Herra Heinärikki ja Lalli – totta vai tarua?

MARKKU KORTENIEMI

Kesäkuussa 2022 dosentti FT Mikko K. Heikkilä julkaisi Warelian kustantamana teoksen ”Heinien herrat  – Suomen historian pisin perinne”.

Kirjan nimi ”Heinien herrat” liittynee Pyhän Henrikin ruohonjuuritason kulttiin. Heinärikki on varhainen suomenkielinen nimitys henkilölle, joka tunnetaan myös nimillä Henrik ja Henricus. Palaan ”heiniin” vielä kirjoituksen loppupuolella. 

Mikko Heikkilän haastattelu kirjansa tematiikasta on katsottavissa täällä. Pian kirjan julkaisemisen jälkeen ilmestyi myös tahoja, jotka halusivat lytätä suoralta kädeltä Mikko Heikkilän teoksen ja nostaa arvoon arvaamattomaan professori Tuomas Heikkilän hiukan myöhemmin kesällä ilmestyneen kirjan ”Lalli – kansallismurhaajan muotokuva” (ks. myös 1 ja 2). Mikko Heikkilän kirjan esittelyn mukaan:

”…ensimmäisessä osassa jäljitetään usean eri tieteenalan metodein monen tutkijan historialliseksi henkilöksi olettamaa piispa Henrikiä. Toisessa osassa käsitellään Pyhän Henrikin pyhimyskultin syntyä ja ajoitusta. Kolmannessa osassa pyritään rekonstruoimaan ja ajoittamaan Piispa Henrikin surmavirreksi kutsuttu vanha suomenkielinen runo(laulu). Kaikissa kolmessa osassa käsitellään myös kirkollisen ja kansanomaisen Henrik-perinteen ajallista kehitystä…”

Henrikin ja Lallin problematiikkaan ovat paneutuneet viimeisen 200-300 vuoden aikana lukuisat suomalaiset kansanrunouden ja historian tutkijat kuten muiden muassa Porthan, J. Krohn, K. Krohn, Rinne, Juvelius, Harva, Jaakkola, Maliniemi, Ojansuu, Haavio, Kustaa Vilkuna, Jutikkala, Pirinen, Jokipii, Salo, Suvanto, Heininen, Palola… Niin sanottua surmavirttä on perusteellisimmin tutkinut Martti Haavio teoksellaan ”Piispa Henrik ja Lalli – piispa Henrikin surmavirren historiaa” (1948).

Mikko Heikkilän historiatieteisiin pohjautuva diakroninen monitieteinen tutkimusote on pitkälti sama kuin äskettäin edesmenneen professori Unto Salon. Heikkilä on erityisesti kielihistorian asiantuntija, mutta hän on tehnyt vertaisarvioituja artikkeleita kielentutkimuksen ohella historian ja uskontohistorian alalta.

Nyt ilmestyneen teoksen lähdeluettelossa on yli 300 julkaisua, viitteitä yli 600. Lisäksi teokseen on sisällytetty varsinaisesta tekstistä erotettuja ”excursuksia”, jotka ovat tietoiskuja jostain teemaan liittyvästä yksityiskohdasta tai kannanottoja nykykeskusteluun.

Kuka oli herra Heinärikki?

Jo vuoden 2013 artikkelissa ”Sanctus (H)e(n)ricus rex Suetie et sanctus Henricus episcopus Upsalensis – en och samme engeskfödde man? (Historisk Tidskrift 3/2013) ja sitten vuoden 2016 kirjaversiossa Kuka oli herra Heinärikki” Mikko Heikkilä piti todennäköisenä, että tietyt kielelliset todisteet viittaisivat ennemmin ”Heinärickin” saksalaiseen alkuperään kuin englantilaiseen (ks. myös). Tässä hän tekee hyvin radikaalin tulkinnan; nimittäin ”piispa Henrikissä” yhdistyisi useita henkilöitä. Ruotsin pyhimyskuningas Henrik / Erik Jedvardsson / Henry Edwardson olisi lähteiden väittämä yksi ja sama henkilö Upsalan piispa Henrik, kun taas nimenkantaja Heinärikki viittaisi saksalaiseen pappismunkkiin; yläsaksalaiseen Hampuri-Bremenin arkkihiippakunnasta Pohjolaan siirrettyyn sisterssiläismunkkiin Heinrichiin. Ja kärjistettynä ilmaistuna: kun kansanperinne olisi jo antanut näiden henkilöiden tarkoituksenmukaiseen yhdistämiseen mahdollisuuden 1200-luvun lopulla, niin kirkollinen pyhimyskertomusten toimitus ei malttanut jättää tätä hyödyttämättä. Näkemys on vielä hypoteesin asteella, mutta tekijä on löytänyt tulkintansa tueksi useampia aihetodisteita.

Pyhä Henrik ja pyhä Erik purjehtivat Suomeen keskiaikaisen alttarikaapin kuvassa. Wikimedia Commons.

Mikko Heikkilä käsittelee myös suullisen perinteen muuntumisnopeutta ja historiallista lähdearvoa. Pyhän Henrikin surmavirttä on epäilty viime aikoina myöhäsyntyiseksi – aikaisintaan myöhäiskeskiaikaiseksi, ja jopa 1600-luvun tuotteeksi. Heikkilä osoittaa vanhemman kirjallisen version jo 1500-luvulta, ja hän osoittaa kielellisten, maantieteellisten ja historiallisten argumenttien perusteella vakuuttavasti surmavirren keskiaikaisuuden ja sen, että se on syntynyt Suomessa ja suomenkielisen väestön keskuudessa. Hän käsittelee myös Pyhän Henrikin surmavirren toisintojen sukupuuta ja julkaisee rekonstruktion surmavirren alkuperäisestä asusta.

Pitää muistaa, että lähes kaikki muut ”muinaisrunomme” ovat saaneet kirjallisen asunsa vielä myöhemmin. Kuitenkin esimerkiksi Jouko Hautala pystyi säeanalyysillaan ajoittamaan Hirven hiihdäntä -runon rautakaudelle. Surmavirren joissakin toisinnoissa on lainauksia Hiiden hirven hiihdännästä ja tiedämme, että epäpariset sukset ”lyly ja kalhu” olivat tuolloin käytössä myös Lounais-Suomessa.

