Franciscus

Jumala kutsuu pyhyyteen – älä pelkää vastata

Paavi Franciscus julkaisi kolme viikkoa sitten uuden kehotuskirjeen Gaudete et exsultate eli ”Iloitkaa ja riemuitkaa” (tässä koko kirje englanniksi). Paavin ensimmäisen kehotuskirjeen Evangelii gaudium eli ”Evankeliumin ilo” (2013, pdf) hengessä Gaudete et exsultate kannustaa kaikkia kristittyjä vastaamaan rohkeasti Kristuksen kutsuun. Tällä kertaa aiheena on kutsu pyhyyteen nykymaailmassa.

Kirje on siedettävän pituinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen itse. Se on tulvillaan viisaita ja käytännöllisiä neuvoja, tunnustuskuntaan katsomatta. En yritä nyt tiivistää koko kirjettä, vaan nostan esille joitain ajatuksia sen ensimmäisestä luvusta, jonka teemana on Jumalan kutsu jokaiselle – sinulle ja minulle. (lisää…)

Mainokset

Pelagiolaiskiistan merkkivuosi

Pelagius kuvattuna yhdessä Johannes Khrysostomoksen kanssa Nürembergin kronikassa vuodelta 1493

Tuntuu, että viime aikoina erilaiset merkkivuosipäivät ovat kasaantuneet harvinaisen tiheään. Viime vuonna muisteltiin ensin reformaatio 500 -merkkivuotta, ja sitten tuli Suomen 100-vuotisjuhla. Tänä vuonna on jo muisteltu Suomen sisällissotaa, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi 100 vuotta 27.1.2018, eikä meno ota laantuakseen. Vappuna tulee nimittäin kuluneeksi tasan 1600 vuotta siitä, kun pelagiolaisuus tuomittiin harhaopiksi Karthagon paikalliskokouksessa vuonna 418.

Varsinkin Suomen kontekstissa, jossa vallitsevana uskonnollisena perinteenä on jo useamman sadan vuoden ajan ollut ihmisen passiivisuutta ja Jumalan monergistista toimintaa hänen vanhurskauttamisessaan ja pelastumisessaan korostanut luterilaisuus, sana ”pelagiolaisuus” särähtää korvaan erityisen ikävästi. Luther pitikin kirkon historiassa esiintyneistä harhaopeista juuri pelagiolaisuutta sellaisena, jota ei ollut koskaan saatu tukahdutettua ja joka on alati vaanimassa.

Mutta mistä koko ilmiössä oli oikeastaan kysymys? Mitä pelagiolaiset opettivat ja miksi heidät tuomittiin? Onko koko kiistaan liittyvillä kysymyksenasetteluilla enää mitään relevanssia 1600 vuoden jälkeen? (lisää…)

Katolinen katsaus Teologisen Aikakauskirjan vuoteen 2017

Viime vuonna tein katsauksen edeltäneen vuoden Teologisen Aikakauskirjan katolisesta näkökulmasta kiinnostavaan antiin, ja nyt on uuden katsauksen aika. Teologisessa Aikakauskirjassa julkaistaan teologiaan liittyviä tutkimusartikkeleita, katsauksia, keskustelupuheenvuoroja ja kirjallisuusarvosteluja. Lehti kuuluukin jokaisen ammattiteologin lukemistoon.

Vuonna 2017 Aikakauskirjassa ilmestyi joitain katolista kirkkoa tai katolista teologiaa käsitteleviä artikkeleita. Viime vuonna ilmestyi myös odotettavasti reformaation merkkivuoteen liittyviä artikkeleita, joista osan voi katsoa olevan relevantteja myös blogimme kannalta.

