaa: tarinat Henrikistä ja Lallista ovat myyttikasaumaa, vahingollinen ja fiktiivinen osa Suomen historiaa. Lalli-kirjan esipuheesta käy ilmi, että Juha Hurme itse olikin ollut keskeinen henkilö kyseisen kirjan syntyprosessissa.

Mistä on kysymys? Keskiajan tutkija ja nykyinen kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä nousi tieteen julkkikseksi 2005 teoksellaan ”Pyhän Henrikin legenda”, kun hänen väitettiin osoittaneen, ettei pyhää Henrikiä ja Lallia (ehkä) ollut olemassakaan. Tämä upposi mediaan ja myös usein ylirationalismia ja ultraskeptismiä korkeimpana tieteellisen ajattelun tasona pitävään yleiseen mielipiteeseen ja skientistiseen osaan niin sanottua tiedeyhteisöä.

Tuomas Heikkilän teos (2005) oli monipuolinen ja ilman muuta hyvin ansiokas teos. Pyhän Henrikin legenda oli keskiajalla kansainvälinen menestystarina ja Henrikistä tulikin yleiseurooppalainen marttyyripyhimys. Hän on tehnyt myös identiteettitutkimusta Henrikistä ja Lallista, millä kaikella on ilman muuta sijansa. Näitä tuloksia on sitten käytetty – ainakin muiden taholta – myös epätieteellisiin tendenssimäisiin johtopäätöksiin.

Tuomas Heikkilä on asettanut Henrikin ja Lallin historiallisuuden kyseenalaiseksi ennen muuta ns. aikalaislähteiden puutteen vuoksi. Hän on katsonut, että varhaisimmat lähteet sijoittuvat tapahtuneesta 4-5 sukupolven päähän. Kysymys on kuitenkin vain reilusta 100 vuodesta (1100-luvun puolivälistä 1280-luvulle), mihin saadaan toki sopimaan 4-5 sukupolvea, jos lasketaan sukupolvea kohti 25 vuotta. Se on relavantti laskutapa, kun puhutaan ihmisen perimästä, mutta ei ole, jos ja kun puhutaan suullisen muistitiedon siirtämisestä. 1280-luvulla on vielä elänyt vanhuksia, jotka ovat nuoruudessaan ehtineet elää vuosikymmeniä ihmisten kanssa, jotka ovat voineet olla jo nuoria aikuisia Köyliöjärven tapahtumien aikaan. Tai kysymys on isovanhempien välittämästä muistitiedosta lapsenlapsilleen. Esimerkiksi omat isovanhempani ovat syntyneet alkaneesta vuodesta 129-113 vuotta sitten ja olin 11 -vuotias, kun ensimmäinen heistä kuoli ja 29-vuotias, kun viimeinen heistä kuoli.

Historiantutkija tekee päätelmänsä kokonaisuuden perusteella, ei kaavamaisesti.

Keskiajalta lähteitä kaikkiaankin on vähän, tulkinnat ovat aina ”totta” tietyllä todennäköisyydellä – siis kunnes toisin todistetaan! Ja mitä kaikkea meidän pitäisi kiistää vaikkapa vanhan ajan ja antiikin historiasta samalla kaavamaisella todistusvaatimuksella tai niiden kirjoituksettomien kulttuurien piiristä, joiden historia pohjautuu lähinnä vain suulliseen historiaan?

Tuomas Heikkilä on myöntänyt, että todennäköisesti taustalla on historiallinen tapahtuma, mutta hän sanoo tämän sordiinolla. Mikko Heikkilän ja Tuomas Heikkilän sovitut keskustelutilaisuudet Turun ja Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2022 peruuntuivat Tuomas Heikkilän toiveesta.

Syyskuun 12. päivä (2022) yleradion kulttuuri-ykkösen aiheena oli ”Lallista tuli nationalistinen symboli. Historioitsija tutki piispansurmaajaa vaikka epäilee hänen olemassaoloaan”. Ohjelmassa toimittaja Niklas Wancke haastattteli vain Tuomas Heikkilää. Toimittaja Wancke oli erityisen viehättynyt Lallin ja Henrikin historiallisuuden kiistämisestä, ja kun Tuomas Heikkiläkin kommentoi, että ilmeisesti pohjalla on kuitenkin historiallinen ydin – vaihtoi toimittaja nopeasti puheenaihetta… Pohjimmiltaan Heikkilöiden näkemykset lienevät lähempänä toisiaan kuin miltä näyttää: puolillaan olevasta lasista toinen osoittaa sitä puolta, joka on täynnä, toinen enemmän tyhjää puolta.

