Osmo Tiililä – melkein katolilainen

EMIL ANTON

Jo yli vuosi on vierähtänyt Antti J. Pietilän teologiaa käsitelleestä artikkelistani, jossa mainitsin seuraavana projektinani olevan hänen seuraajansa Osmo Tiililän (1904-1972), joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939-1967 eli talvisodasta Vatikaani II:n jälkeiseen aikaan.

Wikipedia kertoo Tiililästä joitain olennaisia seikkoja: hän oli tuottelias kirjoittaja, suosittu puhuja, kirkon konservatiivisen opposition johtohahmo, joka kritisoi erityisesti hengellisen työn laiminlyömistä ja keskittymistä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tiililä erosi Suomen ev.-lut. kirkosta vuonna 1962, mikä herätti suurta huomiota, sillä kirkkoon kuulumaton pappien kouluttaja oli uutuus ja outous.

Wikipedian artikkeli sisältää myös laajan luettelon Tiililän teoksista. Artikkelin substanssi jää kuitenkin ohueksi, eikä siinä kerrota esimerkiksi sitä, että Tiililä pyrki myöhemmin vuonna 1967 katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Tästä epäonnistuneesta yrityksestä saa nimensä myös tämän blogiartikkelin otsikko veljellisenä vastavetona Timo Junkkaalan kirjoittaman yli 800-sivuisen Tiililä-elämäkerran otsikolle: Osmo Tiililä – protestantti (Perussanoma 2004).

Tiililä-kirjallisuutta

Junkkaalan kirja oli Tiililä-projektini ehkä antoisin lukukokemus ja suosittelen sitä kaikille kiinnostuneille. Pituudestaan huolimatta kirjaa jaksaa lukea, ja siitä oppii paljon suomalaista yleistä historiaa, kirkkohistoriaa, teologianhistoriaa ja tietysti Tiililän henkilöhistoriaa ja teologiaa. Toinen erinomaisen suositeltava (ja sopivan lyhyt!) kirja on STI:n Iustitia-sarjassa niin ikään 2004 (Tiililä 100v) ilmestynyt Osmo Tiililä ja uskon teologiajossa Tiililää ja hänen teologiaansa analysoivat mm. Timo Eskola, Eero Huovinen, Jouko Talonen, Reijo Arkkila, Erkki Ranta, Timo Junkkaala, Sakari Korpinen, Raimo Mäkelä ja Jyri Komulainen. STI:llä kokoontuu myös luterilaisen herätyskristillisyyden keskustelufoorumi Tiililä-seura, jonka ohjelmasta ilmoitetaan STI:n ohjelman yhteydessä.

Näiden Tiililästä kertovien kirjojen lisäksi tutustuin projektini aikana tietysti itse Tiililän tuotantoon. Aloitin sympaattisesta Retractationes-kirjasta Elämäni ja kirjani (STKS 1973), joka oli Tiililän viimeinen, sekä sitä ennen julkaistusta Pietilä-katsauksesta, johon nojasin Pietilä-jutussani. Sen jälkeen siirryin kaksiosaiseen Systemaattiseen teologiaan (1951-1954) ja sitten muihin populaareihin ja akateemisiin kirjoihin, kuten: Tuomion evankeliumi (1934); Armonjärjestyksestä (1947); Eräitä elämämme ongelmia (1952); Teinien teologia (1959); Kuolema (1961); Kirkon kriisi (1962); Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt (1963); Epäilyksistä uskoon (1963); Ihmettelyä: mietiskelyä ja kokemuksia (1965); Oma pääsiäiseni (1967);  Johdatus teologiaan (1968); Yön jälkeen aamu (1968); Miksi kristinuskoa ei voi ei tarvitse eikä saa uudistaa? (1969) ja Vakavista vakavasti (1971). Yhteensä Tiililän kirjoja on yli 80.

C. S. Lewis (1898–1963)

En siis ole lukenut läheskään kaikkia tämän hypertuotteliaan professorin kirjoja, mutta aika monia kuitenkin. Täytyy tosin tunnustaa, että käytännössä kaikki yo. kirjat luin läpi kursorisesti pikemmin kuin sana sanalta. Tämä johtuu siitä, että huomasin pian, että Tiililään pätee valitettavasti aika pitkälti sama kuin Pietiläänkin – kirjat ovat auttamatta aikansa eläneitä. Ne eivät enää puhuttele samalla lailla kuin aikoinaan (sen voi kyllä lukiessa tajuta, että ne ovat todella aikanaan puhutelleet), vaan niillä on lähinnä historiallista ja esikuvallista mielenkiintoa. Sellaisina sain niistä jotain irti, enkä taaskaan kadu projektiani, vaikken samaa ehkä oikein kenellekään suosittelisi.