Varsinaisten artikkeleiden lisäksi katolista lukijaa saattaa kiinnostaa myös numerossa 3/2017 ilmestynyt uskonnonfilosofian emeritusprofessori Simo Knuuttilan kirja-arvio kolmesta The Catholic University of America Pressin vuonna 2015 julkaisemasta katolista teologiaa käsittelevästä teoksesta, jotka ovat Johathan J. Sanfordin Before Virtue: Assessing Contemporary Virtue Ethics (280 s.), Bernhard Blackenhornin The Mystery of Union with God: Dionysian Mysticism in Albert the Great and Thomas Aquinas (508 s.) ja Thomas J. Whiten The Incarnate Lord: A Thomistic Study in Christology (534 s.). (lisää…)

Nuoren paavin kätketty kirkko

The Young Pope-sarjan juliste. Kuva: Wikipedia

Tänä kesänä Yle esitti TV1-kanavalla alun perin syksyllä 2016 ilmestyneen TV-sarjan The Young Pope. Paolo Sorrentinon ohjaama sarja kertoo repäisevään tyyliinsä tarinan nuoresta ja komeasta, mutta samalla hyvin arvaamattomasta kirkonmiehestä, joka yllättäen valitaan paaviksi. Pääosaa esittää Jude Law.

Kun katsoin ensimmäisen jakson, en pitänyt siitä ollenkaan. Sarja vaikutti sekä mauttomalta että tylsältä. Juonena tuntui olevan lähinnä se, että nuori ja röyhkeä paavillisessa toimistossaan tupakkaa polttava ja kirsikkakokista himoava ateistipaavi tylyttää Vatikaanin palvelusväkeä ja stereotyyppisiä vallanhimoisia kardinaaleja. Tämän vuoksi en aikonut katsoa sarjaa ensimmäistä jaksoa pidemmälle.

Sarja herätti kuitenkin laajasti kiinnostusta ja blogiltamme kyseltiin, teemmekö siitä arviota. Kun siis olin jo yhden jakson katsonut, päätin uhrautua ja katsoa lisää. Sain kuitenkin pian huomata, että sarja ei vastannut lainkaan ensimmäisen jakson herättämiä negatiivisia odotuksia, vaan muuttui jakso jaksolta mielenkiintoisemmaksi. Sarjan puolivälissä huomasin jo odottavani perjantaita, jolloin The Young Popen seuraava jakso tulisi telkkarista. Lukijoillemme kuuluu siis kaunis kiitos tästä positiivisesta TV-sarjalöydöstä! (On kuitenkin syytä huomauttaa, että alaikäisille ja herkemmille katsojille sarja ei sovi, sillä siinä on silloin tällöin varsin rohkeita seksikohtauksia.)

Toisin kuin ensimmäinen jakso antaa ymmärtää, sarjan keskiössä ei ole katoliselle kirkolle irvailu tai arvokkaalla paaviusinstituutiolla pilailu, vaan se keskittyy päähenkilön arvoitukselliseen sielunmaisemaan. Nuori paavi on vanhempiaan etsivä orpo, jolla on varsin iso ego ja epäilyksiä Jumalan olemassaoloa kohtaan. Kuitenkin hänellä on toisaalta hyvin intiimi jumalasuhde, mistä on osoituksena hänen rukoustensa saamat ihmeelliset vastaukset. (lisää…)

Seuraa Kristusta, niin maailma pelastuu!

”Hei, mies! Mitäs sä oikein teit? Haluutsä löytää huomenna kuolleita ketunpoikasia säilykepurkit päässä? Hä? Metsän eläimet saa tuollaisista purkeista kuolettavia haavoja: valtimo poikki, kanttuvei! Vie roskat mukanas, niin maailma pelastuu!”

Supersankari Ekomies

Näin ojensi 1990-luvun TV-ohjelma Ekoistista tuttu Ekomies (Timo Vottonen) luontoon säilykepurkin heittänyttä miestä. Ekomies esiintyi lyhyissä humoristisissa ympäristövalistuspätkissä, joissa joku toimii ympäristön kannalta väärin, minkä jälkeen Ekomiehellä on sanottavanaan pari valittua sanaa.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet 1990-luvusta – maailma (tai luonto) nimittäin tarvitsee pelastusta vielä enemmän kuin silloin. Maailman pelastamisessa tarvitaan kuitenkin muutakin kuin Ekomiehen kaltaisia valistajia. Tarvitaan ekologista kääntymystä, ja tässä katolisella kirkolla ja sen rikkaalla perinteellä on paljon annettavaa. (lisää…)

Paavi Franciscus sateenkaaren väreissä

Paavi Franciscus on ollut tänä vuonna virassaan neljä vuotta. Hänen kautensa on osoittanut, että hän on monella tapaa hyvin erikoinen paavi. Hän on pyrkinyt uudistamaan kirkon ilmettä ja rikkonut monia rajoja. Franciscus on suuren yleisön rakastama, mutta hän on toisaalta saanut eräissä piireissä osakseen myös ankaraa vastustusta. Ainakaan tämä paavi ei tunnu jättävän ketään kylmäksi.