Surmavirsi ei ole ytimeltään kansainvälinen ”lentotarina”, vaan pääkohdin surmavirsi sopii historialliseen kokonaisuuteen. On siis uskottavaa, että 1100-luvulla todella tapahtui Muinais-Hämeessä Satakunnan Köyliössä ulkomaalaistaustaisen kristillisen hengenmiehen, ”Hämehen Heinärikin”, murha Köyliönjärven pohjoisosassa Kirkkokarin tuntumassa, tekijänä paikallinen mahtimies, jota ainakin myöhemmin nimitettiin Lalliksi. Yksi taustatekijä viharikokseen lienee ollut ns. kirkollinen pakkokestitys.

Myöhemmin surmavirsi on elänyt. Runoelmaan on liitetty yksityiskohtia esim. Henrikin sormesta ja kypärästä. Mikko Heikkilä on tässä pitkälti samoilla linjoilla mm. kansanrunoudentutkija Martti Haavion kanssa. Haavio ajoitti surmavirren 1200-luvulle, Köyliön ja Nousiaisen nuoreen ja innokkaaseen ”varhaiskulttiin” ja tilanteeseen, jossa uuden hallinnon ”ruokaruotsi”-kestityskysymys oli ajankohtainen. Seppo Suvanto on ajoittanut surmavirren varhaisimmat osat 1200-luvun alkupuoliskolle.

Argumentit Henrikin ja Lallin historiallisuuden puolesta

Tiedeyhteisön ”viralliseksi” käsitykseksi on ainakin mediassa ehditty julistaa, että Henrik ja Lalli olivat fiktiivisiä taruolentoja. Näkemyksessään Henrikin ja Lallin historiallisuudesta Mikko Heikkilä edustaa kuitenkin historian, arkeologian ja kansanrunouden tutkijoiden pitkää jatkumaa. Se, että joillakin heistä on ollut aikansa hengen mukaisia nationalistisia painotuksia ei tee heistä ääriajattelijoita eikä nollaa heidän tutkimustuloksiaan, kuten nykyajan tutkijoiden tutkimustuloksia ei tee arvottomaksi se, että heidän ajattelussaan voi olla nykyajalle tyypillisiä ”taittovirheitä”.

Keskeisimpiä historiallisia lähteitä Henrikistä ovat 1200-1300 -luvuilta Pyhän Eerikin ja Pyhän Henrikin legendat, Upsalan hiippakunnan piispankronikka, Maunu I:n sinetti ja muun muassa Upsalan arkkipiispan kehotus, että kaikkien pappien on vietettävä vuosittain messu Pyhän Erikin ja Henrikin muistolle.

Mikko Heikkilä tiivistää argumentit Henrikin ja Lallin historiallisuudesta 19 näkökohtaan:

1) Kansanomaisen ja virallisen kertomuksen sellaiset yhtäpitävyydet ja erot, jotka on luontevimmin johdettavissa yhteisestä kantamuodosta kuin toisistaan.

Pyhä Henrik Missale Åboensessa. Wikimedia Commons.

2) Surmavirsi -runon teeman kannalta keskeiset sanat ja käsitteet rimmaavat toisiinsa ainoastaan suomen kielessä, mikä todistaa tradition synnystä Suomen suomenkielisten parissa, ei ulkomaisena tuontitavarana, eikä Suomen ruotsin- ja latinankielisen papiston piirissä.

3) Niin henkilö- kuin paikannnimistö puoltavat tapahtumien historiallisuutta.

4) Runoon liittyvät kielelliset perusteet viittaavat keskiaikaan, viimeistään 1300-luvulle.

5) Runon sankarin Henrikin kannalta tietyt kiusalliset piirteet puoltavat historiallisuutta.

6) Ilman historiallista vahvaa faktapohjaa Henrikin muistopäiväksi ei olisi vakiintunut Turun hiippakunnassa tammikuun 20. päivä, koska sama päivä oli ollut yleiskristillisten pyhien Fabianuksen ja Sebastianuksen muistopäivä jo vuosisatojen ajan.

7) Kansanomaisen Henrik ja Lalli -perinteen maantieteellinen epäyhtenäisyys ja rosoisuus ei tue ajatusta tietyn mallin mukaisesta fiktiivisen tarinan kirkollisesta pakkosyötöstä.

8) Valtaosa Henrikin traditiosta on talletettu vanhimmalta suomenkielisen kiinteän talonpoikaisasutuksen alueelta, mikä viittaa perinteen korkeaan ikään.

9) Perinteen monille ympäristön seurakunnille epäedullinen yksimielisyys Nousiaisista Henrikin alkuperäisenä hautapaikkana.

10) Köyliön Kirkkokarin kappelin funktionaalisesti hyvin epätarkoituksenmukainen sijainti vesirajassa ajatellen keinotekoisesti istutettua traditiota ja kulttia.

11) Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöskokoelmasta 1900-luvulla löydetty ja nyt ajoitettu tapahtuma-ajankohtaan liittynyt pääkallo.

12) Pyhään Henrikiin liittyneiden ihmeiden sijoittuminen muualle kuin Turkuun.

Turun tuomiokirkko

13) Surmatun ja surmaajan nimestä vallitseva yksimielisyys kansanperinteessä.

14) Ruotsin pyhimyskuningas Henrik eli Erik Jedvardsson olisi lähteiden väittämä Upsalan piispa Henrik, kun taas nimi ja nimenkantaja Heinärikki viittaisi saksalaiseen lähetysmunkkiin.

15) Vanhimmat tiedot Henrikin pyhimyskultista ovat 1200-luvulta (jolloin vielä eli 1100-luvulla syntyneitä).

16) Kansanomainen Henrik ja Lalli -perinne on pysynyt perussisällöltään hämmästyttävän samanlaisena vuosisadasta toiseen.

17) Henrikin ja Lallin historiallisuuteen uskominen ei edellytä yliluonnollisiin elementteihin uskomista.

18) Henrikin ja Lallin tarinan keskiössä olevan konfliktin asetelma vastaa sitä peruskuvaa, mitä me muuten tiedämme kontekstista. Tämä tulee esille muun muassa varhaiskeskiajan Suomea koskevista muista lähteistä.

19) Vaihtoehtoinen hypoteesi ”savua ilman tulta” eli tuulesta temmattu lentotarina on huomattavasti vaikeammin perusteltavissa eli normaalien tieteellisten arviointikriteerien valossa epätodennäköisempi.

