kirkkoisät

Augustinuksen opas kasteopetukseen

EETU MANNINEN

Kuvahaun tulos haulle Kristinuskoa vasta-alkajille

Augustinus, Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Suomentanut Timo Nisula. Sley-Media Oy, 2018

Viime joulukuussa arvioin suomenkielisen kokoelman Augustinuksen joulusaarnoja. Nyt minulla on ilo kirjoittaa nämä saarnat kääntäneen Timo Nisulan hiljattain ilmestyneestä uudesta Augustinus-käännöksestä Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Käännös on Augustinuksen teoksesta De catechizandis rudibus (399), jonka hän kirjoitti karthagolaiselle diakoni Deogratiakselle oppaaksi kristinuskon alkeiden opetukseen.

Kristinuskoa vasta-alkajille oli oikein mukava lukukokemus, sekä sisällön että tyylin puolesta. Kirja on lyhyt, ja sen lukee helposti vaikka yhdessä illassa. Olen jo kehunut Nisulan käännöstyyliä aiemmassa arviossani, joten etten toistaisi itseäni, lainaan kirjan takakannesta uskonnonfilosofian dosentti Aku Visalaa, joka kirjoittaa osuvasti:

Augustinuksen koukeroinen latina kaikkine ilkikurisine vivahteineen ja retorisine kikkoineen muuttuu Timo Nisulan käsittelyssä viihdyttäväksi nykysuomeksi, jota on nautinto lukea silkasta rakkaudesta kielelliseen ilotulitteluun. Vanhojen käännösten tunkkaista ylätyyliä ei tästä teoksesta löydy. Kristinuskoa vasta-alkajille on muutenkin kiinnostava ikkuna myöhäisantiikin kristilliseen maailmaan; lisäksi se paljastaa Augustinuksen olleen selvillä aivan viimeaikaisista, 2010-luvun uskonnonpedagogiikan suuntauksista.

Teoksessa Augustinus todellakin osoittaa suorastaan hämmästyttävän syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologiasta ja antaa neuvoja, jotka ovat varmasti hyödyksi myös nykypäivän papeille. Samalla hän valottaa myös mielenkiintoisella tavalla varhaiskristillisen uskon sisältöä. (lisää…)

Mainokset

Katolinen kirkko ja Raamatun punainen lanka

JUHO SANKAMO

Kuvahaun tulos haulle ten commandments moses movie

Charlton Heston Mooseksena elokuvassa ”Kymmenen käskyä” (1956).

Voin varmaan sanoa, että suhtaudun Raamattuun kohtalaisen monipuolisesti. Olen tutustunut siihen niin monesta eri näkökulmasta. Tuo pyhä kirjakokoelma on tullut minulle tutuksi jo äidinmaidon mukana. Sen sanomasta on laulettu huippubiiseissä, kuten ”Joosua hän marssi alas Jerikoon…”, ”Sakkeus oli pieni mies, oli pienen pieni mies” ja ”Aasi, mä tahtoisin nyt olla aasi.” Siitä piirrettyjä kuvia on ihmetelty Ikuisten kertomusten sivuilla ja alttaritauluilla. Raamatun pääkertomukset ovat tulleet tutuiksi elokuvien kautta – mm. legendaarinen 1950-luvun Mooses-leffa (”Kymmenen käskyä”) ja ”Egyptin prinssi”. Samoin Raamatusta on paasattu saarnastuoleissa. Olen myös tehnyt väitöskirjani nimenomaan Raamatun tutkimuksesta. Ja töissäkin olen ollut Suomen Raamattuopistolla.

Luterilaiset, ja varsinkin herätyskristityt, ovat aika innokkaasti ja hienosti opettaneet suomalaisille pyhää Jumalan sanaa. Suomen Raamattuopistolla on Sisälle Sanaan -viikonloput ja Matka halki Raamatun -kurssit. Kansanlähetys järjestää Raamatun Punainen lanka -kursseja. Näissä kaikissa pyritään tutustumaan Raamattuun, ja niissä pohditaan, mikä on sen keskeinen sanoma, punainen lanka.

