Paavi Franciscuksen kuolemasta on kaksi viikkoa, hänen hautajaisistaan hiukan yli viikko. Suruaika jatkuu, seuraavan paavin valitseva konklaavi alkaa ylihuomenna eli 7.5. Toisaalta myös pääsiäisaika jatkuu eli eletään myös iloaikaa. Siksi lienee sopiva hetki muistella vielä hiukan edesmennyttä paavia lämmöllä, laskea kuvaannollisesti kukkia hänen haudalleen, jättää hänet Kristuksen, kuoleman Voittajan käsiin, ja palautella mieleen, mistä kaikesta meidän on syytä olla kiitollisia poisnukkuneelle isälle.

Paavin kuolinpäivässä 21.4. yhdistyi paljon kaunista symboliikkaa, joka kiteytti hienosti hänen elämäänsä ja persoonaansa: toinen pääsiäispäivä riemuvuotena, jolloin tulee kuluneeksi myös 60 vuotta Vatikaanin II konsiilin päättymisestä. Samalla huhtikuun 21. päivä on myös perinteinen Rooman perustamisen päivä! Kuolinpäivässä yhdistyvät näin Franciscuksen vahva luottamus Jumalan laupeuteen (toinen pääsiäispäivä, riemuvuosi), hänen persoonallisuutensa ”Vatikaani II:n henkilöitymänä” sekä hänen roolinsa universaaliuden ja koko ihmiskunnan ykseyden puolestapuhujana (Rooman, ”maailman pääkaupungin” perustamispäivä).

Poikkeuksellinen paavi

Millainen Franciscus sitten oli paavina? Todennäköisesti ainakin siinä mielessä historiaan jäävä, ettei liene aiemmin ollut toista paavia, joka olisi niin pelottomasti ”ravistellut” meitä tavallisia uskovia. Vuosisatojen ajan paavien tavaramerkki on ollut pikemminkin korrekti varovaisuus oppia ja etiikkaa koskevissa kysymyksissä, joten Franciscuksen pyrkimys synnyttää ”luovaa kaaosta” oli kiistämättä poikkeuksellinen. Voin sanoa avoimesti, ettei se ollut aina itsellenikään helppoa.

Ei liene myöskään välttämätöntä ajatella, että hän olisi toiminut joka tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla. Epäilemättä myös hänellä oli sokeat pisteensä ja heikkoutensa. Hän itse tunnusti eräässä haastattelussa olevansa vain ”syntinen Jeesuksen katseen alla”. Myös Franciscuksen paavius tarvitsee tietysti huolellista integraatiota aiempaan traditioon ja ”reformin hermeneutiikkaa jatkuvuudessa”, paavi Benedictus XVI:n sanoja lainatakseni.

Aina, kun pohdin asiaa rukouksessa koin kuitenkin, että Pyhä Henki kehotti minua suhtautumaan pyhään isään rakkaudella ja olemaan avoin oppiakseni häneltä jotain. Vähitellen myös hänen tarkoitusperänsä alkoivat avautua ja aloin ymmärtää ja rakastaa häntä. Mitä sitten opin?

Jeesuksen esimerkki

Kuten blogistikollega isä Oskari muutaman vuoden takaisessa videossaan hienosti hoksautti, hermeneuttinen avain Franciscuksen paaviuden ymmärtämiseen lienee se, että hän piti esikuvanaan Jeesusta, hän halusi elää ja toimia, kuten Jeesus eli ja toimi. Kyseessä ei lisäksi selvästikään ollut hänelle vain makea, romanttinen ideaali, vaan jotain, jonka taustalla oli paljon evankeliumien huolellista lukemista, niiden meditoimista ja pyrkimystä soveltaa Jeesuksen toiminnan logiikkaa nykypäivän tilanteisiin.

Tästä syystä hän halusi omalla esimerkillään ja toiminnallaan rakentaa kirkkoa, joka elää ja toimii, kuten Jeesus. Kuten Jeesus vietti aikaa prostituoitujen, publikaanien ja spitaalisten kanssa välittämättä siitä, että se aiheutti skandaalia, paavi Franciscus halusi kirkon, joka välittää ympärilleen rakkauden, ilon, toivon ja elämän kosketusta, mennen marginaaleihin saakka – ja ennen kaikkea niihin – hämmentymättä ja säikähtämättä ihmisten elämäntilanteiden rikkonaisuudesta ja pelkäämättä itsekin ”likaantua” sillä matkallaan.