”Taistelu Heikkilän talosta” 

Aspelinin mukaan ”Heikkilän talot, jotka sijaitsevat Aurajoen kummallakin puolella olisivat saaneet nimensä Henrik-piispasta…” Tarinalla ei liene mitään tekemistä sen enempää Mikko Heikkilän kuin Tuomas Heikkilänkään suhteen – mutta nimi Heikki tulee joka tapauksessa Henrikistä.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme julkaisi syyskuussa 2022 jo mainitun raflaavan kirja-arvion Lallin ja Henrikin arvoitus – kaksi uutuuskirjaa lähestyy Köyliöjärven surmaa täysin vastakkaisista suunnista ylistäen Tuomas Heikkilän kirjaa ja suorastaan nonsaleeraten Mikko Heikkilän kirjaa: tarinat Henrikistä ja Lallista ovat myyttikasaumaa, vahingollinen ja fiktiivinen osa Suomen historiaa. Lalli-kirjan esipuheesta käy ilmi, että Juha Hurme itse olikin ollut keskeinen henkilö kyseisen kirjan syntyprosessissa.

Mistä on kysymys? Keskiajan tutkija ja nykyinen kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä nousi tieteen julkkikseksi 2005 teoksellaan Pyhän Henrikin legenda, kun hänen väitettiin osoittaneen, ettei pyhää Henrikiä ja Lallia (ehkä) ollut olemassakaan. Tämä upposi mediaan ja myös usein ylirationalismia ja ultraskeptismiä korkeimpana tieteellisen ajattelun tasona pitävään yleiseen mielipiteeseen ja skientistiseen osaan niin sanottua tiedeyhteisöä.

Tuomas Heikkilän teos (2005) oli monipuolinen ja ilman muuta hyvin ansiokas teos. Pyhän Henrikin legenda oli keskiajalla kansainvälinen menestystarina ja Henrikistä tulikin yleiseurooppalainen marttyyripyhimys. Hän on tehnyt myös identiteettitutkimusta Henrikistä ja Lallista, millä kaikella on ilman muuta sijansa. Näitä tuloksia on sitten käytetty – ainakin muiden taholta – myös epätieteellisiin tendenssimäisiin johtopäätöksiin.

Teatteriohjaaja Juha Hurme

Tuomas Heikkilä on asettanut Henrikin ja Lallin historiallisuuden kyseenalaiseksi ennen muuta ns. aikalaislähteiden puutteen vuoksi. Hän on katsonut, että varhaisimmat lähteet sijoittuvat tapahtuneesta 4-5 sukupolven päähän. Kysymys on kuitenkin vain reilusta 100 vuodesta (1100-luvun puolivälistä 1280-luvulle), mihin saadaan toki sopimaan 4-5 sukupolvea, jos lasketaan sukupolvea kohti 25 vuotta. Se on relavantti laskutapa, kun puhutaan ihmisen perimästä, mutta ei ole, jos ja kun puhutaan suullisen muistitiedon siirtämisestä. 1280-luvulla on vielä elänyt vanhuksia, jotka ovat nuoruudessaan ehtineet elää vuosikymmeniä ihmisten kanssa, jotka ovat voineet olla jo nuoria aikuisia Köyliöjärven tapahtumien aikaan. Tai kysymys on isovanhempien välittämästä muistitiedosta lapsenlapsilleen. Esimerkiksi omat isovanhempani ovat syntyneet alkaneesta vuodesta 129-113 vuotta sitten ja olin 11 -vuotias, kun ensimmäinen heistä kuoli ja 29-vuotias, kun viimeinen heistä kuoli.

Historiantutkija tekee päätelmänsä kokonaisuuden perusteella, ei kaavamaisesti.

Keskiajalta lähteitä kaikkiaankin on vähän, tulkinnat ovat aina ”totta” tietyllä todennäköisyydellä – siis kunnes toisin todistetaan! Ja mitä kaikkea meidän pitäisi kiistää vaikkapa vanhan ajan ja antiikin historiasta samalla kaavamaisella todistusvaatimuksella tai niiden kirjoituksettomien kulttuurien piiristä, joiden historia pohjautuu lähinnä vain suulliseen historiaan?

Tuomas Heikkilä on myöntänyt, että todennäköisesti taustalla on historiallinen tapahtuma, mutta hän sanoo tämän sordiinolla. Mikko Heikkilän ja Tuomas Heikkilän sovitut keskustelutilaisuudet Turun ja Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2022 peruuntuivat Tuomas Heikkilän toiveesta.

Syyskuun 12. päivä (2022) yleradion kulttuuri-ykkösen aiheena oli Lallista tuli nationalistinen symboli. Historioitsija tutki piispansurmaajaa vaikka epäilee hänen olemassaoloaan. Ohjelmassa toimittaja Niklas Wancke haastattteli vain Tuomas Heikkilää. Toimittaja Wancke oli erityisen viehättynyt Lallin ja Henrikin historiallisuuden kiistämisestä, ja kun Tuomas Heikkiläkin kommentoi, että ilmeisesti pohjalla on kuitenkin historiallinen ydin – vaihtoi toimittaja nopeasti puheenaihetta… Pohjimmiltaan Heikkilöiden näkemykset lienevät lähempänä toisiaan kuin miltä näyttää: puolillaan olevasta lasista toinen osoittaa sitä puolta, joka on täynnä, toinen enemmän tyhjää puolta.

Heinien herrana ja talven selän taittajana

Ensin ajattelin Mikko Heikkilän sortuvan marginaaliseen spekulaatioon, kun hän ryhtyy käsittelemään Heinärikin ja Lallin yhteyttä heiniin ja karhuun. Hän näet katsoo suomalaisen nimityksen Heinä-rikki assosioituneen suomalaisten mielissä heinään ja ehkä juuri Lallin talossa käytyyn kiistaan kestityksestä ja heinistä. Myös nimi Lalli voi viitata heinäkasaan, mutta se oli myös yksi karhun eufemistisista nimityksistä ja saattaisi  murhaajan nimityksenä olla myös surmavirren muistiinkirjoittajan väärinkäsitys Kerttu-emännän sanaleikistä ”Mistäs Lalli olisi lakin saanut?”, kun miehensä oli ilmoittanut kaataneensa karhun… Näin myös Martti Haavio. Lähellä Lalloilan tilaa on sijainnut Karhialan kylä. Myös tämä nimitys voidaan johtaa sekä heiniin tai Unto Salon tapaan karhuun. 