Myös katolinen kirkko on alusta asti pohtinut näitä kysymyksiä. Tuo kirjakokoelma on syntynyt ja saanut lopullisen muotonsa katolisen kirkon huomassa. Kirkkovuodessa kullekin sunnuntaille ja juhlapäivälle on määritelty omat Raamatun lukukappaleet. Samaan tapaan jo muinaiset juutalaiset (Jeesuksen aikana) olivat jakaneet kullekin pyhäpäivälle luettavat kohdat laista, profeetoista ja kirjoituksista. Tällä varmistettiin se, että seurakunta ei joudu joka pyhäpäivä kuuntelemaan, kuinka pappi toistelee omaa lempikertomustaan Raamatusta. Määrätyt Raamatun lukukohdat kullekin pyhäpäivälle takaavat, että koko kirjakokoelma tulee ajan mittaan varsin kattavasti tutuksi. (lisää…)

Kirkollinen skandaali Augustinuksen tapaan

EETU MANNINEN

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Suom. Timo Nisula & Anni Maria Laato (Kirjapaja 2009, 158 s.)

Katolisen kirkon skandaaleista päällimmäisenä ihmisten muistissa lienevät viime vuosina paljon puhututtaneet pedofiilipapit. Skandaaleita on kuitenkin ollut vuosisatojen varrella kaikenmoisia, ja katsaus historiaan muistuttaakin meitä siitä, ettei kirkko ole vasta viime aikoina muuttunut aiempaa pahemmaksi, vaan siinä on aina ollut pahoja, jopa rikollisiakin viranhaltijoita.

Mielenkiintoinen tapaus nousee esiin Hippon piispa Augustinuksen (354–430) kirjeessä numero 20*, jossa hän kertoo aikanaan Afrikan kirkkoa ravisuttaneesta kirkollisesta skandaalista, johon hän oli itsekin sotkeutunut.  Kirje kuuluu Johannes Divjakin vuonna 1975 löytämiin Augustinuksen kirjeisiin, jotka on numeroitu erikseen ja merkitty asteriskilla. Kirje löytyy Timo Nisulan kääntämänä hänen ja Anni Maria Laaton suomentamien Augustinuksen kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä sisarille.

Kirjeessä Augustinus kertoo Hippon lähistöllä sijaitsevan Fussalan kaupungin piispaksi asettamastaan Antoniuksesta, joka osoittautuikin seurakuntaansa terrorisoivaksi roistoksi. Kirjeen johdannossa sitä kuvataan osuvasti sekoitukseksi ”uutisreportaasia, villin lännen tunnelmaa ja mafiajuonittelua” (s. 130). Kirje on mielestäni niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että näen hyväksi referoida sen sisältämän kertomuksen pääpiirteissään. Se myös valottaa mielenkiintoisella tavalla myöhäisantiikin Pohtois-Afrikan kirkollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Lopuksi palaan yleisluontoisempaan pohdintaan kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä suhteesta. (lisää…)

Mikä on enkelien teologinen relevanssi?

OSKARI JUURIKKALA

805px-Taivaalliset_voimat_kansi

Jouluna kirjoitin enkeleistä seuraten isä Raimo Goyarrolan hauskaa hartauskirjaa Kirjeitä taivaasta. Pohdin asiaa toisesta näkökulmasta hiljattain lukiessani pappismunkki Serafim Seppälän teosta Taivaalliset voimat: Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa (Kirjapaja 2016). Kirja sai osakseen yllättävän laajaa huomiota, mikä kertoo enkelien herättämästä uteliaisuudesta jopa maallistuneissa piireissä. Ehkä juuri kristinuskon heikentymisen seurauksena enkelit ovat palanneet muotiin hörhöhengellisyydessä, kuten Seppälä saatesanoissaan toteaa:

Miksi kirja enkeleistä? Aiheella spekuloiminen on usein esitetty paraatiesimerkkinä teennäisimmästä ja turhimmasta kysymyksestä, johon teologit voivat aikaansa tuhlata. Aiheeseen voi itse asiassa tarttua myös tismalleen päinvastaisesta syystä – vallitsevan käytännön kiinnostuksen takia. Enkelit ovat tätä nykyä äärimmäisen populaari ilmiö länsimailla, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa enkelimystiikka on noussut ennennäkemättömään kukoistukseen. On enkelikirjoja, enkeliterapiaa, enkeliparantamista, enkelikouluja. Suomessakin enkeliaiheinen luento näyttää olevan varmin tapa saada sali täyteen.

