Antti Pietilän dogmatiikka

Kuten viime marraskuussa tulin maininneeksi, yhtenä suurena Suomi100/reformaatio500 -merkkivuoden projekteistani oli tutustua suuriin suomalaisiin dogmatiikkoihin (ja dogmaatikkoihin), joista ensimmäinen on Antti Pietilän (1878-1932) Kristillinen dogmatiikka, osat 1-3 (1930-1932). Kävin myös kursorisesti läpi seuraavan suuren dogmaatikon, Osmo Tiililän (1904-1972), edeltäjästään kirjoittaman kirjan Antti J. Pietilä: kiistelty kirkonmies (WSOY 1972).

Tiililä aloittaa kirjansa toteamalla, että ”noin puolen vuosisadan ajan on maassamme kristillisyyttä ja kirkkoa koskevissa keskusteluissa vedottu Antti J. Pietilään ja yritetty hänen auktoriteetillaan tukea milloin minkinlaisia käsityksiä”. Tämä kuulostaa erikoiselta noin puoli vuosisataa myöhemmin, sillä nykyään Pietilää ei siteerata enää oikeastaan ollenkaan.

Ajankohtaisempi onkin kirjan loppu: ”Sanotaan ehkä: olihan Pietiläkin eräs ajan merkki ajoiltaan – ei muuta. Portailla kopisevat yleensä pian niiden jalat, jotka kiirehtivät kantamaan vainajia pois unohduksiin.” Sitten Tiililä kuitenkin lisää: ”Tämä kirja on kirjoitettu näistä miehistä huolimatta.”

Oma näkemykseni Pietilän yli 1300-sivuisen dogmatiikan luettuani onkin, että sillä on lähinnä historiallista mielenkiintoa. Rehellisesti sanottuna en oppinut siitä paljoakaan, enkä suosittelisi sitä juuri kenellekään. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että jaksoin kahlata sen läpi. On hyvä ymmärtää suomalaisen teologian kehitystä Pietilästä Tiililään, Tiililästä Teinoseen, Teinosesta taas Mannermaahan, Huoviseen ja kumppaneihin.

Erityisen mielenkiintoista tämän blogin kannalta on seurata sitä, kuinka suomalaisen teologian suhde katolisuuteen on muuttunut. Pietilän katolisuusnäkemys oli vielä pääosin erittäin kielteinen. Toisaalta kielteisyyden keskeltä löytyy myös toinen puoli, joka voi helposti jäädä huomiotta – ja on varmasti jäänytkin. Muun muassa sitä haluan tässä kirjoituksessa valottaa.

Pietilän persoona ja peruspositio

Antti Pietilä oli Helsingin yliopiston dogmatiikan (ja siveysopin) professori 1919-1932. Hän oli erittäin tuottelias teologi, joka kirjoitti satoja lehtiartikkeleita ja useita kirjoja. Lisäksi Pietilä oli presidentti Lauri Kristian Relanderin (1883-1942) läheinen ystävä ja ehdolla arkkipiispaksi Gustaf Johanssonin (1844-1930) seuraajaksi.

Pietilä oli poleeminen persoona, ”kiistelty kirkonmies”. Hänen kriittisyytensä karkotti monet ystävät hänen ympäriltään. Välit Relanderiinkin katkesivat. Pietilä jäi aika yksinäiseksi ja osin traagiseksikin hahmoksi. Puhuttelevinta Pietilän elämässä on hänen varhainen kuolemansa 54-vuotiaana, vain päivä sen jälkeen, kun hän oli saanut kolmiosaisen dogmatiikkansa valmiiksi ”torstaina syyskuun 8:na 1932 kello 9.28.”

Tiililä kirjoittaa Pietilän kuolemasta, joka siis tapahtui 9.9.1932:

Kun Pietilän kuolinkamppailu monen vaikean sydänkohtauksen jälkeen oli alkanut, hän omaisten kertoman mukaan pyysi poikaansa lukemaan hänelle piinavirren: ’Jeesus, sinun vaivas kovat, / ristis, kipus katkera, / mulle opiks, turvaks ovat / eläissä ja kuollessa…’ ”Virsi luettiin hänelle, ja tähän lohdutukseen hän nukkui.”