Siinä lienee jo opittavaa meille kaikille, joiden on tarkoitus olla Jeesuksen seuraajia, vai mitä? Kuinka moni meistä vakavasti yrittää samaa? Varmasti kannattaisi, koska kaikki terve hengellinen uudistuminen on epäilemättä yhä syvempää paluuta Jeesuksen evankeliumeissa antamaan esikuvaan.        

Farisealaisuuden vaara   

Toinen, kiinteästi edelliseen liittyvä pointti oli se, että paavi Franciscus näki tärkeäksi varoittaa erityisesti meitä aktiiviuskovia uudelleen ja uudelleen farisealaisuuden vaarasta. Hän näki, että kirkon missiota elää ja toimia kuten Jeesus uhkaa jatkuvasti sama vaara kuin Jeesuksen missiota aikoinaan: hengellinen mentaliteetti, jossa on tärkeämpää välttää vaaroja, suojella omaa puhtautta ja pelata varman päälle kuin rakastaa, palvella, auttaa muita ja antaa itsensä anteliaasti. Mentaliteetti, jossa on enemmän pahantuulista huolestuneisuutta ja uhkakuvia kuin kiitollisuutta ja rakkauden iloa.

He olivat todella esimerkillisiä oikean ulkoisen muodon suhteen. Mutta heiltä puuttui elämä. He olivat, niin sanoakseni, ”jäykistyneitä”. He olivat jäykkiä. Ja Jeesus tunsi heidän sielunsa. On järkyttävää, kuinka he skandalisoituivat siitä, mitä Jeesus teki, kun Hän antoi synnit anteeksi, kun Hän paransi sapattina. He repivät vaatteensa: ”Voi! Mikä skandaali! Tämä ei ole Jumalasta, Hänen olisi pitänyt tehdä näin” [sen sijaan]. Ihmiset eivät merkinneet heille mitään: vain laki oli heille tärkeä ja määräykset, säännöt. (Saarna messussa lokakuussa 2018)

Tämä kolahti ja kovaa. Tunnistin itsessäni paljon farisealaista mentaliteettia ja sen synnyttämää ilottomuutta. Ymmärsin paremmin, ettei kristinuskoa voi samaistaa mihinkään ideologiaan, edes arvokonservatismiin, mikä vapautti suhtautumaan positiivisemmin kaikkeen siihen hyvään ja kauniiseen, mitä näen tai kuulen ympärilläni, teki tai sanoi sen kuka tahansa. Se auttoi omaksumaan vapaamman, positiivisemman ja iloisemman ajattelutavan, mistä olen kiitollinen paavi Franciscukselle.

                                                                  Köyhät

Paavi Franciscus tuli myös tunnetuksi erityisesti köyhien, syrjäytyneiden ja marginaalissa elävien puolestapuhujana. Kiinnittääkseen huomiota heidän asemaansa hän teki paljon koskettavia symbolisia tekoja: esimerkiksi pesi kiirastorstain liturgiassa vankien jalat roomalaisessa vankilassa ja avasi nyt vietettävän riemuvuoden yhdet pyhät ovet toiseen roomalaiseen vankilaan.

Tämä painotus nousee tietysti johdonmukaisesti evankeliumeista ja liittyy siten läheisesti kahteen edelliseen pointtiin: meidät tuomitaan viime kädessä sen pohjalta, miten olemme toimineet suhteessa kärsiviin lähimmäisiimme, sillä kärsivä lähimmäinen on Kristus itse (Matt. 25:31-46). Uskomme ja kristillisyytemme tärkein aitoustesti on suhtautumisemme toisen ihmisen haavoittuvuuteen ja heikkouteen.

Myös tämä paavin painotus tarjosi minulle tärkeän oppitunnin: huomasin, että minulla vaara ajatella, että aktiivinen hengellinen elämä on jo pyhyyttä. Kuitenkin hurskaus ja hartaus – rukous, säännöllinen osallistuminen sakramentteihin jne. – ovat vasta apuvälineitä, jotka auttavat saavuttamaan todellisen pyhyyden eli kyvyn rakastaa yliluonnollisesti. Se taas näkyy erityisesti niiden rakastamisena ja auttamisena, joita ihmisen on ehkä luonnollisilla kyvyillään vaikea rakastaa. Esimerkiksi päihdeongelmaisten, asunnottomien, syntisten ja mielenterveysongelmista kärsivien.