Muutama kuukausi myöhemmin koin itse ahaa -elämyksen: kielentutkija Mikko Heikkilä ja perinteentutkija Haavio ovat aivan oikeilla jäljillä! Puuttuva rengas tulkintaan seuraakin mielestäni tässä. Satuin näet lukemaan Kittilän Särestön kansanperinnettä sisältävästä Brita Polttilan kirjasta ”Korte-Heikka sutena ja muita Lapin tarinoita (1997): ”Särestön Anttu oli vanhoilta kuullut, miten tammikuun lopulla päivän kasvaessa oli kuunneltu `talven selän taittumista`. Heikin-päivän vastaisena yönä oli puolenyön maissa istuttu neljän tien ristillä… Puhua ei saanut. Odotettiin vaiti kunnes kajahti ukkosen jylyä muistuttava jyrähdys. Se merkitsi talven selän taittumista. Mitä rajumpi jyrähdys, sitä aikaisemmin keväällä sai tuoretta rehua. Kevätrehuista riippui lehmien hengissä selviäminen huonoina vuosina, kun jängiltä korjatut luonnonheinät loppuivat…”

Pakanuuden eli karhun vallan voittajat pyhä Henrik jaloissaan Lalli ja pyhä Margareetta jaloissaan lohikäärme Taivassalon kirkon seinämaalauksessa. (Istvan Racz – Riitta Pylkkänen 1966).

Karja- ja maatalouden myötä oli eriytynyt useampi talvinen vuodenkulkuun liittyvä taitepäivä; 1) satokauden päättyminen ja uuden alku kekrinä, 2) valon vähenemisen taittuminen valon lisääntymiseen ja 3) termisen talvenselän taittuminen, mistä muodostuikin tärkein jakopäivä karjanhoidon kannalta.

Jo Gregorius Suuri oli 500-luvulla kehoittanut muuttamaan pakanatemppelit vihkivedellä vihmottuna uuden uskon käyttöön, ja yleiskatolisen lähetysohjeen mukaista oli, että vanhoille rituaaleille pyrittiin antamaan uusi kristillinen sisältö.

Pyhän Henrikin muistopäivän eli Heikin päivän sijainti (20.1. / 19.1.) tarjosikin merkittävän mahdollisuuden taistelussa pakanallista kulttia vastaan. Muinaissuomalaisessa karhukultissa taivaasta laskettu karhu lienee talviunellaan ratkaisevasti vaikuttanut niin talven tuloon syksyllä, kuin sen päättymiseen keväällä. Talven selän katkaisi karhun oletettu kyljen kääntö talvipesässään. Kustaa Vilkunan mukaan (1950/2001) ”keskitalven aikaan 13.1. (tai 19.1.) karhu talvikojussaan käänsi kylkeään ja sanoi: ´Yö puolessa, nälkä suolessa´.  Se oli karhun merkkipäivä…”

Talven selkä oli siis karjataloudessa tärkeä jakopäivä, jotta karja saataisiin vietyä hengissä kevääseen ja uuteen kasvukauteen. Vilkunan mukaan sanottiin ”Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talven selän” tai ”Heikki heinät jakaa”. Heikkinä näet pitää eläinten rehuista olla vielä puolet jäljellä tai muuten ”Erkki (18.5.) lehmät tappaa”.

Pyhän Henrikin muistopäivä tammikuussa antoi siis mahdollisuuden syrjäyttää ”karhun päivä” talven selän taitekohtana. Ja niin Henrikistä tuli karhun sijaan ”heinien herra”, heinävarojen suojelija. Samaan tapaan kuin Pyhästä Andreaasta X -muotoisine risteineen tuli perukan metsästäjän mielikuvissa ketunsaksien ja ketunpyynnin suojeluspyhimys tai peräti kaikkien vipulaitteiden mestari Antero Vipunen. Pyhä tarkoituksenmukaisuus lienee keskiajan Suomen kirkossa johtanut myös Annan päivän sijoittamiseen muusta kristikunnasta (15.12.) poiketen ajankohtaan 9.12. Vilkunan mukaan tähän päivään sijoittui juliaanisen kalenterin jätättämisen vuoksi Suomen myöhäiskeskiajalla vuoden pimein / lyhin päivä ja sillä syrjäytettiin aiempi pakanallinen merkkipäivä.

Mutta karhulla oli ollut peräti kaksi vuotuista merkkipäivää. Juha Pentikäisen  (2005) mukaan: Marketan päivä 13.7. on ollut kesällä ”karhun (syntymä)päivä”, jolloin oli elettävä karhulle mieliksi, ettei se tuottaisi vahinkoa karjalle… Ja niin katolinen kirkko pyrki taistelemaan karhun juhlaa vastaan siirtämällä täällä Pyhän Margareetan eli Marketan (Marjatan) päivän heinäkuun 13:ksi. Marjetan päivää vietetään Rovaniemellä edelleen. Vielä Ollinpäivänäkään 29.7. ”ei kukaan uskaltanut korjata heinää, pelosta, että jos silloin liikuttaisi karjanrehua, karhu tekisi vahinkoa”.

Varsinais-Suomen Taivassalon keskiaikaisessa kirkossa on ns. Kalannin koulukunnan maalaus 1470-luvulta, jossa ovat rinnakkain karhun, se on pakanuuden selättäjät, nimittäin Pyhä Henrik jaloissaan Lalli ja Pyhä Margareetta jaloissaan lohikäärme. Kuten Kristus voitti kuolemalla kuoleman vallan, Henrik voitti kuolemalla Lallin so. karhun ja pakanuuden vallan.

Lopuksi

Mikko K. Heikkilän tutkimus pystyy perustelemaan tämän hetken vahvimmaksi tieteelliseksi totuudeksi edelleen näkemyksen, että Köyliönjärven tapahtumat samoin kuin osapuolet ”Henrik” ja ”Lalli” ovat  historiallisia. Henkilöiden tarkempi identifikaatio on kuitenkin edelleen tieteellisen keskustelun alainen. Onhan Henrikiksi esitetty myös Sigtunan piispa Henrikiä, joka kuoli jo 1134.

Turun piispoista Maunu Tavastista ja Olavi Maununpojasta väitöskirjan tehnyt Ari-Pekka Palola on pitäytynyt 2012 päivittämässään Kansallisbiografian artikkeleissaan (ks. myös Kaleva 20.1.2002) näkemykseen, että Henrik oli englantilainen, kuten monet muut Ruotsin varhaisen kirkon piispat ja että Henrik tuli Ruotsiin paavin lähettilään Nikolaus Albanolaisen seurueessa 1153. Suomeen Henrik olisi tullut 1157 Erik Jedvardinpojan sotaretken yhteydessä ja toiminut Suomessa ”lähetyspiispana” luoden kirkollista järjestystä. Suomen historian varhaisimman ajoitetun tapahtuman ajankohta Köyliönjärvellä olisi 20.1.1158 eli 865 vuotta sitten!