Oulun maakunnassa syntyneen Pietilän teologiseen ajatteluun vaikutti yhtäältä lestadiolaistausta, toisaalta Johann Tobias Beckin (1804-1887) pietismi ja kolmanneksi ns. uusprotestantismi, jonka isä oli Albrecht Ritschl (1822-1889). Ritschlin lisäksi Pietilän dogmatiikassa esiintyy usein keskustelukumppanina Friedrich Schleiermacher (1768-1834).

Dogmatiikan ensimmäisessä osassa käy pian ilmi, että Pietilä pitää luterilaista ja reformoitua (kalvinilaista) kristillisyyttä pohjimmiltaan aivan samana, kun taas ”perusvastakohta” vallitsee katolisuuden ja protestantismin välillä. Tätä selittää Matti Väisäsen havainto (2008) siitä, että ns. beckiläis-württenbergiläisen pietismin taustalla on filippismi (Melanchthon) ja Sveitsin reformoitu teologia.

(Nyky-Suomessa vastaavaa käsitystä pitää esillä Patmoksen Juha Ahvio, joka blogissaan on kehottanut muistamaan Pietilää ja palaamaan hänen eetokseensa. Kehotus perustuu kuitenkin sekundäärilähteisiin, ja dogmatiikan julkaisuvuodet on annettu väärin. Veikkaan, ettei Ahvio ole itse lukenut Pietilän dogmatiikkaa.)

Seuraavaksi siirryn tarkastelemaan lähemmin Pietilän käsityksiä katolisuudesta.

Kriittisiä käsityksiä katolisuudesta

Pietilän avaintermejä on ”hengen uskonto”. Vaikka Pietilä pyrki ”yleisluterilaiseen” esitykseen, Tiililän mukaan Pietilän kristinuskonkäsitys oli kuitenkin ”niin henkinen, niin läpikotaisin irrallaan kaikesta konkreettisesta, kuten tavoista, liturgioista, kirkkojärjestyksistä ja jopa armonvälinekappaleistakin”, että sen luterilaisuus jää kyseenalaiseksi. Tästä lähtökohdasta käsin voidaan lähestyä myös Pietilän Rooma-kritiikkiä.

Pietilän mukaan ”hengen uskonnon valossa arvosteltuna” Rooman kirkko on ”lahko, vaikka propagandassaan hyvin onnistunut ja laajalle levinnyt”. Jos Rooma tulisi mukaan ekumeniaan (mitä Pietilä pelkää), se tulisi ”sinä, mitä se on ollut yli vuosituhannen, kirkkoa, hierarkiaa, erehtymätöntä opetusvirkaa, roomalaista absolutismia ja sakramenttalismia tehostavana kirkkokuntana.” Pietilän kauhukuva on, että protestanttiset kirkot liittyisivät tällaiseen katolisuuteen, ja pian koko maanpiirin yli kaikuisi huuto: extra ecclesiam nulla salus.

Paavi Bonifatius VIII (k. 1303)

Pietilä-parka ei tietenkään koskaan ehtinyt tutustua katoliseen ressourcement-teologiaan eikä nähdä Vatikaanin 2. kirkolliskokousta. Pietilälle pahaa katolisuutta edusti ennen kaikkea paavi Bonifatius VIII, (paavina 1294-1303), joka polki ”koko Jeesuksen antaman esimerkin ja opin jalkojensa alle” pitämällä alamaisuutta paaville pelastuksen kannalta välttämättömänä. Kun 1870 oli vielä julistettu dogmi paavin erehtymättömyydestä, traditio objektiivisena auktoriteettina oli lakannut olemasta – se oli antanut sisältönsä paavin päätettäväksi.

Katolisuuden objektiivinen huonommuus ilmenee Pietilän mukaan siinä, että sen piirissä ”sellaisetkin tähän maailmaan kuuluvat asiat kuin näkyvä kirkko ja papisto ja niiden toimittamat toimitukset kuuluvat pelastustilan oleellisiin perusteihin”. Myös ylpeän juutalaisuuden henki jatkuu Rooman kirkossa, ”joka ei tähän päivään saakka ole oppinut kristillistä nöyryyttä, vaan täydellisessä vallananastuksen mielessä julistaa pääkirkkonsa kupoolinreunustassa yhäti vanhaa lempilausettaan” (eli Matt. 16:18).