                                           Laupeus – Jumalaan voi luottaa

Neljäntenä mutta ei vähäisimpänä vaan pikemminkin tärkeimpänä paavi Franciscuksen minulle tarjoamana oppituntina pidän hänen korostamaansa Jumalan laupeutta. Laupeus katolisessa kielenkäytössä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin armo protestanttisessa terminologiassa: Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, ei vain jotain ideaaliversiota meistä. Jumala ymmärtää, antaa anteeksi, on lempeä, ei etsi tilaisuuksia tuomita vaan tilaisuuksia ymmärtää meitä parhain päin. Jumala on meidän suhteemme kärsivällinen ja antaa meille aikaa. Lyhyesti sanoen: Jumalaan voi luottaa.

Muiden muassa paavi Franciscukselta opin sitä, kuinka tärkeä vahva luottamus Jumalan laupeuteen on terveen hengellisen elämän kannalta. Ilman sitä päätyy hyvin helposti farisealaisuuteen: noudattaa hurskaita tapoja ulkoisen moitteettomasti, mutta sisäisesti ei rakkaudesta vaan pelosta, ollen samalla hiukan kateellinen ja katkera niitä ihmisiä kohtaan, jotka uskaltavat elää ”vapaammin”. Luottamus laupeuteen sen sijaan vapauttaa olemaan samanlainen kuin Jumala: olemaan laupias eli rakastamaan muita sellaisina kuin he ovat – heikkouksineen, synteineen ja avun tarpeineen.

Uudistukaamme laupiaan Jeesuksen rauhan, anteeksiannon ja haavojen kautta. Pyytäkäämme armoa tulla laupeuden todistajiksi. Vain tällä tavoin uskomme on elävä ja elämämme yhtenäinen. Vain tällä tavoin julistamme Jumalan evankeliumia, joka on laupeuden evankeliumi. (Saarna Jumalan laupeuden sunnuntaina 2021)

                                           Laupeuden korostuksen tarpeellisuus

Uskon, että paavi Franciscuksen laupeuden korostus on erittäin ajankohtainen ja kaitselmuksellinen. Nykykulttuuri erityisesti länsimaissa sisältää monia elementtejä, jotka ovat omiaan heikentämään ihmisten tahtoa: perhesuhteet sekä suku- ja ystävyyssiteet ovat usein hauraita, mikä jättää ihmisiin usein syvän sitoutuneen ja luotettavan rakkauden nälän. Monet kokevat syvää yksinäisyyttä ja sisäistä tyhjyyttä. Samalla mukavuutta, nautintoa ja nopeaa tyydytystä on saatavilla loputtomasti, mikä ajaa ihmiset etsimään lohtua siitä. Se johtaa helposti kiihtyvään tahdon heikkenemisen ja mukavuudenhalun kasvamisen kierteeseen.  

Lopputulema on se, että ihmisten kyky vastata Jumalan rakkauteen rakkaudella on usein hyvin hauras ja rajoittunut: ihmiset kaipaavat kipeästi Jumalaa, mutta samalla lankeavat helposti uudelleen ja uudelleen samoihin synteihin, lannistuvat helposti eivätkä jaksa olla hengellisessä elämässä kovin kurinalaisia ja kestäviä.

Köyhissä maissa puolestaan ihmisten elämä voi olla siinä määrin selviytymistä, että ihmiset hyvistä aikomuksista huolimatta ajautuvat helposti tekemään kompromisseja omantuntonsa ja kirkon opetuksen kustannuksella. Näin ollen on varmasti hyvä ja oikein, että kirkko osoittaa paljon kärsivällisyyttä ja lempeyttä, jotta ihmiset eivät masennu ja luovuta, ja jotta heidän kaipauksensa Jumalan puoleen ei sammu, vaan pysyy yllä ja vahvistuu pikkuhiljaa.  

                      Oikeaoppinen katolilainen – kaikesta huolimatta!

Viidentenä paavi Franciscuksen minulle opettamana pointtina pidän sitä, että kaikesta huolimatta on tärkeä pitää kiinni kirkon dogmasta ja traditiosta ja olla oikeaoppinen katolilainen. Tämä voi tuntua yllättävältä väitteeltä – eikö paavi Franciscus ollut nimenomaan radikaali uudistaja, joka piut paut välitti opeista ja perinteistä? Mielestäni ei. Media loi hänestä progressiivisen kuvan (joka tietysti osittain pitikin paikkansa), mutta lähemmin tarkastellen hän piti katolisesta uskosta hämmästyttävänkin tarkoin kiinni.

