EETU MANNINEN

Nykyään koronavirukseen liittyvää uutisointia ja analyysia pukkaa joka tuutista. Välillä on kuitenkin hyvä hieman loitontaa perspektiiviä, jotta myös nykytilanne näyttäytyisi sopivassa mittakaavassa. Tällä kertaa peruutetaankin saman tien lähes parin tuhannen vuoden päähän varhaisen kirkon aikaan, tarkemmin sanottuna kirkkoisä Cyprianukseen (200–258).

Cyprianus oli Karthagon piispa ja yksi varhaisen kirkon merkittävimpiä pohjoisafrikkalaisia teologeja. Häntä kunnioitetaan myös marttyyrinä, sillä hänen maallinen vaelluksensa päättyi keisari Valerianuksen (keisarina 253–260) vainoihin.

Cyprianus lienee Suomessa suuremmalle yleisölle vähemmän tunnettuja kirkkoisiä, mutta ilokseni voin sanoa, että hänen tuotantoaan löytyy myös suomeksi: Tomi Vuolteenaho on kääntänyt kolme hänen teostaan, De dominica oratione, Ad Demetrianum ja De mortalitate, ja julkaissut ne omakustanteena vuonna 2008.

Kokoelman viimeinen osa on nykyajan kannalta erityisen relevantti, sillä siinä Cyprianus kohdistaa sanansa laumalleen, joka on huolissaan Karthagoon rantautuneesta tappavasta kulkutaudista. Cyprianuksen tyyli oli tilanteeseen nähden ainakin ensialkuun mielestäni yllättävän ankara ja jopa kova, mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, havaitsin hänen sanoissaan yhä enemmän hyvää psykologista silmää sekä lämpimiä ja yhä päteviä kristillisiä rohkaisun sanoja.

Lisäkiinnostavuutta teokseen tuo myös se, että Cyprianus kertoo saaneensa sen aiheeseen liittyviä jumalallisia ilmestyksiä: ”Kuinka monta kertaa minulle itsellenikin, viimeiselle ja vähäisimmälle, on annettu tästä ilmestys. Kuinka usein ja selvästi Jumala onkaan katsonut arvolliseksi antaa minulle ilmestyksessä käskyn, että hellittämättä todistaisin ja julkisesti kuuluttaisin, ettei kristittyjä veljiämme pidä surra, kun he Jumalan kutsumina ovat vapautuneet maailmasta.” (Cyprianus: Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista, s. 94–95.)

Parempi kuolla pois?

Kuten aiemmin mainitsin, ensi alkuun yksi hätkähdyttävimmistä De mortalitaten piirteistä on sen ankara ja synkkä sävy. Sen sijaan että Cyprianus ryhtyisi vakuuttelemaan, että kyllä tästä selvitään, hän valitsee toisen taktiikan: minkä vuoksi te ylipäätään haluaisitte jäädä eloon?

Heti aluksi piispa ilmaisee harmistuksensa siitä, että eräät kristityt eivät ole ”sielun heikkouden, uskon vähyyden, maailmallisen elämän viehätyksen, pehmeämmän sukupuolen tai, mikä pahinta, totuudesta poikkeamisen takia” pysyneet vahvoina ”eivätkä sydämissään osoita jumalallista ja järkähtämätöntä lujuutta.” Tätä hän ei koe voivansa sivuuttaa, vaan aikoo pistää tällaiset ”nautinnonhaluiset ja turtuneet mielet” ojennukseen Raamatun sanalla, jotta ”Jumalan ja Kristuksen omaksi tullutta ihmistä voitaisiin pitää Jumalan ja Kristuksen arvoisena.” (s. 79.)

Hän moittii henkensä edestä pelkäävien kristittyjen huolta, sillä kuoleman jälkeenhän päästään ainaiseen iloon Jumalan luo. Miksi siis pelätä? ”Kuka muu hätääntyisi ja tulisi murheellisiksi näiden asioiden keskellä kuin se, jolla ei ole toivoa eikä uskoa? Kuolemaa näet joutuu pelkäämään se, joka ei halua mennä Kristuksen luo. Ja Kristuksen luokse ei tahdo mennä se, joka ei usko alkavansa hallita Kristuksen kanssa.” (s. 80).