Erityisen vakavina harhoina Pietilä pitää oppeja transsubstantiaatiosta ja messu-uhrista. Edellinen pitää ”enemmän kuin mikään muu yllä vääriä armoteorioja ja johtaa [kirkkoa] pappisvaltaisuuden tielle”. Pietilä itse toteaa melkoisen epäluterilaisesti, ettei leipä ole ”millään tavoin Kristuksen ruumis, eikä viini liioin millään tavoin Kristuksen veri”. Silti ”Herran läsnäolo kohottaa tämän armonkeinon kristikunnan suurimman siunauksen välineeksi”.

Tiililä kertoo lisäksi Pietilän vastustaneen M. J. Buckxin (1881-1946) nimittämistä katolisen kirkon johtoon Suomessa, sillä paavilla ei ollut mitään oikeuksia nimittää ketään virkaan Suomen maassa. Pietilä oli sitä mieltä, ettei Suomen poliitikoilla ollut tarpeeksi kokemusta paavinistuimen todellisesta luonteesta osatakseen suojella kansaa jesuiittain otteilta.

Toisaalta Tiililä tietää kertoa, että Pietilällä oli silmää nähdä myönteistäkin. Pietilä oli vuonna 1928 matkalla Roomassa, missä hän sai osakseen kapusiinimunkkien ystävyyttä. Hänen kiitoskirjeensä on säilynyt: siinä hän puhuu kapusiinien uskoninnosta, jota toivoisi jäljiteltävän omassakin kirkossa. ”Kirje loppuu toivotukseen: Gratia Dei nobiscum! Huomattakoon monikon ensimmäinen persoona.”

Tiililä kertoo vielä, että ”kun sitten 1930-luvun alussa alkoi tulla tietoja Espanjan punaisten kirkkoon kohdistamasta vihasta, Pietilä oli valmis panemaan tunnustukselliset erot syrjään; kristittyjen oli tajuttava yhteytensä.” Tämän esiekumeenisen heräämisen merkeissä siirrynkin nyt tarkastelemaan Pietilän katolisuuskuvan toista puolta.

Pietilän positiivisempi puoli

Tiililä rajaa Pietilän myönteisen katolisuuskuvan henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta itse asiassa myös hänen dogmatiikastaan löytyy yhtä sun toista katolisuutta imartelevaa, suorasti ja epäsuorasti. Ensinnäkin Pietilä tunnustaa katolisuuden kristinuskon muodoksi, joka ”rakentaa kristillisen jumalasuhteen Jumalan ilmoitukseen ja sovittamiseen Kristuksessa ja käsittää kristillisyyden uskontona jumalanlapseudeksi ja Jumalan valtakunnan jäsenyydeksi”. Se ”tahtoo toteuttaa juuri sitä kristillisyyttä, joka syntyi alkuseurakunnassa”.

Pietilän mukaan 1700-1800-lukujen vaihteen protestantismi oli tehnyt ”yhtä pahan vararikon kuin milloinkaan katolinen kirkko”: kyseessä oli ”intellektualismin ja objektivismin vararikko”. Samalla Pietilä tunnustaa, etteivät katolilaiset ole ”yksinomaan väärässä moittiessaan protestanttisuuden jatkuvaa jakaantumista ja asettaessaan sen yhteyteen protestanttisuuden uskonnollista subjektia korostavan ominaisuuden kanssa”.

Vaikka Pietilä kritisoi traditiokonseptin vääristymistä katolisessa kirkossa, itse traditioperiaate on hänellä melko vahva. ”Kristinuskon piirissä traditio on vanhempi kuin Uusi Testamentti.” Pietilä kirjoittaa hienosti varhaisten vuosisatojen uskonsäännöstä (regula fidei), joka ilmenee apostolisessa uskontunnustuksessa. ”Tradition täydellinen kieltäminen tietää uskonnollista irtolaisuutta ja luvatonta individualismia, joka kieltää yksilön riippuvaisuuden seurakunnasta ja nykyajan seurakunnan riippuvaisuuden entisten sukupolvien muodostamasta seurakunnasta.”