Heinien herrana ja talven selän taittajana

Ensin ajattelin Mikko Heikkilän sortuvan marginaaliseen spekulaatioon, kun hän ryhtyy käsittelemään Heinärikin ja Lallin yhteyttä heiniin ja karhuun. Hän näet katsoo suomalaisen nimityksen Heinä-rikki assosioituneen suomalaisten mielissä heinään ja ehkä juuri Lallin talossa käytyyn kiistaan kestityksestä ja heinistä. Myös nimi Lalli voi viitata heinäkasaan, mutta se oli myös yksi karhun eufemistisista nimityksistä ja saattaisi  murhaajan nimityksenä olla myös surmavirren muistiinkirjoittajan väärinkäsitys Kerttu-emännän sanaleikistä ”Mistäs Lalli olisi lakin saanut?”, kun miehensä oli ilmoittanut kaataneensa karhun… Näin myös Martti Haavio. Lähellä Lalloilan tilaa on sijainnut Karhialan kylä. Myös tämä nimitys voidaan johtaa sekä heiniin tai Unto Salon tapaan karhuun. 

Muutama kuukausi myöhemmin koin itse ahaa -elämyksen: kielentutkija Mikko Heikkilä ja perinteentutkija Haavio ovat aivan oikeilla jäljillä! Puuttuva rengas tulkintaan seuraakin mielestäni tässä. Satuin näet lukemaan Kittilän Särestön kansanperinnettä sisältävästä Brita Polttilan kirjasta ”Korte-Heikka sutena ja muita Lapin tarinoita” (1997): ”Särestön Anttu oli vanhoilta kuullut, miten tammikuun lopulla päivän kasvaessa oli kuunneltu `talven selän taittumista`. Heikin-päivän vastaisena yönä oli puolenyön maissa istuttu neljän tien ristillä… Puhua ei saanut. Odotettiin vaiti kunnes kajahti ukkosen jylyä muistuttava jyrähdys. Se merkitsi talven selän taittumista. Mitä rajumpi jyrähdys, sitä aikaisemmin keväällä sai tuoretta rehua. Kevätrehuista riippui lehmien hengissä selviäminen huonoina vuosina, kun jängiltä korjatut luonnonheinät loppuivat…”

Karja- ja maatalouden myötä oli eriytynyt useampi talvinen vuodenkulkuun liittyvä taitepäivä; 1) satokauden päättyminen ja uuden alku kekrinä, 2) valon vähenemisen taittuminen valon lisääntymiseen ja 3) termisen talvenselän taittuminen, mistä muodostuikin tärkein jakopäivä karjanhoidon kannalta.

Jo Gregorius Suuri oli 500-luvulla kehoittanut muuttamaan pakanatemppelit vihkivedellä vihmottuna uuden uskon käyttöön, ja yleiskatolisen lähetysohjeen mukaista oli, että vanhoille rituaaleille pyrittiin antamaan uusi kristillinen sisältö.

Pyhän Henrikin muistopäivän eli Heikin päivän sijainti (20.1. / 19.1.) tarjosikin merkittävän mahdollisuuden taistelussa pakanallista kulttia vastaan. Muinaissuomalaisessa karhukultissa taivaasta laskettu karhu lienee talviunellaan ratkaisevasti vaikuttanut niin talven tuloon syksyllä, kuin sen päättymiseen keväällä. Talven selän katkaisi karhun oletettu kyljen kääntö talvipesässään. Kustaa Vilkunan mukaan (1950/2001) ”keskitalven aikaan 13.1. (tai 19.1.) karhu talvikojussaan käänsi kylkeään ja sanoi: ´Yö puolessa, nälkä suolessa´.  Se oli karhun merkkipäivä…”

Talven selkä oli siis karjataloudessa tärkeä jakopäivä, jotta karja saataisiin vietyä hengissä kevääseen ja uuteen kasvukauteen. Vilkunan mukaan sanottiin ”Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talven selän” tai ”Heikki heinät jakaa”. Heikkinä näet pitää eläinten rehuista olla vielä puolet jäljellä tai muuten ”Erkki (18.5.) lehmät tappaa”.

Pyhän Henrikin muistopäivä tammikuussa antoi siis mahdollisuuden syrjäyttää ”karhun päivä” talven selän taitekohtana. Ja niin Henrikistä tuli karhun sijaan ”heinien herra”, heinävarojen suojelija. Samaan tapaan kuin Pyhästä Andreaasta X -muotoisine risteineen tuli perukan metsästäjän mielikuvissa ketunsaksien ja ketunpyynnin suojeluspyhimys tai peräti kaikkien vipulaitteiden mestari Antero Vipunen. Pyhä tarkoituksenmukaisuus lienee keskiajan Suomen kirkossa johtanut myös Annan päivän sijoittamiseen muusta kristikunnasta (15.12.) poiketen ajankohtaan 9.12. Vilkunan mukaan tähän päivään sijoittui juliaanisen kalenterin jätättämisen vuoksi Suomen myöhäiskeskiajalla vuoden pimein / lyhin päivä ja sillä syrjäytettiin aiempi pakanallinen merkkipäivä.