Yksi Cyprianuksen peruste ojentaa laumansa jäseniä heidän kuolemanpelostaan on, että kuoltuaan kristitty pääsee rauhaan ainaisilta paholaisen kiusauksilta, joita tunkee joka puolelta päällemme katkeamattomana virtana. Kuvatessaan tätä ihmisen vaivalloista taistelua paholaisen nuolia ja miekkoja vastaan hän tulee osoittaneeksi hyvää ihmismielen tuntemusta:

Jos ahneus lyödään maahan, nousee himokkuus. Jos himokkuus pidetään kurissa, sen tilalle tulee kunnianhimo. Jos pääsee eroon kunnianhimosta, ärtyy herkästi vihaiseksi, paisuu ylpeydestä, juopottelu viehättää, pahansuopuus turmelee sovun ja kateus rikkoo ystävyyden. Joudut puhumaan pahaa, vaikka Jumalan laki kieltää sen, ja sinun täytyy vannoa, vaikka se ei ole sallittua. (s. 82)

Cyprianus on tietenkin oikeassa kritisoidesaan liiallista rakkautta maailmaan, ”ikään kuin kristitty sen takia olisi tullut uskoon, että hän onnettomuuksista vapaana saisi iloisesti nauttia maailmasta, eikä sen takia, että kaikki vastoinkäymiset täällä kestettyään hän pääsisi tulevaan iloon” (s. 84). Kuitenkin hänen korostuksensa tästä maailmasta paholaisen temmellyskenttänä, josta on vain hyvä päästä pois, on turhan synkkä.

En myöskään pidä hänen tavastaan väittää suoraan, että jos pelkää kuolemaa, ei ole oikeasti uskossa. Kuolemanpelko on perin inhimillinen tunne, josta kukaan ei liene koskaan täysin vapaa. Jopa Jeesus pelkäsi tulevaa kohtaloaan Getsemanessa.

Kuitenkin Cyprianuksella on myös pointtinsa: jos kristityn toivo on maailman sijaan suuntautunut Jumalaan, hänen ei tulisi suhtautua maalliseen kuolemaan kuin kaiken loppuun. Tämä voi antaa toivoa ja lohtua ajatellessamme myös kuolleita läheisiämme:

Sillä tiedämme, että emme menetä heitä vaan heidät on lähetetty meidän edellämme. Täältä poistuessaan he menevät meidän edellämme. Heitä ei pidä valittaen surra vaan kaivata kuin kaivataan niitä, jotka lähtevät matkalle tai merelle. Eikä meidän täällä pidä pukeutua mustaan surupukuun, kun he siellä ovat jo saaneet valkeat vaatteet. (s. 95)

Jumala pysyy sanassaan

Teoksessaan Cyprianus pitää esillä Jumalan lupauksia ikuisesta autuudesta vastalääkkeenä kuolemanpelkoon. Hän myös muistuttaa, että näiden lupausten takana ei ole ihan kuka tahansa, vaan itse Jumala:

Jos tärkeä ja kunnioitettava mies lupaisi sinulle jotakin, luottaisit häneen etkä uskoisi hänen pettävän sinua, sillä tietäisit hänen pysyvän sanojensa ja tekojensa takana. Mutta kun Jumala puhuu sinulle, niin sinä epäilet ja huojut epäuskoisena. Jumala lupaa tästä maailmasta lähteville kuolemattomuuden ja ikuisuuden, mutta sinä epäröit. (s. 83.)

Tämä on mielestäni hyvä pitää mielessä yleisemminkin: liian monesti esimerkiksi rukouselämämme väljähtyy tylsämieliseksi samojen fraasien latelemiseksi, liian monesti Jumala muuttuu mielessämme kuin varkain kaukaiseksi abstraktioksi. Puhuisitko tai suhtautuisitko näin jonkun suuresti arvostamasi ihmisen seurassa? Toistelisitko puolivillaisia latteuksia ajatus muualla keskustellessasi vaikkapa tasavallan presidentin kanssa? Luultavasti et.

Kaikki arvostamamme ihmiset ja auktoriteetit ovat tehtävissään vain Jumalan ”työkaluja”. Jumala itse on äärettömästi suurempi kuin mikään luotu. Tämä on hyvä palauttaa uudestaan ja uudestaan mieleen. Jumala itse lupaa ikuista elämää ja onnea häneen uskoville, ja tähän lupaukseen voimme luottaa.