Hän esimerkiksi – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni – totesi toistuvasti, että kirkolla ei ole valtaa avata pappisvirkaa tai edes diakonaattia naisille, että kaikki seksuaaliset teot avioliiton ulkopuolella ovat syntiä ja että abortti on verrattavissa ”palkkamurhaajan palkkaamiseen”. Hän myös oikaisi julkisesti – ehkä pitkän hiljaisuuden jälkeen, mutta kuitenkin – skismaattisille raiteille ajautunutta Saksan katolista kirkkoa. Kuten Emil referoi, omaelämäkerrassaan hän kertoi rakastavansa erityisesti puhtauden eli siveyden hyvettä. Puolihuumorilla – ja samalla ikävä kyllä puoliksi vakavissaan – voisi sanoa, että jos Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa olisi piispa, joka julkisesti edustaisi Franciscuksen kantoja, hän saisi olla varovainen, ettei saisi valtakunnansyyttäjää peräänsä.

Loppupäätelmänä paavi Franciscuksen perinnöksi jää siis jotain tämäntapaista: hengellisen elämän ytimessä tulee olla vahva luottamus Jumalan laupeuteen ja evankelioinnissa oltava äärimmäisen luova, rohkea ja dynaaminen, jotta onnistutaan puhuttelemaan kaikkien ihmisten sydämiä, mutta samalla opista ja traditiosta on pidettävä uskollisesti kiinni, jotta meillä on sanoma, jota julistaa.

                                           Kristuksen kaltainen elämä

Koen kuitenkin, että tärkein ja kaunein paavi Franciscuksen opetus ei ollut jokin yksittäinen asia tai ajatus vaan hänen elämänsä kokonaisuutena. Mielestäni voi sanoa, että hän eli – toki varmasti inhimillisine virheineen ja puutteineen – Kristuksen kaltaisen elämän. Siis rakkauden elämän, elämän, joka oli täynnä anteliaisuutta ja valmiutta kärsiä muiden hyväksi ja siten valmiutta olla ristillä yhdessä Jeesuksen kanssa.

Koko paavi Franciscuksen elämä parikymppisestä nuoresta miehestä lähes yhdeksänkymmentävuotiaaksi vanhukseksi oli evankeliumin julistamista, sakramenttien viettoa, köyhien ja marginalisoitujen puolustamista, kuuntelemista, keskustelemista, kohtaamista, siunaamista, toivon herättämistä.

Erityisesti tämä näkyi hänen poisnukkumistaan edeltävänä pääsiäissunnuntaina: hän halusi käydä siunaamassa kansaa ja kohtaamassa sitä vielä viimeisillä voimillaan, vaikka se oli hänelle varmasti valtava fyysinen ponnistus.

Kaunista, eikö? Kuten tiedämme, elämän voi elää myös todella eri tavalla. Se voi kulua myös vaikkapa puhelimen räpläämiseen ja sen miettimiseen, miksi asiat eivät ole juuri niin kuin minä haluan. Pyydetään kaikki Jumalalta, että me voisimme elää samanlaisen elämän kuin hän eli. Ja muistetaan se, mitä paavi uudelleen ja uudelleen jaksoi muistuttaa: voima siihen ei tule omista pelagiolaisista pinnistyksistä ja ponnistuksista vaan ennen kaikkea kohtaamisesta rakastavan Jeesuksen kanssa ja sen synnyttämästä ilosta:

Kutsun jokaista kristittyä, missä ja millaisessa tilanteessa hän onkin, uudistamaan henkilökohtaisen kohtaamisensa Jeesuksen Kristuksen kanssa, tai ainakin päättämään antaa hänen kohdata itsensä, etsiä häntä joka päivä lakkaamatta.

 Ei ole syytä kenenkään ajatella, että tämä kutsu ei ole häntä varten, koska ”ketään ei ole suljettu pois Herran tuomasta ilosta” Herra ei petä sitä, joka ottaa riskin; kun joku ottaa pienen askeleen kohti Jeesusta, hän saa huomata, että Jeesus jo avosylin odotti hänen tuloaan.

Nyt on aika sanoa Jeesukselle Kristukselle: ”Herra, olen antanut pettää itseäni, tuhansin tavoin olen paennut rakkauttasi, mutta olen jälleen tässä uudistaakseni liiton kanssasi. Tarvitsen sinua. Lunasta minut uudestaan, Herra, hyväksy minut vielä kerran lunastavaan syleilyysi. (Evangelii Gaudium: 3)

Kiitos rakkaudestasi ja todistuksestasi, pyhä isä! Lepää rauhassa ja rukoile puolestamme!