Näin ollen Pietilä puhuu luontevasti keskiajan ”suuruuksista” kuten Petrus Lombarduksesta (1110-1160) ja Bonaventurasta (1221-1274) sekä katolisen kirkon normaaliteologina tuolloin pidetystä Tuomas Akvinolaisesta (1225-1274), joka oli ”omassa ympäristössään paljon uudenaikaisempi ja tieteellisempi kuin epälukuiset nykyajan protestanttiset tiedemiehet” ja jonka Summa theologiae on verrattavissa ”goottilaiseen doomiin”.

Keskiajasta Lutheriin siirryttäessä ei voisi tehdä pahempaa vääryyttä keskiajan edustavia ajattelijoita eikä Lutheria kohtaan kuin mikä tapahtuu, jos heidän välilleen kaivetaan ylipääsemätön juopa, ikäänkuin Luther jumaluusoppineeena kurottautuisi sanan ankarassa merkityksessä heidän ylitsensä suoraan Raamattuun, tai jos hänet kuvataan jopa kokonaan uusien, ennen tuntemattomien mielijohteiden tulkiksi.

Pietilän mukaan on mahdotonta ajatella, että kirkon valtauoma olisi läpi vuosisatojen ollut perustavanlaatuisesti väärässä: ”On kokonaan jumalallisen johdatuksen periaatteita vastaan ajatella, että seurakunnan ajatustavan pääuoma voisi kautta vuosituhansien kulkea kokonaan toiseen suuntaan kuin mitä Jumalan Henki on tarkoittanut.” Ainoa vain, että johdonmukaisesti sovellettuna tämä periaate vetää kyllä monessa kohtaa maton Pietilän itsensäkin alta.

Lopuksi

Kuten tähän mennessä on toivottavasti käynyt ilmi, Pietilän dogmatiikassa on yhtä sun toista mielenkiintoista. Yksi tämän artikkelin ulkopuolelle jäänyt kiehtova teema olisi ollut Pietilän kiinnostus muita uskontoja kohtaan ja yllättävänkin avoin uskontoteologia. Hyviä olivat myös Pietilän analyysit eri herätysliikkeiden vahvuuksista ja heikkouksista. Kuten sanottu, en kadu lukeneeni tätä massiivista magnum opusta.

Toisaalta Pietilän dogmatiikkaa ei myöskään jää ikävä. Hänen kielensä on 1930-luvun vanhahtavaa, vieraahkoa, ”siveellis-uskonnollista” suomea, joka on välillä ihan hauskaa (mm. ”henkilökohtainen” on Pietilälle ”mieskohtainen”), mutta useimmiten vain todella raskasta. Teologiastakaan ei oikein saa mitään irti. Tiililä sanoi sen osuvasti: Pietilä on ”enemmän kuvailun ja intuition mies kuin ’argumenteeraaja'”.

Osmo Tiililästä tuli Pietilän manttelinperijä Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina vuonna 1939, seitsemän vuotta Pietilän kuoleman jälkeen, ja hän pysyi oppituolilla lähes 30 vuotta. Tiililästä tuli myös toinen moniosaisen (no, kaksiosaisen) suomenkielisen dogmatiikan (no, systemaattisen teologian) kirjoittaja. Siihen palaan joskus tulevaisuudessa, kunhan saan sen ja Timo Junkkaalan Tiililä-elämäkerran luettua (taas toistatuhatta sivua…).

Tiililä jakoi Pietilän kohtalon tavallaan myös kuolemassa. Siinä missä Pietilä kuoli päivää dogmatiikkansa valmistumisen jälkeen, Tiililä kuoli samana vuonna 1972, kun hänen Pietilä-kirjansa oli tullut painosta. Ennen kuolemaansa hän ehti kuitenkin vielä kirjoittaa Retractationes -nimisen käsikirjoituksen, joka julkaistiin postuumisti nimellä Elämäni ja kirjani. Siinä Tiililä kertoo, kuinka hän vielä eläkepäivillään palasi tutkimaan opettajaansa Pietilää. Kirjan viimeiset sanat ovat jälleen enteelliset, kenties tämänkin blogin osalta:

Olen kertoillut vain kirjoistani. Artikkelit ja sanomalehtikirjoitukset, kuten kirja-arvostelutkin, ovat olleet pääasiallisesti lastuja vailla sanottavampaa merkitystä. Sellaisia lentelee jokaiselta työpöydältä. Tuuli ne vie – ja vieköön.