Franciscuksen pontifikaatin aikana monet ovat tehneet omia analyysejaan ja tulkintojaan tästä tunteita herättävästä kirkonmiehestä. Tähän joukkoon kuuluu myös Italiassa asuva ruotsalaistoimittaja Kristina Kappelin, jonka Franciscusta käsittelevä kirja Påven som kom ner på jorden (Brombergs 2016) ilmestyi tänä vuonna Kirjapajalta suomenkielisenä käännöksenä otsikolla Franciscus: Uuden ajan paavi (Kirjapaja 2017, 261 s.).

Teos on kirjoitettu dekkarimaisen mukaansatempaavasti, ja varsinkin Franciscuksen, eli Jorge Mario Bergoglion, varhaisista vaiheista kertovat luvut ovat erittäin mielenkiintoisia. Kuitenkin hänen paaviuttaan käsittelevät osiot jättävät paljon toivomisen varaa: Kappelinille teoksen suomenkielisessä otsikossa mainittu ”uusi aika” tarkoittaa nimittäin lähinnä homoliittoja ja naispappeutta.

Tämä näkyy hyvin hänen esittämässään ja myös sekulaarin median tutuksi tekemässä narratiivissa, jossa kiltti Franciscus kyllä kannattaisi näitä asioita, mutta Vatikaanin pahat kardinaalit pistävät vimmatusti hanttiin. Kappelinin teos on siis parhaimmillaan mehevä kirkkopoliittinen trilleri, mutta vakavasti otettavaa analyysia Franciscuksesta joutuu kyllä etsimään jostain muualta. (lisää…)

Kaikki Italiani: matkaopas Italiaan, vaan ei teologiaan

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani – Matkoja maahan josta on moneksi (Kirjapaja 2017)

Venetsia, Napoli, Bologna, Rooma, Genova, Milano, Torino, Firenze, Umbria, Sisilia: pizza, paavi, jalkapallo, museot, mafia… Mitä sinulle tulee mieleen Italiasta, sen monista kuuluisista kaupungeista ja maakunnista? Vuonna 1986 matkaoppaana aloittanut Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta, ja nyt hän on kirjoittanut katolisesta saapasmaasta kutkuttavan kirjan, joka todella kannattaa lukea.

Kaikki Italiani – Matkoja maahan josta on moneksi (Kirjapaja 2017) on jo saanut osakseen muutaman ansaitusti myönteisen kirja-arvion. Kirjavinkit-blogilla todetaan, että kirja on ”rakkaudella tehty”, ja Kirjasta kirjaan -blogilla kiinnitetään huomiota mm. mieleenpainuviin anekdootteihin Venetsian surkeista pizzoista (puu-uunit ovat siellä kiellettyjä) ja italialaisten absoluuttisesta makuaistista. Ai mistä ihmeen absoluuttisesta makuaistista?

Mieheni todistetusti erottaa koneella leikatun ilmakuivatun kinkun siitä, joka on leikattu veitsellä. Maku on kuulemma erilainen, sillä kone lämmittää kinkkua leikatessaan sitä. (s. 45)

Hauskoja tarinoita riittäisi vaikka millä mitalla, mutta tällä blogilla minua kiinnostaa kirjan kosketuspinta katolisuuden kanssa – sekä hyvät havainnot että harhaanjohtavat huhupuheet. Valitettavasti jälkimmäisiä on enemmän. Uskonnosta vääntäminen matkaoppaan kanssa voi Suomessa tuntua oudolta, mutta kuten Väisänen sanoo, Italiassa juuri uskonnosta – politiikan ohella – syntyy ”kaikkein parhaat keskustelut” (s. 76). Andiamo allora. (lisää…)