Tiililä oli kuin Suomen C. S. Lewis. Hän vaikutti samoihin aikoihin ja oli populaari kristinuskon apologeetta, jota luettiin ja kuunneltiin sankoin joukoin. Tiililässä on myös jotain Ratzingeria, siinä että hän ottaa usein huomioon epäilijöiden näkökohtia ja pyrkii sitten tarjoamaan niihin perustellun ja puoleensavetävän kristillisen vastineeen. Kuka nykyään Suomessa olisi Tiililän vastine? Lähimmäksi tulee varmaan Eero Huovinen, jonka populaarikristillisiä kirjoja WSOY julkaisee juuri niin kuin Tiililän teoksia aikoinaan. Huovinen on kuitenkin paljon pehmeämpi kirjoittaja kuin Tiililä, jonka terävää tyyliä muistuttavat ehkä lähinnä Timo Eskolan kirjoitukset. Huovisen ja Eskolan risteymä siis.

Tiililän teologia ja taistelut

Tiililä oli Pietilän oppilas ja laajasti ottaen samantapainen teologi, luterilainen ja herätyskristillinen, lopulta ekumeeninenkin, ja persoonana nähtävästi aika vaikea. Vanhimmiten Tiililä jäi näkemyksineen aika yksin ja katkeroitui. Hän antoikin Tuomo Mannermaalle tärkeän neuvon: ”älä sinä katkeroidu. Minun suuri virheeni on ollut, että olen katkeroitunut.”

Tiililän teologisia innoittajia olivat Suomesta mm. beckiläinen Gustaf Johansson, Norjasta Ole Hallesby ja Saksasta Karl Heim. Hänen teologinen päävihollisensa oli ns. lundilainen teologia, jonka ongelma kiteytyi metodiin, jossa teologia haluttiin nähdä objektiivisena tieteenä ja siksi erillisenä uskosta. Tiililä taas peräänkuulutti uskon teologiaa ja uudestisyntyneiden teologiaa. Suomessa Tiililän kritiikki kohdistui ennen kaikkea Maallinen ja hengellinen -kohukirjan (1952) kirjoittajaan Erkki Niinivaaraan ja settlementtiliikkeen perustajaan Sigfrid Sireniukseen, joiden Tiililä katsoi levittävän maallistunutta kristinuskoa. Lopulta Tiililän kritiikki kohdistui piispakuntaan, joka ei asettunut näiden pappien oppeja vastaan. Kirkosta eroaminen oli viimeinen protestihuuto, joka ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.

Tiililän aikaiset kirkkotaistelut olivat muodoltaan aivan samanlaisia kuin nykyään, vain sisällöt olivat erilaisia. Tiililälle eronneiden uudelleenvihkiminen, lundilainen teologia ja kirkon keskittyminen yhteiskunnallisiin asioihin edustivat samanlaista ennennäkemätöntä luopumusta, mitä nykyään toisille naispappeus ja homoliitot. Suomen nykykontekstin ”konservatiivit” eivät juuri jaksa Tiililää vaivanneista aiheista tehdä melua. Kun hieman selailin Niinivaaran kohukirjaa, niin sehän vaikutti nykynäkökulmasta oikein rotevalta luterilaiselta teologialta. Niin ne ajat muuttuvat.

Gustaf Johansson (1844–1930)

Kun Tiililä ei löytänyt hengenheimolaisia kirkon valtavirrasta, hän kääntyi herätysliikkeiden puoleen. Tässä onkin yksi mielenkiintoinen aspekti Tiililän työssä ja tuotannossa: hän otti tutkimuskohteekseen ”suomalaisen kristillisyyden”, jonka hän löysi herätysliikkeistä. Niissä ilmeni ”elämässä koeteltu luterilaisuus”. Tiililä kirjoitti tutkimuksia Gustaf Johanssonista (beckiläisyys), Wilhelmi Malmivaarasta (herännäisyys), F. G. Hedbergistä (evankelisuus) ja Frans Jalmari Ulvaasta (rukoilevaisuus). Viidesläisyyden ohella erityisesti rukoilevaisuus muodostui Tiililälle läheiseksi. Sitä käsittelivät myös yli 500-sivuinen tutkimus Rukoilevaisten kirjoja ja Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. Lestadiolaisuutta Tiililä ei tutkinut siksi, että se oli ”sisäisine kiistoineen kuin ampiaispesä, missä lähestyjä runnellaan”.