Piispa Henrik kastaa suomalaisia Kupittaan lähteellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus.

Isonvihan aikana tapahtuneen Turun tuomiokirkon ryöstön yhteydessä osa Henrikiin liittyvistä relikeistä hävisi, mutta ei kaikki. Kalloreliikki on radiohiiliajoitettu 1100-luvulle. DNA -tutkimus toisi varmaan pohjaa tulkinnalle, oliko henkilö manner-Euroopasta vai oliko hän Brittein saarelta. 

Oliko ”surmavirsi” alunperin kansankielinen ”leisi”, jota laulettiin esim. Henrikin reliikkejä siirrettäessä Nousiaisista ensin Turun Koroisten Räntämäelle, ja myöhemmin Unikankareelle tuomiokirkkoon? Latinankielinen Ramus virens olivarum -hymni edustaa oppinutta tyyliä, ja tekijäksi Palola on nimennyt piispa Ragvaldin (1309-1321). Hymni kuuluu myös evankelisluterilaisen virsikirjan uusiin virsiin (VK 759) Teivas Oksalan ja lestadiolaisen virsirunoilijan rovasti Niilo Rauhalan suomentamana ja tuunaamana: ”Tuo lehvää öljypuiden kyyhkynen nokassaan…

4. Mies saapui Englannista
uskoa kylvämään,
hän, opettaja Suomen,
sai kansaa kääntymään.
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen.

……….

10. Hän voitti kuolemallaan
martyyrin seppeleen,
kun pyöveli niin julma
sai hänet uhrikseen.
Riemuitse, Suomen kansa,
ja Herraa armostansa
ylistä palvoen…”

Hyvää Heikin eli pyhän Heinärikin – Suomen suojeluspyhimyksen ja esirukoilijan muistopäivää!

Markku Korteniemi on historian ja yhteiskuntaopin lehtori (FL), joka on tehnyt tutkimusta ja julkaissut artikkeleita historian ja arkeologian alalta. Hänen hengellinen taustansa on lestadiolaisuudessa.

7 comments

  1. Heikinpäivän ehtoota!

    Aamulla ylen radioykkösen sivistynyt kuuluttaja muistutti aivan oikein Heikinpäivästä eli talvennavasta! Kertoipa myös vuosituhantisen suomalaisen uskomuksen, kuinka karhu kääntää tänään kylkeään pesässään. Mutta – sen enempää aamuhartaudessa kuin iltahartaudessa ei mahdettu pyhää Henrikiä edes mainita, ei hänestä näy mitään Kotimaa24 -sivustolla, ei Päivämiehessä…

    Keski-Pohjanmaalla ainakin Perhossa on elänyt ”Heikinkellojen” soiton perinne viime vuosiin asti https://www.perhonjokilaakso.fi/uutinen/587600

    Heikinkelloilla näyttäisi 1900-luvun muodossaan olevan jotain yhteistä myös kekriin, knuutinpäivään ja laskiaiseen liittyviin riehakkaisiin kulkueisiin. Mutta lienee todennäköistä, että sen taustalla on keskiaikainen Pyhän Henrikin kultti; mentiin velvoittavana pyhänä heikinmessuille, ehkä samalla myös heikinmarkkinoille. Ja nopeasti wikipediasta tarkistettuna keskiaikaisia seurakuntia Pohjanmaalla onkin ollut jo 1200-luvulta lähtien: Mustasaari 1250, Pietarsaari 1300, Närpiö 1340, Korsnäs 1442, Lohtaja 1467, Kaarlela 1467…

    Spekulaatioon innostaa vaikkapa kysymys, mikä oli heikinpäivän yönä odotettu ”pamaus” talvenselän katketessa, oliko se heikinpakkasten aikaansaamaa paukahtelua puustossa ja jäätiköillä? Vai viittaisiko se jylkynkiviin, tai puukelloihin (ylös ripustettu ontto honkapölkky), joihin kurikalla lyötäessä kuului kauas kantautuva ääni – ja joilla olisi voitu antaa merkki talven kääntymisestä kevääseen ja valoon?

    Hyvä keskustelu voi laajentaa asian kuin asian näkökulmaa, tuoda uusia yhteyksiä ja terävöittää argumentointia.

    Tykkää

  2. Keskustelu pyhän Henrikin historiallisuudesta voi olla arkaluontoista – ja ehkä eri osapuolille eri syistä. – Toivottovasti ei kuitenkaan tabu karhun nimen malliin? :)

    Mutta tehkäämme vielä rikospaikkatutkimusta a la tapaus cruel crime Köyliöjärvi 1130 taikka 1150 -luvuilla. Puntaroin surmavirren antamien tietojen realistisuutta ihan ns. talonpoikaisjärjen ja historiaimmeisen ”valistuneen” arvioinnin perusteella.

    Taustaa: Päivänpituus tarjoaa tapahtumalle aikahaarukan vuorokauden sisällä, ja Köyliössä se on edelleen tietysti sama kuin tuhat vuotta sitten: tammikuun 20. päivän kieppeillä 6h 46min, klo 09.19-16.05.

    Kuten Mikko Heikkiläkin vinkkaa, Suomen varhaiskeskiajalla elettiin ”lämpökautta”, talvi ja vesistöjen jääpeite tuli myöhemmin, mutta tuli kuitenkin – ja ehkä varmemmin myös etelä-Suomeen kuin tänä päivänä. Suomen alueellahan oli ollut talvi jopa kivikauden atlanttisen lämpökauden aikana suksilöytöjen ja talveen sopeutuneiden eläinten luulöytöjen valossa. Talvi lienee kestänyt marras-joulukuusta maalis-huhtikuulle.

    Köyliönjärvellä pitää erottaa Kirkkosaari eli Luoto, ja Kirkkokari. Järven pohjoisosa, mukaanlukien Kirkkokarin ympäristö on hyvin matalaa, syvyys alle 2m.

    Käyttämättä edes museoviraston arkistotietoja retkikartta.fi -sovellus osoittaa rautakautisia kalmistoja paikallistetun useita Köyliön Kirkkosaaresta ja itärannan Yttilänottan niemestä.