Mutta onko enkeleillä enää minkäänlaista sijaa ”vakavammassa” teologiassa? Enkeleitä koskevaa akateemista kirjallisuutta saa nykyteologiasta etsiä suurella vaivalla, ja tulos on laiha: vain muutamia antiikkia ja keskiaikaa koskevia aatehistoriallisia tutkielmia. Myös Seppälän teos lukeutuu tähän lajiin, mutta se tarjoaa yllättäviä näkökulmia, jotka saivat minut miettimään asiaa uudelta kantilta. (lisää…)

Sukellus kirkkoisien maailmaan

EETU MANNINEN

Kirkkoisät Basileios Suuri, Johannes Khrysostomos ja Gregorios Nazianzilainen bysanttilaisessa ikonissa

Vuosi 2018 on päässyt jo hyvälle alulle ja blogillamme on siirrytty uuden teeman pariin, joka on tänä vuonna antiikki ja keskiaika. Näin alkajaisiksi haluan pohjustaa tätä uutta teemaa valottamalla lyhyesti antiikin maailmaa, joka poikkeaa monella tavalla omastamme.

Keskityn kristinuskon synnyn jälkeiseen aikaan, sillä varhaisen kirkon ja kirkkoisien aikakausi on katolisesta näkökulmasta antiikin ajassa luonnollisesti kaikkein olennaisinta. Tässä artikkelissa en käsittele suoranaisesti keskiaikaa, mutta monet antiikin historiallisesta kontekstista esiin tuomani asiat soveltuvat myös siihen. Isoimapana erona näiden aikakausien välillä lienee se, että antiikissa kristinusko oli ennen 300-lukua ja pitkästi sen jälkeenkin vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, kun taas keskiajalla Euroopassa vallitsi laajalti kristillinen yhtenäiskulttuuri.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda katsaus muutamiin kirkkoisien historiallisen kontekstin erityispiirteisiin, jotka vaikuttivat huomattavasti heidän tapaansa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja myös kristinuskon sisältöä. Jotkin niistä ovat niin ilmeisiä, että niitä ei juuri tule ajatelleeksi, toiset poikkeavat meidän ajattelumme kategorioista siinä määrin, että meillä on suurena riskinä ymmärtää ne oman aikamme valossa.

Vaikka kirkkoisät ovat meille tärkeitä esikuvia uskossa, meidän täytyy muistaa, että he elivät meihin nähden vieraassa kulttuurissa ja ajattelivat meihin nähden eri tavalla. Tämän vuoksi kirkkoisiin perehtyminen on kuin sukellus uuteen ja kaukaiseen eksoottiseen kulttuuriin. (lisää…)

Augustinuksen joulusaarnat – retoriikan mestari paradoksien äärellä

EETU MANNINEN

Augustinus, Jumala syntyi ihmiseksi (Perussanoma 2016)

Perussanoma julkaisi viime jouluksi saarnakokoelman, johon sisältyy kaikki Augustinuksen (354-430) joulusaarnat. Mukana on myös saarnoja, jotka on perinteisesti yhdistetty Augustinukseen, mutta joita nykytutkimus ei enää pidä Hippon piispan itsensä kirjoittamina. Saarnat on suomentanut Timo Nisula, ja jälki on tuttuun tapaan sujuvaa ja helppolukuista.

Sain kokoelman käsiini viime tammikuussa ja luin ohuehkon kirjan lähes yhdeltä istumalta. Koska teoksen teema on vahvasti sidoksissa jouluun, päätin kuitenkin siirtää arvion seuraavaan joulunaikaan.  Kirjan voi nähdäkseni huoletta arvioida vuoden myöhässä, koska sen sisältö on ajatonta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että se on hyvästä hengellisestä kirjallisuudesta ja kirkkoisistä pitävälle oiva joululahja vuodesta toiseen. (lisää…)

Top 5 kirkkoisät: kolminaisuus

EETU MANNINEN

Lyonin piispa Irenaeus

Tällä viikolla esittelen Top 5 kirkkoisät. Kaikista kirkkoisistä vain viiden valitseminen on kuitenkin vaikeaa, joten keskityn tällä listalla kolminaisuusopin muotoutumiseen kannalta merkittäviin kirkkoisiin.

1. Irenaeus (n. 135–n. 202). Varhaisista kirkkoisistä Irenaeuksen teologia ennakoi hämmästyttävän selvästi kolminaisuusoppia. Hän kuvaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta metaforalla, jossa Sana ja Viisaus, eli Poika ja Pyhä Henki ovat Isän kädet. Irenaeuksen jumalakuvan trinitaarisuudesta kertoo muun muassa se, että hän ei useimpien muiden varhaisten kirkkoisien tavoin samaista Sanaa ja Viisautta toisiinsa, vaan kutsuu Henkeä Viisaudeksi. Näin ollen kaikki persoonat toimivat yhdessä sekä maailman luomisessa että ihmisen pelastamisessa. (lisää…)