Herätysliikkeiden välisistä teologisista kiistakysymyksistä voidaan mainita Tiililän ottaneen kielteisen kannan evankelisten oppiin koko maailman autuudesta eli yleisestä vanhurskauttamisesta. Tämä on kyllä ehkä hölmöin herätysliikkeiden välinen kiista, sillä osapuolet uskovat aivan samoin (Kristus on sovittanut kaikkien synnit mutta vain uskovat pelastuvat) mutta kiistelevät vain termeistä (pitäisikö koko maailman sovitusta kutsua myös vanhurskauttamiseksi, vai pitäisikö jälkimmäinen liittää vain uskoon). Tässä menevät STI:n Tiililä-kirjassa kiistan osapuoletkin iloisesti sekaisin omissa termeissään ja sisällöissään (ks. Arkkila s. 90; Ranta s. 103; oikein puolestaan Mäkelä s. 158).

STI:n Tiililä-kirjan artikkeleista raikkaan poikkeuksen muodostaa Jyri Komulaisen teksti, jossa Seppo A. Teinosta seuraten korostetaan Tiililän omalaatuisuutta ja sitä, ettei kenenkään (lue: herätysliikeväen) ole syytä yrittää omia häntä. Tiililän omimpia teologisia painotuksia oli ”teoteleettisyys” (Jumalan tahdon teologia), hän kehotti lukemaan ”ennen muuta harhaoppisia kirjoja, koska niistä oppii eniten”, ja tunnustussidonnaisuuksien sijaan Tiililä asetti ”totuuden dogmatiikan harjoittamisen ainoaksi ohjenuoraksi”.

Komulainen käsittelee myös Tiililän muutosta suhteessa katolisuuteen. Tiililä kasvoi ilmapiirissä, jossa katolisen teologian tuntemus oli vielä lähes olematonta, mutta varsinkin Vatikaanin II konsiilin jälkeen Tiililän asenne muuttui. Hän kirjoitti, että roomalaiset teologit näyttävät nykyisin ”raamatullisemmilta” kuin monet protestanttiset spekuloijat ja että ”eräillä mm. meikäläisillä vanhanmallisilla Rooman kauhistelijoilla olisi tässä paljon oppimista”. Komulainen viittaa myös Tiililän lähes mystiseen taivasnäkyyn Oma pääsiäiseni (1967), jossa on hänen muista teoksistaan poikkeava vire.

Tiililän pääsiäinen – ja melkein katolilainen

Oma pääsiäiseni on kyllä niitä kirjoja, joita Tiililältä kannattaa lukea, jos jotain meinaa lukea. Se tosin vaatii aika paljon ennakkotietoja. Tiililä kohtaa taivaassa monia vanhoja tuttuja, niin teologisia opettajiaan kuin vihollisiaankin. ”Monien omaa uskontunnustustaan ja suuntaansa ainoana ’oikeana’ pitäneiden täytynee hämmästellä tätä taivaassa vallitsevaa ekumeenista yhteyttä.” ”Kaikkein enimmän ehkä ihmettelen nähdessäni Ole Hallesbyn ja Nathan Söderblomin kävelemässä käsikoukkua.” ”Ihmeellinen on Antti J. Pietilässä tapahtunut muutos: sulaa hyväntahtoisuutta, sulaa kärsivällisyyttä, sulaa nöyryyttä, sulaa itsestään vapautumista!” Ja sitten:

Suurta Vapahtajaani ympäröivässä sädekehässä näen kasvoiltaan ihanan, läpikuultoisaa sielun ylevyyttä ja ihmeellistä rauhaa koko olennaltaan huokuvan olennon, jonka ympärillä kaikki kumartuvat. Maria, Herran äiti! Olen tunteen valtaama, jota en pysty itselleni alkuunkaan erittelemään: jokin – ehkä olemukseni syvyyksistä, ehkä muualta tuleva voima – vetää minua sekä väkevästi että hellän varovasti häntä kohti. Totean ympärilläni olevainkin kokevan jotain samanlaista. Itse Vapahtajakin näyttää katsovan Mariaa silmissään jumalallisen rakkauden loiste niin kirkkaana, että sen näkevän täytyy mykistyä; todellakin, Vapahtaja katsoo äitiään, Jumalan äitiä ja kuitenkin samalla vain ihmistä, joka on tähän sanomattomaan osaan armoitettu. Mykistyneenä painan pääni alas. Olinko protestanttina kokonaan unohtanut, että niin kuin ensimmäistä Adamia seurasi toinen – itse Herra Kristus -, joka korjasi tuon ensimmäisen aikaansaaman kauheuden, niin seurasi Eevaa toinen, joka synnytti maailmaan tämän ihmeen tekijän?