    Samasta karttasovelluksesta löytyy myös mielenkiintoisia alueen historiaan liittyviä paikannimiä (varsinaisina lähteinä käytettynä ne pitäisi tietysti tarkistaa Nimitoimiston arkistosta). Kirkkosaaren pohjoisosan tasolla Köyliönjärven itärannalla on kylänosan nimi ”Hankaankorpi”. Siitä useampi kilometri kaakkoon on paikanimi ”Peuranpääkalliot”. Todennäköistä on, että alueella on pyydetty peuroja hangasaidan avulla. Köyliönjärven lounaispäässä on vanhoilta vaikuttavat nimet ”Munnankorpi” ja ”Äijänsuo”. Köyliön Kirkkosaaren eteläpää on nimeltään ”Hiidenpäännokka”, mikä viittaisi saaressa olleen pakanallinen ”uhrilehto”. Toinen niemeke nimeltään ”Uitamo” (vrt. Ristiinan Yöveden Uittamonsalmi) voisi viitata myös paikkaan, jonka kautta hirvieläimet siirtyivät järven rannalta toiselle Köyliönsaaren kautta, mikä puolestaan tarjosi oivan tilaisuuden vedestä pyyntiin.

    Oliko Lalli liikkeellä yksin? Ehkä niin, tai sitten ei. Osa toisinnoista viittaa Lallin seuralaisiin. Mikko Heikkilän rekonstruoimassa muodossa runon kohta menee ”Otti Lalli laakarinsan, Pentti pitkän keihähänsän, Ouleva isoin otansan…” Pentti tullee pyhimysnimestä Benedictus ja Ouleva muinaisskandinavisesta nimestä Olafr, joka Olavi Pyhän ansiosta nousi suosituksi. Porthanin mukaan olisivat olleet Lallin veljiä – vai olivatko saman pyyntikunnan jäseniä, poikia, vävyjä, renkiä?

    Sensijaan ei liene uskottavaa, että lähetyspiispan tapainen prelaatti olisi liikkunut pelkästään nuoren renkipojan kanssa, vaikka tämä olisi tuntenutkin seudun. Voisimme olettaa seurueeseen kuuluneen myös vähintäänkin pappi tai diakoni, sihteeri, mutta ilmeisesti ei asemiehiä jos ja kun mitään yhteenottoa ei syntynyt.

    Mutta se taas merkinnee, että liikuttiin periaatteessa turvallisella alueella – siis alueella, joka ainakin muodollisesti oli kristillistetty ehkä jo sukupolvia aiemmin. Tämä ei tietenkään taannut, että vanhaa kulttia olisi tyystin hyljätty, vaan uskonto saattoi olla synkretistinen. Palveltiin periaatteessa ristin Kiesusta, mutta saattoi Lallilla olla jopa rooli Köyliönsaaren hiiden eli uhrilehdon ylläpitämisessä. Pyhän Henrikin legendan syy Lallin hermostumiseen olisikin ollut kristillinen kirkkokuri. Tosin 4-5 miehen syömä suurus saattoi olla ihan tuntuva ruoka-aineiden kulultaan.

    Heikkilän mukaan Lallin tila ei olisi sijainnut Köyliönsaaressa. Paavi Gregorius IX oli määrännyt 1229 ottamaan haltuun hämäläisten pakanalliset uhrilehdot. Siltä pohjaltakin olisi ymmärrettävää, että Köyliönsaari otettiin sittemmin kirkon haltuun. – On myös muistettava, että kirkkojen ero oli tapahtunut vasta sata vuotta aiemmin. Kristinuskon aiempi vaikutus on alueelle voinut tulla idän kirkon piiristä, ja vastakkain asettelu pohjoisessa konkretisoitui ehkä vasta nyt.

    Mikko Heikkilä pitää todennäköisenä Lallin kartanon paikkana Yttilänottan niemeä Köyliönjärven itärannalla. Surmapaikka Kirkkokarin tienoo sijaitsee Köyliönjärven pohjoisosassa Kaukosaaren pohjoislaidalla – noin puoli peninkulmaa eli 5 km Yttilänotasta pohjoiseen.

    Olen jo kolme vuotta sitten yrittänyt hahmottaa Lallin hiihtoon kulunutta aikaa olettamalla, että Lallin kartano olisi ollut Köyliönsaaressa (kommentissa Eetu Mannisen keskiaikaa koskevaan blogiin 20.1.2020
    https://hapatusta.net/2020/01/13/pimea-aika-vai-oliko-sittenkaan/)
    mutta teen sen nyt uudestaan olettamalla lähtöpaikaksi Yttilänottan.

    Lallin hiihto Lalloilasta Kirkkokarille:
    Henrik oli seurueensa kanssa lähtenyt liikkeelle aamuhämärissä ja pysähtynyt Köyliöjärven Yttilänottaan Lallin taloon suurukselle ja hevosia syöttämään puolen päivän tienoissa. – Myös talon isäntä Lalli oli lähtenyt varhain aamusella virkamatkalleen kokemaan peura/hirvihangasta. Huonosti olivat eläimet liikkuneet ja niin isäntä hiihtelee tovereineen pahantuulisena Köyliöjärven itärantaa viimaista jäätä niemelleen. – Ja ketähän laskeutuu pohjoistörmältä setolkkakellot soiden jäälle?

    Talvi on vasta puolessa, karhun päivä ohitettu ja kovin on aitat ja karjan kontu vähenemään päin, eikä Vuojonmaasta naitu vaimo Kerttu näytä ymmärtävän pitää aittojen avaimiaan tiukasti vyöllisessään. Liian helposti ja runsaasti on kaikenlaisille kulkijoille apua oltu tarjoamassa. Mutta nyt ei aikonut Kerttukaan ottaa miehensä äkäilyä kontolleen vaan aloittaa heti:

    ”Jo tässä kävi ihmisiä,
    täss’ on syöty, täss’ on juotu,
    tässä purtua pietty,
    viety heiniä hevosen,
    heitty hietoia sijahan,
    syöty leivät uunin päältä,
    heitty hietoja sijahan,
    juotu oluet kellarista,
    saatu santoa sijahan.”

    Siis takaisin suksille! Äkkipikainen isäntä Lalli ei viipynyt pirtissä tovia pitempään, vaan otti ”laukkarinsa, piru pitkän keihä’änsä” ja lähti suksillaan kalhulla potkien ja lylyllä luistatellen ajamaan herroja takaa… Törmä antaa hyvän vauhdin ja ohut lumikerros jään päällä on epäparisille suksille mitä parhain alusta.