Mainokset

2 comments

  1. Loistava artikkeli, hienoa teologista analyysia. Esille nousee Pietilän ristiriitainen suhde katoliseen kirkkoon. Pietiiä oli pohjoisen kasvatti ja siksi monelta osin lestadiolainen. Olen itse kasvanut ja elän edelleen vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, katolisena. Uskon ymmärryksemme on mielestäni täysin ortodoksis-katolinen ja suuri dilemma on loputon yritys todistaa itsemme hyviksi luterilaisiksi vaikka sitä olemme aivan yhtä vähän kuin aikoinaan Seppo Teinonen. Niin no mitä sitten tarkoittaa olla hyvä luterilainen, sitä sinä Eemil lienet paljon pohtinut ekumeniaan liittyen. Palolan lestadiolaisuuden historiaa esittelevissä kirjoissa tulee esille , ja Palola sanookin sen eksplisiittisesti, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannuksissa ja kiistoissa on yleensä taustalla jonkun vahvan maallikon tai papiston yritys muokata liikettä luterilaisemmiksi.Viimeksi liikkeestä ” sai kenkää” joukko yliluterilaisa pappeja 60-luvulla, puhutaan pappiseriseurasta. Minulle selitettiin, että ne oli melanktonilaisia eikä aidosti luterilaisia ku rippikouluiässä asiaa ihmettelin. Muistan kuinka äitini kummi, maallikkosaarnaaja Antti Koskela oli jo aiemmin selittänyt minulle tapahtunutta: ”kirkkouskovaiset papit meinas viedä meiltä armon ja elävän uskon. Mutta kun Jumalan lapsi on maistanut vihreää tuoretta äpärestä niin ei hän suostu ryhtymään olokia syömähän”, selitti Antti Iidan kaataessa pannukahvia siivilän läpi kuppiin. Sitten mentiin katsomaan televisiosta iltauutisia, isoisäni Eeli oli laittanut propun paikalleen, notta vinttikammarissa saattoi katsoa televisiota, Heti ku alkoi sopimaton elokuva niin sontalaatikosta katosi virta – lestadiolaista elämänmenoa 70-luvun alkuvuosina.

    Tykkää

  2. Varsin mielenkiintoinen artikkeli Pietilästä ja hänen dogmatiikastaan. Osittain vanhentunut, osittain ei. Huomioni kiintyi tuohon artikkelissa olevaan kohtaan, jossa todetaan Pietilän käsityksen ehtoollisen osalta olleen ”epäluterilainen”. Konteksti, missä hän näin toteaa on hyvä ottaa huomioon: ”Ehtoollinen on ihme, vaikkei mitenkään siinä merkityksessä, jossa erityisesti katolinen kirkko sitä ihmeenä julistaa.”

    Vähän aikaisemmin Pietilä toteaa dogmaatiikassaan viitaten Lutherin katekismuksiin ja mikä on hänen varsinainen käsityksensä ehtoollisesta. ”Herramme Kristuksen totinen ruumis ja veri, leivässä ja viinissä, itse Kristuksen meille kristityille syötäväksi ja jotavaksi asettama. Jumalan sana tekee, ettei tämä sakramentti ole pelkää leipää ja viiniä, vaan Kristuksen ruumis ja veri.” Sen takia, kuten Pietilä toteaa: ”Herran läsnäolo kohottaa tämän armonkeinon kristikunnan suurimman siunauksen välineeksi”.

    Asiakirjassa Communion in Growth näytetään päästäneen ”yksimielisyyteen ehtoollisesta”, kun asiakirjassa todetaan:

    ”Leipä ja viini muuttuvat (mutari, conversio) Kristuksen ruumiiksi ja vereksi eukaristian konsekraatiossa. Siksi konsekraatiossa sanotaan: ”Tämä on minun ruumiini”, ”Tämä on minun vereni,”vaikkakin (mutari, conversio ja on) ovat käsitteenä erilaisia. No hyvä niin, tähän asti on jo päästy.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s