Mutta karhulla oli ollut peräti kaksi vuotuista merkkipäivää. Juha Pentikäisen  (2005) mukaan: Marketan päivä 13.7. on ollut kesällä ”karhun (syntymä)päivä”, jolloin oli elettävä karhulle mieliksi, ettei se tuottaisi vahinkoa karjalle… Ja niin katolinen kirkko pyrki taistelemaan karhun juhlaa vastaan siirtämällä täällä Pyhän Margareetan eli Marketan (Marjatan) päivän heinäkuun 13:ksi. Marjetan päivää vietetään Rovaniemellä edelleen. Vielä Ollinpäivänäkään 29.7. ”ei kukaan uskaltanut korjata heinää, pelosta, että jos silloin liikuttaisi karjanrehua, karhu tekisi vahinkoa”.

Varsinais-Suomen Taivassalon keskiaikaisessa kirkossa on ns. Kalannin koulukunnan maalaus 1470-luvulta, jossa ovat rinnakkain karhun, se on pakanuuden selättäjät, nimittäin Pyhä Henrik jaloissaan Lalli ja Pyhä Margareetta jaloissaan lohikäärme. Kuten Kristus voitti kuolemalla kuoleman vallan, Henrik voitti kuolemalla Lallin so. karhun ja pakanuuden vallan.

Lopuksi

Mikko K. Heikkilän tutkimus pystyy perustelemaan tämän hetken vahvimmaksi tieteelliseksi totuudeksi edelleen näkemyksen, että Köyliönjärven tapahtumat samoin kuin osapuolet ”Henrik” ja ”Lalli” ovat  historiallisia. Henkilöiden tarkempi identifikaatio on kuitenkin edelleen tieteellisen keskustelun alainen. Onhan Henrikiksi esitetty myös Sigtunan piispa Henrikiä, joka kuoli jo 1134.

Turun piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta väitöskirjan tehnyt Ari-Pekka Palola on pitäytynyt 2012 päivittämässään Kansallisbiografian artikkeleissaan (ks. myös Kaleva 20.1.2002) näkemykseen, että Henrik oli englantilainen, kuten monet muut Ruotsin varhaisen kirkon piispat ja että Henrik tuli Ruotsiin paavin lähettilään Nikolaus Albanolaisen seurueessa 1153. Suomeen Henrik olisi tullut 1157 Erik Jedvardinpojan sotaretken yhteydessä ja toiminut Suomessa ”lähetyspiispana” luoden kirkollista järjestystä. Suomen historian varhaisimman ajoitetun tapahtuman ajankohta Köyliönjärvellä olisi 20.1.1158 eli 865 vuotta sitten!

Isonvihan aikana tapahtuneen Turun tuomiokirkon ryöstön yhteydessä osa Henrikiin liittyvistä relikeistä hävisi, mutta ei kaikki. Kalloreliikki on radiohiiliajoitettu 1100-luvulle. DNA -tutkimus toisi varmaan pohjaa tulkinnalle, oliko henkilö manner-Euroopasta vai oliko hän Brittein saarelta. 

Oliko ”surmavirsi” alunperin kansankielinen ”leisi”, jota laulettiin esim. Henrikin reliikkejä siirrettäessä Nousiaisista ensin Turun Koroisten Räntämäelle, ja myöhemmin Unikankareelle tuomiokirkkoon? Latinankielinen Ramus virens olivarum -hymni edustaa oppinutta tyyliä, ja tekijäksi Palola on nimennyt piispa Ragvaldin (1309-1321). Hymni kuuluu myös evankelisluterilaisen virsikirjan uusiin virsiin (VK 759) Teivas Oksalan ja lestadiolaisen virsirunoilijan rovasti Niilo Rauhalan suomentamana ja tuunaamana: ”Tuo lehvää öljypuiden kyyhkynen nokassaan…

4. Mies saapui Englannista
uskoa kylvämään,
hän, opettaja Suomen,
sai kansaa kääntymään.
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.

……….

10. Hän voitti kuolemallaan
martyyrin seppeleen,
kun pyöveli niin julma
sai hänet uhrikseen.
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen…”

Hyvää Heikin eli pyhän Heinärikin – Suomen suojeluspyhimyksen ja esirukoilijan muistopäivää!

Markku Korteniemi on historian ja yhteiskuntaopin lehtori (FL), joka on tehnyt tutkimusta ja julkaissut artikkeleita historian ja arkeologian alalta. Hänen hengellinen taustansa on lestadiolaisuudessa.