    ”lykkäisi lylyn lumellen Lalli hiihti hirmuisesti
    Cuijn oli wuoldu wuoleskeldun lyly juoxi winhiästi
    Syöxi kalhun kalia maallen Tuli suitzi sucxen tiästä
    Cuijn on talwisen jänösen Sawu sauwacon siasta…”

    En ole hevosharrastaja, mutta oletan että hevosta ja rekeä ajettiin käymäjalkaa Köyliöjärven jäällä. Keskitalven viti lumi on pehmeää ja huonosti luistavaa, tai jos lunta oli hyvin vähän ja jää liukasta, lienee ollut myös vaara hevosen loukkaantumisesta. Käyden hevosen nopeus on ollut noin 6-7 km/h – todennäköisesti vain 5 km/h. Kun taka-ajaja huomattiin, niin hevoset ehkä hoputettiin kevyeen juoksuun (nopeus noin 10 km/h?) ennen Kirkkokaria. Tästä huolimatta Henrikin ehkä useampaa miestä vetävällä valjakolla lienee mennyt lähes tunti edetä Köyliönjärvellä Kirkkokarin tasalle. Sitä ennen hevosilla oli takana jo usean tunnin ajomatkat.

    Oletamme edelleen, että Lalli lähti heidän kantaansa korkeintaan puoli tuntia myöhemmin, mutta hyvällä kelillä epäparisilla suksillaan (lylyllä ja kalhulla) noin nopeudella 10-15 km/h hän saavuttaa Henrikin reen Kirkkokarin rannassa tunti siitä, kun Henrik on lähtenyt Lallin kartanolta. – Suomalainen veri kuohahtaa äkkipikaistuksissa tehtyyn tappoon. Talvipäivä alkoi pian hämärtymään, laskeva talvipäivän aurinko punaa taivaanrannan… Ja kuten sanotaan ”loppu on sitten historiaa.”

    Tykkää

  3. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja kiitos linkistä Herraspodiin! :D

    Tutustuin itse Mikko Heikkilän teokseen viime vuoden puolella olin äimistynyt todisteiden määrästä. Niiden valossa minun on vaikea ymmärtää, miksi myytti-teoria saa niin paljon näkyvyyttä ja miten se voisi olla selitysvoimaisempi kuin tapahtumien ainakin osittainen historiallisuus.

    Olen harkinnut, että menisin ensi kesänä pyhiinvaellukselle/rikospaikkatutkimukselle Köyliöjärvelle. Olisi kiinnostavaa, jos joku kristillinen taho järjestäisi tällaisen aiheesta kiinnostuneille.

    yt,
    Stefan Holm

    Tykkää

    • Hei Stefan,

      Kiitos kommentista!

      Katolinen kirkko järjestää vuosittain – yleensä kesäkuun puolivälissä – pyhiinvaelluksen Helsingistä Köyliöön. Ehkä sen yhteydessä on mahdollista tehdä hiukan ”rikospaikkatutkimustakin”. :)

      Tykkää

  4. Kiitos kommenteista!

    Nykyisin Köyliö kuuluu Säkylän kuntaan, joka ei ainakaan verkkosivullaan näytä kovin voimakkaasti panostavan Henrikkiin ja Lalliin. https://www.sakyla.fi/vapaa-aika/kulttuuri/museot-ja-muut-kulttuurikohteet/

    Sensijaan Köylio -seura toiminnassa Henrik ja alueen historia on keskiössä http://www.koylio-seura.fi/default2.asp?active_page_id=353 2005 on pidetty mm. Hiisiniemen arvoitus -seminaari

    Suomen katolisen kirkon verkkosivulla todetaan mm. ”Köyliönjärven Kirkkokarista tuli keskiajalla suosittu pyhiinvaelluskohde, ja nykyäänkin Suomen katolilaiset tekevät sinne pyhiinvaelluksen kesäkuun puolivälissä kunnioittaakseen pyhän Henrikin muistoa…
    Ensimmäinen asiakirja, jossa Henrikistä puhutaan pyhänä, on paavi Bonifatius VIII:n 1296 kirjoittama kirje.” https://katolinen.fi/pyha-henrik-suomen-taivaallinen-suojelija/

    Ainakin historiamatkailun kannalta teemassa lienee vielä paljon ”tuotteistamiselle” sijaa. Ehkä heitämme pallon myös tämän sivuston yhdelle perustajablogistille Emil Antonille https://emilanton.com/paivaretket/

    Ja vielä faktaa uudesta uljaasta koulumaailmastamme. Keskiajan historiaa käsitellään peruskoulussa vain 6. luokan historian kurssissa. Otavan Forum oppikirjasarjan tehtäväkirjassa ”Forum 6 Historian harjoituksia” sivulla 29 on tehtävä:

    3. Osaatko tehdä tulkintoja?

    Alla on kaksi tulkintaa Lallista ja Piispa Henrikistä:

    A) Tutkija Tuomas Heikkilä: Piispa Henrik ja talonpoika Lalli ovat Helsingin yliopiston historian tutkijan Tuomas Heikkilän mukaan kuvitteellisia hahmoja… (HS 22.4. 2005)

    B) Köyliön kunnanjohtaja Seppo Saarinen: Täällä uskotaan alkuperäiseen historiaan Henrikistä ja Lallista, eivätkä nämä tutkimustulokset aiheuta mitään paniikkitoimenpiteitä…. (HS 22.4. 2005)

    a) Miten lähteiden antamat kuvat Lallista ja piispa Henrikistä eroavat toisistaan?

    Oppikirjan malllivastaus: Tuomas Heikkilän mielestä tarina Lallista ei ole totta. Seppo Saarinen sen sijaan uskoo, että se on totta.

    b) Kumpi tulkinta on mielestäsi uskottavampi? Perustele.

    Oppikirjan mallivastaus: Tuomas Heikkilän tulkinta. Hän on historiantutkija.

    c) Pohdi, miksi kunnanjohtaja pitää tarinaa Lallista ja Henrikistä totena.

    Oppikirjan mallivastaus: Hän on Köyliön kunnanjohtaja ja haluaa uskoa vanhaan tarinaan. Köyliö on tullut tunnetuksi Lallin tarinasta.
    **********************************
    Tendenssimäisiä voivat siis olla meidän totuuden torviksi mainostetut koulumateriaalimme.

