Paavi Franciscus ja rabbi Skorka: Taivaasta ja maasta

EMIL ANTON

Kuvahaun tulos haulle franciscus taivaasta ja maasta

Paavi Franciscus, Taivaasta ja maasta: Uskosta, perheestä ja kirkosta 2000-luvulla. KATT 2015

Paavi Franciscus on viime aikoina saanut osakseen yhä kasvavaa kritiikkiä, ja hänen suosionsa katolilaisten keskuudessa on laskenut tuntuvasti (ks. esim. tämä). Jos ja kun ajankohtaisimman kirkkopolitiikan taakat käyvät raskaiksi, voi olla hyvä peruuttaa hieman takaisin aikaan, jolloin paavi Franciscus oli vain Jorge Mario Bergoglio. Aikaan, jona hän ei pystynyt eikä hänen tarvinnut päättää koko maailmanlaajan katolisen kirkon suuntaa, ratkaista sen pahimpia ongelmia tai huolehtia sen kasassa pitämisestä.

Jo neljä vuotta sitten Katolinen tiedotuskeskus julkaisi suomeksi arkkipiispa Bergoglion ja rabbi Abraham Skorkan alun perin vuonna 2010 ilmestyneen keskustelukirjan Taivaasta ja maasta. Luin kirjan jo aika kauan sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä, mutta jostain syystä se on jäänyt hyllyyni pitkäksi aikaa blogiarviota odottamaan. Google-haun perusteella näyttää siltä, ettei juuri kukaan muukaan ole kirjaa vaivautunut esittelemään – paitsi Aulis Kallio jo ennen suomennoksen ilmestymistä (ja vain yhden teeman näkökulmasta).

Tilannetta pitää nyt korjata, sillä kirja on todella tutustumisen arvoinen. Olen samaa mieltä väitöskirjaohjaajani ja luterilaisen piispainkokouksen pääsihteerin Jyri Komulaisen kanssa, jonka mielestä kaikkien pappien ja papiksi aikovien (ja rabbien ja rabbiksi aikovien) pitäisi lukea tämä kirja. Se sisältää paljon hengellistä viisautta ja on muodoltaan malliesimerkki kahden uskonnon edustajan välisestä ystävällisestä ja syvällisestä dialogista. Seuraavassa esittelen kirjasta poimintoina kolme aihekokonaisuutta.

Maallistumisen ja selibaatin haasteet

Konservatiivinen juutalainen rabbi Skorka ja Buenos Airesin arkkipiispa Bergoglio ovat kirjassa harvoin keskenään eri mieltä. Yleensä heidän ajatuksensa täydentävät toisiaan. Aiheet kattavat kirjan nimen mukaisesti kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Ensimmäinen ja tärkein yhdistävä tekijä on Jumala. Molemmat ovat myös huolissaan toisaalta maallistumisesta. Yhdeksi tärkeäksi aiheeksi nousee uskonnollisten johtajien koulutus.

Arkkipiispa Bergoglio toteaa tässä yhteydessä: ”Me hyväksymme seminaariin vain noin 40 % hakijoista. Tämä tarkoittaa sitä, että kutsumuksen on oltava hyvin harkittu. [–] Pahinta, mitä meille voi tapahtua papillisessa elämässä, on, että meistä tulee mallistuneita: light-piispoja tai -pappeja.” (s. 54-55)

Skorka ja Bergoglio dialogissa

Skorka kyselee kiinnostuneena selibaatista, sillä siinä on ero juutalaisuuden ja katolisuuden välillä. Bergoglio muistuttaa idän ja lännen eroista ja siitä, että käytäntö voi periaatteessa muuttua, mutta toteaa kuitenkin kannattavansa selibaatin säilyttämistä ”hyvine ja huonoine puolineen”, sillä kirkolla on siitä ”enemmän hyviä kuin huonoja kokemuksia” (s. 58). Jos ja kun lankeemuksia tapahtuu, Bergoglio yrittää piispana auttaa kyseessä olevaa pappia korjaamaan tilanteen. Oma asiansa on, jos nainen on raskaana:

Jos joku papeista tulee ja kertoo minulle, että on saattanut raskaaksi naisen, kuuntelen häntä ja autan häntä löytämään rauhan, ja vähän kerrassaan autan häntä ymmärtämään, että luonnon laki on tärkeämpi kuin hänen oikeutensa pappeuteen. Tästä syystä hänen on jätettävä papin tehtävänsä ja pidettävä huolta lapsestaan, vaikka hän ei menisikään naimisiin naisen kanssa. Tämä siitä syystä, että lapsella on oikeus äitiin ja hänellä on oikeus isän kasvoihin. (s. 58-59)

Pappisselibaatti ei kuitenkaan ole lainkaan ainoa alue, jossa kirkko kohtaa maallistumisen mukanaan tuomia haasteita. Esimerkiksi raha-asioissa on vaara menetellä maailman mentaliteetin mukaisesti. Bergoglio toteaa:

Voin huonosti, kun näen ’hinnaston’ liturgisille toimituksille. Kaksi vuotta sitten yksi Buenos Airesin seurakunta piti taksoja kastetilaisuuksille sen mukaan, mikä viikonpäivä oli kyseessä. Tai jos pari haluaa mennä naimisiin, seurakunnan sihteeri antaa ”hinnaston”: maton kanssa maksaa tämän verran, ilman mattoa tämän verran, ja niin edelleen. Tämä on kaupantekoa uskonnollisella toimituksella. Me itse annamme tilaa tällaiselle maallistumiselle. (s. 68)