Marian aseman lisäksi kirjasta löytyy tukea ajatukselle kiirastulesta ja pyhien esirukouksista. Vuonna 1966 Tiililä kirjoitti piispa Eino Sormuselle: ”Olen itse parina viime vuotena lueskellut entistä enemmän katolista teologiaa – ja myönnän heti: ihastunut.” Esimerkiksi Hans Küngin varhaiset teokset vanhurskauttamsiopista ja kirkosta viehättivät Tiililää, samoin Karl Rahnerin teologia, jonka hän antoi Tuomo Mannermaalle tutkimusaiheeksi. Vuonna 1967 Tiililä osallistui Roomassa konferenssiin ja piispainsynodin avajaisiin, joissa hän huomasi taputtavansa paaville, ”jota osa omasta kansastani pitää yhä antikristuksena”. Heti matkan jälkeen hän ryhtyi selvittämään katoliseen kirkkoon liittymisen mahdollisuutta.

Tiililä kävi keskusteluja dominikaani-isä André Bonduellen kanssa ja laati näitä keskusteluja varten kolme paperia, joihin hän kirjasi vakaumuksensa ja ehdot, joilla hän olisi valmis liittymään katoliseen kirkkoon. Yhdessä papereista oli kolmetoista kohtaa, joista Tiililä kysyi, uskoivatko kaikki kirkon täysvaltaiset jäsenet niihin: paavin erehtymättömyys, seitsemän sakramenttia, uudet Maria-dogmit, aneet, Pius X:n antimodernistivalan oikeutus, messu-uhrioppi, jne. Tiililä totesi aika terävästi, että jos kaikki Rooman kirkon jäsenet eivät usko näihin oppeihin, hän ei näe estettä omalle kirkkoon liittymiselleen. Tiililä pyysi myös vapautusta katekumeeniopetuksesta (”infokurssi”): ”Minulla ei inhimillisesti katsottuna ole pitkää aikaa elämässäni jäljellä, ja jo nyt olen liian kauan ollut separatisti.”

Paul Verschuren

Marraskuun 17. päivänä 1967 Tiililä kirjoitti piispa Paul Verschurenille kirjeen: ”Pyydän tulla otetuksi roomalais-katolisen kirkon jäseneksi.” Lyhyessä kirjeessä ei ollut perusteluja, vain viite Bonduellen kanssa käytyihin keskusteluihin. Piispa vastasi Tiililälle lyhyellä saksankielisellä kirjeellä, jossa hän vakuutti veljellistä sympatiaansa mutta antoi sitten kieltävän vastauksen: ”Sillä perusteella, minkä ymmärryksen sain Teidän kirjeestänne, voin vastata varsinaiseen kysymykseenne kirkkoon liittymisestä ainoastaan kieltävästi. Jos minä vastaisin toisin, menettelisin väärin sekä itseäni että Teitä kohtaan.”

Junkkaalan elämäkerrasta käy ilmi, että Osmo Tiililän vaimo Inger Tiililä kertoi myöhemmin pojalleen, että piispa Verschuren oli soittanut hänelle ja kertonut Osmon pyrkivän katolisen kirkon jäseneksi. Inger oli sanonut piispalle: ”Älkää ottako.” Voi siis olla, että vastaus siihen, miksi Tiililästä ei lopulta tullut katolilaista, löytyy Matin ja Tepon biisistä: ”Kaiken takana on nainen”. Joka tapauksessa koko episodi jäi vain muutamien tietoon eikä tuolloin vielä tullut julkisuuteen. Tiililä jäi kuolemaansa asti luterilaisen ja katolisen kirkon välimaastoon liittymättä kumpaankaan.

Lopuksi: Tiililä ja Teinonen, kuolema ja kritiikki 

Osmo Tiililää on kutsuttu yli 80 kirjallaan Suomen tuotteliaimmaksi teologiksi (Raimo Mäkelä) ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viimeiseksi varsinaiseksi apologeetiksi (Erkki Ranta). Paradoksaalisesti tämä Suomen ev.-lut. kirkon superteologi päätyi kirkkonsa ulkopuolelle, sillä se oli hänen mielestään hukannut olennaisen keskittymällä liikaa tämänpuolisiin. Tiililän tunnuslausee kuuluukin: ”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.”