    Kovin kummoista aasinsiltaa ei tarvitse pyhästä Henrikistä rakentaa eiliseen ”Vainojen uhrien merkkipäivään”. Jopa 360 miljoonaa kristittyä kokee vakaavaa vainoa tai syrjintää

    https://opendoors.fi/worldwatchlist/wwl-2023-vainoraportti-lehdistotiedote/

    https://www.kotimaa.fi/blogit/world-watch-list-2023-vainoraportti-kymmenen-maata-joissa-kristittyjen-vainot-ovat-voimakkaimmat/

    Tämä ei tietystikkään kumoa faktaa, että myös monia muita uskontoja on vainottu – ja että myös kristityt ovat voineet sokeutua vainoojiksi.

    PS. Kotimaan verkkosivustolla on useita erinomaisia blogeja ajankohtaisesta aiheesta eli eduskunnan pääskäsittelyyn ensi viikolla etenevästä lakiehdotuksesta:

    Kari-Matti Laaksonen
    https://www.kotimaa.fi/blogit/translaki/

    Tarja Liisa Luukanen
    https://www.kotimaa.fi/blogit/translaki-kuka-voi-pyytaa-anteeksi-ja-kenen-puolesta/

    Ilmari Karimies
    https://www.kotimaa.fi/blogit/ohikulkeva-pappi-kasitys-jumalan-kuvasta-kirkon-tulkintaperinteessa-ja-kirkkohallituksen-translausunnossa/comment-page-1/#comments

    https://www.kotimaa.fi/blogit/millaisia-valineita-kristillinen-teologia-voisi-tarjota-transliikkeen-arvioimiseen/

    Tykkää

  5. Kiitän lehtori FL Markku Korteniemeä kirja-arviostaan sekä Otavan historian oppikirjan sisällöstä kertomisesta kommentissaan. Tuomas Heikkilän näkemystä tukee oikeastaan vain yleinen skeptisismi, kun taas valtaosa puheena olevaan aihepiiriin sen pitkän tutkimushistorian aikana perehtyneistä kymmenistä ja taas kymmenistä eri alojen tutkijoista on pitänyt kertomusta kirkonmies Henrikistä – suomalaisittain vanhastaan Heinärikistä – ja tämän Lallina tunnetusta surmaajasta tosipohjaisena, siis tositapahtumiin pohjautuvana. Näin siksi, koska heidän historiallisuutensa puolesta voidaan esittää paljon todisteita. Olen itse esittänyt monia uusia todisteita tosipohjaisuuden puolesta, joten Heinärikin ja Lallin historiallisuuden todennäköisyys ei nähdäkseni ole aiemmasta ainakaan pienentynyt.

    Miltei kaikkea kristinuskoon liittyvää vieroksuvan valtamedian suosiollisella avustuksella Tuomas Heikkilän näkemyksestä on kuitenkin voimallisesti tehty totuutta. Projektin arvopoliittinen ulottuvuus kävi ilmi viimeistään Yleisradion 12.9.2022 lähettämästä radio-ohjelmasta, johon lehtori Korteniemikin asiantuntevassa kirjoituksessaan viittaa; Henrikiä ja Lallia ei ollut olemassa, koska heitä ei saa olla ollut olemassa, koska Lalli edustaa ”huonoa inhimillistä perintöä” ja tutkijoiden tulisi HALUTA tappaa Lalli pois. Erinomainen esimerkki aktivismitieteestä, jossa 1) tosiasiat ja 2) mielipiteet niistä sekoitetaan tieteen tasoa väistämättä laskevasti. Millään, mitä Lallista on viimeisten parinsadan vuoden aikana ajateltu tai hänen nimissään tehty, ei nimittäin ole mitään vaikutusta hänen historiallisuuteensa, koska mikään lähihistoriassamme tapahtunut ei voi olla syy millekään 1100-luvulla tapahtuneelle ja tapahtumatta jääneelle.

    Yleisellä tasolla kuvattuna aktivismitiede toimii tyypillisesti näin: 1) aloitetaan esittämällä vihjaus, ettei jokin vallitseva käsitys ole oikea; 2) vahvistetaan vihjaus yksinkertaiseksi väitelauseeksi muotoilluksi perustelemattomaksi väitteeksi ja aletaan toistaa sitä julkisuudessa; 3) kun toistoja on takana riittävästi kannatuksen synnyttämiseksi, siirrytään uuteen vaiheeseen, jossa annetaan ymmärtää, että perinteisen näkemyksen edustaminen ei ole ainoastaan vanhanaikaista vaan suorastaan epäeettistä; 4) väitetyn epäeettisyytensä perusteella perinteistä näkemystä (aiheesta) kannattavia ihmisiä aletaan sitten vaientaa.

    Aikamme korostaa vahvasti ihmisyksilön vapaata itsetoteutusta. En ota kantaa siihen, onko niin hyvä, mutta totean, että tasokas tiede vaati tekijältään juuri päinvastaista kuin mikä aikamme henki on, nimittäin vahvaa itsekuria, so. kykyä pitää mielihalunsa loitolla tutkimuksestaan. Tiedettä tehtäessä on pyrittävä pääsemään mahdollisimman lähelle totuutta kulloinkin tutkittavana olevassa asiassa. Muussa tapauksessa tiede on vain yksi politiikan tekemisen monista areenoista. Tutkijallakin saa luonnollisesti olla arvonsa ja poliittiset mielipiteensä, ja hän saa halutessaan olla ”siviilissä” myös aktivisti, mutta tiedettä tehtäessä kaikki edellä lueteltu on pidettävä kurissa. Postmodernistit ja konstruktivistit kuitenkin katsovat, että itsestä hyviltä tuntuvien arvojen ja ajan hengen sekoittaminen tieteeseen on jopa suotavaa. Edellinen aate on kuitenkin osoitettavissa vääräksi ja jälkimmäinen aate absurdeja tuloksia tuottavaksi. Kannatan lämpimästi hyveellisyyttä, esimerkiksi sellaisia perinteisiä hyveitä kuin totuus, hyvyys, kauneus, oikeamielisyys ja kohtuus, mutta nekään eivät saa sanella tutkimustuloksia, jotta tieteen tekemisessä olisi mieltä.

    Tykkää

  6. Totean vielä sen, minkä olen muuallakin todennut, eli että toivon edelleen voivani jokin päivä keskustella prof. Tuomas Heikkilän kanssa kollegiaalisesti erityisesti historioivien tieteiden perustavanlaatuisista kysymyksistä, joita kirjani ”Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne” myös syvällisesti käsittelee ja joita olen monissa muissakin tiedejulkaisuissani käsitellyt.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s