Juutalais-kristillisistä suhteista ja dialogista 

Toinen mielenkiintoinen aihekokonaisuus kirjassa on juutalais-kristillinen dialogi. Skorka kiittää Bergoglioa ja tietysti paavi Johannes XXIII:ta avoimuudesta juutalaisia kohtaan. Toisaalta molemmat osapuolet muistuttavat katolisesta antisemitismistä, sekä menneestä että nykyisestä. Usein se yhdistyy nationalismiin. Skorka sanoo:

Nyt uskon, että tämän kirjan tarkoitus on päästä murtamaan näitä noidankehiä, viedä meidät juurillemme ja tehdä meidät tietoisiksi yhteisestä sukulaisuudestamme. Jos joku uskoo, että Jumala tuli ruumiilliseksi Jeesuksessa, ja me sanomme, että ei tullut, koska kukaan ihminen ei voi olla Jumalan ruumiillistuma, tämän erimielisyyden ei pitäisi aiheuttaa vihaa eikä katkeruutta. Jonakin päivänä saamme tietää totuuden, mutta nyt voimme ja meidän täytyy työskennellä yhdessä. Meillä on paljon yhteistä ja yhteinen eettinen pohja, joka yhdistää meitä. Voimme helposti nähdä yhteyden evankeliumien sanoman ja Talmudin viisaiden opetusten välillä. (s. 182-183)

His Holiness Pope Pius XII.png

Paavi Pius XII (1939–1958)

Jeesus ja Talmud ovat toisiaan täydentävästi esillä esimerkiksi holokaustin käsittelyssä. Skorka kirjoittaa: ”Sanon aina, ettei kuolemanleireillä murhattu ainoastaan kuutta miljoonaa juutalaista, vaan siellä murhattiin Jeesus kuusi miljoonaa kertaa. Tämä siksi, että hyvin suuri osa Jeesuksen sanomasta ja käsityksistä on juutalaisia, sillä hän toi mukanaan profeettojen sanoman.” Tähän Bergoglio lisää kristillisen käsityksen, että ”Jeesus on jokaisessa kärsivässä ihmisessä”. Skorka jatkaa, että tämä on myös talmudilainen ajatus: ”vaikka väkivallantekijää rangaistaan kuolemantuomiolla, Jumala itse kärsii hänen kanssaan”. (s. 176)

Bergoglio ja Skorka keskustelevat myös paavi Pius XII:n roolista holokaustin aikana. Skorka ei ole varma, mitä asiasta tulisi ajatella ja viittaa juutalaisten maailmankongressin pyyntöön avata Vatikaanin arkistot. Bergogliolle tämä sopisi: ”Avattakoon ne ja selvitettäköön kaikki.” (s. 179) Itse asiassa vajaa kuukausi sitten uutisoitiin paavi Franciscuksen ilmoittaneen, että Pius XII:ta koskevat arkistot avataan tutkijoille ensi vuonna.

Kohti kuolemaa

Näin paastonaikana ja pitkänperjantain lähestyessä kolmanneksi ja viimeiseksi teemaksi sopii kuolema. Bergoglio ja Skorka käsittelevät sitä monelta kantilta. He keskustelevat muun muassa abortista, eutanasiasta ja itsemurhasta. Viimeksi mainitusta Bergoglio toteaa, että ennen vanhaan itsemurhan tehneet eivät saaneet hautajaisia, koska he päättivät matkansa ennenaikaisesti silloin, kun itse halusivat. Sitten hän kuitenkin sanoo:

Mutta kunnioitan silti itsemurhan tekijää, hän on persoona, joka ei päässyt elämänsä ristiriitojen yli. En torju häntä. Annan hänet Jumalan armeliaisuuden käsiin. (s. 98)

Skorkan mukaan juutalaisuudessa on samat kaksi linjaa. Toisen, toiveikkaamman käsityksen mukaan pidetään mahdollisena, että ”ehkä viime hetkellä, painettuaan jo liipasinta”, tekijä katuu tekoaan. Häneen tulee suhtautua ikään kuin hän olisi viime hetkellä tehnyt tahattoman teon. Skorka sanoo selittävänsä usein omaisille, että tekijän mieli oli sumentunut, kun he sydäntäsärkevästi kysyvät: ”Enkö merkinnyt mitään hänen elämässään, kun hän näin jätti minut lopullisesti?” (s. 98)

Kardinaali Jorge Mario Bergoglio, S.J. Kuva: Wikipedia

Toinen koskettava kohta käsittelee vanhainkoteja, jotka Suomessakin ovat viime aikoina olleet huomion ja skandaalienkin kohteena. Bergoglio kertoo usein kysyneensä vanhainkotien asukeilta heidän lapsistaan. ”Monesti he vastaavat, etteivät lapset käy heidän luonaan, koska ovat töissä; he yrittävät puolustella lapsiaan. On paljon ihmisiä, jotka hylkäävät ne, jotka ovat antaneet heille ruokaa, kouluttaneet heidät ja tiskanneet heidän astiansa. Tämä tuntuu minusta pahalta ja saa minut itkemään.” (s. 103)

Bergoglio on miettinyt vanhuutta paljon, myös omaansa: ”74-vuotiaana olen vanhuuden alussa enkä vastusta sitä. Valmistaudun siihen ja haluaisin olla kuin hyvin vanhentunut viini, enkä kuin pistävä viini. Vanhuksen katkeruus on pahempi kuin mikään muu, koska siitä ei ole paluuta. Vanhus on kutsuttu rauhaan ja levollisuuteen.” (s. 103)

Vanhuuden lisäksi Bergoglio on pohtinut paljon myös kuolemaansa. ”Minä esimerkiksi ajattelen joka päivä sitä, että kuolen joskus. En ahdistu siitä, koska Herra ja elämä valmistavat minua siihen. Olen nähnyt isovanhempieni kuolevan, ja nyt on minun vuoroni. Milloin? En tiedä.” (s. 88)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s