Perspektiiviä koronakriisiin

Myöhäisantiikin tuotoksena De mortalitate tarjoaa kiehtovan ikkunan menneisyyteen, mutta meneillään olevan koronakriisin vuoksi se on kiinnostavalla tavalla myös ajankohtainen. Tämän vuoksi se voi antaa myös tervetullutta perspektiiviä nykytilanteeseen. Ensinnäkin, vaikka koronavirus on vakava asia, kulkutauti, jonka aikana Cyprianus kirjoitti, vaikuttaa sitä vielä huomattavasti vakavammalta:

Tämä, että nyt vetiseksi löystynyt vatsa tyhjentää ruumiinvoimat, sisuksissa syttynyt tuli polttaa nielun haavoille, sisälmykset riutuvat taukoamattomasta oksentamisesta, silmät hehkuvat verestä, eräiltä jalat tai muut ruumiinosat irtoavat mätäsairauden tartuttamina, ja sairaus etenee vammauttaen ruumista niin, että joko rampautuu, kuuroutuu tai sokeutuu – kaikki tämä antaa tilaisuuden osoittaa uskoa. (s. 89)

Yllä esitetty luettelo Cyprianuksen aikana ilmeisen arkisista oireista on sanalla sanoen järkyttävä. Onkin syytä kiitollisena muistaa, että nykyajan lääketieteen saavutuksista osattomiin antiikin aikalaisiin verrattuna me modernit länsimaalaiset ihmiset elämme jopa nykyisen pandemian keskellä lähes paratiisimaisissa olosuhteissa: ”eivät vastasyntyneet siellä enää kuole, ei yksikään, ei kuole vanhus, ennen kuin on elänyt päivänsä täyteen” (Jes. 65:20).

Samalla on kuitenkin myös niin, että noin 1800 vuodessa ihmisluonto itsessään ei ole muuttunut miksikään. Historian varrella suhteellisen hyvinvoinnin aikakauden jälkeen kovemmat ajat ovat saaneet ihmiset toistuvasti reagoimaan hyvin samantyyppisesti:

Kuolemantaudin ja ahdingon pelästyttäminä haaleat kristityt syttyvät, vapaamieliset ryhdistäytyvät, turtuneet heräävät, luopiot joutuvat palaamaan takaisin ja pakanoita saatetaan uskoon. […]

Entäpä sitten se, rakkaat veljeni, millaista onkaan, kuinka tarpeellista, kuinka välttämätöntä, että tämä hirvittävältä ja tuhoisalta näyttävä kulkutauti ottaa selvää jokaisen ihmisen hurskaudesta ja koettelee heidän mielenlaatunsa: Auttavatko terveet sairaita? Rakastavatko läheiset uskollisesti sukulaisiaan? Säälivätkö isännät sairastavia orjiaan? Pysyvätkö lääkärit apua anovien sairaiden luona hylkäämättä näitä? Pidättyvätkö röyhkeät väkivaltaisuudestaan? Tukahduttavatko saaliinhimoiset mielipuolisen ahneutensa kyltymättömän poltteen edes kuoleman pelosta? Laskevatko ylpeät päänsä alas? Hillitsevätkö julkeat pöyhkeytensä? Lahjoittavatko rikkaat jotakin edes silloin, kun rakkaiden kuollessa he itse tulevat kuolemaan ilman perillisiä? (s. 90–91)

Vaikka koronakriisin aikana ihmisten ajattelematon käytös, kuten vessapaperin hamstraaminen, on puhuttanut paljon, ympäri maailman on tullut esille myös positiivisia merkkejä ihmisten keskeisen solidaarisuuden lisääntymisestä (ks. esim. täältä ja täältä). Ihmiset auttavat toisiaan ja lahjoittavat omastaan. Hallitukset ovat tehneet taloudellisesti vaikeita päätöksiä ihmishenkien säästämiseksi. Toivottavasti koronakriisi voisi edistää myös jälkikristillisten länsimaiden uutta hengellistä heräämistä.

Lopuksi

Cyprianuksen De mortalitate on hyvää luettavaa niille, jotka pelkäävät koronavirusta – kenties jopa henkensä puolesta. Se maalaa kuolemaa pelkäävän eteen lohdullisen näkymän ikuisesta elämästä, joka odottaa Jeesukseen uskovia. Vaikka harva haluaa ehdoin tahdoin kuolemaa, välillä on hyvä muistuttaa itseään siitä, että kuolema ei ole kristitylle perikato, vaan uuden alku.

Tämän vuoksi Cyprianuksen sanat ovat terveellisiä muillekin kuin aktiivisesti kuolemaa pelkääville. Vaikka hänen äänenpainonsa ovat toisinaan turhan ankaria ja synkkämielisiä, ne kuitenkin muistuttavat meitä eräästä kristinuskon ytimeen kuuluvasta näkökulmasta:

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti. (1. Joh. 2:15–17)