Kuolema tuli Tiililää lähelle jo Brasilian-matkalla vuonna 1961, kun hän sai sydäninfarktin. Juuri tämä oli tunnuslauseen ilmaiseman fokusoitumisen takana, vaikka toisaalta kokemus myös avarsi Tiililän soteriologisia näköaloja. Junkkaala kirjoittaa Tiililää siteeraten: ”Paljon sellaista, mikä ennen oli tuntunut tärkeältä, tuntui nyt turhalta. Tärkeää oli enää kysymys iankaikkisesta elämästä. ’Minusta tuntuu, että Jumala armossaan ja rakkaudessaan pelastaa enemmän ihmisiä kuin teologiset kaavamme myöntävät.'”

Kuolema korjasi Tiililän lopulta toisen sydänkohtauksen jälkeen 16.12.1972. Hän sai sanottua puolisolleen: ”On hyvä, ettei mikään jäänyt kesken.” Tällä hän viittasi viimeiseen Retractationes-käsikirjoitukseensa. Mieleen palautuu Pietilän kuolema heti Kristillisen dogmatiikan valmistumisen jälkeen.

Pietilän tavoin Tiililäkin oli aika traaginen hahmo. Hän jäi yksinäiseksi, katkeroitui ja kuoli vielä separatistina, kirkollisena väliinputoajana. Timo Eskolan sanoin yhdessä sukupolvessa Tiililä unohdettiin tai suorastaan hylättiin, ja hän aika lailla katosi suomalaisen teologian kentältä. Reijo Arkkilan mukaan tämä johtui Tiililän beckiläisyydestä, jonka vuoksi hänen linjanvedoillaan ei ole sittemmin ollut suurempaa kantavuutta. Suuri rooli Tiililän sivuuttamisessa oli – kenties jälleen hieman paradoksaalisesti – yhdellä hänen läheisimmistä työtovereistaan, Seppo A. Teinosella.

Kuvahaun tulos haulle seppo teinonen

Seppo A. Teinonen (1924–1995)

Kun Teinosesta tuli Tiililän seuraaja, hän poisti Tiililän kirjat systemaattisen teologian tenttivaatimuksista. Systemaattisen analyysin metodi, jonka Teinonen jätti perinnökseen, taipuu lundilaisuuden puolelle siinä, ettei se ole ”uskon teologiaa” vaan objektiivisuuteen pyrkivää analyysiä, jota voi tehdä periaatteessa kuka tahansa. Toki Teinonen pysyi samalla syvästi kirkon miehenä ja kirkollisena teologina, ja toisin kuin Tiililän, hänen onnistui liittyä eläkepäivinään katolisen kirkon täyteen yhteyteen. (Ks. lisää Teinosen elämästä ja kääntymyksestä.)

Yksi Tiililän ja Teinosen eroista, joista voinee ottaa opiksi, liittyy kritiikkiin suhtautumiseen. Kuten Eero Huovinen toteaa, Tiililä oli ärhäkkä kirjoittamaan vastineita ja jopa inttämään. Hän vastasi kritiikkeihin moneen kertaan, tarttui yksittäisiin sanoihin ja tunsi arvoaan tallatun. Teinonen oli tässä suhteessa erilainen: paksunahkaisempi ja vapaampi. Kun Huovinen kerran kysyi Teinoselta Teologisen Aikakauskirjan toimittajana, haluaako tämä vastata saamaansa kritiikkiin, Teinonen vastasi ytimekkäästi: ”ei paska pöyhien parane”.

2 comments

  1. Emil,
    Mielestäni on kohtuullista, että annat tilaa sille mielipiteelle, joka on niillä, jotka ovat kulkeneet yhdessä Tiililän rinnalla, erikoiseti 50-60-lukujen alhot. Hän ei kääntänyt kirjallisuutta, niinkuin teki Teinonen, vaan kirjoitti sitä, minkä Vapahtaja itse oli hänen sisimpäänsä laskenut. Tuo ’melkein katolilainen’-osuus on hänen erehdyksensä aika, jota mielestäni ei pitäisi levitellä saavutukseksi ja suhteessa niin erehdyksenä kuin saavutuksenakin, se edustaa hänen koko sanomansa vastaista kantaa. Tililän loppuvuosina, hänellä oli hyvä ja lämmin suhde mm. helluntalaisiin veljiin, niin Suomessa kuin Ruotsissa. – Tämän kirjoitan kaikkien niiden kanssa, jotka ovat kuulleet hänen selkeää julistusta niin luennoilla, kirjoissa, kuin saarnoissa.

    Tykkää

    1. Annan toki tilaa, kun se on sivistyneesti ilmaistu, niin kuin nyt (toisin kuin edellisessä kommentissasi). Oikein hyvä, että hänellä oli lämmin suhde helluntailaisiin veljiin – niin on minullakin joihinkuihin:)

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s